Missä iässä lapsi kestää eron?

Olen eri mieltä. Pahin aika taitaa olla juurikin tuo eskarin ja murrosiän väli. Lapsuus loppuu kuin seinään, aikuisten maailma näyttää kylmältä, tuntemattomalta ja itsekeskeiseltä. Mikään ei ole kuin ennen.

Toisaalta mikään ikä ei ole otollinen. Vanhempien ero tarkoittaa perheen rikkoutumista. Se on aina traumaattinen kokemus, ellei perhe sitten ole muuten aiheuttanut muita traumoja.

minäkään en tuota lausetta täysin sulata, siis että "lasten takia emme eroa". Kyllä se on niin, että siksi ei erota, kun se aikuinen itse ei uskalla lähteä siitä tutusta ja turvallisesta suhteesta!

Sanot: "Et ole koskaan tajunnut lausetta `lasten takia emme eroa.`"

Minä en tajua sinun sanontaa otsakkeessa "Lasten kannalta ero on paras".
Usein ajatellaan, että jos vanhemmat riitelevät jatkuvasti, lapsen takia on parempi erota. JOS LAPSEN PARASTA AJATELLAAN, EI EROTA VAAN LOPETETAAN RIITELEMINEN. Mistä ihmeestä ihmiset keksivät jatkuvaa purnaamista ja riitelemistä?

On helppo rakastaa toista myötämäessä, mutta avioliittoon mennessä luvataan rakastaa myös vastoinkäymisissä, ei siis silloin pidä erota, vaan löytää ratkaisu, miten selviämme yhdessä. Molempien on joissakin asioissa joustettava ja annettava periksi. Ei voi odottaa, että toisen pitää joustaa yhtä paljon kuin minunkin, vaan helpotettava toisen mahdollisuutta löytää joustoa. Mitä enemmän itse joustaa tai antaa periksi tai auttaa toista, sitä enemmän toinen alkaa myös joustamaan. Joustoa on turha odottaa, jos siitä toiselle koko ajan huomauttaa tai vaatii sitä toiselta.
Mitä enemmän on tyytymätön ja mitä enemmän siitä muille puhuu, sitä tyytymättömämmäksi tulee. On hyvä alkaa etsiä puolisosta kiitoksen ja ilon aiheita. Kyllä niitä löytyy, jos halua on.
Omalla toiminnalla jokainen saa puolisonsa tyytymättömäksi tai tyytyväiseksi, onnettomaksi tai onnelliseksi. Jos saat omistaa rinnallasi tyytyväisen ja onnellisen ihmisen, olet itsekin tyytyväinen ja onnellinen..

riidat loppu kirjoitti:

Sanot: "Et ole koskaan tajunnut lausetta `lasten takia emme eroa.`"

Minä en tajua sinun sanontaa otsakkeessa "Lasten kannalta ero on paras".
Usein ajatellaan, että jos vanhemmat riitelevät jatkuvasti, lapsen takia on parempi erota. JOS LAPSEN PARASTA AJATELLAAN, EI EROTA VAAN LOPETETAAN RIITELEMINEN. Mistä ihmeestä ihmiset keksivät jatkuvaa purnaamista ja riitelemistä?

On helppo rakastaa toista myötämäessä, mutta avioliittoon mennessä luvataan rakastaa myös vastoinkäymisissä, ei siis silloin pidä erota, vaan löytää ratkaisu, miten selviämme yhdessä. Molempien on joissakin asioissa joustettava ja annettava periksi. Ei voi odottaa, että toisen pitää joustaa yhtä paljon kuin minunkin, vaan helpotettava toisen mahdollisuutta löytää joustoa. Mitä enemmän itse joustaa tai antaa periksi tai auttaa toista, sitä enemmän toinen alkaa myös joustamaan. Joustoa on turha odottaa, jos siitä toiselle koko ajan huomauttaa tai vaatii sitä toiselta.
Mitä enemmän on tyytymätön ja mitä enemmän siitä muille puhuu, sitä tyytymättömämmäksi tulee. On hyvä alkaa etsiä puolisosta kiitoksen ja ilon aiheita. Kyllä niitä löytyy, jos halua on.
Omalla toiminnalla jokainen saa puolisonsa tyytymättömäksi tai tyytyväiseksi, onnettomaksi tai onnelliseksi. Jos saat omistaa rinnallasi tyytyväisen ja onnellisen ihmisen, olet itsekin tyytyväinen ja onnellinen..

