Äh, täytän kohta 16 ja toivottavasti jatkan sitten lukiossa ensisyksynä. Minulla oli vuoden verran netin kautta säpinää erään pojan kanssa, mutta se juttu loppui lyhyeen, kun hän löysi toisen tytön...
Kaikilla tuntuu nyt olevan joku jonka kanssa viettää aikaansa. Minullapa ei ole. Minulla ei ole koskaan ollut poikiin kovin hyviä "yhteyksiä", koska olen aika ujo ja epävarma... enkä mikään niin kauniskaan. Pelkään, että jään tällaiseksi avuttomaksi koko iäkseni... tahtoisin päästä ulos kuorestani, mutta en tiedä miten.
Osaako kukaan antaa edes pienen pientä neuvoa mille tielle tässä pitäisi kääntyä?
Kaikilla tuntuu nyt olevan joku jonka kanssa viettää aikaansa. Minullapa ei ole. Minulla ei ole koskaan ollut poikiin kovin hyviä "yhteyksiä", koska olen aika ujo ja epävarma... enkä mikään niin kauniskaan. Pelkään, että jään tällaiseksi avuttomaksi koko iäkseni... tahtoisin päästä ulos kuorestani, mutta en tiedä miten.
Osaako kukaan antaa edes pienen pientä neuvoa mille tielle tässä pitäisi kääntyä?
Vastaukset 5
Vanhimmat
ujous myös sitä, ettet uskalla meikata ja laittaa nättejä vaatteita? Esim. naisellisen värisiä kuten pinkkejä, en tarkoita kuitenkaan paljastavia! (halpamaisuus on sitten erikseen..)
Itse pukeuduin 16-vuotiaana ujosti: jokin löysä löysä adidas-huppari ja siniset perusfarkut. Meikannut en ollenkaan. Nyt vuosia jälkeenpäin tajuan, että olisin näyttänyt paljon paremmalta, jos olisin vähän itseäni ehostanut. Ei se niin vakavaa, tiedän, mutta olisi voinut tuommoinen kirkkaan keltainen uusi t-paita kivalla kaulakorulla ja lisäksi hienovaraisilla meikeillä piristää kummasti päivääni! No mäpä en tajunnut silloin. Nyt tajuan. Tosin, painoa on tullut lisää (olin hoikka tuolloin). Se ei kuitenkaan estä minua laittautumasta. Aina pitää yrittää, olisipa hoikka tai pyöreä, se on mottoni :)
Emmä usko, että sun ulkonäössä on mitään perustavanlaatuista vikaa. Luultavasti sulla on ihan kivat kasvot ja hyvä vartalokin. Ehket vain laittaudu niinkuin muut tytöt? Eikä muista tytöistä (jokaikisestä siis) pidä ottaa mitenkään mallia, koska osa heistä meikkaa ihan liikaa :D Tehtaan kuminukelta ei pidä näyttää, vaan naiselta jolla on raikkaat vaatteet ja hiukset (on yhtä kuin puhtaat) ja miedosti meikkiä naamalla, esim. ripsien päässä. Sellainen ulkomuoto on paras ja miellyttävin. Jos näytät sellaiselta, voit todellakin unohtaa kaikki itsesi moittimiset, koska olet miellyttävä ja ihana! =)
Siis kyllä mä laittaudun... tai yritän ainaki. Vaatteet pidän puhtaina jne. Meikkiä käytän, mutta en mielestäni liikaa. Aina en välttämättä laita ollenkaan. Tarkoitan ujoudellani hiljaisuuttani ja sitä, että en uskalla mennä mukaan muiden juttuihin. En vain tiedä mitä sanoa ja kun yritän puhua jonkun kanssa, niin ajattelen, että nyt se kattoo mun nenää tai hampaita ja sitä inhottaa.
että ihmiset tuijottelevat toisten kasvonpiirteitä ja ajattelevat samalla jotain pahaa. Makuasia, millainen hammasrivistö tai nenä on kivannäköinen, mutta jos ei ole katsojan ihanne kyseessä, tuskinpa niihin kiinnitetään mitään huomiota. Uskon, että vain silloin kiinnitetään huomiota jos on ihanne. Eli ole siis huoletta. Osa kiinnittää sinuun huomiota, osa ei. Ethän säkään kiinnitä huomiota mielestäs huononnäköisiin ihmisiin vai kiinnitätkö? Eiköhän mielessä ole enemmän ne, jotka näyttävät hyviltä... Aina siihen kiinnitetään huomiota, mikä on upeata ja makeeta :)
Heipähei vaan...
