Takana lapsettomuutta yli 3 vuotta. Syksyllä/alkutalvesta tarkoitus oli mennä ivf:ään. Nyt olen ajatellut asioita ja alkaa tuntua siltä että helpompi on olla menemättä.
Mielenterveyteni oli jo vaakalaudalla aikaisempien hoitojen takia (inssi ja clomit). Kummastakaan ei mitään vikaa löydy mutta ei jumaliste onnistu. Eli jotain vikaahan on pakko olla.
Meillä on hyvä ja onnellinen avioliitto, tahdon sen sellaisena pysyvänkin. Lasta ollaan toivottu kovasti, mutta sitä ei meille ole suotu.
Välillä tuntuu että heitän pyyhkeen kehään. Tuntuu niin pirun hankalalta järjestää ivf-hoito, poissaolot työstä, rahanmeno ja mahdollisesti masennus ja parisuhedekriisi. EI KIITOS.
En tiedä, ei kiinnosta kohta enää mitkään hoidot. V#tuttaa niin tämä lapsettomuus, että haluaisin vain jatkaa elämää.
Mielenterveyteni oli jo vaakalaudalla aikaisempien hoitojen takia (inssi ja clomit). Kummastakaan ei mitään vikaa löydy mutta ei jumaliste onnistu. Eli jotain vikaahan on pakko olla.
Meillä on hyvä ja onnellinen avioliitto, tahdon sen sellaisena pysyvänkin. Lasta ollaan toivottu kovasti, mutta sitä ei meille ole suotu.
Välillä tuntuu että heitän pyyhkeen kehään. Tuntuu niin pirun hankalalta järjestää ivf-hoito, poissaolot työstä, rahanmeno ja mahdollisesti masennus ja parisuhedekriisi. EI KIITOS.
En tiedä, ei kiinnosta kohta enää mitkään hoidot. V#tuttaa niin tämä lapsettomuus, että haluaisin vain jatkaa elämää.
Vastaukset 5
Vanhimmat
tuttu tunne.. mulla pöyri samat ajatukset päässä noin vuos takaperin.. meillä myös silloin takana inssi ja clomit eikä tulosta tullut..
tuli kauhea turhautuminen ja pelko siitä että jos hoitoja jatketaan niin miten se vaikuttaa suhteeseen..
päätimme silloin että pidetään pieni hengäshdys paussi ennen kuin jatketaan eteenpäin hoidoissa (olimme silloin yksityisellä puolella)..
puoli vuotta oltiin vaan ja annettiin ajatuksen hautua ja sitten päätimme että kokeillaan ja pyydettiin lähete kunnalliselle, sinne oli jonoa puoli vuotta ja se olikin hyvä koska sitten jäin vielä aikaa harkita asioita, nyt se aika on sitten elokuussa ja valmiita ollaan menemään kokeilemaan jospa jollain muulla kuin inssillä tulisi tulosta..
eli suosittelen pientä etäisyyttä asiaan hetkeksi, voihan olla että sinä aikana kun ette hoidoissa ole tulee luomuraskaus..
ja voihan niihin hoitoihin myöhemmemminkin mennä jos nyt ei tunnu että jaksatte niitä..
voimia ja jaksamisia :)
Harkinta ja asian puntaroiminen on myös mielestäni hyvä asia. Jos parisuhteenne on hyvä ja onnellinen ilman lasta, niin onhan yksi vaihtoehto unohtaa hoidot kokonaan. Silloin voi stressi laantua ja raskaus onnistua spontaanistikin.
Toisaalta inssi ja clomit on kevyitä hoitoja, joista ei kovinkaan monelle raskautta saada aikaiseksi. Tietysti näiden hoitojen määräkin ratkaisee. IVF-hoito on isompi juttu, mutta tulostakin saadaan enemmän.
Meillä on takana yksi ajoitettu pureconin kanssa, kaksi inssiä ja yksi IVF/ICSI, josta sitten saatiin toivottu lopputulos :) IVF/ICSI hoito tehtiin meille pitkällä kaavalla, oma hormonitoiminta pysäytettiin ja sitten piikitykset. Itse en kokenut tätä hoitoa mitenkään rankkana, kaikki on tehty yksityisellä ja asiat on sujunut todella hyvin. En voi muuta kun syvästi kiittää ihmisiä, jotka pystyy toisia auttamaan näissä asioissa.
