Olen menettänyt viimeisen parisuhteeni aika traagisella tavalla ja on elämässä ollut kaikenlaista selvittämistä muutenkin. Olen kuitenkin pääsemässä jaloilleni, luulisin.
Nyt yhtäkkiä tuntuu että minua yritetään parisuhteistaa sieltä täältä. Ehdotetaan että mene deittisaitille ja kun yksi nainen näköjään oli minusta kiinnostunut mutta minä en hänestä muuten kuin kaverina jotenkuten niin joku jo ihmettelemään että miksi et tarttunut tilaisuuteen. Kolmas toivottelee että toivottavasti sieltä viikonlopun vietosta löydät jonkun.
Voi hyvät hyssykät.
Tottakai kaipaan jollain tasolla läheistä suhdetta ja rakkautta, mutta en minä rakastu siitä vaan kuka vastaan kävelee. Enkä taatusti ala mitään deittailua jos tunteita tai kiinnostusta ei ole. Enkä ole edes varma toivonko kohtaavani uutta rakkautta ihan vielä.
Minusta tuntuu että minulla on oikeus kokea myös syvää yksinäisyyttä. Jos olen yksinäinen ja surullinenkin niin ei siihen auta se että minua yritetään tökkiä parisuhteeseen.
Enemmänkin toivoisin ihmisten välistä lämpöä, yhdessäoloa ja välittämistä ihan yleisellä tasolla.
Onko tämä parisuhteistamisen pakko nyt joku ilmiö lesbomaailmassa? Onko kukaan muu kokenut samaa?
Nyt yhtäkkiä tuntuu että minua yritetään parisuhteistaa sieltä täältä. Ehdotetaan että mene deittisaitille ja kun yksi nainen näköjään oli minusta kiinnostunut mutta minä en hänestä muuten kuin kaverina jotenkuten niin joku jo ihmettelemään että miksi et tarttunut tilaisuuteen. Kolmas toivottelee että toivottavasti sieltä viikonlopun vietosta löydät jonkun.
Voi hyvät hyssykät.
Tottakai kaipaan jollain tasolla läheistä suhdetta ja rakkautta, mutta en minä rakastu siitä vaan kuka vastaan kävelee. Enkä taatusti ala mitään deittailua jos tunteita tai kiinnostusta ei ole. Enkä ole edes varma toivonko kohtaavani uutta rakkautta ihan vielä.
Minusta tuntuu että minulla on oikeus kokea myös syvää yksinäisyyttä. Jos olen yksinäinen ja surullinenkin niin ei siihen auta se että minua yritetään tökkiä parisuhteeseen.
Enemmänkin toivoisin ihmisten välistä lämpöä, yhdessäoloa ja välittämistä ihan yleisellä tasolla.
Onko tämä parisuhteistamisen pakko nyt joku ilmiö lesbomaailmassa? Onko kukaan muu kokenut samaa?
Vastaukset 10
Vanhimmat
saatava paritettua pois kiusaamasta toisii lesbopareja,meinaten jos oot niinkus hyvännäköinen.pelkäävätten suhteensa puolesta meinaan.
kaa kulissisuhteeseen, ollaan vaan frendejä mutta kavereille sanotaan että seukataan ja on ihanaa. Saadaan olla rauhassa ja tehdä mitä halutaan.
Jotenki kuulostaa kyllä tutulta.. Mäkin väen väkisin yritän tällä hetkellä olla yksin ja tuntuu että joidenki mielestä se on jotenki "outoa"! Huoh.. Kesä ja kaikki ja silti otettava itelleen aikaa.. Niin se vaan on. Nyt on mun aika. :)
Tiedätkö, et ole yksin maailmassa. Olen nimittäin miettinyt tätä samaa asiaa ja innovatiivisuudessani taas kerran lanseeraan uuden termin: parisuhteettomuus.
