Maa allani tuntui vajoavan ja jouduin melkein paniikkiin. Puristin Tomin kättä yhä lujemmin ja pelkäsin, että tämä yö voisi olla viimeiseni.
Alkusäikähdyksestä päästyäni minun oli vain ihmeteltävä miten minä vain vajosin alas päin, mutta silti tuntui, kuin kaikki olisi pysynyt paikallaan. Minua alkoi huimata ja kohta tunsinkin vauhdin tunteen, kuin olisimme pudonneet alaspäin kovalla vauhdilla.
Sitten jokin tömähti jalkojeni alla. Olimme perillä, jokin kertoi minulle niin. Oli aivan pimeää, enkä nähnyt omaa nenääni pidemmälle, jos edes näin edes sitäkään.
Tom tarttui minua olkapäästä ja johdatti minut muutaman metrin päähän istumaan.
"Taas tukevaa maata jalkojeni alla..." minä huokaisin ja lysähdin istumaan.
"Ja kohta tulee valoisaa." Tom sanoi ja kuulin hänen kävelevän pois päin. En viitsinyt kysyä minne, olin jo muutenkin liian hämmentynyt tästä kaikesta.
Mutta yleensähän yllätykset tulevatkin juuri silloin, kun niitä vähiten odottaa. Hetken kuluttua tajusin olevani polvillani maassa, enkä tiennyt mitä oli tapahtunut. Nostin päätäni ja katselin ympärilleni, kaikki oli kirkkaan valon peitossa. Tom nosti minut ylös ja pitelin yhä kättäni silmieni suojana. Näin puita ja kiviä, tavallista metsää.
"Minähän varoitin." Tom sanoi hieman vihaisena.
Minä keskityin vain katselemaan sitä valon kirkkautta, enkä ottanut hänen vihoitteluaan kuuleviin korviini.
"Nouseeko täällä aurinko aina näin nopeasti? Ja missä me edes olemme?"
"Voin vastata kysymyksiin hieman myöhemmin, sen jälkeen, kun olemme käyneet eräässä paikassa. Luulisi, että se ratkaisisi edes osan kysymyksistäsi." Kävelimme ettenpäin valoisassa ja raikkaassa metsässä. Kaikki tuntui vain unelta, mutta tiesin sen olevan totta.
Mitä syvemmälle metsään kävelimme, sitä kirkkaammaksi valo kasvoi.
Lopulta pysähdyimme suuren ja vanhan puun luokse, se olisi voinut olla vaikka tammi tai hyvin korkea saarni, mutta minusta se ei näyttänyt ihan tavalliselta puulta. Katselin puuta, josta tuntui paistavan jokin outo valo. Se hiipui hiljalleen ja lopulta puu näytti taas tavalliselta. Yö palasi ja vain kuu valaisi metsää, tai paremminkin juuri sitä aukiota, jonka keskellä seisoimme.
"Haluatko nähdä jotain salaista, jotain josta sinä et sää kertoa kenellekään?" Tom kysyi.
Minä nyökkäsin, tietäen, että jos en suostuisi ne saisi ehkä koskaan tietää...
Katselin suurta puuta, jonka oksat levittäytyivät ympärillemme pitkinä ja vehreinä. Tom vei minut puun alle, oksien suojaan ja näytti minulle sitä samaa kultaista avainta, joka oli tullut minulle niin tutuksi viimeisten päivien aikana.
Samassa näinkin puun karheassa kuoressa avaimenreiän, johon olisi juuri sopinut sellainen pieni avain...
Hetken kuluttua eteemme avautui jonkinlainen tunneli, suuri tunneli, joka näytti vievän suoraan puun sisään.
Kuulin takaani murinalta kuulostavaa ääntä ja käännyin. Näin sen saman suden, jonka olin nähnyt aikaisemminkin, siitä ei ollut epäilystäkään. Se murisi minulle hetkisen, mutta istui sitten kuitenkin kiltisti katsomaan. Se ei edes yrittänyt hyökätä.
Nykäisin Tomia hihasta ja hän katseli hetken sutta ja näytti hieman pelästyneeltä, sain kuitenkin kuulla, ettei se johtunut suden näkemisestä vaan jostain ihan muusta.
"Meidän pitää mennä." Tom sanoi ja hoputti minua menemään edeltä. Kuljin varovasti suden ohi, mutta jokin kertoi jälleen, ettei se ollut vaarallinen. Tom tuli perässäni ja juoksimme hämärässä kohti paikkaa, josta olimme tulleet.
Hiippailimme metsässä kohti meidän taloamme, olimme jo tulleet takaisin.
"Sinun täytyy nyt mennä kotiisi ja muista mitä olemme sopineet, et saa kertoa tästä..."
"Miten voisin, en ole saanut tietää oikeastaan mitään!"
Tom katsoi minua varoittavasti:
"Jospa nyt kuitenkin vain lupaisit mennä kotiisi nukkumaan."
Minä en halunnut luovuttaa:
"Jos sinä lupaat kertoa mistä tässä kaikessa on kysymys. Ja miksi jouduimme lähtemään niin äkkiä ja..."
"Sitä minä en voi kertoa." Tom sanoi ja käveli jo poispäin.
"Nähdään huomenna Jessican ja Alexin kotona. Selitän silloin mitä voin kertoa."
Olin hieman ihmeissäni, mutta jäin kuitenkin hiljaa katselemaan, kun Tom hävisi pimeään metsään.
"Hyvää yötä..." kuiskasin ja lähdin kotia kohti. Ovella vilkaisin vielä metsään ja ainoa asia jota pystyin miettimään oli salaisuus, jota en saanut tietää. Sinä yönä lupasin itselleni, että ottaisin siitä selvää, vielä jonain päivänä.