Toki jokaisen tilanne on erilainen ja kaikkien pitää tehdä itse päätös hoitojen jatkamisesta tai niiden lopettamisesta. Voimia teille ja uskon että teille oikea ratkaisu löytyy varmasti aikanaan!
Meilläkin on jo n.2,5 vuotta takana lapsettomuutta, eikä myöskään ole selitystä löytynyt lapsettomuudelle. Söin reilu vuosi sitten clomi-kuurin, josta ei ollut apua ja tuo aika oli itselle aika raskasta aikaa. Päätettiin sitten viime kesä pitää hoidoista taukoa, joka on jatkunut tähän saakka! :) Jotenkin on ollut vaan ihanaa unohtaa koko asia ja nyt pelottaa se, että iskeekö taas masis-fiilikset, jos lähtee uusiin hoitoihin. Etenkin kun tietää, että ne menee koko ajan rankempaan suuntaan. Jotku sanoo, että voi tärpätä, kun relaa asian kanssa ja itse olen jo reilun vuoden relannut, mutta tässäpä sitä edelleen ollaan eli pakkohan tässä jotain fysiologistakin vikaa on olla.
Olen kyllä aiemmin ajatellut, että kokeilisi kaikki mahdolliset hoidot, mutta kieltämättä nyt on tullut sekin fiilis, että elämää voi olla ilman omaa biologista lasta. Tuntuu, että se on joskus ihmisille joku pakkomielle ja ajatellaan, että elämä on jotenkin merkityksetöntä ilman lasta. Meilläkin menee miehen kanssa mukavasti ja olen todella nauttinut yhteisestä ajasta ja elämässä on paljon kaikkea mielekästä. Tunnen nyt olevani onnellinen ja sinutkin lapsettomuuden kanssa. Paljon olen myös lähipiirissä nähnyt sitä, kuinka parisuhteet menee huonosti ja tulee eroja juuri sillon kun lapset on pieniä eli ei se yhteisten lasten saaminen todellakaan tee autuaaksi. Joskus tulen ajatelleeksi, että pikemminkin päinvastoin!
Tällä hetkellä olen siinä vaiheessa, että hoitoihin meneminen alkaa tuntua raskaalta ajatukselta, mutta sen sijaan adoptio on käynyt mielessä useamminkin. Alan ehkä kypsymään mieleltäni sille vaihtoehdolle. Se ei todellakaan ole tullut ensimmäisenä mieleen. Uskon todella, että voisin rakastaa adoptoimaani lasta kuin omaa ja tuntuu hyvältä ajatella, että sitä kautta voisin tulla äidiksi ja antaa äidinrakkautta jollekin lapselle, joka antaitsee sitä yhtälailla kuin se onnekas lapsi, joka syntyy rakastavalle äidille.
Harmi vaan, että luulen mun miehellä olevan enemmän kypsyttelemistä tässä asiassa. Mutta eihän tällaiseen päätökseen voi ketään painostaa, vaan se päätös pitää itse tehdä. Toivon vaan, että myös tässä asiassa voisimme joskus ajatella samalla tavalla mun miehen kanssa, koska kyseessä on aika perustavanlaatua oleva kysymys.
Tutulta kuulostaa, aluksi kokeilimme kevyempiä hoitoja ja kävimme jopa yhden ivf hoidon joka epäonnistui ja mitään ei jäänyt pakkaseen. Sen jälkeen päätimme ettemme pilaa suhdettamme ja mielenterveyttämme vaan elämme onnellisesti kahdestaan ja mietimme hoitoja myöhemmässä vaiheessa elämää. Melkein kaksi vuotta tämän päätöksen jälkeen tulin yllätyksenä luomusti raskaaksi :) Eli mulla ainakin auttoi se, etten asiaa stressannut millään lailla. Aluksi joka kuukausi odotin raskautta, mutta sitten jossain vaiheessa vain annoin olla ja sitten pamahti. Mutta toisaalta nyt ollaan toista odoteltu jo useampi vuosi stressaamatta, eikä ole kuulunut vieläkään, että en sitten tiedä. Nyt olemme hoitoon lähtöäkin miettineet, koska nyt hoidon epäonnistuminen ei olisi enää maailman loppu.