Olin 17 kun sain ensimmäisen poikapuolisen kaverin.
Olen nyt 18, eikä "yhyyy vieläkään poikaystävää," mutta minulla on sentään jotain kontakteja. Toisesta näkökulmasta sanottuna minulla on "vasta" jotain kontakteja.
Kaikki kävi tavallaan itsestään ja ajan kanssa. Niin masentava totuus kuin se onkin.
5-vuotiaasta olin niin ujo kuin ujo olla voi. Hyvä etten kävellyt varjoissa, en koskaan uskaltanut puhua kellekään ja ala-asteellakin oli vain yksi kaveri, koska en uskaltanut puhua muille. Yläasteella oli sitten enemmän kavereita, mutta koska olin "päättänyt" olevani ruma, pidin hiukset lyhyinä ja minua luultiin usein pojaksi. Pidin muuten myös päällä äitini valitsemia vaatteita, jotka olivat lähes poikkeuksetta säkkejä ja lisäsivät painoa noin 10 kiloa. Että mietipä sitä :)
Koska olin mielestäni aivan älyttömän ruma, tajusin vasta vuosia myöhemmin, että osa meidän luokan pojista yläasteella oli pihkassa muhun. Luulin, että kumien heittely, naljailu tai tyhmien mielipiteiden kysely oli kiusaa tai jotain muuta. Yksi näistä pojista sanoi ihan suoraan olleensa todella ihastunut muhun.
Kai siinä muutama vuosi vielä meni ennen kuin astuin ulos kuorestani ja tajusin, etten ollutkaan pojan näköinen köntys vaan musta oli kasvanut kaunis ja naisellinen nainen. Olin 17v, kun seurustelin ensimmäisen kerran kunnolla, eikä kukaan ottanut tosissaan sitä, kun tunnustin, etten ollut seurustellut aiemmin. Häpesin aivan mielettömästi sitä, miten hirveä olin lapsena ollut, miten ruma ja kömpelö, mutta nykyisin olen tyytyväinen siihen, että olin sellainen. En ikinä ole pitänyt ulkonäköäni itsesteenselvyytenä tai luottanut siihen, jos olisin aina ollut nätti, olisin luultavasti nyt koppava ja ylpeä :)
Kauneus ei ole meikkiä ja vaatteita. Nykyään saatan kävellä rytkyissä ja meikeittä kaduilla ja silti ylimeikatut minihameiset teinit iskee muhun salamoita. Uskon, että osa kauneutta on myös se, että olen onnellinen ja iloinen, osaan hymyillä ja puhua :) Ujoutta oli vaikea karistaa, enkä usko, että siihen on lääkettä, se lähtee sitten kun lähtee. Omani tipahti pois, kun sain lapsen. En voi olla ujo lapseni kanssa, koska pieni poika kuitenkin vaatii äidin, joka puolustaa häntä ja puhuu hänen puolestaan silloin, kun hänellä ei vielä ole omaa ääntä. Olen osaksi yllättynytkin siitä, kuinka luonteva osaan olla tuntemattomien seurassa, kun joskus pelkäsin sitäkin, että joku vilkaisee muhun päin. En uskaltanut sanoa mielipiteitäni ja eipä mulla niitä kai ollutkaan silloin, nykyään on ja uskallan myös niistä puhua. En enää pelkää, mitä joku saattaa ajatella tai mitäpä jos hän ei minusta pidäkään, en aio kaikkia miellyttää vaan haluan olla oma itseni, koska sellaisena olen itse tyytyväinen.
Jos jonkun neuvon antaisin; älä stressaa. Luultavasti pelkäät, että joku sanoo sinusta jotain pahaa tai ajattelee vähintäänkin, niin minäkin pelkäsin. Pelkäsin, että olen tehnyt jotain väärin tai olin huono. Kaduin jokaista sanomaani sanaa, vaikka olisin sanonut vain "hei" jollekin tutulle. Nykyään pälpätän kuin papupata ja mietin vasta myöhemmin, mitä tuli sanottua. Mieluummin kadun sitä, mitä sanoin/tein, kuin sitä mitä en sanonut/tehnyt. Jos nyt jotain on pakko katua :) Anna itsellesi aikaa ja etsiä kavereita, joiden kanssa uskallat olla. Kaikki muu tulee hitaasti, mutta uskon, että tulee :) Oma ujouteni katosi 24-vuotiaana, joten aikaa siinä meni, eikä tosiaan ole kauaakaan siitä, kun ystäväni valittivat sitä, etten ikinä puhu mitään. Nykyään he valittavat, kun eivät saa itse suuvuoroa ;)