Aikanaan se oli kirous, kun ei halunnut olla erilainen kuin muut, häpesin jo pikkutyttönä kun tajusin olevani erilainen tavalla, joka ei ollut hyväksyttyä. Vei pitkälle aikuisuuteen, ennen kuin eheydyin niin, että kykenin olemaan sekä ylpeä että onnellinen siitä, että olin sattunut syntymään naista rakastavaksi naiseksi. Se tuntui etuoikeudelta, niin ihania naiset ovat. Olin iloinen. Seurustelin, opin lisää elämästä ja naisista, ja, ajan kuluessa, vähitellen palasin lähtöruutuun, eli että lesbous alkoikin tuntua jälleen enemmänkin kiroukselta. Tämä on tapahtunut tässä pikkuhiljaa viime vuosien aikana, kun olen havainnut etten löydä ihmistä joka haluaa samoja asioita kuin minä, eli kestävää, uskollista parisuhdetta.
Tässä keski-iän kolkutellessa olkapäätä alan olla jo tarpeeksi kokenut tekemään johtopäätöksiä, eikä niitä ole ollut mukavaa tehdä. Olen huomannut kahden asian nousevan ylitse muiden kun kyse on naisista ja naisten välisistä suhteista.
1) Exät.
Yllättävän, ja valitettavan usein ex tai exät sotkevat uutta suhdetta, usein jo ennen kuin se on syntynytkään. On vanhoja kokemuksia, haavoja, pettämistä, väkivaltaa, viinaa, vaikka mitä mikä on jättänyt jälkensä, ja mitä tunnemuisti alitajuisestikin toisinaan vertaa uuteen ihmiseen. Ja aivan liian usein ex (tai exät) ei kunnioita uutta suhdetta, ja kaikkein pahin tilanne on, jos se osapuoli kenen ex on kyseessä antaa tämän tapahtua, tajuamatta että exillä ei ole aktiivista sijaa enää uudessa suhteessa, etenkään jos he eivät sitä tai uutta kumppania kunnioita. Exän kanssa voi olla tekemisissä, jos suhde on oikeasti kaikille osapuolille historiaa, ja asiat ovat selviä ja mutkattomia.
2) Omat asiat.
Ensin pitää osata rakastaa itseään että voi rakastaa toista ihmistä. Aivan. Mutta moni vaikuttaa olevan itsekäs yli tarpeen. Niin tiiviisti omien asioidensa, ongelmiensa, elämänsä pauloissa ettei edes anna suhteelle mahdollisuutta. Itseänsä pitää kuunnella, hoitaa, vaalia, mutta jos se menee yli ei voi saada toista ihmistä rinnalleen, tai ainakin tekee suhteen mahdottomaksi. Kukaan ei pääse toisen pään sisälle eikä lähelle, jos häntä ei päästetä. Yksin voi hautoa aikansa, mutta jossain vaiheessa lienee tervettä päästää edes joku lähelle, kuuntelemaan, välittämään, tukemaan, jos on sattunut olemaan niin onnekas että sellaisen ihmisen on elämäänsä saanut. Minä en ole niin onnekas.
Olen aina vain vakuuttuneempi, ettei naisen kanssa voi onnistua. Naiset ovat aivan liian monimutkaisia, ylianalyyttisia, etäisiä, viileitä, tunnevammaisia. Jokainen meistä on varmaan omalla tavallaan rikki, mutta olemmeko kaikki NIIN rikki, ettemme enää kykene aitoon, kestävään parisuhteeseen?
Itse luovutan pala palalta, ja yritän kasvattaa itseäni siihen, että olen sinkku ja tulen olemaankin. Aika kai auttaa siihen että siihen tottuu, eikä enää niin aktiivisesti kaipaa rakkautta, kumppanuutta, intiimiä läheisyyttä sekä henkisesti että fyysisesti. Säästyypähän ainaisilta pettymyksiltä, huonolta kohtelulta, ja sydänsuruilta. Pahinta on varovaisesti eloon heräävä, toiveikas sydän, joka sitten tallataan maan rakoon. Toki siellä yläilmoissa on taivaallista lennellä, mutta pudotus on sitten sitäkin kipeämpi. Autuaita ovat ne, jotka eivät enää tunne mitään?
Näissä ajatuksissa on toki paljon pettymystä, ihmetystä ja alakuloa, mutta myös kokemuksen tuomaa tietoa, valitettavasti.
Ehkä ensi juhannuksena en enää edes sure sitä, ettei elämässäni ole sitä rakkainta ja läheisintä ihmistä.
Tässä keski-iän kolkutellessa olkapäätä alan olla jo tarpeeksi kokenut tekemään johtopäätöksiä, eikä niitä ole ollut mukavaa tehdä. Olen huomannut kahden asian nousevan ylitse muiden kun kyse on naisista ja naisten välisistä suhteista.
1) Exät.
Yllättävän, ja valitettavan usein ex tai exät sotkevat uutta suhdetta, usein jo ennen kuin se on syntynytkään. On vanhoja kokemuksia, haavoja, pettämistä, väkivaltaa, viinaa, vaikka mitä mikä on jättänyt jälkensä, ja mitä tunnemuisti alitajuisestikin toisinaan vertaa uuteen ihmiseen. Ja aivan liian usein ex (tai exät) ei kunnioita uutta suhdetta, ja kaikkein pahin tilanne on, jos se osapuoli kenen ex on kyseessä antaa tämän tapahtua, tajuamatta että exillä ei ole aktiivista sijaa enää uudessa suhteessa, etenkään jos he eivät sitä tai uutta kumppania kunnioita. Exän kanssa voi olla tekemisissä, jos suhde on oikeasti kaikille osapuolille historiaa, ja asiat ovat selviä ja mutkattomia.
2) Omat asiat.