Jos teillä ikä ei ole esteenä niin suosittelen lämpimästi irtiottoa vähäksi aikaa näistä lapsettomuusasioista! Sittenkin kun tuntuu, että on voimia enemmän niin sitten jatkaa hoitoja, jos se on vielä tarpeen.
Voimia ja jaksamista!
Lapsettomuutta on takana 4 vuotta, hoitoja kaksi vuotta.
Ensimmäisistä hoidoista (inseminaatiot) en tullut raskaaksi, mutta IVF onnistui hyvin ja talteen saatiin 11 munasolu, joista 8 hedelmöityi. Hoidot ovat sinänsä menneet fyysisesti todella helposti, ilman sivuvaikutuksia ja kivuttomasti.
1. raskaus vuosi sitten oli kohdun ulkopuolinen, meni onneksi ohi pelkällä tarkkailulla (=8 viikkoa verikokeita, ensin päivittäin,sitten viikoittain), ei tarvittu lääkeitä tai leikkausta.
2. raskaus meni kesken 7. viikolla, todettiin yksityisellä ultrassa 9. viikolla. Hoitona lääkkeellinen tyhjennys, vuoto jatkui seitsemän viikkoa, julkiselle ei otettu pyynnöistäni huolimatta tarkastukseen enkä saanut mitään ohjeita kuin mennä yksityiselle jos olen huolestunut, yksityiseltä sain terolutit vuodon lopettamiseksi ja käskyn syödä rautaa.
3. raskaus meni kesken 9. viikolla, todettiin np-ultrassa rv 12. Hoidettiin lääkkeellisellä tyhjennyksellä, joka on sujunut paremmin kuin edellinen, keskenmenon toteamisesta on kolme viikkoa ja vuoto on loppumassa. Eilen olin terveykeskuksessa jälkitarkastuksessa (joka kuulemma onkin keskenmenon jälkitarkastuspaikka ja kaikki potilaat pitäisi ohjata terveykeskukseen jälkitarkastukseen). Tosin lääkäri oli aika onneton, eikä oikein ymmärtänyt miksi oli tullut vastanotolle. Kaikki oli "ilmeisesti ok".
Vaikka jäljellä on vielä yksi olki (viime kerralla jouduttiin sulatamaan kaksi olkea), nyt tuntuu, etten jaksa taas lähteä hoitoihin. Ikää alkaa olla sen verran, että päätöstä ei kannata lykätä kovin pitkälle.
Viimeiset 14 kk on olen ollut raskana, luullut vielä olevani raskaana, toipunut fyysisesti ku- ja km-raskauksista, vain syys-lokakuussa pidimme taukoa, jolloin oli vain yksi konsultointikäynti klinikalla. Muuten olen joka kerta vessassa käydessäni tutkinut vuodanko, tarkoittaako se, että kuukautiset ovat alakaneet ja voimme lähteä uudelle kierrokselle vai onko raskaus mennyt kesken vai jatkuuko km-tyhjennysvuoto edelleen jne. Uuden raskauden keskeytyminenkin voi olla aivan mahdollista ja sama rumba jatkuisi.
Itseäni ärsyttää, kun varsinkin vanhempamme haluavat, että jatkamme "kyllä se onnistuu ensi kerralla, tiedän sen!" Saahan sitä toivoa, mutta ei kukaan voi tietää varmasti. He eivät ole olleet samassa tilanteessa, joten heidän on mahdoton tietää miltä minusta tuntuu ja millainen viime vuosi on ollut. Toivoisin saavani heiltä tukea ja hyväksyntää päätöksellemme, oli se mikä hyvänsä. Vaikka vanhempamme toivoisivatkin lapsenlapsia, emme voi vain heidän mielikseen jatkaa loputtomiin kalliita hoitoja, jotka näyttävät päättyvän ikävästi.
Elämämme on arvokas ja mielekäs, vaikka jäisimmekin lapsettomiksi.