kaipuu ulkomaille!

Juu, itse olen saanut opiskelupiakan ja lykkään opintojani vuodella. Itsekkin haluaisin pois täältä vanhempien nurkista, nytkin tullut muutama viikko vain lojuttua ja välillä olen miettinyt miten lähteä maarajojen yli.

Toisaalta minun ehkä pitäisi olla suomessa vielä hetki jotta saisin mm. pitkäaikaisen ajokorttini lunastettua kahden kuukauden päästä ja muuta sellaista. Sitten mietin pitäisikö siksi aikaa keksiä joku harrastus etteivät päivät menisi ihan hukkaan, koska en ole tällä hetkellä töissäkään.

Olen miettinyt jonkunnäköistä työntekemistä jonkin järjestön kautta/mahdollisesti itse. Toisaalta haluaisin osallistua erääseen hakuun joka alkaa vasta tammikuussa, eli sinne on aikaa, ja siinä ajassa ehtisin jo kadota ulkomaille muissa merkeissä.

Tuntuu siis vaikealta suunnitella mitään, koska pelkään että ne suunnitelmat jotka saattavat toteutua, olisivat muiden haaveideni tiellä.

---

Mutta sinä, oletko miettinyt opiskelun kautta tapahtuvaa ulkomaille lähtemistä? Opiskelupaikkaa ulkomailla taikka vaiho-opiskelua jos pääset johonkin pyrkimääsi opiskelupaikkaan?

No mikäs nyt on tilanne? Tiedot opiskelupaikoista jo lienee tulleet? :) Kumpi tahansa päätös sinänsä hyvä, molemmissa on ehdottomasti puolensa. Ulkomaille pääsee toisaalta myöhemmin, esim vaihdoin kautta ja eiköhän työharjoitteluitakin voi tehdä muualla kun suomessa. Myös opiskelemaan pääsee myöhemmin, oli se sitten suomessa tai ulkomailla.

Sen verran haluaisin sanoa että ainakaan henk kohtainen kaipuuni asioihin ei ole kadonnut. Olen koko ikäni halunnut ulkomaille ja nimenomaan australiaan. En yhtään tiedä miksi, se vain on niin. Mutta kesti 10 vuotta ennenkun vihdoin rohkaistuin ja päätin siellä käydä! Aika oli aivan liian lyhyt, 3kk, mutta matkan jälkeen jotenkin rauhoituin ja pystyin hetken keskittymään asiaan kerrallaan, ei enää pohtimista lähdenkö-enkö lähde? Kunnes sitten tuli uusi dilemma... Nyt olen 27-vuotias ja valmistumassa opinnoista, siis täällä suomessa. Vasta viime vuosina olen ymmärtäny asioita, tai ehkä yrittäny olla miettimättä tilanteita liikaa ja liikkua ns virran mukana.

Aion siis palata ulkomaille vuodeksi pariksi ja katsoa sitten sen jälkeen jäänkö maailmalle vai palaanko suomeen. Sydän sanoo että lähden pois täältä joksikin aikaa, enkä aio todellakaan jumittaa asiaa pohtien taas seuraavaa 10 vuotta. Asiat on tehtävä jos siltä tuntuu, muuten ne jäävät kaivelemaan koko loppuiäksi ja sitten sitä luultavasti katkeroituu ja siirtää ahdistuksensa eteenpäin. Henk koht en aio valittaa, vaan pyrkiä siihen että ainakin kokeilin ja seurasin sydäntäni. Toisaalta tuntuu pahalta että päätän jättää läheiseni jne, mutta en kuitenkaan loppuviimeksi elä heille vaan itselleni. En voi toteuttaa muiden toiveita ja elämää, ja jos vaihtoehtoja kerran on niin kyllähän se on ihmisen oma pää ja sydän jonka mukaan tulisi kulkea. Mutta voi kuinka vaikealta se saattaakaan joskus tuntua!

:)

Itseäni myös kalvaa tuo selittämätön kaipuu ja veto muille maille. Sitä on vaikea edes selittää muille, se vain on minussa ja huutaa pään sisällä niin kauan, kunnes pakkaan jälleen tavarani ja astun koneeseen. Matkalla tuntuu jotenkin ihmeellisen turvalliselta ja oikealta, on ihana olla menossa jonnekin uuteen ja jännittävään.
Oma fiilikseni on, että "nythetiäkkiä" tavarat kasaan ja kokemaan uusia asioita ulkomaille. Suomi ei tunnu tarpeeksi kiinnostavalta, vaikka hyvä maa onkin. Ainoa mutta on vain juurikin opiskelut. Kyllä sitä joku ammatti pitää olla, ei tässä maailmassa ilman minkäänlaisia papereita nykyään paljon mitään tehdä, tai ainakin vaihtoehdot ovat rajalliset. Toisaalta, kuten mainittu on jo, ei malttaisi odottaa niitä opiskeluvuosia, kunnes pääsee matkalle. Mitä siis tehdä, mitä tehdä..
Tässä viestissä ei tainnut olla mitään muuta kuin toistoa edelläkin mainituista asioista, mutta noh, oli pakko heittää oma vastaus sekaan ja kirjoittamalla vähän selvittää päätä :)

Mä painin saman asian kanssa :D Sydän ei halua jäädä Suomeen. Aina ulkomailla tunnen oloni paljon kotoisammaksi kuin täällä pohjolassa.
Ulkomailla opiskelu on ollu mun haaveena jo kymmenisen vuotta, mutta vielä en oo päässy sitä toteuttamaan. Mahdollisuus olisi ollu lähtee vaihtoon kolmisen vuotta sitten, ennen lukioo (en halunnu lähtee kesken lukion), mutta lähteminen ei sillon tuntunu oikeelta. Ja hyvä niin, että sydäntäni kuuntelin, sillä se oli isoisäni viimeinen vuosi, enkä olisi ollut täällä jakamassa sitä hänen kanssaan..
Nyt taas sydän halajaa muille maille, mutta rahaa ei ole tarpeeksi vaihto-ohjelmiin. Monilla järjestöillä kun se ikäraja on 15-18, ja itse täytän viikon päästä 19, ja lukion käyneille suunnatujen ohjelmat ovat kaksinkertaiset vaihto-oppilasvuoteen verrattuna.. Lukion jälkeen aion pitää välivuoden ja etsiä töitä, että pääsen taas lähemmäksi haavettani, mutta välillä se vaan tuntuu todella toivottomalta.
Vanhempani ovat muka liian hyvätuloisia avustuksiin, enkä usko, että koulumenestykseni riittäisi stipendiin, jos niitä edes ikäisilleni enää jaetaan. En edes uskalla enää ottaa haavettani puheeksi vanhempieni kanssa, sillä tiedän, että he vain pahoittaisivat mielensä, kun eivät pysty auttamaan unelmani toteutuksessa.
Oon harkinnu au pairin hommia ja katellu muita vaihtoehtoja, mutta opiskelu on se juttu, jota haluaisin tehdä.
En jaksaisi enää odottaa, koska pelkään, että aika tuo mukanaan lisää esteitä. Tiedän, että olen vielä nuori ja minulla on paljon aikaa, mutta odotus käy aina vain sietämättömämmäksi, varsinkin nyt kun pitäisi päättää mihin suuntaan lähtee elämäänsä viemään..

Sori, on vähän sekava viesti, mutta mun on vaikee pitää ajatukset kasassa, kun näitä asioita ajattelen :D