Ensin pitää osata rakastaa itseään että voi rakastaa toista ihmistä. Aivan. Mutta moni vaikuttaa olevan itsekäs yli tarpeen. Niin tiiviisti omien asioidensa, ongelmiensa, elämänsä pauloissa ettei edes anna suhteelle mahdollisuutta. Itseänsä pitää kuunnella, hoitaa, vaalia, mutta jos se menee yli ei voi saada toista ihmistä rinnalleen, tai ainakin tekee suhteen mahdottomaksi. Kukaan ei pääse toisen pään sisälle eikä lähelle, jos häntä ei päästetä. Yksin voi hautoa aikansa, mutta jossain vaiheessa lienee tervettä päästää edes joku lähelle, kuuntelemaan, välittämään, tukemaan, jos on sattunut olemaan niin onnekas että sellaisen ihmisen on elämäänsä saanut. Minä en ole niin onnekas.
Olen aina vain vakuuttuneempi, ettei naisen kanssa voi onnistua. Naiset ovat aivan liian monimutkaisia, ylianalyyttisia, etäisiä, viileitä, tunnevammaisia. Jokainen meistä on varmaan omalla tavallaan rikki, mutta olemmeko kaikki NIIN rikki, ettemme enää kykene aitoon, kestävään parisuhteeseen?
Itse luovutan pala palalta, ja yritän kasvattaa itseäni siihen, että olen sinkku ja tulen olemaankin. Aika kai auttaa siihen että siihen tottuu, eikä enää niin aktiivisesti kaipaa rakkautta, kumppanuutta, intiimiä läheisyyttä sekä henkisesti että fyysisesti. Säästyypähän ainaisilta pettymyksiltä, huonolta kohtelulta, ja sydänsuruilta. Pahinta on varovaisesti eloon heräävä, toiveikas sydän, joka sitten tallataan maan rakoon. Toki siellä yläilmoissa on taivaallista lennellä, mutta pudotus on sitten sitäkin kipeämpi. Autuaita ovat ne, jotka eivät enää tunne mitään?
Näissä ajatuksissa on toki paljon pettymystä, ihmetystä ja alakuloa, mutta myös kokemuksen tuomaa tietoa, valitettavasti.
Ehkä ensi juhannuksena en enää edes sure sitä, ettei elämässäni ole sitä rakkainta ja läheisintä ihmistä.
Vastaukset 38
Vanhimmat
Tekstisi on niin suoraan mun ajatuksista, että kerrankin mulla ei ole johonkin asiaan mitään sanottavaa tai lisättävää :)
Lesbous on sekä kirous että siunaus. Niin ovat kaikki muutkin ominaisuudet ihmisessä? Täällä kirjoitetaan kauneudesta ja sen hyvistä ja huonoista puolista. Kirjoitetaan älykkyydestä ja tyhmyydestä, rekkamaisuudesta ja naisellisuudesta, haluista ja haluttomuudesta, parisuhteesta ja pariutumattomuudesta (lue:sinkku) ja mitä niitä onkaan.
Ihmisellä on taipumus ja kyky vastakkainasetteluun. Se on kai älykkyyttä, itsetutkiskelua, vaihtoehtojen vertailua, halua kehittyä ja kasvaa ihmisenä?
Lesbouden siunaus on siinä että voit tutustua naiseen ja omaan naiseuteesi toisen naisen välityksellä. Joskus se jopa johtaa onnistuneeseen parisuhteeseen, joskus vain henkilökohtaiseen kehitykseen ja kasvuun, joskus pettymyksiin ja vihaan, joskus ei mihinkään. Lesbous on haaste tässä yhteiskunnassa niin naiselle itselleen kuin koko yhteisölle. Lesbo ei tiedä itse miten suhtautua itseensä, mutta ei tiedä ympäristökään miten suhtautua naiseen joka ei eläkään parisuhteessa miehen kanssa ja tee lapsia. Lesbous antaa naiselle vapauden olla liian itsenäinen?
Lesbo on uhka patriarkaaliselle yhteiskunnalle ja se tekee lesboudesta kirouksen tässä maailmassa. Yhteisöllä on oikeus syrjiä sinua, pitää sinua huonona naisena ja tuomita sinut monestakin syystä. Uskovaisille olet erityinen uhka, sillä raamattuhan ei tunne tai tunnusta yhtään lesboa. Miten kirkko voi hyväksyä asian josta ei ole kirjoitettu evankeliumin mittaista kansanrunoutta?
Kun lesbona opit näkemään itsesi omassa kontekstissasi ja hyväksymään itsesi, voit kasvaa täysimittaiseksi ihmiseksi ja naiseksi. Sen sijaan jos takerrut ympäristön kahleisiin, odotuksiin ja toiveisiin, elät onnettomana elämäsi loppuun asti.
Lesbous on vain ominaisuus. Kirous tai siunaus ovat asenteita.
Ymmärrän mitä sanot.
Silti, itse en voi olla ajattelematta että se on, ainakin minulle, ainakin nyt, kirous.
En voi tietää, mutta oletan että heterona olisin ollut jo vuosia parisuhteessa, ehkä lapsiakin olisi. Tiedän että paljon on eroja heteroidenkin keskuudessa, mutta lesbona on paljon vaikeampi tavata ihmisiä, etenkään kun ei viihdy ravintoloissa.
Uskon että jos olisin hetero, en viettäisi tätäkään juhannusta sinkkuna, ja sillä tavalla yksin.
En tahtoisi olla hetero, mutta en usko että kaikki olisi yhtä vaikeaa kuin lesbona. Naiset ovat todella vaikeita tapauksia jokainen omalla tavallaan. Minä myös, mutta jotkin asiat olen oivaltanut ja kykenen kyllä toisen ihmisen ymmärtämiseen, tai ainakin haluan oppia ymmärtämään häntä. Välitän ja olen uskollinen, hellä ja hyvä. Se ei vain riitä. Ihminen olen vain minäkin.
Joten taivallan yksin.
Olen myös tullut siihen tulokseen, että heterona olisi jollain tavalla helpompaa. Ystävieni heterosuhteet kestävät kauemmin ja ovat tietyllä tapaa harmonisempia kuin naisten väliset suhteet yleensä. Olen yrittänyt miettiä syitä siihen.
