Olen kahden juuri kouluikäisen tytön yh-isä. Tytöt ovat suurenmoisia mutta tietenkin tuossa iässä ovat vielä melko epäitsenäisiä - kuten tuleekin olla - ja toisinaan saa yyhoona kasvattaa lisäkäsiä että kiireisimpinä hetkinä saa hommat hoidettua.
Olenkin puolileikilläni sanonut parille ihmiselle että kyllä se siitä helpottaa kun kasvavat ja tulevat teini-ikään; silloin osaavat hoitaa itse käytännön asiat niin ettei minun tarvitse rasittaa itseäni.
Minulle on kuitenkin kerrottu että vielä mitä, lapsi kun kasvaa niin murheetkin kasvavat! Jos nyt joudun murehtimaan mattoa, jossa on hilloa, niin 8 vuoden kuluttua ongelmat kuulemma ovat paljon vakavampia - että saisin olla tyytyväinen kun ovat vielä pieniä ja viattomia..
En kuitenkaan jaksa uskoa tällaiseen kyynisyyteen. Uskon että kun tyttäreni kasvavat, saan heihin yhä paremman kontaktin koska voimme keskustella sellaisista asioista mihin he nyt ovat liian pieniä koska heidän ymmärryksensä on rajallinen. Uskon että heistä tulee fiksuja nuoria naisia, jotka osaavat pysyä erossa typeryyksistä, koska heillä on lämminhenkinen koti ja muutenkin hyvät lähtökohdat. En jaksa uskoa, että elämäni muuttuu helvetiksi kun tytöt ovat 15..
Onko kokemuksia? Kasvavatko ongelmat lasten myötä? Tuleeko heistä helpompia vai vaikeampia? Tämä on tietty tapauskohtaistakin, mutta olisi kiva kuulla kokemuksia..
Olenkin puolileikilläni sanonut parille ihmiselle että kyllä se siitä helpottaa kun kasvavat ja tulevat teini-ikään; silloin osaavat hoitaa itse käytännön asiat niin ettei minun tarvitse rasittaa itseäni.
Minulle on kuitenkin kerrottu että vielä mitä, lapsi kun kasvaa niin murheetkin kasvavat! Jos nyt joudun murehtimaan mattoa, jossa on hilloa, niin 8 vuoden kuluttua ongelmat kuulemma ovat paljon vakavampia - että saisin olla tyytyväinen kun ovat vielä pieniä ja viattomia..
En kuitenkaan jaksa uskoa tällaiseen kyynisyyteen. Uskon että kun tyttäreni kasvavat, saan heihin yhä paremman kontaktin koska voimme keskustella sellaisista asioista mihin he nyt ovat liian pieniä koska heidän ymmärryksensä on rajallinen. Uskon että heistä tulee fiksuja nuoria naisia, jotka osaavat pysyä erossa typeryyksistä, koska heillä on lämminhenkinen koti ja muutenkin hyvät lähtökohdat. En jaksa uskoa, että elämäni muuttuu helvetiksi kun tytöt ovat 15..
Onko kokemuksia? Kasvavatko ongelmat lasten myötä? Tuleeko heistä helpompia vai vaikeampia? Tämä on tietty tapauskohtaistakin, mutta olisi kiva kuulla kokemuksia..
Vastaukset 3
Vanhimmat
Niin. Minäkin luulin, että ei MEILLÄ mitään klasisia ongelmia ole: meillä keskustellaan, meillä on rakkautta, rajoja, me vietämme yhdessä aikaa ja meillä yhteisiä harrastuksia koko perheellä, meillä on Hyvä Koti.
Koska minä en tupakoi, ei minun lapsenikaan tupakoi. Koska en hyväksy alkoholia, eivät lapseni murkkuiässä siihen kajoa; keskustelemme asiasta. Koska meillä on kotiituloajat, koska tiedän missä lapseni ovat kun ovat ulkona /kavereillaan, eivät nuoreni ovat missä sattuu, tekemässä mitä sattuu, mihin kellon aikaan tahansa. Koska nuorillani on harrastuksia, Hyviä Harrastuksia, he ovat poissa pahanteosta.