Tilastomatemaattinen tosiasiahan on että yli puolet avioliitosta ja yhtä suuri, jos ei suurempi osa, avoliitoista päätyy eroon. Ihmisillä on suorastaan eläimellinen vimma pariutua ja olla suhteessa. Tälläkin palstalla valitetaan yksinäisyyttä, ihmetellään mistä löytää sen oikean ja miten oikein pariutua. Toisaalta valitetaan että suhde ei toimi, että hän ei ole se oikea, kumppani ei halua tai on petollinen jne.
Toisaalla uskovaiset ja kirkko haluaa ehdottomasti estää seksuaalisen vähemmistön parisuhteet, eheyttää heidät ja kieltää kirkollisen vihkimisen avio-onneen. Samalla ihmettelen suuresti että kirkko ei halua kieltää ei-uskovaisten parisuhteettomuutta, yksin elämistä ja sinkkuutta, koska uskonnon piirissähän ne jotka elävät parisuhteettomuudessa ovat kaikkein lähinnä jumalaa? Paavi, munkit ja nunnat ovat tosiuskovaisia ja pyhittävät elämänsä parisuhteettomuudelle. Ajatelkaa, että ei-uskovainen lesbo joka elää vailla parisuhdetta voi hyvänä, hurskaana ja kuuliaisena ihmisenä olla jumalan silmissä saman arvoinen? Eikö ole hirvittävä häpeä ihmiskunnalle jos paratiisissa onkin pariutumattomia lesboja ja homoja näiden hurskaiden paavien, munkkien ja nunnien lisäksi!
Uskovaisten parisuhteettomuus ei kuitenkaan ole pelkästään hurskautta. Katollisen kirkon papithan ovat monissa maissa syyllistyneet pedofiliaan. Kumpi pääsee taivaaseen, pedofiili pappi vai parisuhteeton lesbo? Mitä veikkaatte?
Parisuhteettomuudessa on etunsa. Saat itse päättää asioista ja hallita elämääsi. Voit uneksia ja haaveilla omia haaveitasi. Et ole vastuussa kenestäkään, etkä kenellekään. Et voi pettää, jättää tai tulla petetyksi tai jätetyksi. Kumppanin haluttomuus, puhumattomuus tai muuten huonot tavat eivät piinaa. Jos oikein tarkkaan harkitset, kumman valitset, parisuhteen huolineen ja murheineen, vai parisuhteettomuuden vapauksineen.
Eläköön parisuhteettomuus, se on tulevaisuuden trendi ja ikuisen onnen avain!
Mulla on kokemusta molemmista, sekä pitkäkestoisista parisuhteista että vuosien parisuhteettomuudesta. Molemmissa on omat hyvät ja huonot puolensa. Sinkkuna eläminen on helppoa ja yksinkertaista. Päätä ei tarvi vaivata turhilla murheilla, eikä riitelyyn tarvitse tuhlata energiaa. Ja vapaus tehdä mitä haluaa ja milloin haluaa, on mukavaa elämää. Hyvä parisuhde kuitenkin vaatii työtä ja toisen huomioon ottamista. Sinkkuna kaiken energian voi kohdistaa muihin asioihin (kavereihin, kummilapsiin, harrastuksiin, matkusteluun, ihan mihin vaan milloinkin haluaa) ja nauttia vapaudesta täysillä. Mutta sitten toisaalta. Parisuhteessa on myös omat hyvät puolensa. Silloin ei tule samanlaisia yksinäisyyden hetkiä kuin joskus sinkkuna ollessa. On hienoa olla pitkässä parisuhteessa ihmisen kanssa, jonka tuntee erittäin hyvin. Silloin on mukavaa kun voi jakaa niin hyvät kuin huonotkin asiat toisen kanssa. Pienet arkiset asiat tekevät elämästä hienoa. On kivaa laittaa yhdessä ruokaa, mennä yhdessä nukkumaan, jutella päivän tapahtumista, haaveilla yhdessä tulevaisuudesta jne. Ja tietty se seksi :)
Kummassakin elämäntyylissä on mielestäni hyvät ja huonot puolet. Omassa elämässni on ollut aikoja, jolloin en ole voinut kuvitellakaan seurustelevani, koska olen tarvinnut aikaa itselleni. Ja vastaavasti on ollut aikoja, jolloin olen halunnut jakaa elämäni toisen ihmisen kanssa. Pääasia on, että jokainen elää niin kuin itsestä hyvältä tuntuu. Sinkkuna ollessani inhosin seurustelevien ihmisten sääliviä kommentteja siitä, että minun pitäisi löytää joku. Itse elin tuolloin tasapainoista, onnellista (ja seurustelevia ystäviäni monipuolisempaa) elämää. Halusin silloin elää itselleni. Nyt seurustellessani ei mieleenikään tulisi kommentoida sinkkuystävieni elämäntapaa, koska tiedän, että se on heidän valintansa ja heidän elämänsä on yhtä hyvää kuin omanikin.