Uskoisin että yksi syy on juuri se, että naiset usein monimutkaistavat asioita ja kaksi naista yhdessä on usein tuplasti monimutkainen yhdistelmä verrattuna mies-nais-suhteeseen. Naiset ovat tunteellisia ja analysoivat kaikkea. (Tämän huomaa myös työskennellessä naisvaltaisessa työpaikassa.) Toisaalta, keskustelin tästä asiasta naispuoleisen heteroystäväni kanssa ja hän sanoi, että tämäkään asia ei ole ihan yksinkertainen. Hän kertoi esimerkkinä vanhan vitsin: Nainen pyytää miestä kahville ja mies kieltäytyy. Nainen loukkaantuu, koska ajattelee, että mies ei halua olla hänen kanssaan. Mies taas on kieltäytynyt kahvittelusta, koska hänen ei juuri nyt tee mieli kahvia.
Toinen syy saattaisi olla se, että yhteiskunta on aina tukenut mies-nais-suhteita. On jollain tapaa kehittynyt valmiit kaavat, joita 'kuuluu' noudattaa. Kun mies ja nainen ovat yhdessä, on vielä nyky-yhteiskunnassakin olemassa tietyt kaavat, joita noudatetaan ja jotka koetaan oikeaksi. Heteropareilla on siis valmis kulttuuri siihen, mikä on oikein ja mikä väärin. Heteromaailmassa exät kuuluvat yleensä menneisyyteen (jos haetaan vakavampaa parisuhdetta), seurustelu etenee tietyn kaavan mukaan jne. Samaa sukupuolta olevien parien täytyy sen sijaan löytää oma tapansa olla yhdessä ja niitä tapoja on paljon. (Tämä on tietysti yleistystä mutta niinhän se usein menee.)
Kolmas syy on tietenkin lapset. Lapset, yhteiset lainat ynnä muu pitää perheen koossa silloinkin, kun muuten lähdettäisiin eri teille.
Kaikesta huolimatta en voisi elää miehen kanssa. Kiinnostus ei vain riitä kaveritasoa pidemmälle. Haluan kuitenkin
uskoa, että kaksi naista voivat olla onnellisia yhdessä pitkässä parisuhteessa. Siihen tarvitaan paljon molemminpuolista ymmärrystä, kuuntelemista, huomioon ottamista, kykyä nähdä asiat myös toisen näkökulmasta, kärsivällisyyttä, tahtoa olla yhdessä ja tietysti rakkautta. Ihan niin kuin heterosuhteessakin :)
tyytymään jonkinlaiseen kompromissiin miehen suhteen. Miehen kanssa ei milloinkaan pääse samalle henkiselle tasolle, mihin naisen kanssa.
Miehet eivät myöskään välitä/halua/osaa keskustella esim. suhteesta tai tunteista niin kuin nainen. Väitän, että sinun tulisi aikaa myöten heterona ikävä tällaista keskusteluyhteyttä.
Heteronaisilla tosin onkin sitten naistutut joiden kanssa puhellaan ja keskustellaan suhteista ja niistä asioista joista ei oman kumppanin (miehen) kanssa voi. Eikö kuitenkin parasta ole se, että oma kumppani on se oma ystävä, jolle voi puhua kaikesta ja joka puhuu takaisin.
Minä olen kokenut miehen kanssa olemisen, ja naisen kanssa olemisen, enkä milloinkaan voisi enää "vaihtaa miehiin". Vasta naiselta saan sen, mitä vaille olen koko entisen heteroelämäni ollut.
Nainen ymmärtää naista. Siinä sen hienous.
Ymmärrän että se on nyt sinulle kirous. Mutta ajattele että tämä on se hetki josta alkaa tulevaisuus, kun olet ylittänyt seuraavan kynnyksen olet taas entistä ehompi ja sinut itsesi kanssa. Sen jälkeen olet ehkä valmis hyväksymään itsesi sellaisena kuin olet ja näet epäkohdat ulkopuolisina paineina, joihin et ehkä suoraan voi vaikuttaa, mutta välillisesti suhtautumalla niihin ymmärtäväisen kriittisesti. Kuten Eleanor Roosevelt sanoi: "The future belongs to those who believe in the beauty of their dreams."
Hyvää Juhannusta.
Mielestäni se voi olla kirous tai siunaus samoin kuin kauneus tai älykkyys. Minä taasen olen aina ollut kiitollinen, että olen erilainen, mutta erilaisuus muuttuu lesbopiireissä lähes kiroukseksi, saan jäädä aina yksin kun olen erilainen kuin muut lesbonaiset (ainakin kun katsoo mitä tuolla ravintoloissa pyörii, niin ja sen ulkopuolellakin). Lesbopiireissä pärjäävätkin ne, jotka ovat taviksia, tavallinen, huomiota herättämätön tyyli (ei liian kaunis ei liian ruma), tavalliset ajatukset ja käyttäytymiset, ei liian korkeasti koulutettu, mutta ei myöskään liian alhaisesti, sellaiset jotka ovat lähes heti valmiita muuttamaan yhteen ja kulkevat kuin paita ja peppu (ei anneta toiselle omaa tilaa suhteessa)ym.
Ei, et sinä et ole yksin ajatuksien kanssa, uskon, että moni muukin haaveilee kestävästä parisuhteesta. Minullakin on ollut esim. paljon ilmoituksia netissä, mutta tiedän, että juuri keski-ikäiset naiset etsivät lähes poikkeuksetta vain ja ainoastaan juuri samanikäisiä naisia kuin he itse ovat...Eli ikäkriteeri ja muutkin kriteerit (liian tiukat) saattavat estää tutustumasta ihan mukaviin jopa ihaniin persooniin (!)
ymmärtänyt, minkä takia lesbojen täytyy olla parasta ystävää exiensä kanssa. Monista heteroystävistäni tunnen vain muutaman, joka on todella hyvää pataa exänsä kanssa. Lesbot tekevät tätä poikkeuksetta, itse en sitä ole koskaan ymmärtänyt.
En myöskään ymmärrä. Onko kenenkään parisuhde kaatunut tähän? Omani on, valitettavasti.
Kokemusta on paristakin suhteesta, jossa ex on kaatanut suhteen pitkälti, ja karmivinta on ollut se miten se kumppani on päästänyt exänsä tallomaan uutta suhdetta. Kokemusta on myös häiritsevästä exästä joka ei ollut kokonaan päästänyt irti ex-kumppanistaan.
