Meillä sijaisvanhempana olo epäonnistui. Laitettiin sijaislapsi lastenkotiin, koska lapsen käytös oli ylitsepääsemättömän vaikeaa. Onko kokemuksia muilla? Miten on selvitty eteenpäin? Kertokaa meille miten tästä jaksaa eteenpäin lapsi ja me vanhemmat? Ja pyydän VAIN asiallisia kommentteja.
Epäonnistuminen
ex sijari
5560
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Paljon voimia teille ja jaksamista! Toivottavasti saatte tukea itsellenne jotakin kautta. Oliko lapsi teillä kauan? Saatteko tukea sos.työntekijöiltä?
Olemme kokeneet saman. Selviytyminen ollut vaikeaa. Alkuun se oli jopa mahdotonta. Nyt olen hyväksynyt sen tosiasian, että ei tästä voikaan koskaan toipua ja tämän asian kanssa on elettävä. Sen ajatuksen hyväksyminen on vaikuttanut siten, että pystyn edes selviämään päivästä toiseen. Mutta mikään ei ole enää elämässä niinkuin oli ennen tätä tapahtumaa eikä tule koskaa olemaan.
Muualle siirtyneen lapsen osalta voin vain aavistella mitä tämä on hänelle tehnyt. On liian kipeätä ajatella sitä.
epäonnistuttu monta kertaa. Siellä vaan salataan asia ja porskutetaan niin, ettei mitään olisi tapahtunutkaan. Siellä näet ammatillinen rouva ei ikinään epäonnistu. kerran sanoi: "Minulle tarjottiin sellaista..., mutta en ota oman tyttäreni kanssa samanikäistä kilpailemaan...". Todellisuudessa lapsi karkaili koko ajan ja lapsen äiti ei hyväksynyt sijaisperhettä lainkaan.
Mutta siellä niitä ei myönnetä' eikä huomata epäonnistumisiksi, kun viimeisen 7-8 vuoden ajan talon läpi on virrannut noin 30 lasta.
varmaan alkuperäinen huostaanottokin tehtiin samoista syistä jotka tuottivat sinullekin vaikeuksia, on vaan nniiin helppo leimata kaikki vaikeudet äipän sýyksi... heti pitäsi tarjota tukea biovanhemmille eikä yrittää huostaaottoja, joilla lapsen ongelmat vaan pahenevat, näin kävi meillekin. ongelma vaan paisui ja nyt ollaan jo kahden kaupungin psykiatriakin käyty tuloksetta läpi, huostan purku olisi ainut keino joka nyt auttaisi! sijaishuollon kustannukset vielä! huh!
viimein. Olen pahoillani, ettet ole kahdestakaan kaupungista löytänyt psykiatrista apua. Minulle on vaivattomasti riittäneet yhden kaupungin palvelut. Mielestäni lapsen huostaanoton purkamisella "uhittelu" on sellainen juttu, että se ilmanmuuta kannattaa tehdä, jos siltä tuntuu. Olen siinä määrin hyvin psykologiani lukenut, että lapsi on silloin jo hyljätty, kun tulee sanoneeksi aikomuksensa / uhkauksensa hyljätä lapsi. Se ei myöskään osoita sijaisvanhemman kypsyyttä.
Hankin meille (sukulaisille ja sijaisperheelle) apua jo 6 vuotta sitten, mutta sijaisperhe kieltäytyi. Huolen ja pelon (mm. laajamittaiset etsintäoperaatiot ym.) jotenkin ehkä kestäisikin, jos ei jatkuvasti (jo siis pian 8 vuotta) joutuisi taistelemaan yhteydenpidon oikeudesta.
Niin kyllä niin tässä kuin muissakin töissä tässä maailmassa on mahdollista epäonnistua tai en käyttäisi edes sanaa epäonnistua. Aina ei ole yksinkertaisesti järkevää jatkaa ei lapsen kannalta, eikä sijaisperheen. Jos voimat on loppu ja tunne että tästä ei hyödy ko. lapsi ja koko muukin perhe kärsii, niin kyllä se on viisautta ja rehellisyyttä myöntää asia. Se on mielestäni myös suurta välittämistä tästä lapsesta ja hänen tulevaisuudestaan. Aivan varmaan tulevaisuus lapsen osalta ei näytä ruusuiselta ja eikä ilmapiiri kodissa muutenkaan mitenkään traumoja parantava ole, jos väen väkisten potkutellaan vaan eteenpäin. Lopputulos voi olla vaikkapa seuraavanlainen: avioero eli oma perhe rikki, omatkin lapset vaurioituneita ja sijaislapsi kärsii myös, vaikka soisi että hänenkin kärsimyksensä olisivat jo ohi. Kuka siitä hyötyy? Joten toivon todella, ettette syyllistä enää itseänne yhtään enempää ja sanon tämän siksi että olen saman kokenut itse aikanaan. Ja huomioitavaa on, ettemme luovuttaneet silti, vaikka emme yhden lapsen kanssa pärjänneet, iloitsemme että hän sai vihdoin sellaisen kodin, jossa hän voi oikeasti tervehtyä ja oma perhe on edelleen onnellisesti kasassa. Toki kävimme pohjamudissa itsekin, mutta pian sieltä silti nousimme ja lakkasimme itsemme syyllistämisen. Meitä ei syyllistänyt kukaan muu kuin me itse. Päätimme jatkaa, mutta varovasti hieman toisenlaisella muodolla sijaislasten kanssa, jotta näkisimme, ja luottaisimme siihen, että meillä todella kaikesta huolimatta on annettavaa näille lapsille. Ja pärjäsimme jatkossa hyvin, ehkä jopa vahvempina kuin ennen. Se antoi rohkaisua jatkaa ja jatkamme edelleen, kiitollisina ettemme heittäneet pyyhettä kehään ensimmäisen rankan vastoinkäymisen jälkeen. Tämä oli kuitenkin sitä mitä aina olimme halunneet tehdä.