Me suomalaiset olemme kaiketi sellaista kansaa, että mielellämme kerromme niistä ikävistä kokemuksista. Positiivinen palaute jää usein antamatta.
Tarkoitukseni ei ole vähätellä kenenkään huonoja kokemuksia sosiaalityöntekijöistä tai lapsen huostaanotosta. Huostaanotto on aina traumaattinen kokemus, tapahtuu se sitten yhteisymmärryksessä tai vastentahtoisesti.
Olen lukenut tämän palstan tarinoita, enkä epäile hetkeäkään etteikö kaikki kauhutarinat olisi totisinta totta. En kuitenkaan usko, etteikö lastensuojelussa olisi yhtään mitään hyvää. Meille lastensuojelu näytti "sunnuntaipuolensa".
Murrosikäinen tyttömme eli jokunen vuosi sitten erittäin itsetuhoisen jakson ja hänen koko elämänsä oli mennä pilalle eräiden hölmöilyjen kautta. Moninaisten vaiheiden jälkeen astui lastensuojelu kuvioon mukaan. Ensin kokeiltiin lyhyttä "pysäytysjaksoa" joka alkuunsa näytti tuottavan tulosta.
Lyhyen seesteisen jakson jälkeen tapahtui niin radikaalia, että sijoitus katsottiin aiheelliseksi. Tyttö itse oli samaa mieltä elämänsä mentyä siihen jamaan, että siitä ei tuntunut enää olevan ulospääsyä muutoin. Tämä kaikki tapahtui sosiaalitoimen kanssa yhteistyössä, saimme jopa olla vaikuttamassa sijoituspaikan valintaan.
Sijoituspaikka osoittautui kuitenkin toisenlaiseksi kuin mainostivat eikä se siten soveltunut tytölle. Hän tunsi olonsa siellä tosi kurjaksi kun yhteistyö ja luottamus eivät pelanneet. Paikka oli lyhyesti sanottuna huono.
Sosiaalityöntekijät kuuntelivat tyttöä sekä meitä kotiväkeä. Tytön ei tarvinnut kärsiä siinä paikassa pitkään ja paikka vaihtuikin nopeasti. Kaikkinensa tytön sijoitus ei kestänyt vuottakaan, kun hän osoitti omalla muuttuneella käytöksellään entisen itsetuhon tien olevan ohi.
Sosiaalitoimi oli edesauttamassa tytön tarvitseman terapian järjestämisessä. He olivat jopa mukana tuon itsetuhovaiheen aikaisista tapahtumista aiheutuneessa oikeudenkäynnissä. Eivät lasta huostassa ikuisesti pitääkseen, vaan ihan hänen puolellaan.
Nyt tapahtumista on jo sen verran aikaa, että tyttö opiskelee toisella paikkakunnalla. Silloin muuttovaiheessa sosiaalitoimi oli tukena sen verran, että maksoivat tytölle kahden kuukauden vuokravakuuden. Sijoitus oli niin lyhytaikainen, eli alle vuoden, ettei ns. itsenäistymisvaroja hänen kohdallaan ennättänyt kertyä. Tuo vuokravakuus meni siis jälkihuollon "piikkiin".
Sosiaalitoimi "irroitti otteensa" ihan siinä vaiheessa kun itse katsoimme sen aiheettomaksi. Eli tyttö ei ole tavannut tukihenkilöään kuluneen vuoden aikana kuin yhden kerran. Sosiaalitoimi ei siis millään muotoa haittaa arkielämäämme. Päinvastoin antoivat pyydettäessä tukea tytön harrastukseen sekä nyt kesällä rahallista tukea hänen asumiskuluihinsa, kun ei onnistunut saamaan kesätyötä useistä yrityksistä huolimatta.
En siis hyvällä tahdollakaan voi moittia sosiaalitoimen tekemisiä, me olemme saaneet sen avun minkä olemme tarvinneet ja mitä olemme pyytäneet. Emmekä ole ennestään esim. tt-asiakkaina heillä olleet, vaan ihan tavallinen työssäkäyvä ja omillaan toimeentuleva perhe joka joutui todella suuriin vaikeuksiin yhden lapsen kohdalla. Perheessämme on kaksi muuta lasta, joiden kohdalla vastaavaa ei ole sattunut.