Niin minä luulin.
Väärin luulin.
Eivät nuoreni ole huumeisiin sortuneet, eivätkä niitä kokeileetkaan. Tupakkaa sen sijaan kyllä. Ja alkoholia. Mistä sitä ovat saaneetkaan, ei aavistustakaan. Esikoinen ei koskaan jäänyt kiinni, mutta on jälkeenpäin kertonut että on ottanut eka kännit jo 12-vuotiaana!!! ja kotiin tullut sovittuna kotiintuloaikana täydessä tuiterissa. Enkä minä huomannut mitään, vaikka olin eteisessä vastassa!!!!
"Sinisilmänen" , niin tytär minut luonnehti nyt jälkeenpäin: Olen ollut sinisilmäinen.
Kuopuksen suhteen jo osasin olla epäileväisempi ja hän on jäänyt kiinni : ei ole ollut siellä missä väitti; on ollut pikkukännissä jne. Mutta tuo kaikki onneksi "vasta" rippikoulun jälkeen.
Sinänsä pieniä juttuja. Poliisit eivät ole olleet oven takana kertaakaan; nuoret eivät ole joutuneet väkivaltatilanteisiin joko itse aiheuttaen tai kohteeksi joutuneena; he eivät ole töhrineet siltoja ja muitakaan paikkoja; he käyvät koulunsa kohtuullisen hyvin ja kohtuullisesti huolehtivat myös kotitöistään - joskin toisinaan siitä käydään tiukkaakin intosta ja käytössä on kaikki Hyvät Kasvatuskeinot: uhkaus kiristys lahjonta.
Tyttären kanssa on ollut koviakin yhteenottoja, mielettömiä riitoja.
Väittävät, että äidin ja tyttären suhde on kimurantimpi kuin isän ja tyttären. Paitsi että tyttö itsenäistyy, hän joutuu irtautumaan myös äidistä; äidin antamasta naiskuvasta.
Muista huvittuneena vieläkin sen ajan kun poika oli pieni ja herttanen. Kauhulla katselin isompia poika, jotka lontostivat risaissa ja likaisissa vaatteissa, rikkonaisissa lenkkareissa. Mietin, millaisesta kodista pojat olivat kun vanhemmat eivät huolehdi. "Ei minun poikani" ajattelin.
Esikouluiässä se alkoi: jos (uudet) housut kestivät ehjänä koko päivän, se oli hienoa se. Kiltin ja rauhallisen pojan leikit muuttuivat raisuimmiksi ja vauhdikkaimmiksi ja vaatteet hajosivat alta aikayksikön. Ompelukone oli koko ajan pöydällä korjausompelua varten. Ei ollut väliä oliko laadukas ja hintava vai halpistuote; yhtä nopeasti ne hajosivat. Kesässä meni kahdet lenkkarit vähintään, laadusta ja hinnasta riippumatta.
Kun ikää tuli lisää, hän muutti huonoryhtiseksi finninaamaksi jolla oli lököttävät farkut. Tyypillinen teinipoika siis.
Kaikki on tietysti yksilöllistä. Voi olla ettei teillä mitään voimakasta murrosikää ja voimakasta uhmaa tulekaan. Toisaalta olisi ihan hyvä että edes jonkunasteinen, sillä nuoren kuuluu irtautua, itsenäistyä vanhemmistaan. Se vaatii joskus rajunkin "toiminnan", uhman, vastaanhangoittelun. Toisille riittää vähempinkin. Kyse on ehkä enemmänkin persoonasta. Ja muuten: sille uhmalle pitäisi antaa mahdollisuus. Tietyissä rajoissa tietysti!!