Lue lisää

"ei siis silloin pidä erota, vaan löytää ratkaisu, miten selviämme yhdessä."

Jos toinen ei halua, liitto on jo menetetty ja ero ainoa oikea vaihtoehtoehto.

"Omalla toiminnalla jokainen saa puolisonsa tyytymättömäksi tai tyytyväiseksi"

Liitossa pitäisi molempien saada olla sellainen kuin on, ja tulla hyväksytyksi sellaisenaan. Mikäli vain toinen voi olla juuri sellainen kuin on ja tehdä mitä huvittaa, puolisonsa aina vain joustaa ja unohtaa itsensä, niin ero on ainoa oikea vaihtoehtoehto.

matematik- kirjoitti:

"ei siis silloin pidä erota, vaan löytää ratkaisu, miten selviämme yhdessä."

Jos toinen ei halua, liitto on jo menetetty ja ero ainoa oikea vaihtoehtoehto.

"Omalla toiminnalla jokainen saa puolisonsa tyytymättömäksi tai tyytyväiseksi"

Liitossa pitäisi molempien saada olla sellainen kuin on, ja tulla hyväksytyksi sellaisenaan. Mikäli vain toinen voi olla juuri sellainen kuin on ja tehdä mitä huvittaa, puolisonsa aina vain joustaa ja unohtaa itsensä, niin ero on ainoa oikea vaihtoehtoehto.

Lue lisää

Matematik ei ole itse ilmeisesti halukas joustamaan.

Laskeskelee päivittäin liiaksi yhtälöitä, että varmasti molemmat joustavat yhtä paljon, molemmilla on yhtä paljon omaa aikaa, molemmat hoitavat lapsia yhtä paljon, molemmat tiskaavat yhtä paljon.....

Jos avioliittoon suhtautuu kuin yhtälöön, on turha mennä yhteen.

Nämä asiat pitäisi puhua selväksi jo ennen avioliittoa.

Jos yhtälöiden mukaan haluaa elää, pitäisi katsoa se liitto loppuun asti. On monia liittoja, joissa nainen on hoitanut lapsia, tiskannut käsin tiskit, pyykännyt ja mies on käynyt ansiotyössä ja kotiin tullessa koti on puunattu ja kaikki laitettu paikoilleen. Mies hoitaa autohommat ja talonkorjaukset. Molemmille valikoituu omia töitä koko perheen hyväksi. Avioliiton ehtoopuolella yli 80-vuotias mies on saattanut olla dementoituneen vaimonsa omaishoitaja useita vuosia.

Kaikkea ei pidä mennä punnitsemaan kirjevaaálla!
Jos on henkilö, jolla on tapa tehdä kaikesta taulukoita ja tarkistaa onko aina kaikki tasan, on turha mennä naimisiin!

Avioliiton jatkaminen tietynlaisissa (ja monesti) tapauksissa saattaa olla lapselle suurempi trauma kuin ero, joka voi olla helpotus niin aikuisille kuin lapsillekin. Usein tuo liiton aikainen trauma alkaa purkautua vasta eron yhteydessä. Niin lapsilla kuin aikuisilla on taipumus sopeutua mitä kamalampiin olosuhteisiin. Sopetumisesta tuleekin avioliiton tarkoitus."kyllähän tämä ihan hyvä liitto (ainakin välillä) on," sanotaan, vaikka kumppani potkii päähän viikottain, uhkailee päivittäin. Tai mistään ei olla samaa mieltä, toisen kanssa on kurjaa ja ikävää, riidellään, ahdistutaan -mitä vain - ja "aina pitää yrittää jatkaa, en luovuta"

Eli suurimmat traumat lapselle tulee huonossa liitossa elävistä, riitelevistä tai alistuvista vanhemmista.

muistan lukeneeni, että varsinkin pienet pojat kärsivä eniten vanhempien erosta. Poika tarvitsee miehen /isän mallia n 4-6 v ja se ikä on erityisen haavoittuvaa aikaa, jos isä lähtee/joutuu lähtemään. Ei ihme, että syrjäytyneitä poikia tai psyykkisesti oireilevia on yhä enemmän. Erolla voi olla kauas aikuisuuteen asti ja lopun ikää asti vaikutuksia.