Tyttö itsekin on sitä mieltä ettei olisi enää päässyt irti siitä menosta, ellei häntä siitä oltaisi väkisin "repäisty". Ei siis kanna kaunaa sen enempää meille vanhemmille kuin sosiaalitoimellekaan. Sijoituspaikastaan hän sen sijaan sanoo, että se oli kauhea paikka. Voi olla tietysti niin, että "kauhea paikka" antoi sysäyksen uudelle alulle.
Halusin vain tuoda tällaisenkin näkökulman esille. Meidän kohdalla lastensuojelu teki hyvää työtä enkä tosiaan pysty moittimaan heitä mistään. Tämä ei tosiaan ole minkään sosiaalialan ihmisen mainos, vaan aidosti ja oikeasti huostaanoton kokeneen äidin tuntemuksia. Olen onnellinen siitä, että lapseni pelastui katuojalta ja kiitos siitä kuuluu osaltaan lastensuojelulle.
Tarkoitukseni ei ole vähätellä kenenkään huonoja kokemuksia sosiaalityöntekijöistä tai lapsen huostaanotosta. Huostaanotto on aina traumaattinen kokemus, tapahtuu se sitten yhteisymmärryksessä tai vastentahtoisesti.
Olen lukenut tämän palstan tarinoita, enkä epäile hetkeäkään etteikö kaikki kauhutarinat olisi totisinta totta. En kuitenkaan usko, etteikö lastensuojelussa olisi yhtään mitään hyvää. Meille lastensuojelu näytti "sunnuntaipuolensa".
Murrosikäinen tyttömme eli jokunen vuosi sitten erittäin itsetuhoisen jakson ja hänen koko elämänsä oli mennä pilalle eräiden hölmöilyjen kautta. Moninaisten vaiheiden jälkeen astui lastensuojelu kuvioon mukaan. Ensin kokeiltiin lyhyttä "pysäytysjaksoa" joka alkuunsa näytti tuottavan tulosta.
Lyhyen seesteisen jakson jälkeen tapahtui niin radikaalia, että sijoitus katsottiin aiheelliseksi. Tyttö itse oli samaa mieltä elämänsä mentyä siihen jamaan, että siitä ei tuntunut enää olevan ulospääsyä muutoin. Tämä kaikki tapahtui sosiaalitoimen kanssa yhteistyössä, saimme jopa olla vaikuttamassa sijoituspaikan valintaan.
Sijoituspaikka osoittautui kuitenkin toisenlaiseksi kuin mainostivat eikä se siten soveltunut tytölle. Hän tunsi olonsa siellä tosi kurjaksi kun yhteistyö ja luottamus eivät pelanneet. Paikka oli lyhyesti sanottuna huono.
Sosiaalityöntekijät kuuntelivat tyttöä sekä meitä kotiväkeä. Tytön ei tarvinnut kärsiä siinä paikassa pitkään ja paikka vaihtuikin nopeasti. Kaikkinensa tytön sijoitus ei kestänyt vuottakaan, kun hän osoitti omalla muuttuneella käytöksellään entisen itsetuhon tien olevan ohi.
Sosiaalitoimi oli edesauttamassa tytön tarvitseman terapian järjestämisessä. He olivat jopa mukana tuon itsetuhovaiheen aikaisista tapahtumista aiheutuneessa oikeudenkäynnissä. Eivät lasta huostassa ikuisesti pitääkseen, vaan ihan hänen puolellaan.
Nyt tapahtumista on jo sen verran aikaa, että tyttö opiskelee toisella paikkakunnalla. Silloin muuttovaiheessa sosiaalitoimi oli tukena sen verran, että maksoivat tytölle kahden kuukauden vuokravakuuden. Sijoitus oli niin lyhytaikainen, eli alle vuoden, ettei ns. itsenäistymisvaroja hänen kohdallaan ennättänyt kertyä. Tuo vuokravakuus meni siis jälkihuollon "piikkiin".
