Onkos kellään kokemusta lastentarhakiusaamisesta?
Minulla ainakin on, muttei se todellisuudessa niin vakavaa ollut, vaan minä otin vain asiat liian helposti päähän. Varmaa on kuitenkin se että minulle alkoi kehittyä negatiivinen asenne ihmisiä kohtaan jo 4-6-vuotiaana, ja viimeistään kouluun mentäessä empatia ihmisiä kohtaan ja kaikenlainen yhteistyöhaluisuus oli kadonnut lopullisesti (tosin en muista että niitä olisi koskaan ollutkaan). Siitä huolimatta olisin halunnut kavereita.
Muistan suhtautuneeni varautuneesti enkä kovin myönteisesti tarhan lapsiin jo 3-vuotiaana (silloin tosin kyseessä olivat venäläiskakarat Virossa. En muista mitään konkreettista syytä miksi olisin suhtautunut niihin niin... ei kovin innostuneesti)
Myöhemmin Suomessa se "kiusaaminen" oli lähinnä tytöille tyypillistä vinoilua ja teräviä kommentteja joihin ei oikein voi sanoa että älä kiusaa, koska sitä ei voi todistaa kiusaamiseksi. Pojiltakin olen saanut vähän suorempia kommentteja, joista ilmeisesti silloin pahastuin. Nykynäkökulmastani en kyllä todellakaan sanoisi sitä kiusaamiseksi. Tavallaan se oli oman (niihin aikoihin) säälittävän pikku mieleni syytä, joka onkin vähän "paatunut" matkan varrella.
Silloin en muuten edes tunnustanut itselleni olevani kiusattu, enkä kouluaikoina, ja kun patoaa niitä traumoja sinne alitajuntaan, se saattaa olla jopa vaarallisempaa kuin jos suree tietoisesti kohtaloaan.
Viimeaikoina on pidetty kauheeta haloota koulukiusaamisesta, heti kun yhteiskunta on saanut aihetta vapista kiusattujen edessä, tai niiden joita niistä myöhemmin kehittyy. Kas vain, aiemmin ei ole tajuttu ajatella kun niistä ei vielä suurta haittaa ollut. Niin tyypillistä!
Mutta tarhakiusaaminen, tai -"kiusaaminen" saattaa jättää jopa syvemmät arvet, koska tapahtuu nuoremmalla iällä kuin koulukiusaaminen.
HUOM! En nyt tarkoittanut itseäni. Minua ei tarvitse pelätä.. eikä varsinkaan iloitella minnekkään!... oikeasti oikeasti /:)
Minulla ainakin on, muttei se todellisuudessa niin vakavaa ollut, vaan minä otin vain asiat liian helposti päähän. Varmaa on kuitenkin se että minulle alkoi kehittyä negatiivinen asenne ihmisiä kohtaan jo 4-6-vuotiaana, ja viimeistään kouluun mentäessä empatia ihmisiä kohtaan ja kaikenlainen yhteistyöhaluisuus oli kadonnut lopullisesti (tosin en muista että niitä olisi koskaan ollutkaan). Siitä huolimatta olisin halunnut kavereita.
Muistan suhtautuneeni varautuneesti enkä kovin myönteisesti tarhan lapsiin jo 3-vuotiaana (silloin tosin kyseessä olivat venäläiskakarat Virossa. En muista mitään konkreettista syytä miksi olisin suhtautunut niihin niin... ei kovin innostuneesti)
Myöhemmin Suomessa se "kiusaaminen" oli lähinnä tytöille tyypillistä vinoilua ja teräviä kommentteja joihin ei oikein voi sanoa että älä kiusaa, koska sitä ei voi todistaa kiusaamiseksi. Pojiltakin olen saanut vähän suorempia kommentteja, joista ilmeisesti silloin pahastuin. Nykynäkökulmastani en kyllä todellakaan sanoisi sitä kiusaamiseksi. Tavallaan se oli oman (niihin aikoihin) säälittävän pikku mieleni syytä, joka onkin vähän "paatunut" matkan varrella.
Silloin en muuten edes tunnustanut itselleni olevani kiusattu, enkä kouluaikoina, ja kun patoaa niitä traumoja sinne alitajuntaan, se saattaa olla jopa vaarallisempaa kuin jos suree tietoisesti kohtaloaan.
Viimeaikoina on pidetty kauheeta haloota koulukiusaamisesta, heti kun yhteiskunta on saanut aihetta vapista kiusattujen edessä, tai niiden joita niistä myöhemmin kehittyy. Kas vain, aiemmin ei ole tajuttu ajatella kun niistä ei vielä suurta haittaa ollut. Niin tyypillistä!
Mutta tarhakiusaaminen, tai -"kiusaaminen" saattaa jättää jopa syvemmät arvet, koska tapahtuu nuoremmalla iällä kuin koulukiusaaminen.
HUOM! En nyt tarkoittanut itseäni. Minua ei tarvitse pelätä.. eikä varsinkaan iloitella minnekkään!... oikeasti oikeasti /:)
Vastaukset 4
Vanhimmat
ILMOITELLA, ei iloitella.
Keksinpä vahingossa uuden termin.
"Ilon jakamista ja suuntaamista muillekin ihmisille ja sen jälkeen yhdessä iloitsemista." :D voi voi
jep kokemusta on... se on kurjaa kun itsetunto kumotaan jo niin nuorena. elinikäiset traumat vaikka siitä on jo monta vuotta.
Mä muistan tarha-ajoistani varmaa parhaiten sen, ku mua reippaast isompi tyttö nälvi mua melkein päivittäin ja kerran ku oltii pihalla, se sama tyttö löi mua! Ei ollu mitenkää siisti fiilis ku sain turpaa varmaa 4-5 vuotiaana. :( Ja ekat kaverit sain eskarist 6 vuotiaana ku ei kukaa halunnu olla mun kans. Ja se sama tyttö joka mua löi, on nyt kiusattu ja kaveriton. Mua taas ei kiusata ja kavereit kyl löytyy :)
Meiän tarhas oli ruotsalaisii ja suomalaisii samas tarhas, ei me mitenkään kiusattu toisiamme. Joka välkkä mentiin vaan keppien kanssa nurkan taakse ja sitten kun siitä käveli joku ruotsalainen, niin kaks meistä otti sen kädestä kiinni ja muut alko hakkaa sitä kepeillä ;), ruotsalaiset kyllä teki meillä samanlailla, kerran jouduin itekkin ruotsalaisten hakattavaks :P. Ja sitten kun esim. ruottalaiset oli hakannu mua vähä aikaa, niin tuli muutkin suomalaiset välkälle, ja kun ne näki että mua hakataan parhaillaan, niin kaikki otti vaan maasta kepit ja lähti juoksee niillä ruotsalaisii päin x)