Voi olla tekemisissä, mutta niin että se nykyinen/kehittyvä suhde on kuitenkin luonnollisesti se tärkein, ja niin että ex on sellainen ihminen joka sitä kunnioittaa ja sen täysin ymmärtää ja jolla on omaakin elämää.
Aivan paita ja peppu -meininkiä en ymmärrä exien suhteen.
Missä kohdassa menee raja, että ex on liikaa?
Oman kokemukseni mukaan on vaikea rakentaa uutta parisuhdetta, jos ex on se henkilö, jonka kanssa jaetaan ne kaikki tärkeimmät asiat ja uuden kumppanin osuus on katsella vierestä ja toimia viihdyttäjänä. Exän kanssa reissataan (päiväreissuja tosin) ja soitellaan lähes päivittäin tai ainakin viikottain. Uuden kumppanin kysellessä, missä mennään, vastaukset on vihaisia kommentteja turhasta mustasukkaisuudesta.
Itse pidän mieluumin exiin (joita ei niin kovin monta ole) tiettyä etäisyyttä. Exien kanssa voi olla hyvissä väleissä ja tekemisissä silloin tällöin harvakseltaan mutta ex on osa menneisyyttä, enkä ikinä antaisi exän pilata uutta parisuhdetta, koska uusi parisuhde on aina tärkeämpi kuin menneisyys.
pitäisi olla tekemisissä?
Minä kunnioittaisin olemassa olevaa parisuhdettani ja kumppaniani niin paljon,
etten ikimaailmassa olisi enää tekemisissä exäni kanssa. Ellei sitten ns. vahingossa satuttaisi esim. samaan paikkaan. Silloin tietenkin oltaisiin ystävällisiä ja kohteliaita, mutta ei mitään muuta. Ei reissaamisia eikä muutenkaan ajan viettoa exän kanssa. Aivan hullu ajatus!
Kiva kuulla, että joku muukin ajattelee saman suuntaisesti. Omassa parisuhteessani kumppanin ja exän läheinen ystävyys oli rasite. Muut ongelmat olisivat olleet ratkaistavissa mutta se ystävyys oli koko ajan rasitteena. Olen sitä mieltä, että minulla ei ole oikeutta sanoa kuka saa olla kenenkin kanssa tekemisissä ja siksi yritin suhtautua asiaan välinpitämättömästi. Kerroin kyllä kumppanilleni, että asia hiukan vaivaa mutta hän ei halunnut kuunnella. Asia kuitenkin rassasi taustalla koko ajan. Muuten en edes ole mustasukkainen ihminen ja tässäkin tapauksessa kyllä luotin kumppaniini. En vain ymmärtänyt sellaista ystävyyttä.
että rakkaussuhteessa naisen kanssa pääsee pidemmälle, kuin pelkässä naisten välisessä kaverisuhteessa.
Eli exät oikeasti ovat parhaita ystäviä.
Tietävät sun hyvät ja huonot puolet ja voi huoleti pyytää kastelemaan kukkia tai hoitamaan kotieläimiä.
Meillä ei välttämättä ole lapsia, mutta exien turvaverkko on.
On tietysti ihmisiä, jotka eivät heikon itsetuntonsa vuoksi moista kestä ja exiä, jotka eivät ole välttämättä sittenkään parhaita ystäviä.
Kaikkein hienointa tietysti on, jos exät vielä keskenäänkin tulevat toimeen.
Oli kiva olla tyttiksen synttäreillä, kun hän oli kutsunut 4mun exää puolisoineen myös mukaan.
Elämähän on pitkälle sellaista , millaiseksi sen tekee.
Aurinkoista kesää!
"turvaverkko" kuulostaakin tosi fiksulta ratkaisulta. Kannattaa siis miettiä kun tyttöystävää valitsee että hän voi sitten myöhemmin olla "turvaverkon" aktiivinen jäsen. Että lesbot voi olla itsekkäitä p***iaisia, kukkien kastelijaa kaivataan vielä suhteen jälkeenkin ... heh heh.
Olen aina tiennyt sinunlaisiasi Naisia olevan olemassa...mutta missä? Kyllä. Lesbous on alkanut tuntumaan kiroukselta. Ns. piireihin en ole koskaan välittänyt tai tuntenut tarvetta kuulua tai olla..mutta jotenkin niitä joutuu väkistenkin sivuamaan, jollei yksinään halua elämäänsä elää. Naissuhteet ovat todella raadollisia joskus..ei ihme, ettei jotkut selviä niistä "hengissä". Traumoja on meillä jokaisella..varmasti, mutta aikamoista taitoa vaatii oppia luovimaan tässä naislammikossa.
En tahtoisi luovuttaa minäkään...Rakkaus..ehkei se ole sittenkään minua varten, vaikka se on juuri se, joka tekee elämiselleni suurimman tarkoituksen.
Kyllä. Olisinpa heteronainen. Sittenkin. Kyllä Luoja tempun teki! Minullekin. Hmm.
Joskus alkuaikoina, ihastuessani naiseen, häpesin koko asiaa. Sitä oli mielettömän vaikea myöntää ja työstää. Samaan aikaan kuitenkin koko asia ja tuo ihastukseni kiehtoi minua aivan erityisellä tavalla. Samaan aikaan tunsin suurta intohimoa mutta myös kauhua tilanteesta. Vuosien myötä sitten prosessoin asiaa ja olin valmis myöntämään itselleni olevani lesbo. Myös parille kaverille kerroin asiasta. Silti asia oli arka paikka. Jännä juttu sekin, että tuntuu miten nämä taipumukset vaan vahvistuivat, kun niille antoi vallan ja "luvan" tulla. Miehet alkoivat tuntua aina vaan vieraammilta ja kaukaisemmilta.
Jossain vaiheessa taipumus tuotti todella suurta ahdistusta ja tuskaa. Hetero-ystäväni pariutuivat, suunnittelevat häitä, saavat lapsia. Heidän suhteensa on ja pysyy vuodesta toiseen. Kuitenkin parina nainen ja mies tasapainottavat toisiaan ja ilmapiiriä. Perheessä on selkeä jako: yleensä mies on se vahvempi osapuoli, johon nainen heikompana voi turvautua ja tukea.