Sosiaalitoimi "irroitti otteensa" ihan siinä vaiheessa kun itse katsoimme sen aiheettomaksi. Eli tyttö ei ole tavannut tukihenkilöään kuluneen vuoden aikana kuin yhden kerran. Sosiaalitoimi ei siis millään muotoa haittaa arkielämäämme. Päinvastoin antoivat pyydettäessä tukea tytön harrastukseen sekä nyt kesällä rahallista tukea hänen asumiskuluihinsa, kun ei onnistunut saamaan kesätyötä useistä yrityksistä huolimatta.
En siis hyvällä tahdollakaan voi moittia sosiaalitoimen tekemisiä, me olemme saaneet sen avun minkä olemme tarvinneet ja mitä olemme pyytäneet. Emmekä ole ennestään esim. tt-asiakkaina heillä olleet, vaan ihan tavallinen työssäkäyvä ja omillaan toimeentuleva perhe joka joutui todella suuriin vaikeuksiin yhden lapsen kohdalla. Perheessämme on kaksi muuta lasta, joiden kohdalla vastaavaa ei ole sattunut.
Tyttö itsekin on sitä mieltä ettei olisi enää päässyt irti siitä menosta, ellei häntä siitä oltaisi väkisin "repäisty". Ei siis kanna kaunaa sen enempää meille vanhemmille kuin sosiaalitoimellekaan. Sijoituspaikastaan hän sen sijaan sanoo, että se oli kauhea paikka. Voi olla tietysti niin, että "kauhea paikka" antoi sysäyksen uudelle alulle.
Halusin vain tuoda tällaisenkin näkökulman esille. Meidän kohdalla lastensuojelu teki hyvää työtä enkä tosiaan pysty moittimaan heitä mistään. Tämä ei tosiaan ole minkään sosiaalialan ihmisen mainos, vaan aidosti ja oikeasti huostaanoton kokeneen äidin tuntemuksia. Olen onnellinen siitä, että lapseni pelastui katuojalta ja kiitos siitä kuuluu osaltaan lastensuojelulle.
Vastaukset 29
Vanhimmat
kyseessä? Suomessa on niin paljon alueellisia, kuin työntekijäkohtaisiakin eroja lastensuojelusosiaalityössä. Oletteko Helsingistä?
Oletteko kenties tunnettuja paikkakunnalla tai hyvin toimeentulevia, koulutettuja? Tällaiset kaikki seikat valitettavasti vaikuttavat lasten ja perheiden saamaan kohteluun. Usein "tiedostavat" vanhemmat saavat parhaan kohtelun ja lapselleen parhaan sijaishuoltopaikan. tekin saitte olla valitsemassa - näin ei useinkaan ole.
paikkakunnalta, vajaan 6000 asukkaan kyläpahanen. Emme ole mitenkään tunnettuja, emmekä erityisen hyvin toimeentulevia. Ihan tavallinen asuntovelkainen työssäkäyvä perhe. Itselläni on kyllä korkeakoulututkinto, mutta en usko tämän vaikuttaneen asiaan, vaan sen meidän perheen todellisen hädän.
Voihan se olla, että kohdallemme sattuivat ne sosiaalitoimen ainoat tilanteen tasalla olevat ihmiset, jotka vielä osasivat ajatella tytön etua ja parasta. Olisi ollut järkyttävää vielä sen hädän keskellä joutua taistelemaan lapsensa ja omien oikeuksien puolesta.
Vaikka tytön sijoitusaika oli tuskaa ja ikävää täynnä, niin helpotus siitä että hän pääsi irti elämänsä tuhoamisesta oli kuitenkin päällimmäisenä. Ikävää helpotti myös se, ettei meidän yhteydenpitoa rajoitettu mitenkään vaikka sijoituspaikka ei siitä pitänytkään että soittelimme lapselle päivittäin. Tytöllä oli itsellään myös kännykkä käytössään eikä sitä otettu missään vaiheessa pois.
