Olen parikymppinen luomunainen ja seurustelen vielä kaapissa olevan transnaisen kanssa, joka suunnittelee hoitoja yms. Olemme rakastuneista ja meillä on paljon yhteistä sekä tulevaisuudenhaaveita. HUOM, minusta tuntuu vähän oudolta kirjoittaa "transnaisen" koska silti mieleni on sen verran "tyhmä" että näen rakkaani useimmiten miehenä :(
Viime aikoina yhä enemmän minua on alkanut vaivata jotkin seikat. Olen ehkä vasta toipunut shokista sekä sen jälkeisestä pettymyksentunteesta ("voi ei se ei ollutkaan mies vaan nainen"). Olen tiennyt hänen olevan oikeasti nainen n.6kk, ja alkanut todella tajuamaan, että tulen ehkä elämään vielä naisen kanssa. Se pelottaa, sillä vaikka olen bi, olen silti enemmän miehiin päin kallellani. Joskus minua jopa inhottaa, kun hän pukee rintaliivit päälleen ja keimailee edessäni joku uusi paita päällään ja odottaa melkein kehuja, joita useimmiten annan, vaikka ei aina tekisi mielikään. Tai jos hän tulee lähelleni ja toivoo selvästi minun koskettelevan hänen tekorintojaan.
Minua myös pelottaa, että en saa olla enää itse jollain tapaa nainen. Olen sellainen nainen, että tykkään pukeutua tosi seksikkäästi ja näyttää hyvin naiselliselta, suorastaan ylikorostan sitä päivittäin. Se tekee minulle upean olon itsestäni. Pelkään jääväni rakkaani varjoon ja pelkään ettei hän enää arvosta minua naisena, jos muuttuu itsekin naiseksi. Jos saisimme lapsen, minusta olisi hyvin vastenmielistä, että lapsemme kutsuisi häntäkin äidiksi. Olen aina haaveillut että minusta tulisi perheenäiti. Tuntuisi kamalalta, jos en olisikaan se perheenäiti, vaan vain toinen niistä naisista joilla on lapsi. Olen itsekäs selvästikkin koska tunnen näin.
Kaikkein pahin onkin se tieto, että olisimme sitten lesbopari, ja minä en tosiaan ole lesbo. Jotkut jopa täällä palstalla puhuvat strap on-dildoista ja muista, joiden avulla voi harrastaa seksiä, jos esim. kumppaniltani loppuisi erektio joskus hormonihoitojen takia. Olen kuitenkin sen verran nainen, että vain haluan "sitä oikeaa" ja tiedän että se halu on niin syvällä mun geeneissä tai missä onkaan, että se ei muutu :(
Tunnen olevani todella alhainen ja surkea täys paska tyttöystävä, koska tunnen näin inhottavia tunteita ihmisen kanssa, jota oikeasti rakastan tosi paljon ja haluan häntä seksuaalisestikin tosi paljon. Minusta on tosi vaikeeta tunnustaa itselleni että edes tunnen tällaisia.
Minulla ei ole varsinaisesti mitään kysyttävää keltään. Nämä ovat vain minun tunteitani. Tunnen joskus olevani niin yksin, ja rakkaani ei varmaan tajuakkaan miten vaikeaa tämä minullekin joskus on.
Viime aikoina yhä enemmän minua on alkanut vaivata jotkin seikat. Olen ehkä vasta toipunut shokista sekä sen jälkeisestä pettymyksentunteesta ("voi ei se ei ollutkaan mies vaan nainen"). Olen tiennyt hänen olevan oikeasti nainen n.6kk, ja alkanut todella tajuamaan, että tulen ehkä elämään vielä naisen kanssa. Se pelottaa, sillä vaikka olen bi, olen silti enemmän miehiin päin kallellani. Joskus minua jopa inhottaa, kun hän pukee rintaliivit päälleen ja keimailee edessäni joku uusi paita päällään ja odottaa melkein kehuja, joita useimmiten annan, vaikka ei aina tekisi mielikään. Tai jos hän tulee lähelleni ja toivoo selvästi minun koskettelevan hänen tekorintojaan.
Minua myös pelottaa, että en saa olla enää itse jollain tapaa nainen. Olen sellainen nainen, että tykkään pukeutua tosi seksikkäästi ja näyttää hyvin naiselliselta, suorastaan ylikorostan sitä päivittäin. Se tekee minulle upean olon itsestäni. Pelkään jääväni rakkaani varjoon ja pelkään ettei hän enää arvosta minua naisena, jos muuttuu itsekin naiseksi. Jos saisimme lapsen, minusta olisi hyvin vastenmielistä, että lapsemme kutsuisi häntäkin äidiksi. Olen aina haaveillut että minusta tulisi perheenäiti. Tuntuisi kamalalta, jos en olisikaan se perheenäiti, vaan vain toinen niistä naisista joilla on lapsi. Olen itsekäs selvästikkin koska tunnen näin.
Kaikkein pahin onkin se tieto, että olisimme sitten lesbopari, ja minä en tosiaan ole lesbo. Jotkut jopa täällä palstalla puhuvat strap on-dildoista ja muista, joiden avulla voi harrastaa seksiä, jos esim. kumppaniltani loppuisi erektio joskus hormonihoitojen takia. Olen kuitenkin sen verran nainen, että vain haluan "sitä oikeaa" ja tiedän että se halu on niin syvällä mun geeneissä tai missä onkaan, että se ei muutu :(
Tunnen olevani todella alhainen ja surkea täys paska tyttöystävä, koska tunnen näin inhottavia tunteita ihmisen kanssa, jota oikeasti rakastan tosi paljon ja haluan häntä seksuaalisestikin tosi paljon. Minusta on tosi vaikeeta tunnustaa itselleni että edes tunnen tällaisia.
