Olen nuori nainen, joka on muuttanut jo pois kotoa. Koirahankintaani vaikeuttaa kuitenkin vanhempani, jotka eivät hyväksy koiran ostoa. Minulla ei kuulemma ole aikaa ja koira pitäisi ostaa sitten kun elämän tilanteeni on vakiintunut. En tajua miten he voivat päättää muka tällaisen asian puolestani, kun olen valmis ostamaan ja hoitamaan koiran omilla ansaitsemillani rahoilla. Olen toki opiskelija, mutta teen myös osa-aika töitä. Haluan koiran todella paljon, koska olen monien vuosien ajan jo unelmoinut tästä rodusta ja nyt minulla olisi hyvä mahdollisuus saada pentu. En kuitenkaan haluaisi, että vanhempani suuttuisivat minulle, koska vietän aika paljon aikaa heidän luonaan (etenkin viikonloppuja), koska asumme eri paikkakunnalla. Mitä voin tehdä? Seurata unelmaani ja saada porukat vihaiseksi?
Vanhemmat ei anna "lupaa"
Täysi-ikäinen
19888
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 21 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 19
Vanhimmat
Keskustele vanhempiesi kanssa, kuuntele heidän pointtinsa ja perustele oma kantasi. Asiallisesti, rauhallisesti ja järkevästi. Kerro valitsemastasi rodusta, selitä oman aikasi riittävyys...
Tosi asia on, että olet aikuinen, omillaan toimeentuleva nuori. Ei vanhempasi tätä asiaa koiran hankinnasta päätä, mutta fiksua on kuitenkin asiasta etukäteen keskustella.
Meillä oli sellainen tilanne, kun hankimme koiran, että minä ja tyttäreni halusimme koiraa "ihan sikana", mies oli ensin vastaan, sitten heltyi, että okei, tuokaa koira mutta älkää olettako hänen siitä huolehtivan. Arvaapa kuka meillä eniten meidän koiraa lellii ja hoitaa? Juu, mieshän se... Me tyttären kanssa (leikillään), että HEI, MEKIN OLLAAN OLEMASSA...
Mikäli vanhempasi valinnastasi hankkia koira (jos niin siis päätät) suuttuvat, se valitettavaa. Mutta kenen elämää sinä elät? Heidän vai omaasi? Olisiko vanhemmillasi kuitenkin huoli itsenäistymisestäsi, eivät oikein osaa "päästää irti"? Itselläni on jo omassa kodissaan asua lapsi, enkä kyllä yhden koiran hankinnan vuoksi viitsisi häneen suhteita katkaista ja vihaisesksi tulla... Luulenpa, että vanhempasi kyllä ajanmyötä sulattavat koirasi, kunhan näkevät kuinka tärkeää se sinulle on ja että kannat myös hankkimastasi eläimestä vastuun.
Onnea matkaan ja kerro mitä valitsit ja miten kävi...
Olen toki yrittänyt puhua vanhempiani ympäri, mutta aina kun keskustelun koirasta aloitan, lopputulos on pelkkää huutamista. En tiedä onko suurin syy siinä, että he eivät ole mielissään myöskään rotuvalinnastani, koska eivät itse pidä edes sen ulkomuodosta. On kyllä harmistuttava tilanne, koska vanhempani ovat minulle tärkeitä ja yleensä heidän neuvojaan olen kuunnellut, mutta tämä asia on vain sellainen, johon emme saa sitä yhteisymmärrystä.
Mainitset että opiskelet ja teet osa-aika töitä. Onko sinulla OIKEASTI aikaa myös koiralle?
Teen osa-aikatöitä viikonloppuisin ja joskus satunnaisesti viikolla pari tuntia koulun jälkeen (yleensä noin kolme kertaa kk). Olen miettinyt ajanjärjestelyni tarkoin ja koiran hankinta on ollut mielessä jo useamman vuoden. Eli ei ole ihan mikä tahansa päähän pisto.
Itselläni sama tilanne mutta toisen koiran otossa. Se olisi heidän mielestä liika, kun heillä itsellä on ollut aina vain yksi koira kerralla. Tiedän kyllä varmaksi että jos ja kun sen toisen koiran otan, he rakastavat sitä yhtä paljon kun nykyistäkin koiraani. Kieltäminen saattaa johtua myös siitä että heille se on vain jäänyt päälle. Pakko puuttua ja vaikuttaa.