Sijoituspaikka veti luonnollisesti herneen nenään, kun aloimme viestittämään paikan soveltumattomuudesta tytölle ja yrittivät vedättää siinä kuitenkin epäonnistuen. Tyttö pääsi itse antamaan lausuntoja olotilastaan siellä, eikä hänen kertomaansa kyseenalaistettu.
Tajuan, kuinka onnekkaita olemme olleet kaiken katastrofin keskellä, kun näitä palstan kertomuksia luen. En voi tosiaan todeta kuin, että kohdallamme lastensuojelu toimi kuten pitääkin. Lopputuloksena on kaikesta kokemastaan huolimatta onnellinen ja tasapainoinen nuori, joka otti oppia "hulluista vuosistaan", kuten itse asian ilmaisee.
Missään tapauksessa en tällä kehumisella halua satuttaa ketään toisenlaisen kokemuksen omaavaa, vaan tuoda esille sen, että myös huostaanotto voi tulla tarpeeseen ja ns. onnistunut. En silti haluaisi kokea sitä uudelleen kaikesta saamastamme avusta huolimatta.
että voitte olla todella onnellisia. Olen kuullut kymmeniä ja kymmeniä tarinoita (kuulun sijoitettujen ja huostaanotettujen lasten vanhempien ja sukulaisten yhdistykseen) enkä taida muistaa noin "harmoonisesti" ja teitä kuullen edenneitä prosesseja.
Yleensä sossut eivät myönnä, että sijaishuoltopaikassa on mitään vikaa. Yleensä olisivat laittaneet vian tyttärenne tai teidän syyksi. Yleensä huostaanotto olisi päättynyt, kun tyttärenne olisi 18.
Olkaa onnellisia!
"Olisi ollut järkyttävää vielä sen hädän keskellä joutua taistelemaan lapsensa ja omien oikeuksien puolesta."
Niin on monelle käynyt ja niin meillekin kävi. Onneksi hirveä huosta-aika kesti vain 3,5 kuukautta, mutta siinäkin oli kestämistä ja se järkytti elämämme pois raiteiltaan moneksi vuodeksi eteenpäin.
Kauhuissani ajattelen, että moinen tilanne on joillakin kestänyt vuosia...
fyysisen ja psyykkisen terveyden puolesta! Kuinka monta lasta onkaan vammautettu fyysisestikin, mutta ainakin psyykkisesti loppuelämäksi.
"Olisi ollut järkyttävää vielä sen hädän keskellä joutua taistelemaan lapsensa ja omien oikeuksien puolesta."
tuokin näkökulma, moneen moneen kertaan.
On olemassa hyviä ja tarpeellisia huostaanottoja ja hyviä sijoituspaikkoja. Mutta kuinka paljon viranomaiset ja sijoituspaikat ovat syvää tuskaa aiheuttaneet monelle perheille valheillaan.
En kerro nyt tapausta, josta olen kirjoittanut täällä. Kirjoitin sähköpostin eräällä henkilölle, joka on ollut asiallinen lastani ja minua kohtaan, otsikoksi laitoin "Mietittävää .... ja hänen nimensä".
Kun näin hänet seuraavan kerran, hän itki ja pyysi, etten hänestä kirjoita mitään netissä, nimellä. En ollut kirjoittanut hänestä nimellä netissä, olin vain kertonut erään tapahtuman kulun anonyymisti mainiten.
Kuinka tehokas ase voi olla nimen mainitseminen. Ehkäpä juuri ne, jotka ovat todella pahoja ihmisiä perheitä ja lapsia kohtaan, saa pysähtymään kun mainitsee nimen. Jos on esittänyt hyväntekijää ja huomaakin, että mädännäisyys hyväntekijän sädekehän alta alkaa paljastua, henkilö voi tajuta, että kauan peli ei voi näin jatkua...