Tällä hetkellä olen tosissani miettinyt haluavani olla hetero. Naiseen kun ei voi luottaa. Heillä mieli muuttuu ja vaihtuu. Ei ole sitä tasapainottavaa voimaa suhteessa. Molemmat ovat usein rikkinäisiä ja haavoitettuja. Mutta toisaalta mies ei vaan saa seksuaalisesti minua helposti syttymään. Siksi en tiedä onko vakavempi suhde mieheen minulle mahdollista. Noh, aika sen näyttää..
näin? Joka toinen avioliittokin päättyy Suomessa eroon. Harvemmin se on nainen, joka tekee syrjähypyn.....
Tähän ei ole lisättävää mitään. Erittäin hyvä kirjoitus.Samoja asioita olen pohtinut minäkin ja tunnen ihan samoin.
Exät ja itsekkyys ovat iso syy siihen miksi olen ollut sinkku pitkään. Olin ihastunut naiseen, mutta ihastukseni kariuitui hyvinkin pian toisen itsekkääseen omien asioiden ympärillä pyörimiseen, ja minun tekemisieni arvostelemiseen ja kommentoimiseen. Asiat pyörivät tasolla, mitä margariinia syödään(hänen oma merkki), miten sitä otetaan veitsellä purkista, miksi tämä ovi on auki,ei noin vaan näin. Toinen oli oikeassa kaikissa asioissa minä väärässä aina.
Totuus oli se että toisella oli vain todella huono itsetunto. Minä koulutettu, hän ei ja hän yritti paikata asiaa "määräilemällä" minua.
Mitä vanhemmiksi tulemme sitä enemmän meillä on "oma elämä", se on totta. Silti suhteen onnistumiseksi on otettava toinen, ja toisen tavat huomioon eikä vaan elettävä periaatteella "nämä ovat minun addiktit ja niistä EN luovu".
Kiitokset ketjun alottajalle!!
Mukavaa juhannusta!!
Totta puhut. En olisi uskonut että koulutuksen määrällä tai tasolla voi olla vaikutusta itse suhteesen, mutta mahdollista se on. Nähty on. Onneks ei kuitenkaan yleistä.
pitää ostaa molempien merkkiä =;D.
Näitä lukiessa ja tätä miettiessä tulee mieleen, että olisin kai tosi onnekas, jos jonain päivänä sattuisin löytämään vierelleni naisen, joka on menneisyytensä käsitellyt, exät eivät enää liikaa hallitse elämää ja joka on huomioon ottava, empaattinen, avoin, keskustelutaitoinen vaikeistakin asioista, luotettava ja kiltti. Niin ja hyvässä parisuhteessa kumpikin osaisi antaa toiselle tilaa sen verran kuin toinen tarvitsee.
Menneistä suhteista olen oppinut lähinnä sen, mitä en halua.
Menneisyys ja exät ovat mennyttä elämää, käsiteltyjä eivätkä "ystäviä" edelleen roikkumassa plakkarissa. Sangviinikko olen, empaattinen, avoin, iloinen, auttavainen, positiivinen (sillointällöin iskevine normine mielipahoineen), keskustelen, kuuntelen, höpötän ja olen hassuttelija.
Tilaa tarvitsen omiin harrastuksiin ja menoihin sekä annan sitä toisellekin, kannustan omiin juttuihin! Edellinen suhde aikanaan kaatui paljolti siihen, että toinen vei hengitystilan minulta..hyvin nopeaan tahtiin...Olisi pitänyt kai olla 24/7 yhdessä ja mennä kihloihin samalta istumalta...No thanks...välitön turn off..tuo liki legendaarinen lesbokuvio välittömine muuttokuormineen...
Saa lähettää viestiä sinkulle sangviinikolle [email protected]
avoin area viestiä, mutta vain lesboille (kiitos, mutta ei kiitos kokeilijoille tms.) ja lähtökohtaisesti frendipohjalta..
Menneistä suhteistani olen minäkin oppinut sen, mitä en halua...Ja olen oppinut muutenkin vaikka raskaita suhteita ovatkin kaikki olleet.
Ensinnäkään en halua ollenkaan vähätellä sinun tai muiden tässä ketjussa kirjoittaneiden kokemuksia.
En ole yleistysten ystävä vaikka syyllistyn yleistämiseen joskus itsekin. Ihan samalla heteronaiset valittavat miehistä. Olen tosi tosi usein kuullut heteronaisten sanovan kuinka paljon helpompaa ja parempaa olisi pitää naisista, koska miesten kanssa on niin hankalaa. Mies ei kuuntele, ei puhu eikä pussaa, löhöää sohvalla, katsoo salaa pornoa, säätää viereiden naisten kanssa, kittaa kaljaa, laistaa lasten hoidosta ja kotitöistä ja humputtaa yhteisiä rahoja omiin harrastuksiinsa. Nämä kommentit miehistä on kuultu kymmeniä kertoja. Eivät kaikki miehet kuitenkaan sellaisia ole, eivät kaikki naisetkaan sellaisia kuin tässä ketjussa on luonnehdittu.
Naisuhteissa exillä on usein erilainen rooli kuin heterosuhteissa. Se johtunee pitkälti siitä että naiset ylipäätään ystävystyvät enemmän toisten naisten kanssa. Miehen ja naisen välinen suhde on usein erilainen, suhteessa ei välttämättä ole samanlaista syvää ystävyyttä parisuhteen aikana kuin naisten välillä usein on. On ihan luonnollista etteivät heterosuhteiden exät ole enää tekemisissä toistensa kanssa sen jälkeen kun suhde menee poikki. Naisten välillä on monesti toisin. Minunkin exäni ovat edelleen läheisiä, voisi jopa sanoa parhaita ystäviäni, mutta VAIN ystäviä. En halua enkä aio katkaista välejäni heihin sen takia että tuleva tyttöystäväni olisi siitä mustasukkainen. En tunne yhtään naisparia joiden väliin exä olisi päässyt. Minun exäni ovat iloinneet aidosti uusista kuvioistani, kannustaneet ensimmäisenä kun olen ollut lähdössä treffeille jonkun kanssa. Aivan samoin toimin itsekin heidän suhteensa. Kukin heistä ansaitsee onnen ja jotain parempaa kuin minulla exieni kanssa oli. he myös tietävät että tyttöystäväni menee aina exieni edelle, joten asiassa ei mitään ongelmaa ole ellei sitten tyttöystäväni ole lähtökohtaisesti liian epävarma omasta asemastaan elämässäni...