Tosiasia on että jokainen elää sitä omaa elämää. Vanhemmilla on omat ja minulla oma. Se että minä päätän ottaa koiran, omaan asuntooni, omaksi hoidettavakseni, ei pitäisi olla niin iso juttu porukoilleni. Itse olen koirastani nytkin huolehtinut, ikinä ei ole apua koiranhoitoon tarvinnut pyytää. ( eikä oikeestaan muuhunkaan)
Ja mitä tuohon "elämän vakiintumiseen" tulee. Koska meidän elämät on "vakiintuneita"? Sillon kun asutaan omakotitalossa miehen ja lapsien kanssa ja käydään töissä säännöllisesti? Se että opiskellaan ei ole mielestäni este koiran hankinnalle. Kunhan vain on rahaa koiran tarpeisiin. Niin ja sitä aikaa.
Itse aijon kyllä seurata omia unelmiani sen sijaan että eläisin koko elämäni vanhempien käsinukkena. Tietysti he suuttuvat, mutta sellaisia ne ovat. On mahdotonta olla suututtamatta heitä ja elää samaan aikaan.
Suosittelen kyllä puhumista vanhemmille. Päätät mitä päätät, itse kun päätät.
Tsemppiä!
Itse olen jo yli 30 ja kun kerroin äidilleni, että otan avokkini kanssa ekan koiramme, hän huokaili ja päivitteli, mihin oikein olen ryhtymässä. Että olenko sattumoisin ajatellut, että koira tuo NIIN paljon vastuuta ja se sitoo NIIN paljon.
Nyt kun koira on ollut meillä jo kohta 1,5 vuotta, äiti on huomannut minussa muutoksia asioissa, joista hän on ennen jaksanut huomautella. Koska on koira, en enää käytännössä ikinä nuku mihinkään puolille päivin, koska en voi. Toisekseen ulkoilen joka päivä pari tuntia, mikä oli ennen se ehkä pari tuntia viikossa luokkaa. Minulla on myös vakituista harrastustoimintaa kun koulutan koiraa ja vieläpä nyt tulee liikuttua paljon metsässä ja kerättyä marjat ja sienet, kuten "kunnon ihmiset" tekevät, koska se on koiran kanssa niin hauskaa ja palkitsevaa! Nyt ollaan lisäksi totuttua siivoamaan useammin kuin ennen, kun koira tuo niin paljon hiekkaa ja karvaa asuntoon, että on pakko tarttua imuriin.
Äidit ovat huolissaan jaksamisestamme yms. hyvinvoinnistamme, mutta välillä sitä vain itse tietää paremmin.
On tietysti heinoa että haluat olla väleissä vahempiesi kanssa mutta ei edes omilta vanhemmilta pidä sietää huutamista ,varsinkaan jo he eivät ole edes halukkaita kuunntelemaan sinun kantaasi ja perusteluitasi .
Olet kuitenkin jo omillasi asuva ja käsittääksen pärjäävä joten mitäpä jos vain ottaisit sen koiran ja tekisit kerralla selväksi että olet aikuinen ihminen joka ottaa vastaan neuvoja mutta tekee itse omat päätöksensä .
Voihan olla että muutamanviikon mykkäkoulu tulee mutta en ole vielä kuullut yhdestäkään äidistä joka lapsensa "hylkää" sen takia että tämä otti koiran ;)
kuunnella vanhempia, voihan heillä joku pointtikin olla, vai eivätkö vain pidä koirista, onko tosiaan kiinni vain rodusta, suhtautuisivatko toisin jos ottaisitkin eri rotuisen? Vietät heillä paljon aikaa eli kyllä heidän on hyväksyttävä silloin koirasi, koira vaistoaa jos hänestä ei pidetä ja silloin ei ole hyvä kulkea kovin usein kylöilemässä sellaisessa paikassa, koiran kannalta.