Minulla ei ole varsinaisesti mitään kysyttävää keltään. Nämä ovat vain minun tunteitani. Tunnen joskus olevani niin yksin, ja rakkaani ei varmaan tajuakkaan miten vaikeaa tämä minullekin joskus on.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Minä ymmärrän sinua, minun puolisoni oli tuollainen ja tuli sitten avioero. En ole kuullut hänestä mitään 12 vuoteen. Sinun on turha tuntea syyllisyyttä tuntemuksistasi, sinä olet mikä olet ja tunnet mitä tunnet.
Olen itse transvestiitti ja vaimoni on luomunainen. Vaimoni tuntemukset ovat samantapaisia kuin Sinulla. Olemme sopineet, että pukeudun naisten vaatteisiin vaimoni ollessa poissa kotoa tai nukkumassa. Kun tulee pitkiä taukoja kun minulla ei ole ollut mahdollisuutta pukeutua naisten vaatteisiin, koen ahdistusta. Vaimoni mielestä olen kiukkuinen. Olen monet kerrat pyrkinyt olemaan normaali mies. En voi itselleni mitään. Samoin vaimoni on yrittänyt hyväksyä minut tällaisena kuin olen, ei onnistu. Meillä on ristiriita, jonka kanssa pyrimme elämään. Olemme olleet naimisissa kohta 40 vuotta ja rakastamme toisimme edelleen. Ellei näin olisi, olisimme jo kauan sitten eronneet. Lapsemme ja sukulaisemme eivät tiedä tästä minun ominaisuudestani mitään.
Soita ja kysy.
Onko "luomunainen" jotenkin poikkeava ja miten se eroaa tavallisesta naisesta?
Se on saanut liikkua vapaasti eikä sitä olla pakotettu ahtaaseen häkkiin. Se on valinnut itse eväänsä eikä sen ole tarvinnut osallistua koulu/työpaikka/armeija yms. -ruokailuihin.
"Luomunainen" on maalta, eikä todellakaan mikään city-ihminen. Mutta onhan melkein kaikki naiset ruokailleet koulussa tai työpaikalla?? Tekeekö se armeijan käyminen naisista sitten myös ei-luomun?
Olen transnainen, joka odottaa parhaillaan hormonihoidon alkamista.
Koin vastaavaan tilanteen ex-tyttöystäväni kanssa. Suhde päättyi eroon, kun sisälläni oleva ahdistus pakotti minut hakeutumaan prosessiin. Aikaisemmin luulin olevani transvestiitti, ja olimme sopineet, että voin pukeutua ollessani yksin. Vuosia koitin helpottaa oloani silloin tällöin pukeutumalla, mutta sitten pukeutuminenkaan ei enään auttanut.
Suhteessa ollessani, en olisi voinut esiintyä hänelle naisena, koska huomasin sen tuntuvan hänestä pahalta. Mutta samalla se hajotti minua. Ei sellaista elämää voinut elää, vaikka rakastimmekin toisiamme.
Elämäni on sittemmin helpottanut hieman, nyt kun voin olla enemmän itseni, eikä minun täydy olla hänelle enään miehen roolissa. Mutta silti pukeutuminen ym meikkaaminen ei poista ahdistusta sisältäni. Hoitoon on siis usein mentävä pakon edessä. Vaikein tehtävä, kuitenkin on kohdata omat tunteet ja ymmärtää mistä on kyse.
Itse olen onnekas siinnä mielessä, että olen vielä nuori (25v), mutta kolme vuotta on silti kulunut siitä, kun rupesin näitä asioita tosissani miettimään ja ymmärtämään paremmin omia tuntemuksia.
"Aikaisemmin luulin olevani transvestiitti, ja olimme sopineet, että voin pukeutua ollessani yksin. Vuosia koitin helpottaa oloani silloin tällöin pukeutumalla, mutta sitten pukeutuminenkaan ei enään auttanut."
Täh? Sä siis olit naises kanssa yhdessä aina alasti, et saanu pukeutua ollenkaan?? Jo on huima juttu :D Ymmärtäähän tuon sitten et välillä haluaa vaatteetkin päälle, onhan se fiksumpaa olla niin vaikkapa duunissakin...vähemmästäkin sitä pieni ihminen ahdistuu ;)
Minä asetin perheen etusijalle, eikä se ollut sittenkään se paras vaihtoehto. Olin kokenut jo vuosikymmeniä olevani nainen, mutta en halunnut rikkoa perhettäni, se olisi tapahtunut vääjäämättä jos olisin lähtenyt hoitoihin. Perheeni joutui kärsimään itseni ohella paljon. Kun sitten tuli avioero, kumpikin pääsi vapaaksi ja elämään omaa elämäänsä. Vaimolla on uusi parisuhde ja minä saan elää fyysisestikin naisena. Mielestäni on vain pahasta että yritimme vaimoni kanssa sinnitellä, ehkäpä lastenkin takia, liian kauan.
Jos koet ettet pysty elämään tulevaisuudessa yhdessä, ei sitä kannata yrittää väkisin vääntää. Molemmat kärsivät kuitenkin. Ero on tietenkin rankkaa, mutta se on kuitenkin pienempi paha kuin vuosikausien kärsimys. Ero oli minullekin rankkaa ja ensin tuli mieleen miten voi elää eteenpäin. Mutta nyt olen onnellinen, toivottavasti exänikin omalla tahollaan, yhteyksissä emme enää ole.