Teillä kävi onni, pelastit hyvien työntekijöiden kanssa lapsesi tulevaisuuden. Näin kävi meilläkin, tosin kyllä siinä sijoituspaikassa osattiin alussa olla minua kohtaan ilkeitäkin. Mutta kun huomattiin, että ajattelen lapseni henkeä, ja toimin sijoituspaikan toimintatapojen vaatimalla tavalla, ilkeily loppu. Lapsellani oli aivan ihanat omat hoitajat, vanhempi mies, jo elämää nähneenä.... ja nuorempi nainen, jonka kanssa lapsellani kehittyi ystävyyssuhde.
muuttui seuraavan tapauksen myötä. Lapseni sanoi kerran, että olen hänen ja hänen sisaruksen onnen tiellä.Ilmoitin silloin molempien sijoituspaikkaan ja molemmille, etten halua olla lasteni onneni tiellä. Heidän ei tarvitse tulla kotiini, sillä en ota heitä enää luokseni edes vierailulle. Heillä oli myös pikkuveli, jota he halusivat tavata. En suostunut siihenkään.
Toisen lapseni sijoituspaikasta soitettiin moneen kertaan, että voisinko ottaa lapseni viikonloppulomalle. Pysyin tiukkana ja sanoin, etten ota. Sydämeni itki verta, mutta en halunnut olla lasteni onnen tiellä. Puoleen vuoteen kumpikaan ei käynyt meillä, kunnes taphtui sitten se, että toinen hädissään soitti, että voiko hän tulla. Hänellä ei ole muuta paikkaa, mihin mennä. Yöllä. Totta kai annoin tyttöni tulla. Toinen myös ilmaisi kaipauksensa ja hänkin sai tulla.
Mikä minä olin olemaan lasteni onneni tiellä? Miksi riistäisin lasteni onnen? Miksi pahuuttani syöttäisin lapsilleni nuorimmaisen lapseni elämiseen tarkoitetut rahat - olin minimivanhempainrahalla - kun näillä vanhemmilla lapsillani oli ne sijoituspaikkansa, joihin maksettiin ylläpitokorvaukset, hoitorahat, lapsilisät jne.
sanomaasi. Miksi et antanut lasten tulla luoksesi? Ketä halusit näpäyttää, lapsiasiko? Jospa heille oli laitettun nuo sanat suuhun, että olisit heidän onnensa tiellä? Anteeksi vaan, mutta minulle tuli jotenkin ihan paha olo tuota viestiäsi lukiessani. Ajattelin sitä lasten kokemaa tuskaa ja ikävää...
heidän suuhun.
En kestänyt enää kuulla tytöltäni, jolle olin antanut mahdollisuuden tulla ja mennä, jota olin suojellut monelta ilmitulolta - viikonloppuisin - , enempää. Enhän edes ruokarahoja saanut, rahani riitti juuri ja juuri minun ja poikani elämiseen. Miksi olisin kuunnellut enää vapaaehtoisesti, kuinka olen lasteni onneni tiellä. Olkoon lapseni siellä, missä onni on, rahakin meni sinne. Ja oli mennyt vuosia.
Kärsin itsekkin...
Hylkäsit lapsesi, mieluummin kuin kuuntelet lapsesi pahaa oloa ? Kuulostaa itsekkäältä. Ja sen käsityksen saan, että raha näyttelee suurta osaa elämässäsi. Että siinäpähän kärsit.
luonani, on parempi silloin, että hän on siellä, missä hänellä on hyvä olla, eikö niin?
Ruokaa kaupasta ei saa ilman rahaa, en ainakaan minä. Ja kerran kulukorvaukset, ylläpitorahat, lapsilisät menivät sijoituspaikkoihinn, jossa minä en ollut lasteni onnen tiellä, niin enhän missään tapauksessa hyljännyt lastani. Lapseni siis sai ruuan siellä, missä hänellä oli onni ja hyvä olla.
Minun käytettettävissä olevat rahat oli mitoitettu nuorimmaiseni ja minun tarpeisiin. Kumman tarpeista minun olisi pitänyt vielä tinkiä, jotta sijoitettu lapseni olisi joutunut kärsimään onnensa menetyksestä?