Opiskelu ja osa-aikatyö, jos olet varma että pääset aina koulupv jälkeen ulkoiluttamaan ja viettämään aikaa koiran kanssa, etkä juokse suoraan töihin, niin mikä ettei. Ja ei pelkkä lenkki, vaan muutakin touhuilua koiran kanssa. Muuten se masentuu.
Hyviä pointteja on ihmiset antaneet tässä kyllä. Sanon itsekin kuitenkin vielä, että oletko varmasti ajatellut kaikki läpikotaisin? Kuinka paljon jaksat opiskeluiden ja töiden ohessa olla koiran kanssa tekemisissä, kuinka paljon koira todellisuudessa voi viedä rahaa viikottain jne?
En sano, ettetkö olisi miettinyt asiaa kunnolla, mutta aina kannattaa miettiä vähintään kolme kertaa asiat läpi, ihan pienistä mitättömyyksistä alkaen isoimpiin ongelmiin, mitä voi/saattaa tulla eteen!
Sitä enemmän mitä enemmän haluat sen kanssa harrastaa ja koiralle tarjota, mahdolliset lääkärikulut, pakolliset lääkärikulut ilmanmuuta, ruoat, ajanvietetavarat, jne. Eli jos kuitenkin opiskelet ja vain osa-aikatyö, niin oletan ettei ihan hirmu isot tulot ole vielä. Tenttiaikaankin on huolehdittava koirasta yhtä hyvin kuin muulloin. Opiskelijarientoihin et pääse enää yhtä hyvin. Koiralla on vaiheita, joskus se ulisee yms. Mieti rotu tarkkaan, esim. onko mahdollista saada autoa lainaan tarvittaessa vai pystytkö aina kantamaan koiran.
Toki monella opiskelijalla on koira ja huolehtivat siitä erinomaisesti. Muistutuksena vain luettelen.
Olette esittäneet hyviä kysymyksiä ja onneksi olen miettinyt kaikki asiat aika tarkkaan. Itselläni on mm. oma auto käytössä ja riennot ei sinäänsä vie aikaani, koska en juo/käy baareissa. Toki joudun nipistämään muista kuluista kuten ruuasta, mutta olen siihen muutokseen valmis. Ennen en ehkä katsonut niin tarkkaan paljonko käytän rahaa ruokaan tai vaatteisiin, mutta koiran tullessa, luultavasti kulutan kaikki rahani siihen pieneen kaveriin :) Tuloni ei tosiaan ole vielä mitään hirveän suurta luokkaa, mutta onneksi saan asuntokulut maksettua tuilla, joita saan kelasta. Ja olen varma, että aikani ainakin riittäisi koiralle, koska teen osa-aikatöitä vain viikonloppuisin ja n. 3-4 kertaa kuukaudessa arki-iltoina. Ja tällä hetkellä asun yksikseni, joten olisihan se mukava, kun olisi vähän seuraakin niinä tylsinä iltoina, kun vain istuskelen kotona sormet ristissä.
Muistan kyllä hyvin kun ajattelin samoja juttuja kun sä muutama vuosi takaperin.. Olin myös opiskelija, ja olin aina halunnut koiraa, vanhemmat sanoivat aina että sitten kun asut omassa kodissa.. Tiesin kuitenkin että jos olisin kertonut hankkivani koiran niin kamala vastalauseiden suma siitä olisi tullut. Niinpä jätin kertomatta suunnitelmista. Otin jopa opintolainaa koiran ostoa varten, koska tonnin koiraa mulla ei olisi ollut varaa opiskelijana ostaa. Vielä tänä päivänäkään vanhemmat eivät tiedä millä rahoilla koira on kustannettu, enkä todellakaan kertonut heille koiran maksaneen 1000 euroa:D Ei kaikkea tarvitse kertoa enää siinä vaiheessa kun omassa kodissaan asuu.
Isä kun ensimmäisen kerran näki pennun, niin ei kyllä ollut kovin iloinen. Äitikin oli vähän epäilevä. Sanoi ettei arvannut mun vielä koiraa hankkivan kun opiskelen vielä...xD Mutta nopeasti ne siitä tokenivat ja ihastuivat koiraan ikihyviksi:D
Isä joka ei ole koskaan koirista tykännyt niin antaa nyt koiran mennä jopa nahkasohvalle. Jotain mitä en ikinä olisi uskonut näkeväni. Kun olen vanhempien luona käymässä yötä niin isä käy aina silloin aamulenkin tekemässä koiran kanssa.
