olen juuttunut tähän rullatuoliin loppu iäksi, jossa olen ollut 2kk ,ikä 30v kertokaa miten te olette muut jaksaneet,mulla tekee kyllä kipeää loppuikä tässä surkeudessa sähkällä eteenpäin
kiinni on
reijo
4631
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
ihme ja kumma,melkeinpä kaikkeen.Mutta siinä saattaa vain joskus mennä aikaa että tulet sinuiksi taas uuden minäsi kanssa.
Mä olen istunut pyörätuolissa koko ikäni... ja ihan hyvin jaksanut... Välillä vituttaa, mutta täytyy ajatella, että niin se vituttaa terveilläkin. Ihmisen elämään liittyy niin monenlaisia ongelmia, meillä se on vain näkyvä. Se ei estä meitä elämästä vaan vaikeuttaa sitä.. Samalla se kuitenkin kouluttaa meitä sinnikkäämmiksi ja sisukaammiksi olioiksi. Totuuden myöntäminen tekee kipeää, mutta vain sillä tavalla sä voit päässä asian yli ja alkaa elämään. Itsesäälin ja ruikutuksen noidankehä on se vihoviimeinen juttu minkä voit itselles tehdä, samalla sä karkotat lähimmät ihmiset ympäriltäsi. Kipeistä asioista voi ja pitääkin puhua mutta jos sä et enää osaa ikinä muuta tehä kuin valitella ja surkutella osaasi niin se on aika varma tapa päästä ystävistä eroon... Tsemiä ja pää pystyyn.. Se ei ole helppoa (Etenki ko ennen olit terve mutta sä pystyt siihen ko vain tahdot... =)
olisit voinut kuolla, olisiko se ollut parempi, kun oikein tympii mene ammattiauttajien luokse voivottaa, kyllä ne ymmärtää valituksesi, toivovat varmaan sulta sitä
asiasta omakohtaisesti mitään tiedä, koska kävelen omilla jaloillani ja olen vammaton, mutta sanon nyt silti jotain.
Olin nuorimmaiseni (1.6-v) juuri Lastenklinikalla, hänelle tehtiin pieni sydänleikkaus. Näin hurjasti ihan pieniä lapsia, joilta puuttui sydämestä puolet, ja koko verenkiertoa rakennettiin uusiksi monilla isoilla leikkauksilla. Silloin ajattelin, että kestän mitä vain, kun ei vaan tarvitsisi omaa lastaan hautaan saattaa.
Vaan niinhän se on, ettei vaikeuksia voi eikä kannata vertailla. Jokaiselle juuri ne omat ongelmat ja huolet ovat isoja, ja niin sen kuuluu ollakin. Positiivista ajattelua on turha itseltään hampaat irvessä vaatia.
Osansa saa jokainen. Sinulla pyörätuoli, jollakin joku muu. Itse ajattelin avioeron tullessa, että ei jumankavita voi elämässä pahemmin käydä. Mutta siitäkin pääsin yli, vaikka vaikeaa se oli.
Ja tähän loppuun vanha klisee: aika auttaa. Ensin menee minuutti, ettei ahdista. Sitten kuluu viisi minuuttia, että jaksaa ajatella jotain muutakin, kuin omaa oloaan. Pikkuhiljaa. Askel eteen, 60 taakse.