Kuvaamataito

Ole hyvä vaan! Pehko lemahtaa tänne asti.
Yritän itse pysyä jotakuinkin asialinjalla.
Tuosta harmillisesta narahtamisesta on jo niin kauan, ettei sitä tohtisi edes muistellakaan.
Olen näinä vuosina ehtinyt pohtia seuraavaa kunnianhimoista projektia. Se on alkanut pikkuhiljaa hahmottua, mutta en aio paljastaa siitä mitään. Kerron kuitenkin, että aikomuksenani on tehdä nelivärivalokuvin ryyditetty kattava luontokirja villeistä susista. Olen maksanut jo käsirahan lappilaisille poromiehille viidestäkymmenestä sudesta, jotka tullaan jok’ikinen konservoimaan pieteetillä niin luonnollisen oloisiksi kuin mahdollista. En nimittäin halua toistamiseen tehdä samaa virhettä. Edellisen suden kohdalla oli tapahtunut amatöörimäistä töpeksintää; eläinmuseon nimilappu oli unohtunut susihukan kaulaan. Lisäksi sen toinen lasisilmä oli pudonnut.
Sen verran voin raottaa salaisuuden verhoa, että kyseessä tulee olemaan mullistava, hyvät arvostelut saava eläinkirja, jossa on valokuvia.

Anteeksi toverit, pakko tehdä soverit.

Olen pitkällisen, yön yli kestäneen harkinnan jälkeen päätynyt luopumaan vuoden päähän suunnitellusta kirjani julkistamistilaisuudesta. Tähän päätökseen minut ajoi tunne, etten voi käyttää täytettyjä susia, koska en halua täyttää käytettyjä susia. Olen ymmärtänyt, että susien pitää saada liikkua vapaina ilman linssiluteiden ynnä muiden tuulihattujen hätyyttelyjä.
Sen sijaan aion viettää tämän kesän niityillä perhoshaavin kanssa., jotta saisin seuraavaksi suveksi riittävästi syöttejä tulevaa perhokalastusharrastustani varten. Seuraava kirjani tulee käsittelemään eri heittotekniikoita koskessa ja suvantopaikoissa.

Lopuksi opettavainen tarina oikean ruokavalion merkityksestä.
Punahilkalla oli kotiavaimet hukassa. Myös Punahilkka oli hukassa, ja avaimet Hilkan taskussa. Susihukkanen oli allerginen rautapitoiselle murkinalle, mikä oli Hilkan pelastus. Nyt Hilkka oli yrjössä, ei enää hukassa, vaan miltei kirjevän loisteliaassa kukassa.