Usko tai älä. Meillä kaikilla on hyvät välit kaikkien näiden sossujen kieroilun ja mielivaltaisuuden jälkeen. Mistäköhän syystä? Lapseni ovat huomanneet, että vika heidän huonoon oloonsa huostan aikana on ollut jossain muualla kuin kotonaan? Ennen huostaanottoa he voivat hyvin, jopa saivat harrastaa enemmän kuin koskaan huostaanoton jälkeen. Ja silloinkaan ei sossuilta tippunut rahaa meidänelämiseen ja lasteni harrastuksiin. Valitettavasti nyt joudun maksamaan opintovelkani takaisin, ja joudun tinkimään nuorimmaisen lapseni hyvinvoinnista. Sossu ei maksa meidän eloa!
elämistä. Mutta silloin kun lapset tulee lomille kotiin, saat sijaishuollon kautta ruokarahaa. Se minua järkyttää, että mielestäni hylkäsit lapsesi silloin kun he eniten tarvitsivat sinua, eiköhän tuokin lapsesi tokaisu ollut koti-ikävää eikä suinkaan tarkoitettu sinua vastaan.
tiesivät sen. En ollut hylännyt koskaan. Mitä tuokin jo kertoo, että lapseni soittaa minulle yöllä, että saako hän tulla kotiin, koska ei ollut muuta paikkaa, minne mennä.
Hän seurusteli silloin ja hänen poikaystävänsä vanhemmat olivat maailman ihanimmat ihmiset. Kysyin heiltä, että voisivatko he ottaa tytön luokseen viikonloppulomilla. He ottivat - eikä ollut yllätys, etteivät saaneet ruokarahaa nuorisokodista.
Mutta, jos tyttöni ilmaisee selvästi, että hänellä on paha olla minun ja pikkuveljensä luona, niin silloin jonkun on tehtävä stoppi. Ei sitä tehnyt lastenkoti eikä sossu. Olivat vaan tyytyväisiä, että joku piti viikonloppulomat tytön, ja vielä ilmaiseksi. Eihän silloin niin paljon miehitystä tarvittu lastenkodilla tai puhutaan nuorisokodista.
Jos lapseni koki, että minä olen se pahanolon aiheuttaja. Nyt hän varmasti koki, että pahaolo on poissa, eiks niin.
Miksi pilata nuorimmaiseni lapsen viikonloput sillä, että olisin pitänyt väkisin kulisseista kiinni ja tapellut tyttöni kanssa viikonloput. Myös minulla ja hänen pikkuveljellään on oikeus rauhalliseen elämään - myös viikonloppuisin!
Ja kaikki olivat onnellisia kun paha äiti ei ollut tuhoamassa huostaanotettujen lastensa elämää!
;)
KOSKAAN joutunut olemaan toimeentulon äärirajoilla.
Sanot: "että raha näyttelee suurta osaa elämässäsi"
Jos rahasi ei riitä edes riittävään määrään ruokaa, niin silloin raha näyttelisi sinunkin elämäsi suurinta osaa.
olleensa MINIMIvanhempainrahalla?
Etkö tajua, mitä se merkitsee?
Jos et tajua, niin parempi olla länkyttämättä mitään siitä, minkä kokoista roolia raha hänen elämässään on merkinnyt. Mutta suurinta ääntähän aina pitävätkin ne, jotka toisen tilanteesta kaikkein vähiten ymmärtävät...
Itsekin minimipäivärahalla, sain n. 10 euroa päivä - verot, neljä alle kouluikäistä hoidettavana. Turha tulla väittämään vastaan, minun elämässä lapset ovat aina olleet rahaa tärkeämpiä.
Kuten huomaat, en ollut enää lasteni onnen tiellä. He saivat olla siellä, missä heidän onni oli. Tosin minä kysyin näiltä tyttöni poikakaverin iki-ihanilta vanhemmilta, saako tyttöni olla siellä viikonloput. Ei nuorisokoti sitä kysynyt.