Alkusäikähdyksestä päästyäni minun oli vain ihmeteltävä miten minä vain vajosin alas päin, mutta silti tuntui, kuin kaikki olisi pysynyt paikallaan. Minua alkoi huimata ja kohta tunsinkin vauhdin tunteen, kuin olisimme pudonneet alaspäin kovalla vauhdilla.
Sitten jokin tömähti jalkojeni alla. Olimme perillä, jokin kertoi minulle niin. Oli aivan pimeää, enkä nähnyt omaa nenääni pidemmälle, jos edes näin edes sitäkään.
Tom tarttui minua olkapäästä ja johdatti minut muutaman metrin päähän istumaan.
"Taas tukevaa maata jalkojeni alla..." minä huokaisin ja lysähdin istumaan.
"Ja kohta tulee valoisaa." Tom sanoi ja kuulin hänen kävelevän pois päin. En viitsinyt kysyä minne, olin jo muutenkin liian hämmentynyt tästä kaikesta.
Mutta yleensähän yllätykset tulevatkin juuri silloin, kun niitä vähiten odottaa. Hetken kuluttua tajusin olevani polvillani maassa, enkä tiennyt mitä oli tapahtunut. Nostin päätäni ja katselin ympärilleni, kaikki oli kirkkaan valon peitossa. Tom nosti minut ylös ja pitelin yhä kättäni silmieni suojana. Näin puita ja kiviä, tavallista metsää.
"Minähän varoitin." Tom sanoi hieman vihaisena.
Minä keskityin vain katselemaan sitä valon kirkkautta, enkä ottanut hänen vihoitteluaan kuuleviin korviini.
"Nouseeko täällä aurinko aina näin nopeasti? Ja missä me edes olemme?"
"Voin vastata kysymyksiin hieman myöhemmin, sen jälkeen, kun olemme käyneet eräässä paikassa. Luulisi, että se ratkaisisi edes osan kysymyksistäsi." Kävelimme ettenpäin valoisassa ja raikkaassa metsässä. Kaikki tuntui vain unelta, mutta tiesin sen olevan totta.
Mitä syvemmälle metsään kävelimme, sitä kirkkaammaksi valo kasvoi.
Lopulta pysähdyimme suuren ja vanhan puun luokse, se olisi voinut olla vaikka tammi tai hyvin korkea saarni, mutta minusta se ei näyttänyt ihan tavalliselta puulta. Katselin puuta, josta tuntui paistavan jokin outo valo. Se hiipui hiljalleen ja lopulta puu näytti taas tavalliselta. Yö palasi ja vain kuu valaisi metsää, tai paremminkin juuri sitä aukiota, jonka keskellä seisoimme.
"Haluatko nähdä jotain salaista, jotain josta sinä et sää kertoa kenellekään?" Tom kysyi.
Minä nyökkäsin, tietäen, että jos en suostuisi ne saisi ehkä koskaan tietää...
Katselin suurta puuta, jonka oksat levittäytyivät ympärillemme pitkinä ja vehreinä. Tom vei minut puun alle, oksien suojaan ja näytti minulle sitä samaa kultaista avainta, joka oli tullut minulle niin tutuksi viimeisten päivien aikana.
Samassa näinkin puun karheassa kuoressa avaimenreiän, johon olisi juuri sopinut sellainen pieni avain...
Hetken kuluttua eteemme avautui jonkinlainen tunneli, suuri tunneli, joka näytti vievän suoraan puun sisään.
Kuulin takaani murinalta kuulostavaa ääntä ja käännyin. Näin sen saman suden, jonka olin nähnyt aikaisemminkin, siitä ei ollut epäilystäkään. Se murisi minulle hetkisen, mutta istui sitten kuitenkin kiltisti katsomaan. Se ei edes yrittänyt hyökätä.
Nykäisin Tomia hihasta ja hän katseli hetken sutta ja näytti hieman pelästyneeltä, sain kuitenkin kuulla, ettei se johtunut suden näkemisestä vaan jostain ihan muusta.
"Meidän pitää mennä." Tom sanoi ja hoputti minua menemään edeltä. Kuljin varovasti suden ohi, mutta jokin kertoi jälleen, ettei se ollut vaarallinen. Tom tuli perässäni ja juoksimme hämärässä kohti paikkaa, josta olimme tulleet.
Hiippailimme metsässä kohti meidän taloamme, olimme jo tulleet takaisin.
"Sinun täytyy nyt mennä kotiisi ja muista mitä olemme sopineet, et saa kertoa tästä..."
"Miten voisin, en ole saanut tietää oikeastaan mitään!"
Tom katsoi minua varoittavasti:
"Jospa nyt kuitenkin vain lupaisit mennä kotiisi nukkumaan."
Minä en halunnut luovuttaa:
"Jos sinä lupaat kertoa mistä tässä kaikessa on kysymys. Ja miksi jouduimme lähtemään niin äkkiä ja..."
"Sitä minä en voi kertoa." Tom sanoi ja käveli jo poispäin.
"Nähdään huomenna Jessican ja Alexin kotona. Selitän silloin mitä voin kertoa."
Olin hieman ihmeissäni, mutta jäin kuitenkin hiljaa katselemaan, kun Tom hävisi pimeään metsään.
"Hyvää yötä..." kuiskasin ja lähdin kotia kohti. Ovella vilkaisin vielä metsään ja ainoa asia jota pystyin miettimään oli salaisuus, jota en saanut tietää. Sinä yönä lupasin itselleni, että ottaisin siitä selvää, vielä jonain päivänä.
Vastaukset 2
Vanhimmat
En tahtois olla ilkee, mutta montako Täysikuuta tarvitaan?
Monta, se on pitkä novelli. Kolmiosainen, mutta kaikilla osilla on eri nimet. =)