Aikoinaan yhden kesän kuljin bileissä sun muissa yhden ystäväni kanssa ja koko muu kaveripiiri yritti naittaa meitä keskenämme. Tilanne oli ERITTÄIN kiusallinen, sillä nainen oli kiinnostunut minusta ja toivoi suhteeltamme muuta ja minä taas olin pelkän ystävyyden kannalla.
Loppujen lopuksi muut ihmiset pilasivat ystävyyssuhteemme ja siihen tuli ei-toivottuja piirteitä. Se ystävyys meni siinä. :(
Ja muutenkin olen törmännyt siihen, että kaverit puuttuvat elämääni törkeällä tavalla. Minulle sanotaan suoraan, että jätä oma kumppani ja valitse toi tai toi. Himpskatti sentään, eikö enää itse saa päättää omastakaan elämästään. Tympii tuollainen..
Nykyään tuollainen kaveripiiri menee uusiksi!
Kiitos kommenteista. En ole siis ainoa ketä yritetään ns. naittaa. Minusta tämä kertoo yleisellä tasolla jotain tästä ajasta - kaikki hääsysteemit ja telkkariohjelmat joissa häitä valmistetaan kuukausitolkulla jne. - ja ylenpalttisesta samanaikaisesta romantiikan ihannoinnista ja ihmissuhteiden pinnallistumisesta. Aivan kuin ihmisiä noin vain otettaisiin ja jätettäisiin kun on aikansa oltu jossain kermakakkuhoneymoonissa.
Arvostan hirveästi pitkiä vakavia parisuhteita, mutta ei niitä onneksi osteta marketin hyllyltä. Ja sinkkunakin voi elää ihan hyvin. Ja sit vielä yks juttu - kevyt flirtti jonka ei tarvitse tarkoittaa sen kummempaa kuin että on huomannut toisen positiivisessa mielessä. Se on ihanaa!
Arvelen, että ihmiset jotka yrittävät kovasti parisuhteistaa sinkkukavereitaan, eivät itse viihdy ollenkaan sinkkuina. Ja olettavat siitä, ettei sinkkuystäväkään viihdy, vaikka muuta väittäisikin. Olen itsekin törmännyt siihen, että joidenkin ihmisten on vaikea ymmärtää, että voin elää sellaista vaihetta, että en itke enää exän perään mutta en ole silti valmis vielä uuteen suhteeseen.
Mielestäni juuri tuo vaihe on tärkeä elää seuraavan suhteen onnistumisen takia! Ainakin omalla kohdalla olen ottanut seurustelun päättymisen jälkeen aikaa ihan vain itselleni, harrastuksilleni, ystävilleni jne. Kun tuon vaiheen on elänyt, uusi suhde on helpompi ja parempi kaikille osapuolille kuin se, että heti edellisen päätyttyä otettaisiin seuraava kehiin.. Näin ainakin mun elämässä. Ihmiset toki ovat niin yksilöllisiä, että jollekin muulle sopii paremmin toisenlainen tyyli.