Sam
Kadun vilinään heräsi säpsähtäen, sotkeutuneena lakanoihin. Kuva pomppasi, heilui verhona parvekkeen ovella valkoisena alushameena.
Torvet soivat. Ajateltiin, että jossain oli peili. Kuului huutoja, puheensorinaa. Oli kuuma. Sataman suolantuoksu leijui laiturille heitettynä kalana, venemaalina. Katseltiin kynsiä. En aamiaiselle voisi, ehtisi. Kaikki tämä oli onneksi.
Mennyt ja kadonnut. Työnnöt ja äänet täyttävät pään. Kiskotaan ajatukset ulos yöstä valoon ja häväistään. Hajonnut valutetaan lakanalle lätäköksi. Arat rinnat. Ranteet ja kipeä.
Minussa on mustelma.
On otettu, imetty ja levitetty. Hiki, virtsanlemu, nuoltu. Avattu pariovet ja tultu, menty. Tultiin kerran, tultiin kaksi. Oltiin kaksin pimeässä valossa sisäkkäin yhtä
Vittu väsähti aamuyön sumussa, aurinko. Keräillään tavaroita ja puhellaan niitä ja näitä, kuiskaillaan. Paetaan katoavaan yöhön, velvollisuuksiin. Paukautetaan hyvästit. Puetaan sanat toisin. Puetaan ja riisutaan sanat, sanotaan ne ilman ääntä.
Jäädään makaamaan vuoteeseen. Tuijotetaan kattoon. Inhotaan ja vapistaan. Ja kaikki ruumissa lepää, nukkuu, uinuu ja käpertyy. Kääriydytään lakanaan ja painetaan kädet sinne missä on kipu ja tyhjyys. Oksennetaan.
Pesin roskapöntön. Täällä siivoavat naiset. Ja naiset jotka ovat siivonneet hotelleja, tietävät, että he tietävät kaiken ihmisestä tietämisen arvoisen. Pöntön vierellä oli sininen pilleri, kuin tuntematon liikennemerkki. Raivo ja pettymys, lähes kauhu.
Ei ole voimia eikä halua pidätellä heitä – omistaa. Annan mennä. Jos palaavat, niin teen yksioikoisen selväksi. He sulloutuvat elämäänsä ja minä omaani. Pesen heidät iholtani ja sisältä, raavin kynsin irti sielusta.
Johonkin he jäävät, johonkin sopukkaan. Kylässä, talossa ja huoneessa on aina jokin kohta johon on piilotettu jotain. Ehkä se ei ole mitään. Ehkä se on tyhjyyttä. Tyhjyyttä ei voi pestä, raapia. Mutta tyhjyyttä voi kasvattaa.
Kielsin koskemasta minuun hississä. Vasta huoneessa tulit päälle, painoit vasten seinää. Tiedän: housujani on vaikea avata. Ne ovat hakasia lantion sivulla. Ole hyvä. Sormi muljahti ja ulahdin kuin koira. Miten triviaalia: koira!
Hänellä on halu riisua, asetella vuoteelle, vallita kaikkialla, katsella kaikkea muuta paitsi kasvoja. Minä katselin kasvojasi kun levitit reiteni. Sinä katselit syvintä, kun kumarruit ja suutelit pyhintä. Kumarruit ja polvistuit, vapisit. Tarjosin eteesi elämän, hänelle, joka nuoli elämänsä kasvoja. Sinä suutelit luojaasi.
Nauroin tahtomattani. Se sytytti vimman jota en voinut enää hillitä.
Holvikaaret ahtaana hän viimein aamuyöllä horjahti, vajosi korvaani ja puhalsi hengen, elämän sisääni.
Ime, rakas lapseni. Ime rintaani. Olet niin kaunis. Minua aamulla muista, kun et enää huohota. Olet niin kaunis, mutta minua et enää aamulla tunne. Et voi, sillä et kysy minua. Et tule kysymään ketään.
Itse olisin osannut piirtää haluni hiilellä seinään, mutta minulla ei ollut hiiliä. Kuva kuitenkin oli vastapäisellä seinällä jo valmis; tosin katoava valoon. Kuitenkin olisin halunnut jäljentää sen, sillä pidin siitä.
Ja nunnat jatkoivat puhettaan puiden alla, kietoutuivat harmaisiin ja kävelivät vaatimattomissa kengissä tuoksuen yksinkertaiselle saippualle, unohdukselle. He kerääntyivät puiden varjoon ja keskustelivat hiljaisella äänellä salaisuuksista, ripittäytyivät tiheään, syvään. He ripittäytyivät säännöllisesti. Sinä päivänä kaikki puut olivat täynnä lintuja. Minä istuin heidän joukossaan ja kerroin. He kuuntelivat. Me emme olleet äitejä. Me olimme lintuja ilman kasvoja, parvi harmaita ja yksi musta, kaikki hiljaa laulamatta ilman naiseutta.
