Hei!
Olen tilanteessa, jota olen varmaan koko ikäni kauhistellut. Eli raskaana miehelle, joka ennen vannoi että kyllä hänestä on isäksi, ja nyt tosipaikan tullen ilmoittaa, ettei halua olla tekemisissä minun, eikä tulevan lapsen kanssa.
Onko muita samanlaisessa tilanteessa olleita/olevia..juttuseura ei olisi pahitteeksi..
Olen tilanteessa, jota olen varmaan koko ikäni kauhistellut. Eli raskaana miehelle, joka ennen vannoi että kyllä hänestä on isäksi, ja nyt tosipaikan tullen ilmoittaa, ettei halua olla tekemisissä minun, eikä tulevan lapsen kanssa.
Onko muita samanlaisessa tilanteessa olleita/olevia..juttuseura ei olisi pahitteeksi..
Vastaukset 4
Vanhimmat
Mulla on 11kk lapsi, joka ei koskaan ole isäänsä nähnyt eikä isä ole isyyttä tunnustanut.. Sanoi myös että tulee olemaan lapselle isä, mutta pupu meni pöksyyn, vaikka hänellä jo yksi lapsi ennestään oli.
Oletko miten pitkällä raskaana? Tiedän kyllä tuon ahdistavan tunteen kun tuntee olevansa ihan nalkissa, tilanteessa joka ei osunut kohdalle pahimmassa painajaisessakaan:/
Oma ahdistus on jo laantunut mutta tilalle on tullut suru lapsen puolesta, kun ei isäänsä tunne eikä tule tuntemaan:( Kyllä lapsesi isä saattaa vielä muuttaa mieltään, mutta älä elä siinä toivossa vaan rakenna itsellesi ja lapsellesi hyvät puitteet elämään. Pidä huolta itsestäsi äläkä liikaa stressaa. Vaikeaa, tiedän... Toivottavasti sulla on läheisiä ihmisiä ympärillä jotka tukevat sua, ilman niitä mulla olisi ollut tosi vaikeaa.
En kyllä voi mitenkään sanoa katuvani, sillä tuo television ruutua paukuttava mukelo on kyllä parasta mitä voi olla=)
ihan samassa tilanteessa mutta ajattelin silti vastata. Aikoinaan halusin lapsen vaikkei isä sitä halunnut. Ilmoitin hänelle että pidän lapsen joka tapauksessa ja että hän tahollaan miettiköön miten omalta osaltaan tilanteen haluaa hoitaa vai haluaako hoitaa ollenkaan. Virallista puolta hän ei halunnut mutta ikävä kyllä on tapaillut lasta kausiluontoisesti sen verran että tämä on ehtinyt kiintyä ja sitten taas häippässyt lapsen elämästä.
Olen mielestäni pärjännyt yksin ihan kohtuullisesti vaikka välillä onkin ollut vaikeaa. Eniten sekä käytännön että henkistä tukea olen saanut muilta yksinhuoltajilta joilla tilanne on sama eli tapaamiset ei onnistu niinkuin pitäisi. Yksinhuoltajien kanssa esim. hoitorinki onnistuu paremmin kuin parisuhteessa elävien kanssa koska kaikki tarvitsevat lapsenvahtia samalla tavalla eikä tilannetta välttämättä ymmärrä jollei siinä ole itse ollut.
Esim. neuvolan kautta saattaisit löytää parhaiten samassa tilanteessa olevia. Kannattaa hakea lähellä asuvaa vertaistukea jo ennen lapsen syntymää.
Kiitos vastauksista, lohdullista tietää etten ole ainoa tässä tilanteessa. Raskauteni on vasta alussa, mutta haluan kyllä tämän lapsen, eli jos ei mitään keskenmenoa tule, niin synnytän tämän vauvan ja aion pitää siitä huolta parhaani mukaan.
On vain niin vaikea ymmärtää, miten isä voi suhtautua asiaan niin "kylmästi". Onko se ajatus, "tämä on MINUN lapseni", vain naisilla, vai miten mies voi vain päättää, ettei halua olla tekemisissä. Minä toivon, että hän vielä mielensä muuttaa, mutta siihen en todellakaan ala luottamaan. Perheeni on ihana ja ystävät tosi tukevia ja auttavaisia, eli yksin en koskaan tule olemaan. Harmittaa kuitenkin lapsen puolesta..
Tuota samaa minä mietin, pääni puhki miljoonaan kertaan, että miten lapsen isä voi olla niin KYLMÄ.. En pystynyt enkä vieläkään pysty sitä käsittämään. Kun sillä nilkillä kuitenkin yksi lapsi ennenstään jo kenelle on isänä. Ihan kamalaltahan se tuntuu, enkä ole voinut tuosta "sisarpuolesta" monellekaan ihmiselle kertoa. En tiedä pystynkö lapsellekaan kertomaan, koska voin vain kuvitella miten pahalta hänestä tuntuisi silloin.
Itselläni oli todella vaikeaa synnytyksen jälkeen, mikään ei mennyt niin kuin kuvittelin. Tai siis en tuntenut niin kuin olisin kuvitellut että tuntisin omaa lasta kohtaan. Älä siis pelästy jos ei äidilliset tunteet tule heti. Olin ihan hajalla, väsynyt ja masentunut, (varsinaista synnytyksen jälkeistä masennusta ei onneksi tullut) itkin lapsi sylissä sitä kuinka hirveää elämä on, ja olisin halunnut perua kaiken.
Mutta parissa kuukaudessa se onneksi meni ohi. Nykyään olen jo ihan "normaali", olen täysin hulluna lapseeni ja olen myös löytänyt ihanan miehen ja elämä hymyilee muutenkin:)
Tuo isyyden tunnustus on ainoa asia mikä kaihertaa, kun lapsella kuitenkin on oikeus tietää juurensa.
Mutta odotus oli kyllä ihanaa aikaa, nauti siitä.:) Nykyään katselen raskaana olevia ihmisiä ihan katellisena ja kauhukseni olen huomannut että vauva/raskauskuume iskee aika ajoin itseenikin:O Vaikka vannoin että ei enää ikinä.