En tietty sano että kaikki näin suhtautuisivat, mutta omat vanhempani ainakin pehmenivät ihan täysin.:) Ja sullekin sanon että elä vain omaa elämääsi, vanhempasi eivät voi päättää että mihin sulla on aikaa ja rahkeita.
Itsekin haaveilin koko elämäni koirasta, enkä olisi siitä haaveesta luopunut ihan pienestä syystä. Mietipä vähän.. vanhempasi, joiden luona et enää asu, päättävät mitä saat hankkia kotiisi ja mitä et. Siis ei koira mikään esine ole, mutta kyllä sinä itse sen päätöksen teet. Ymmärrän kyllä että joskus voi tuntua vaikealta vastustaa vanhempien tahtoa, kun heitä kuitenkin kunnioittaa, mutta takaan kyllä että tässä asiassa se kannattaa=)
Piti vielä sanomani, kun ihmiset paljon kyselevät että riittääkö aika ja raha varmasti.. Itsekin kävin osa-aika töissä ja opiskelin täyspäiväisesti. Töitä oli siis yhtenä arki-iltana pari-kolme tuntia ja viikonloppuna muutama tunti. Eli ei siis kovin paljon. Mutta koira pärjäsi hyvin, tai no en tietty voi koiran pään sisään mennä mutta ihan onnelliselta se vaikutti ja vaikuttaa edelleen.:)
Rahaakaan ei ollut liikaa, todellakaan. Välillä oli tilillä 3 euroa. Mutta ei tarvinnut koiran nähdä nälkää eikä se mitään makaronia joutunut syömään.
Vakuutuksenkin otin koiralle heti kun se mulle tuli. Ja eläinlääkärissä ollaan käyty useampaan kertaan, ei ole mikään sairas yksilö mutta haavereita sattunut. Rokotukset on annettu ja matolääkkeet, kennelliiton jäsenmaksuunkin riitti rahat.:D Ja niin, baareissakin kävin. Shoppailin myös. Elin ihan tavallista elämää vaikka koiran hankinkin.
Tämä on siis vaan mun kokemus, minkään tanskandogin ruokkimiseen ei rahat varmaan olisi riittäneet. Kyseessä noin kymmenkiloinen pikkukaveri.:)
Myöskään mikään hyperaktiivinen rotu ei ole kyseessä, joten siinäkin mielessä pärjättu hyvin. Jonkun dobermannin tai sakemannin kanssa olisi ehkä ongelmia tullutkin... Tsemppiä koiranhankintaan! =)
Muutin kotoa pois vuosi sitten ja otin koiran viime kuussa sanomatta siitä vanhemmileni. Meillä oli kuitenkin koira kotona muutama vuosi sitten joten kokemusta minulla on koirienhoidosta. Äiti siitä vähän tiuskaisi kun ilmoitin, mutta sitten kun näki koiran niin sitä oltiin "ihana pieni mussukka, kulta..voiku se on pallerro ai että" Minullakaan ei mitkään mahtitulot ole, vaikka opiskelija olenkin, mutta nipistän omia turhia menoja (kauneudenhoito yms.) Hyvin pärjää. Ostan ruokaa aina pidemmäksi aikaa ja rokotukset ym. hoidetaan tietysti ajallaan. Toki tulee aikoja, kun voi tuhlata sitten itseensä :)
Korjaan siis tuon lauseen eli, minullakaan mitkään mahtitulot ei ole vaikka opiskelen ja käyn töissä. Hyvin pärjään.
Sinänsä ymmärrän vanhempiasi, sillä koira tosiaan tarvitsee paljon liikuntaa ja aktivointia, joka vie aikaa ja energiaa ja on kyllä rankkaa sinun elämäntilanteessasi olevalle ihmiselle.
Hanki poikaystävä, niin sinun ei tarvitsisi kantaa yksin niin suurta vastuuta ja silloin vanhempasikin tuumivat varmasti eriä. Kahdestaan on helpompaa elättää koiraa kuin yksistään.