Avioliitto tai avoliitto voi olla lapselle se ensimmäinen trauma, elää perheessä missä päihteet ja väkivalta on läsnä. Ero voi olla myös ihana pelastus.

Jokainen äiti tai isä, joka pakottaa omat lapset elämään helvetissä ( missä päihteet ja / tai väkivalta on läsnä ) pahoinpitelee omaa lasta.

Lapsille traumaattista on joutua erossa "pelinappuloiksi " ja "kiristysruuviksi" tai jos heidän oikeutta oman valinnan mukaan pitää yhteyttä molempiin vanhempaan rajoitetaan ( tai pakotetaan tapaamaan vastoin tahtoa ) Missä kokee ettei isä tai äiti välitä.

Kaikille siis se ekakertakaan ( ero ) ei kirpaise. Idealistinen näkemyksesi on että avioliitto on lapsen etu ( ei ole sitä valitettavasti aina ) ja ero on pahaa. ÄLÄ YLEISTÄ.

AVIOERO LAPSI kirjoitti:

Avioliitto tai avoliitto voi olla lapselle se ensimmäinen trauma, elää perheessä missä päihteet ja väkivalta on läsnä. Ero voi olla myös ihana pelastus.

Jokainen äiti tai isä, joka pakottaa omat lapset elämään helvetissä ( missä päihteet ja / tai väkivalta on läsnä ) pahoinpitelee omaa lasta.

Lapsille traumaattista on joutua erossa "pelinappuloiksi " ja "kiristysruuviksi" tai jos heidän oikeutta oman valinnan mukaan pitää yhteyttä molempiin vanhempaan rajoitetaan ( tai pakotetaan tapaamaan vastoin tahtoa ) Missä kokee ettei isä tai äiti välitä.

Kaikille siis se ekakertakaan ( ero ) ei kirpaise. Idealistinen näkemyksesi on että avioliitto on lapsen etu ( ei ole sitä valitettavasti aina ) ja ero on pahaa. ÄLÄ YLEISTÄ.

Lue lisää

Omalta kannaltani olen vahvasti sitä mieltä että minun ja avovaimoni pitäisi erota. Meillä ei ole ongelmia siinä mielessä että olisi alkoholi, väkivaltaa tms vaan kyse on yksinkertaisesti siitä ettei meillä ole enää minkäänlaisia välejä toisiimme. Asumme yhdessä käytännön syistä ja talouden takia.
Kukaan ei yksinkertaisesti voi tulla väittämään että meidän kahden aikuisen ihmisen pitäisi perustella jollekin ulkopuoliselle "sharianeuvostolle" miksi meidän pitäisi erota.
Kyse on meidän kahden päätöksestä.
Miten asia hoidetaan lapsen kannalta (2,5 v) on järjestelykysymys.

Häiritsee näiden palstan kommenttien yksisilmäisyys, jonka taustalla näkyy usein olevan kristillinen puritaaninen ajattelu.

pian eroava kirjoitti:

Omalta kannaltani olen vahvasti sitä mieltä että minun ja avovaimoni pitäisi erota. Meillä ei ole ongelmia siinä mielessä että olisi alkoholi, väkivaltaa tms vaan kyse on yksinkertaisesti siitä ettei meillä ole enää minkäänlaisia välejä toisiimme. Asumme yhdessä käytännön syistä ja talouden takia.
Kukaan ei yksinkertaisesti voi tulla väittämään että meidän kahden aikuisen ihmisen pitäisi perustella jollekin ulkopuoliselle "sharianeuvostolle" miksi meidän pitäisi erota.
Kyse on meidän kahden päätöksestä.
Miten asia hoidetaan lapsen kannalta (2,5 v) on järjestelykysymys.

Häiritsee näiden palstan kommenttien yksisilmäisyys, jonka taustalla näkyy usein olevan kristillinen puritaaninen ajattelu.

Lue lisää

Jos aikuiset ( molemmat) ovat aikuisia ja pystyvät asiallisesti keskustelemaan ja sopimimaan lasten asioista ja muistavat kuunnella lasta ( huomaa lapsi kasvaa ja kehtittyy joten toiveet muuttuvat )

Näissä tapauksissa ne traumat jää saamatta. Suurimmat traumat lapsi saa kun joutuu keskelle sotatannerta.