Nyt annoin vapaa-aikani nuorimmaiselle. Viikolla olin siis kursseilla ja viikonloppuisin nuorimmaiseni kanssa kävimme uimassa ja teimme kaikkia kivaa varojemme mukaan - ei tarvinnut huolehtia kenestäkään muusta. Meillä oli pojan kanssa ihan kivaa kahdestaan.
Toinen tyttöni tanssi silloin vanhempaintanssit. Menimme kuokkimaan poikani kanssa. Myös pojallani oli kyyneleet silmissä kohdatessan siskonsa. Mutta muuten emme olleet siskojen onnen tiellä. Meillä oli oma onni, heillä oli omansa.
tyttöjen pikkuveli meni. Rippijuhliinkaan en mennyt, kirkossa kyllä kävin.
Ylioppilasjuhliin ei mennyt toinen sisko, koska hän ei halunnut pilata elämästään montaa viikkoa tapaamalla sitä ensimmäistä sijaisperhettä. Tyttö sanoi, että hän voi jo huonosti ajatuksesta nähdä ne sijaisvanhemmat ja enää hän ei anna heidän tuhota elämäänsä.
kuin tälläkin palstalla sijaisvanhemmat ja sossut toivovat, pyytävät, vaativat ja pakottavat toimimaan, eli "hyvä, epäitsekäs ja rakastava äiti päästää irti lapsestaan lapsen onnen tähden, eikä haittaa sijaisvanhempia ja lapsiaan yhteydenotoilla.
Miksi siis moitit, hän teki juuri niinkuin ulkopuoliset toivoivat ja jonka toiveen toteuttamiseksi ne "lasten onnen tiellä olo"-sanat oli lapsen suuhun ja mieleen sijaishuollon taholta asetettu.
Sosiaaliviranomaiset eivät ymmärrä mitä he tekevät, sillä on täysin luonnonlakien vastaista vaatia äitejä hylkäämään lapsiaan.
Siksi heidät pannaankin tekemään se pakon edessä. Niinkuin tässäkin tapauksessa.
se sitten kelpaakaan kun pyydetysti toimii. Alkaa tunteisiin ja rahaan vetoaminen. Sijaiset siinä jäivät vapaata vaille, sekä kului rahaa syöttää lapset myös viikonloppuisin.
Omasta kokemuksestani kerron, että perhekoti olisi maksanut minulle yhdeksän euroa/kokonainen vuorokausi lapseni luonapidosta, itse saavat toisenlaisia summia lapseni säilömisestä. Tullessaan lapsi ilmoiti olevansa kauhean nälkäinen ja söi mahansa täyteen. Sitten meni suihkuuun ja pesi itsensä puhtaaksi. Sitten piti pestä lapsen vaatteet ja korjata kenkiä ja koulureppua kun perhekoti ei uutta ostanut. Koulunkäynti oli siellä kirosana ja toimet saatanalliset jos koulunkäynnistä ilmaisi kiinnostuksen. Minulle tämä perhekodin pitäjä haistatteli jos kysyin koulusta.
Kieltäydyin kaikesta rahanvaihdosta perhekodin kanssa, sossu maksoi ja antoi valitusosoitteen. Että kaikilla olisi työtä, perhekodilla, sossulla, hallinto-oikeudella ja korkeimmalla hallinto-oikeudella. Minä nettoan miinusta ja lapseni tulevaisuus tuhottu. Sellaista ei voi antaa anteeksi veronmaksajille.
kuin huostahullujen joka äidin pitäisi hylätä lapsensa.
Ja sitten haukutaan siitäkin, jos joku tekee niin.
Mitä jos haukkuja yrittäisi päättää, mitä hän loppujen lopuksi haluaa ja mitä ei. Vai haukkuuko vain pelkästä haukkumisen ilosta joka tilanteessa?
elatusmaksut jos olit yksinhuoltaja ja asumistuen plus korotetun lapsilisän yksinhuoltajana.
Jos pienimmäisesi on ollut alle kolmevuotias, olet saanut kotihoidontukea.
pystynyt työhön sen aikana. Jo pelkästään sijaispaikan vaatimukset olivat niin ylimitoitettuja, ettei niiden täyttäminen olisi onnistunut kahdeksan tuntisen työn ohella.