Minä en osaa pitää lesbouttani kirouksena tai siunauksena. Minä pidän naisista, olen lesbo ja se on osa minua. Ihan kuin tummat hiukseni ja vihreät silmäni. On kieltämättä haastavaa yrittää löytää hyvä kumppani, koska meitä vaan on vähemmän kuin heteroita ja paikkoja joissa tavata samankaltaisia naisia on aika harvassa. Moni tuntuu myös antaneen periksi eikä edes etsi enää seuraa. Se jos mikä on lannistavaa. Olen tehnyt itse kaikkeni ja teen edelleen että vielä jonain päivänä löydän vierelleni elämäni naisen. Olen onnellinen näinkin, mutta elämä olisi vieläkin ihanampaa jonkun toisen kanssa. Toista tasapainoista samankaltaista naista vaan on vaikeaa löytää, koska jokainen vastaantulija ei kelpaa ja meitä vaan on vähemmän. En odota mahdottomia mutten voi alkaa suhteeseen vaan sen takia että olisi joku.
Mutta hemmetti kun te kaikki olette kotonanne! Lähtekää ulos, lähtekää Prideen, tribadeihin, Vinokinoon, chattailkaa, nettideittailkaa! Menkkä naisten iltoihin muutenkin kun kaksistaan kaverinne kanssa, teitä luullaan pariksi jos ette uskalla lähteä yksin ja sillä mielellä liikenteeseen että olisi kiva tutustua uusiin ihmisiin. Ei kukaan tule teitä kotoa hakemaan tai uskalla tulla juttelemaan teidän kanssanne jos olette koko ajan jonkun seurassa. Hyviä deitti-ilmoituksia, sellaisia joissa olisi jotain muutakin kun harrastukset ja että etsii naista, on ihan hirveän vähän! Sen näkee jo siitä jos itse näkee vaivaa sen ilmoituksensa eteen ja kirjoittelee paljon itsestään, tulee kasa vastauksia. Oikeasti, kasa vastauksia! Tasapainoisilta, itsensä (ja exiensä) kanssa sinut olevilta naisilta. Ja jos niiden joukosta ei sitä omaa kultaa löydy niin ystävätkin ovat arvokkaita. Ikinä ei voi tietää minkä tuttavuuden kautta tulee esitelleensä itsensä ihmiselle joka vie jalat alta. Itse tunnen monia tasapainoisia, onnellisia lesbopareja jotka ovat löytäneet toisensa nettideiteistä, heitä on ystäväpiirissäni useampia.
Uskon siihen ettei mitään voi saada jos ei itse pistä itseäään likoon. En nyt tarkoita mitään epätoivon vimmalla etsimistä vaan sitä ettei anna periksi ja jää kotiin murehtimaan. Onni täytyy löytää omasta elämästä ja tehdä vähän sen eteen että oman puoliskonsa löytäisi. Niin ettei vanhana tarvitse yksin harmitella miksei itse tullut tehneeksi tarpeeksi rakkauden löytämiseksi.
Näin minä ajattelen enkä hitto vie luovuta ennen kuin kävely- ja puhekyky on mennyt. Sitä ennen nautin sinkun arjestani ja katson mitä muuta elämällä on tarjottavana. Elämäni nainen tulee vastaan kyllä kunhan itse olen aktiivinen tutustumaan uusiin ihmisiin. Olen aivan vakuuttunut asiasta sillä niin on ystävillenikin käynyt.
Tsemppiä teille jotka olette luovuttamisen partaalla. En missään nimessä halua syyllistää ketään, vaan tämä on lähinnä kannustukseksi (kömpelöksi sellaiseksi) tarkoitettu. Hyviä, tasapainoisia ja ihania naisia on tässä maassa, heidät pitää vain löytää :)
Mikä toimii toiselle, ei välttämättä toimi kaikille.
Viitaan tällä siihen, että exät voivat, jotkut heistä, olla kavereita, mutta oikein todella läheisiä ystäviä, joiden kanssa ollaan tiiviisti tekemisissä? Ei. Ei mulle enkä toivo sellaista tilannetta kumppaninkaan kohdalle.
Mulla on aivan liian monta kokemusta siitä, miten ex on häirinnyt suhdetta pahasti, tai jopa tuhonnut sen. Kumppanin puuttumatta asiaan mitenkään. En tarkoita nyt mitään kuviteltua tilannetta jonka oma epävarmuus aiheuttaa, vaan todellisia, tapahtuneita asioita.
Tiedän kyllä että naiset muodostavat usein tiiviimpiä ystävyyssuhteita kuin naiset ja miehet. Silti en pidä hyvänä olla hirveän tiiviisti exän kanssa tekemisissä, vaan soisin että useampi keskittyisi siihen uuteen ihmiseen, uuteen mahdolliseen tai jo olemassa olevaan suhteeseen. Eläisi NYT, ei menneessä.
Jotkut suostuvat lisäksi exänsä kynnysmatoksi, eli sietävät näiltä mitä tahansa, ja sitten ovat exiensä takia pahoilla mielin. Eikö kannattaisi ennemmin unohtaa moinen ex ja keskittyä aivan muihin ihmisiin?
Olen itsekin tekemisissä parin exän kanssa, silloin tällöin ja asia on ok. Kukaan ei haikaile kenenkään perään eikä häiritse kenenkään uutta suhdetta. Silti tahdon olla todella läheinen vain oman kumppanin kanssa, jota tosin ei mulla ole, eikä varmaan tulekaan.
En lähde Prideen enkä SETAn bileisiin, ei vain kiinnosta. Netistä olen seurustelukumppanini löytänyt, tai he minut. Nyt en enää tahdo sitäkään, olen ollut avoin ja lämminsydäminen, ja polttanut vain itseni. Ei enää.