Lapsen on hyvä ( sinun tapaus) tietää ettei ero johtunnut hänestä ( saattaa tulla mieleen jossakin vaiheessa ) ja että säilyttää hyvät välit myös siihen etävanhempaan.

Tänne pesiytynnyt klise näyttää olevan että kolmas paha ihminen tuli ja rikkoi onnellisen ja lähes täydellisen avioliiton ja siksi jouduttiin eroamaan. Ja että itse vanhempien ero aiheuttaa trauman ja niistä erolapsista tulee sitä yhteiskunnan pohjasakkaa.

Kuten voit huomata minä EN jaa tätä mielipidettä, vaan perään vanhempain vastuuta huomioida LAPSEN tarpeet ja toiveet myös siinä eron tiimellyksessä ja kehoitan kaikkia vanhempia viemään lapset pois siitä asuinympäristöstä missä heidän pitää pelätä ja missä väkivaltaa esiintyy, tai päihteet ovat mukana kuvioissa tai mielenterveysongelmat vaikeuttavat normaalin elämän.

OIKEUS tavata molempia vanhempia ja PITÄÄ yhteyttä on mielestäni LAPSEN oikeus, yhdellä lailla kun oikeus KIELTÄYTYÄ tapaamasta vanhempia. ( edellä kerrottu varmaan riittävä perustelu ) Kummalakaan vanhemmalla EI SAISI olla oikeutta rajoittaa lasta olemasta yhteydessä myös siihen etävanhempaan. Eikä lapsista saa tehdä sodan työvälineitä.

Sharianeuvostolle teidän ei tarvitse tehdä tiliä, mutta jossakin vaiheessa lapsi tulee sitä teiltä kysymään....

Fiksuja erojakin on, mutta myös niitä toisenlaisia... aivan samoin kun on hyviäkin liittoja ja valitettavasti myös niitä toisenlasiakin.

Miten lapsi kokee eron on aina YKSILÖKOHTAISTA enkä hyväksy sen muottiin asettamista ja kaikkein erolasten olevan samanlaisia, reagoinneet samoin ja kärsivän yhdellä lailla.

Kovan koulun eläneenä voin sanoa, kaikki mikä ei tapa vahvistaa. Tästä minulla ei ole "tieteellistä " näyttöä, mutta minulle riittä se minkä tunnen eläneeni.

pian eroava kirjoitti:

Omalta kannaltani olen vahvasti sitä mieltä että minun ja avovaimoni pitäisi erota. Meillä ei ole ongelmia siinä mielessä että olisi alkoholi, väkivaltaa tms vaan kyse on yksinkertaisesti siitä ettei meillä ole enää minkäänlaisia välejä toisiimme. Asumme yhdessä käytännön syistä ja talouden takia.
Kukaan ei yksinkertaisesti voi tulla väittämään että meidän kahden aikuisen ihmisen pitäisi perustella jollekin ulkopuoliselle "sharianeuvostolle" miksi meidän pitäisi erota.
Kyse on meidän kahden päätöksestä.
Miten asia hoidetaan lapsen kannalta (2,5 v) on järjestelykysymys.

Häiritsee näiden palstan kommenttien yksisilmäisyys, jonka taustalla näkyy usein olevan kristillinen puritaaninen ajattelu.

Lue lisää

Kysynkin, että mitä sinulla on sitten siellä muualla, minne nyt olet menossa:

Miten ajattelet lapsen olevan vain järjestelykysymys, mitipä onko se lapselle samaa.
Luultavasti ajattelet tuon lapsen kulkemista toisen ja toisen luokse, eli itse saatte vapaata lapsen hoidosta ja lpais vastaavasti joutuu kantamaan rakaan kulkemisen taakan harteillaan. 2,5v vuotias kun ei vielä itse voi sanoa mitä haluaa, mutta ihan varmasti lapsi reagoi asiaan, hän muuttuu kiukkusiseksi ja itkee helposti, sittenkö vain karjut olemaan vain hiljaa ja moitit lasta. Kannattaisi miettiä tuota lasta ihan kaikessa ja ensimmäiseksi.

kantaan!!