Jos olisin ollut nykyisessä työssäni silloin, olisin varmasti joutunut sairaslomalle, jos yleensä työkykyäni olisin pystynyt säilyttämään, jos huosta olisi jatkunut pitempään.
Siinä mielessä ymmärrän täysin edellä olevan huomautuksen, kun äiti kertoi nettoavansa miinusta. Kyllä perheen elämä pystytään tuhoamaan hyvin tehokkaasti lastensuojelutoimilla. Hyvä sitten jonkun sairaan häirikön on päästä vanhempia haukkumaan täällä kun joku kertoo huostaanoton seurauksista perheessään.
Hyvinkään kriisipuhelimesta oli todettu aivan oikein, kun joku äiti soitti sinne järkyttyneenä. Sieltä nimittäin sanottiin, että "kyllä me olemme täällä tietoisia siitä, että lastensuojelu on hyvin väkivaltaista henkisesti perhettä kohtaan." Niinkö sen alkuperäinen tarkoitus on todella ollut? Sekö on auttamista, että yritetään tuhota perhe?
nuorimmaiselle kuuluvilla elatusmaksuilla, korotetulla lapsilisällä ja kodinhoitotuellako pitää huostaanotetut ja sijoitetut lapset syöttää ja juottaa, jotta sijoituspaikat saavat palkalliset lomansa ja vapaapäivänsä. Entä asumistuki? Eihän huostaanotetut lapset enää lasketa kuuluvaksi saman katon alle.
Oletko tosissasi?
Muistan kun lasteni isä kuoli, lapseni huostanotettiin siltäseisomalta (juu, tarinaa oli paljon takana) Mutta sain poliiseilta isän puhelimen, puhelimessa oli kuvia..
SOitin illemmalla 112 (voin sanoa että olin shokissa tuolloin) ja kysyin tarvitseeko poliisit nämä kuvat.
Puhelimessa oli ihana ihminen, hän kysyi ensimmäiseksi "Oletko saanut kriisiapua"
Minä en tiennyt mistään kriisiavuista mitään, minä vain tiesin mitä oli tapahtunut ja kieltäydyin sanoin vain että en enää tahdo yhtään mitään apua, koska aikaisemminkin se kaikki oli kääntynyt minua vastaan.
MUTTA:
Siis sossujen OLISI pitänyt ohjata minulle kriisiapua.
SOssujen olisi pitänyt muutenkin tehdä paljon muuta..
Silti mielessäni on lämpimänä tuo ihminen joka vastasi kun soitin 112, hänen nimeään en muista, hänen muita sanojaan en muista, mutta hän kysyi "Kuinka SINÄ pärjäät" Hän osasi ammattinsa puolesta ymmärtää minua, sossut eivät.
Tuosta on aikaa jo pian 3 vuotta mutta edelleen kysytään lähinnä vain "Kuinka lapset voivat" Mikä tietenkin on tärkeää, kertaakaan ei ole kysytty kuinka minä voin, PAITSI se ihana ihminen.. Jos tietäisin hänen nimen, kiittäisin häntä tässä ihan nimeltä =)
että sulla on vielä lapset kotona
Vastasin siis väärään.
tämän vastauksen, tuli mieleeni kysymys: miksi sossut rankaisivat sinua ja lapsia? Miksi ....
Ja nyt kysyn: kuinka SINÄ voit? Kuinka olet jaksanut ja kuinka olet pysynyt järjissäsi?
(Tämä siksi, koska mieleeni tulee tapahtumat, kun lapseni vietiin.)
osataan tehdä, oli se lapsen mukaista tai vastaista, sillä ei väliä...
Joka tapauksessa vanhempia vastaan rikotaan yleensä JO PELKÄSTÄÄN SILLÄ, että oli tapahtunut mitä tahansa, MITÄÄN kriisiapua tai vastaavaa EI vahingossakaan tarjota. Lain mukaan kuuluisi, mutta mitä sen on väliä, kuten ei paljon lailla ole muutenkaan väliä lasten"suojelussa".