Uhmaikäinen lapsi uhmaa vanhempiaan vain, jos se on mahdollista: jos tietää, että vaikka miten vastaanhangottelee ja kiukuttelee, vanhemmat silti rakastavat; eivät hylkää. Sama pätee varmaan murrosikäänkin.
Tyttäreni on sanonut jälkeenpäin, että oli hyvä että hänellä oli tiukat rajat ja ehdoton EI alkoholin suhteen: hänelle riitti, että otti hörpyn siideristä; se oli kiellettyä, se riitti uhmaksi "uskalsinpas tehdä sen".
Hänen kaveripiiriinsä kuului tyttö, jolle vanhemmat ostivat tietyn määrän alkoholipitoisia juomia (puuhapussi käteen ja ulos) ja koskaan se ei riittänyt tytölle: jostain hän hankki lisää ja sitten hän örvelsi umpihumalassa kylällä, oksenteli ja suunnilleen konttasi ojassa. Hänen täytyi uhmata enemmän.
Eipä sen puoleen; kamalasta murrosiästä huolimatta tyttärestä on kasvanut itsenäinen ja kantaaottava, aktiivinen ja täydellisen "yhteiskuntakelpoinen" kansalainen. Rajat piti olla vaan mielettömän tiukat ja ehdottomat ja aina hän uhmasi niitä; hän oli sellainen vahvatahtoinen, itsepäinen, levoton ja energinen lapsi .
Kuopuksen kanssa pääsi sentään vähän helpommalla.
Sanonta pitää täysin paikkaansa: pienet lapset - pienet murheet; isot lapset -isot murheet.
Tällähetkellä lapsesi pysyvät omassa pihassa ja kulkevat koulun ja kodin välillä ja soittavat sinulle töihin että voivat otta jäätelön pakastimesta.
15 v. ne soittavat että jäävät kaverin luokse yöksi, eivätkä he edes valehetele mutta eivät kertoneet että se oli poikakaveri jolla on rastatukka, tatuointeja ja outoja kavereita.
Lähettävät joltain mökiltä tekstarin 02.00 yöllä että tulisitko hakemaan, täällä on aika levotonta. Ei kaikki ole lähtöisin kotioloista vaan ympäristötekijöillä on vähintään yhtä suuri vaikutus asioiden kehittymiseen.
Vastuun kasvattamisessa voi myös todeta että jos ei sitä anneta niin ei sitä tarpeen tulle osaa myös ottaakaan, eli jos odottaa lapsensa toimivan oikein uusissa tilanteissa pitää myös antaa mahdollisuus toimia. Perinteisesti vanhin lapsista on aina vastuunkantaja ja muut pääsevät helpommalla.
Tai niin mulle on ainakin käynyt!
Poika on murkkuikäinen, fiksu teini jolla fiksut kaverit. Silti usein viikonloppuisin kun hän on myöhempään ulkona kauhulla maalailen mielessäni kuvia missä hunningolla mahtaakaan olla...
En halua lapselleni näyttää miten paljon ihan oikeasti hermoilen, mutta en kyllä nuku kunnolla jos ei poika ole vielä tullut kotiin. Kun hän sitten saapuu täytyy aina keksiä joku syy jolla pääsee vilkaisemaan 'missä kunnossa' kotia tullaan, kertaakaan en ole joutunut järkyttymään!
Itse olen aikoinani viettänyt aika hurjaa nuoruutta, enkä haluaisi lapseni kokeilevan kaikkea samaa...
Siitä varmaan nämä omat pelkoni.
Tyttäreni on vielä pieni, ja kauhulla odotan hänen murkkuikäänsä (sanotaanhan että äidit ja tyttäret ovat keskenään siinä vaiheessa pahimmat).
Neuvoksi kuitenkin haluaisin sanoa että pysy kuitenkin tiukkana ja uskalla olla aikuinen. Teini-ikäinen tarvitsee ihan oikeasti rajat (toki reviiriä voi laajentaa).