Kadun vilinään heräsi säpsähtäen, sotkeutuneena lakanoihin. Kuva pomppasi, heilui verhona parvekkeen ovella valkoisena alushameena.
Torvet soivat. Ajateltiin, että jossain oli peili. Kuului huutoja, puheensorinaa. Oli kuuma. Sataman suolantuoksu leijui laiturille heitettynä kalana, venemaalina. Katseltiin kynsiä. En aamiaiselle voisi, ehtisi. Kaikki tämä oli onneksi.
Mennyt ja kadonnut. Työnnöt ja äänet täyttävät pään. Kiskotaan ajatukset ulos yöstä valoon ja häväistään. Hajonnut valutetaan lakanalle lätäköksi. Arat rinnat. Ranteet ja kipeä.
Minussa on mustelma.
On otettu, imetty ja levitetty. Hiki, virtsanlemu, nuoltu. Avattu pariovet ja tultu, menty. Tultiin kerran, tultiin kaksi. Oltiin kaksin pimeässä valossa sisäkkäin yhtä
Vittu väsähti aamuyön sumussa, aurinko. Keräillään tavaroita ja puhellaan niitä ja näitä, kuiskaillaan. Paetaan katoavaan yöhön, velvollisuuksiin. Paukautetaan hyvästit. Puetaan sanat toisin. Puetaan ja riisutaan sanat, sanotaan ne ilman ääntä.
Jäädään makaamaan vuoteeseen. Tuijotetaan kattoon. Inhotaan ja vapistaan. Ja kaikki ruumissa lepää, nukkuu, uinuu ja käpertyy. Kääriydytään lakanaan ja painetaan kädet sinne missä on kipu ja tyhjyys. Oksennetaan.
Pesin roskapöntön. Täällä siivoavat naiset. Ja naiset jotka ovat siivonneet hotelleja, tietävät, että he tietävät kaiken ihmisestä tietämisen arvoisen. Pöntön vierellä oli sininen pilleri, kuin tuntematon liikennemerkki. Raivo ja pettymys, lähes kauhu.
Ei ole voimia eikä halua pidätellä heitä – omistaa. Annan mennä. Jos palaavat, niin teen yksioikoisen selväksi. He sulloutuvat elämäänsä ja minä omaani. Pesen heidät iholtani ja sisältä, raavin kynsin irti sielusta.
Johonkin he jäävät, johonkin sopukkaan. Kylässä, talossa ja huoneessa on aina jokin kohta johon on piilotettu jotain. Ehkä se ei ole mitään. Ehkä se on tyhjyyttä. Tyhjyyttä ei voi pestä, raapia. Mutta tyhjyyttä voi kasvattaa.
Kielsin koskemasta minuun hississä. Vasta huoneessa tulit päälle, painoit vasten seinää. Tiedän: housujani on vaikea avata. Ne ovat hakasia lantion sivulla. Ole hyvä. Sormi muljahti ja ulahdin kuin koira. Miten triviaalia: koira!
Hänellä on halu riisua, asetella vuoteelle, vallita kaikkialla, katsella kaikkea muuta paitsi kasvoja. Minä katselin kasvojasi kun levitit reiteni. Sinä katselit syvintä, kun kumarruit ja suutelit pyhintä. Kumarruit ja polvistuit, vapisit. Tarjosin eteesi elämän, hänelle, joka nuoli elämänsä kasvoja. Sinä suutelit luojaasi.
Nauroin tahtomattani. Se sytytti vimman jota en voinut enää hillitä.
Holvikaaret ahtaana hän viimein aamuyöllä horjahti, vajosi korvaani ja puhalsi hengen, elämän sisääni.
Ime, rakas lapseni. Ime rintaani. Olet niin kaunis. Minua aamulla muista, kun et enää huohota. Olet niin kaunis, mutta minua et enää aamulla tunne. Et voi, sillä et kysy minua. Et tule kysymään ketään.
Itse olisin osannut piirtää haluni hiilellä seinään, mutta minulla ei ollut hiiliä. Kuva kuitenkin oli vastapäisellä seinällä jo valmis; tosin katoava valoon. Kuitenkin olisin halunnut jäljentää sen, sillä pidin siitä.
Ja nunnat jatkoivat puhettaan puiden alla, kietoutuivat harmaisiin ja kävelivät vaatimattomissa kengissä tuoksuen yksinkertaiselle saippualle, unohdukselle. He kerääntyivät puiden varjoon ja keskustelivat hiljaisella äänellä salaisuuksista, ripittäytyivät tiheään, syvään. He ripittäytyivät säännöllisesti. Sinä päivänä kaikki puut olivat täynnä lintuja. Minä istuin heidän joukossaan ja kerroin. He kuuntelivat. Me emme olleet äitejä. Me olimme lintuja ilman kasvoja, parvi harmaita ja yksi musta, kaikki hiljaa laulamatta ilman naiseutta.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.