Kiitos kannustuksesta, se on aina tervetullutta. Mutta sen verran olen jo naisia ja elämää nähnyt että alan olla vahvasti sen kannalla että tarpeeksi välittävää, kunnioittavaa ja samanhenkistä naista ei vain löydy. Jos luulen kohdanneeni sellaisen, tulee jokin mutka matkaan. Toisen ex, omaan napaan tuijottaminen, jokin. Niin se vain menee.
Eikö tosiaan ole enää jäljellä OIKEAAN ihmissuhteeseen kykenevää naista? Naista joka osaa rakastaa, eikä heitä tilaisuuksia hukkaan.
vielä on, kuten minä, jo keski-ikäinen , ihan ok ja menneisyydestä vapaa, tasapainoinen ja keskustelutaitoinen nainen.
Ongelma on siinä, että etsinnästä huolimatta en ole löytänyt kumppania, mutta en aio luovuttaa ennenkuin sydänkäyrä näyttää suoraa viivaa.
Olen päättänyt, aion löytää sen ihmisen, jolle annan rakkauteni ja hellyyteni kokonaan. No, on mulla joitain tiukkoja ehtoja: henkiseen ja fyysiseen väkivaltaan mulla on ehdoton nollatoleranssi, eli siis mua ei paljon sen jälkeen enää näe.
Sen verta on väkivallasta kokemusta.
Mutta se ensisijainen asia suhteessa on rakkaus; se on kaikista tärkeintä mutta niin harvinaista elämässä. En oikein usko että ongelmissa olisi muusta kysymys kuin rakkauden puutteesta. Tässä tarkoitan rakkaudella eri asiaa kuin intohimoa.
Täytyy vain toivoa että samankaltaisia arvoja omaavat ihmiset tapaisivat joskus toisensa muualla kuin unelmissa.
mutta kaikki tänne kirjoittavat asuvat pks:lla ja siinä syy miksi harvoin täällä edes käyn.
mutta tahdon lisätä tähän vielä kokemuksiani nettideittailuista. Itselläni on ollu vuosien varrella useinkin netti-ilmoituksia, sellaisia joissa on tekstiä enenmmän ja sellaisia joissa on tekstiä enemmän. Loppujen lopuksi esim. Deittinetissä pyörivät aika samat kasvot (voisi sanoa,jopa vuodesta toiseen). Monesti olen saanut myös samoilta ihmisiltä vastauksia eri ilmoituskerroilla. En ainakaan itse myöskään halua liikaa lähteä kirjoittelemaan ykstityiselämästäni johonkin deittipalstalle. Vastauksien määrä ei ole koskaan riippunut tekstin pituudesta vaan ehkä enemmänkin vuodenajasta. Keväällä ihmisä on liikenteessä enemmän ja niipä yleensä vastauksia on tullut enemmän kuin esim. keskikesällä (jolloin ihmiset ovat mökeillä sun muuta) tai keskitalvella (jolloin nämä suomalaiset naiset ovat jossakin horroksessa, kai?). Joukkoon mahtuu aina muutama vakiovastaus, kirjoittelee muutaman kerran eikä uskalla (?) lähteä kuitenkaan tapaamaan (mitähän järkeä siinä sitten on..?).
Käyn myös usein tapahtumissa, Prideilla, Dtm:ssä yms. Hassu tapahtuma viimeksikin oli, että minä, (naisellisempi osapuoli) lesbonainen sain jäädä yksin, kun taas minun hetsku(nais)kaveriani yritettiin pokata. Eli vallalla on (ikävä kyllä on)että lesbot ovat tietyn näköisiä (simppeli pukeutuminen, farkut t-paita, ei meikkiä, ei koruja) ja maailmaan ei mahdu muun näköisiä lesboja. (Miten stereotyyppinen tämä maailma onkaan?) Samoin jos ylipäätään kaksi nais kaverusta (siis vain kavereita) on liikenteessä raflassa, niin heitä luullaan heti pariksi (aarg). Huolimatta siitä vaikka käyn usein noissa tapahtumissa, ei sieltä oikein löydä ketään (tai sitten samat naamat vain). Tai siten ei uskalleta puhua kenellekään, kyräillään vaan.
Varmaan myöskin se, että antaa periksi ja jää kyräilemään sinne kotonurkkiin ei ainakaan edesauta sitä, että löytäisi ketään...Eli ei kannata lannistua vaikka heti ei löydä, en minäkään lannistu, vaikka tosiaan tuntuu, että ei sieltä raflasta tai netistä löydy ketään. On myös hyvä kyky olla joskus yksin, vahva ihminen osaa olla yksinkin, mutta ei pidä lannistua:)
Olen aina ollut tasapainoinen, vaikka elämässä onkin ollut ylä- ja alamäksiä (silti jalat pysyvät maassa), en hukkaa tilaisuuksia menemään ja osaisin rakastaa jos minulle vain luotaisiin mahdollisuus. Olen oikeaan ihmissuhteeseen kykynevä ja haluan pitkän ihmissuhteen...Eli kyllä sellaisiakin on:)
Minäkin olen polttanut itseni monta kertaa. Mutta en luovuta. Neuvoksi myös sinulle, ei kukaan tule sinua kotoa hakemaan...Tai ainakaan harvemmin;)
Ei kannata luovuttaa jos ei heti löydä eikä ketään tulla kotoa hakemaan.
Totta, mutta. Itse en ainakaan ole mitenkään heti luovuttanut, vaan takana on ihan tarpeeksi kokemusta naisista ja naissuhteista. Ei vain onnistu.
Mua kiinnostaa omaa elämäänsä elävä nainen, ei niinkään ns. piireissä pyörivä. Aivan tavallinen, arjessa viihtyvä, rehellinen, uskollinen, suomalainen nainen. Keskustelutaitoinen, tosin hiljaakin saa joskus olla, kunhan osaa myös keskustella eikä missään tilanteessa tuijota vain ja ainoastaan omaan napaansa tai käännä toiselle osapuolelle selkäänsä.
Yhdessä asioista selvitään kuitenkin, toisiaan tukien. Kaiken pitäisi olla molemminpuolista, itse ainakin olen lopen kyllästynyt yksipuolisuuteen tai siihen että ihan yksin yritän. Ei sen niin pidä mennä.