Poikaystävä löytyy kyllä, mutta eri paikkakunnalta. Emme ole vielä muuttaneet yhteen, vaikka yhdessä olemme olleetkin melkein nelisen vuotta. Halusin kuitenkin ensin muuttaa ihan itsekseni, jotta tietäisin myös pärjääväni yksin.
Nyt asia on varmistunut minun kohdaltani. Viikonloppuna menen hakemaan pikkuisen kotiin, porukoitten tietämättä. Rahani jolla koiran ostin, olivat minun. Kerron porukoille sitten, kun vien sen söpöläisen näytille ja voin olla varma, että he pitävät siitä. Meillä on kotona kaksi koiraa, emokoira ja sen tytär. Meillä on ollut pentuja ja tiedän, etteivät meidän porukat voi vastustaa niitä. Uskon, että pääsemme sopuun asiassa, mutta nyt todellakin haluan elää sitä omaa elämääni. Jatketaan silti keskustelua! :)
Kun me aloimme miesystäväni kanssa suunnitella tosissamme koiran ottamista, aloitimme "pehmittelyn" vanhempien osalta jo varhain. Kummaltakin suunnalta tuli tiukkaa tekstiä siitä miten ei kannata, miten aika/ raha riittää, kuinka te sitten mihinkään pääsette, pelkkä riesa, tms. Keskustelimme paljon ja usein siitä kuinka tärkeä koira meille olisi. Mies teki tuolloin vielä reissuluontoista työtä, joten siihenkin vedottiin kuinka minun ei tarvitse olla sitten niin paljoa yksin (äidin kanssa olin jo aiemmin jutellut miten pahalta tuntuu mennä tyhjään kotiin). Meillekin vanhemmat ovat merkittävä osa elämää ja arkea, ja heidän mielipiteitään arvostetaan. Olisi ollut kamalaa tehdä salaa suuri ratkaisu joka vaikuttaisi heihinkin vähintään seuraavat 15vuotta. Koiran halusimme ja lopulta meidän varmuus siitä että meille koira tulee ja asiat on mietitty oikeasti loppuun, loi hyvän maaperän edetä seuraavalle "asteelle".
Kun löysimme meidänlaisemme rodun, otimme yhteyttä kasvattajaan ja lähdimme kahdella autolla katsomaan hänen koiriaan. Mukana olivat isät ja äidit jotka puhisivat edelleen siitä ettei ole hyvä idea ottaa koiraa. ;) Kasvattajan luona tutustuimme hänen kuuteen aikuiseen koiraansa ja ihastuimme entisestään. Anoppi oli aivan myyty, isä ja appi vähän jo leppyneet ajatukselle, oma äitini antanut jo aiemmin hiljaisen hyväksyntänsä. Aloimme odottaa pentua seuraavasta pentueesta ja odotellessa menikin miltei vuosi. Siinä ajassa jokainen ehti jo kasvaa ajatukseen että pentu on tulossa, vauvaa alettiin jopa jo odottaa innolla! Ja kun pennut syntyivät.. :D Siitä se odottaminen vasta todella alkoi! Kun pentu lähti mukaamme uuteen kotiinsa, teimme pysähdyksen miehen vanhempien luona. Enää ei ole menemistä "pelkällä" ihmisporukalla, karvaisia kavereita odotetaan jo oven raossa kun auto kääntyy pihaan. Minunkin vanhempani tykkäävät ja ovat vaikuttuneita siitä kuinka hyvin olemme kasvatustehtävässämme onnistuneet.
Kun kuulimme mahdollisuudesta saada toinen, jo aikuinen saman rodun edustaja, siitä alkoikin jo toinen tarina.. ;) :D
Nyt olemme kahden onnellisen, elämäänsä näennäisesti oikein tyytyväisen kullannupun omistajia. Mies on vakitöissä (opiskelemaan tosin lähdössä) ja itse olen vakituisesti töitä tekevä opiskelija. Aikaa on riittänyt, samoin rahaa VAIKKA mieheni ei aina olekaan kotona ollut apuna, tukena ja turvana (työt velvoittavat matkustamaan). Jos joskus eteen tulee tilanne että koirille tulisi liian pitkä päivä keskenään, aina löytyy joku ystävä/ perheenjäsen joka käy ulkoiluttamassa ja antamassa ruuan -ottaa vaikka luokseen päiväksi jos tarve vaatii. "Mummolaan" pääsee aina lyhyelläkin varoitusajalla -ja mielellään niin pitkäksi aikaa kuin vain suinkin mahdollista! Ruisrock lähestyy ja koirien hoitoon viemisestä olemme jutelleet jo viimeiset kolme kk mieheni vanhempien kanssa. Niin tohkeissaan he ovat kun saavat koirat itselleen kokonaiseksi kolmeksi päivää. Meilläkin siis kävi hyvin, mutta uskon että pitkälti sen takia että emme pudottaneet heitä päätöksen ulkopuolelle, vaan avoimesti ja rehellisesti keskustelimme koiran ottamisesta, kuuntelimme ja otimme huomioon myös heidän mielipiteensä, veimme tutustumaan rotuun ennakolta, jaoimme odotuksemme/ ajatuksemme/ pelkomme heidän kanssaan. Vetosimme siihen että asia on meille aivan äärimmäisen tärkeä ja kuinka tärkeää olisi tuki myös heidän puoleltaan.
Vie siis vanhempasi katsomaan pentua jonka olet ottamassa, vie kirjallisuutta, anna nettilinkkejä, jatka keskustelua. Kyllä asioilla on tapana järjestyä! Älä epäröi ottaa koiraa pelkästään omien vanhempiesi asenteen takia, mutta yritä vielä päästä sopuun asiassa. Kyllä meillekin olisi pentu tullut aikoinaan vaikka emme olisi siihen hyväksyntää saaneetkaan. Olisi kuitenkin tuntunut pahalta/ ollut kaikin tavoin hankalaa ilman sitä. Uskon siis tietäväni miltä sinusta tuntuu, älä anna periksi. Toivon sinulle ja perheellesi (tulevine koirineen kaikkineen) kaikkea hyvää! :)
Olin parikymppinen, kotoa jo pois muuttanut, kun ensimmäisen oman koiran otin. Siitä on nyt aikaa 17 vuotta ja ensimmäisen jälkeen tuli toinen...sitten 1. kuoli, 2. kaveriksi tuli 3., sitten 2. kuoli, 3. kaveriksi tuli 4. ja sitten 3. ja 4. kaveriksi 5.. Eli nyt mennään kolmen koiran kanssa, enkä koskaan, ikinä, en milloinkaan ole vanhemmiltani lupaa ja mielipiteitä kysellyt. Koiran tultua jo minulle olen vaan ilmoitusasiana heille homman esitellyt ja mennyt ihan "muina koirina" kyläilemään.
Aina on älämölö alkanut ja olen poistunut heti tilanteesta, jne. jne., kunnes ovat tajunneet, että jos älämölö alkaa, ei minua (eikä koiriani) näy, joten jos haluavat tytärtään nähdä, pitävät suut supussa koiristani. Vanhempia tulee kouluttaa!
Aina olen ihan itse koirani hoitanut ja kustantanut. Jos on joskus sattunut sellainen poikaystävä, jolla on tullut sanomista koirista, on heppu saanut lähteä. Minä ja koirani olemme paketti ja jos jotakuta ei tämä paketti miellytä niin eipä sitten väkisellä.. Onneksi löysin aikanaan sellaisen puolison, joka on samalla sivulla kanssani mitä koiriin tulee :) Huomaa kuitenkin se, että koiran yksinhuoltajana eläminen on raskasta. Mieti valmiiksi miten toimit jos sairastut, joudut sairaalaan ym. tämäntyyppiset katastrofitilanteet. Kuka koiraasi hoitaa silloin?
Aikuinen ihminen tekee päätökset omasta perheestään ja sen rakenteesta itsenäisesti. Toki jos olisin aivan hulluja ryhtynyt puuhailemaan, niin vanhempien interventio toki olisi ollut ja on edelleen aivan paikallaan, mutta asiattomuuksia ja ns. normaalin rajoissa pysyvään elämään turhanpäiten puuttumista ja naputusta ei aikuisen tarvitse sietää - edes vanhemmiltaan.
Onnea matkaan! Ja pitkiä hermoja.... ;)