Vaikuttaa siltä että vastuunsa tuntevaa (sekä itsestä että toisesta), suhteeseen ja sitoutumiseen pystyvää ihanaa naista ei vain ole. Jokainen on enemmän tai vähemmän rikki niin, ettei kykene rakastamaan tai edes päästämään toista sen verran lähelle että jotain voisi syntyä jos on syntyäkseen.
Olisinpa virheettömämpi ihminen itsekin, mutta väitän vielä kykeneväni rakastamaan, ja kaikkeen mitä siihen tunteeseen ja sanaan sisältyy.
Minä olen niin omituinen ihmisten mielestä, ettei lesbous merkitse siinä yhtään mitään.
Veit sanat suustani...näin kesäaikaan se tuntuu vielä tuplasti pahempana se ikävä ja kaipaus, oman rakkaan puuttuminen. Mihin ihmisten moraali on hävinnyt? Ja periksiantamattomuus? Kaikki tuntuu pyörivän heti seksin ympärillä eikä vaivauduta edes kunnolla tutustumaan toiseen. Mitä kestävää sellaisesta voi syntyä? Tietysti jokunen poikkeus aina joukkoon mahtuu niin kuin joka asiassa. Luovutetaan liian helpolla ja lennetään seuraavan kohteen kimppuun. Miksi? Meidän naistenhan pitäisi olla fiksuja! Niin ainakin luulin. Tunnevammainen minäkin vaikka olen en ole edes paljon ehtinyt kokemaan (ikää kuitenkin jo yli 30). Raakaa peliä. Heti satutettiin ja oikein kunnolla. Ja minä tyhmä olisin vaikka kuollut sen naisen puolesta...odotin koko loppuelämää hänen kanssaan kuin kuuta nousevaa. Miten lapsellinen ja typerän luottavainen olinkaan. Se juttu on jo unohdettu, mutta silti sattuu joka päivä kun kaipaisi läheisyyttä ja kumppanuutta. Ja pahinta on juuri se kun toivo hetkeksi herää kun tapaat jonkun mukavan tuntuisen ihmisen ja ajattelet, että josko sittenkin....ja sitten se toiveikas sydän tallataan maan rakoon. Veit siis täysin sanat suustani.
Aivan niin. Jossain vaiheessa se toiveikkuus karisee ikävän todellisuuden puristuksessa.
Minäkään en varmaan saisi valittaa vaan vain hymyillä ja olla tyytyväinen. Mutta pakko on purkaa jonnekin pettymystään, ihmetystään ja pahaa oloa.
Ikään kuin maailma, tai monet ihmiset, olisivat aivan nurinkurisia; sen sijaan että pelättäisiin että toinen ei kunnioita ja välitä, valitetaan ja ahdistutaan siitä että toinen välittääkin liikaa. Olen varmaan harvinaisen tyhmä yksilö, mutta en vain tajua sitä kuviota.
Olisin todella onnellinen jos kohtaisin ihmisen joka oikeasti välittäisi, kunnioittaisi, haluaisi vaalia ja suojella minua. En puhu mistään sairaalloisesta tyylistä, vaan aivan normaalista läheisyydestä. Siitä että ollaan olemassa sille toiselle ihmiselle, aidosti ja oikeasti.
Taidan olla toivoton fossiili. Nämä nykymaailman kuviot ja pelailut eivät kiinnosta minua lainkaan. Suoraviivaisuus on se mitä tahdon. Ettei tehdä tekemällä asioista mutkikkaita. Mikä vika on vanhassa kunnon tavassa, eli että tutustutaan, tavataan ja katsotaan sitten mitä tuleman pitää, ilman ylianalysointia kaikesta tai vertaamista exiin tai ennen koettuun.
On todella surullista, kun tuntee että haluaa luovuttaa, ja se tunne vahvistuu vain vuosien ja kokemusten myötä.
Rakkaus on kuitenkin se elämän suola. Mutta kaipa sitä tottuu elämään ilman suolaakin.... ;)
on epäterveellistäkin!;)
Olisihan se surullista, jos joutuisi miesten kanssa seurustelemaan. Naiset kun on vaan niin ihania =)
on ollut lähes siunaus, ei ainakaan kirous! "Myöhäisheränneenä" olen ensimmäistä kertaa elämässäni todella onnellinen. Yritin olla hetero aivan liian kauan. Onnekseni uskaltauduin ulos ja minulla kävi tuuri. Ei tarvinnut ryvettyä monissa suhteissa, oikea löytyi kahden suhteen jälkeen. Nyt on oltu vuosia yhdessä ja alkuvaikeuksien jälkeen suhde vain paranee. Toisen kunnioitus ja luottamus ovat meidän suhteen lähtökohdat, lisättynä hellyydellä ja huomioimisella.
"Olen aina vain vakuuttuneempi, ettei naisen kanssa voi onnistua. Naiset ovat aivan liian monimutkaisia, ylianalyyttisia, etäisiä, viileitä, tunnevammaisia."
No, no.. Sehän tarkoittaa vain sitä, että meidän naisten täytyy antautua täysillä mukaan, heittäytyä senkin uhalla, että meitä satutetaan. Suhde toiseen ihmiseen on aina riski, oli kysymyksessä mikä sukupuoli tahansa.
"Jokainen meistä on varmaan omalla tavallaan rikki, mutta olemmeko kaikki NIIN rikki, ettemme enää kykene aitoon, kestävään parisuhteeseen?"
Niin. Tämän kysymyksen voit nyt asettaa myös itsellesi. :)
"Itse luovutan pala palalta, ja yritän kasvattaa itseäni siihen, että olen sinkku ja tulen olemaankin."
Itseanalyysin paikka! Suhde toiseen ihmiseen on aina vuorovaikutussuhde ja kun sen oivaltaa, on pitkälti oikeilla jäljillä ja matkalla hyvään parisuhteeseen.
Onnea matkaan!
(Lesbous on siunaus, ehdottomasti!)
Siinä on mun tämänhetkinen pään sisältö kirjattuna melkein sanasta sanaan.