Lisäksi asiaan vaikuttaa se, kuinka sairaaksi erotilanne pääsee, syystä tai toisesta.

Kuka muu kuin puolsiot itse päättävät milloin on se PAKKO!

Niinpä muuten onkin.
Ensin minulle, sitten vasta tyttärelleni.
Ja sitten...:-)

Tokihan siinä on se, että vanhemmat huolehtii jälkikasvustansa.

Niin, no ero ei välttämättä aina ole ainoa tilanne jossa lapsi joutuu luopumaan toisesta vanhemmastaan. Entä, jos toinen vanhempi kuolee? Ei silloin kysellä, missä iässä lapsi toipuu parhaiten.. silloin on vain pärjättävä. Molemmissa tapauksissa parhaimmillaan lapsi aikuisten tukemana oppii, että elämä kantaa ja vastoinkäymisistä selviää, kun päättää selvitä. Ratkaisevaa ei ole vastatuuli vaan se, miten siihen suhtautuu..

Toisaalta taas, hyvin hoidetun eron jälkeen lapsella säilyy elämässään kaksi huolehtivaa ja rakastavaa vanhempaa, joskin eri osoitteissa, mutta kuitenkin OLEMASSA.

Itse olen kokenut molemmat, ensin vanhempien eron ja vuotta myöhemmin toisen vanhemman menetyksen, mutta näistä huolimatta ihan pärjäävä ja tervejärkinen tuli! Ennenkaikkea vahva..

jeba* kirjoitti:

Niin, no ero ei välttämättä aina ole ainoa tilanne jossa lapsi joutuu luopumaan toisesta vanhemmastaan. Entä, jos toinen vanhempi kuolee? Ei silloin kysellä, missä iässä lapsi toipuu parhaiten.. silloin on vain pärjättävä. Molemmissa tapauksissa parhaimmillaan lapsi aikuisten tukemana oppii, että elämä kantaa ja vastoinkäymisistä selviää, kun päättää selvitä. Ratkaisevaa ei ole vastatuuli vaan se, miten siihen suhtautuu..

Toisaalta taas, hyvin hoidetun eron jälkeen lapsella säilyy elämässään kaksi huolehtivaa ja rakastavaa vanhempaa, joskin eri osoitteissa, mutta kuitenkin OLEMASSA.

Itse olen kokenut molemmat, ensin vanhempien eron ja vuotta myöhemmin toisen vanhemman menetyksen, mutta näistä huolimatta ihan pärjäävä ja tervejärkinen tuli! Ennenkaikkea vahva..

Lue lisää

käsittelit avioeroa kuoleman synonyyminä, mitä se missään tapauksessa ei ole.

jeba* kirjoitti:

Niin, no ero ei välttämättä aina ole ainoa tilanne jossa lapsi joutuu luopumaan toisesta vanhemmastaan. Entä, jos toinen vanhempi kuolee? Ei silloin kysellä, missä iässä lapsi toipuu parhaiten.. silloin on vain pärjättävä. Molemmissa tapauksissa parhaimmillaan lapsi aikuisten tukemana oppii, että elämä kantaa ja vastoinkäymisistä selviää, kun päättää selvitä. Ratkaisevaa ei ole vastatuuli vaan se, miten siihen suhtautuu..

Toisaalta taas, hyvin hoidetun eron jälkeen lapsella säilyy elämässään kaksi huolehtivaa ja rakastavaa vanhempaa, joskin eri osoitteissa, mutta kuitenkin OLEMASSA.

Itse olen kokenut molemmat, ensin vanhempien eron ja vuotta myöhemmin toisen vanhemman menetyksen, mutta näistä huolimatta ihan pärjäävä ja tervejärkinen tuli! Ennenkaikkea vahva..

Lue lisää

Kuolemanpoistumisessa ei ole mitään epäselvää, miksi isi/äiti ei tule kotiin.
Se ei voi kun se kuoli kun se heitti henkensä.mutta
Eropoistumisessa voi funtsia loppuiän mitä se nyt tekee, mitä minä merkitsin, mikä oikein olen, tuleeko tapaamaan, milloin ??

ffggt kirjoitti:

Kuolemanpoistumisessa ei ole mitään epäselvää, miksi isi/äiti ei tule kotiin.
Se ei voi kun se kuoli kun se heitti henkensä.mutta
Eropoistumisessa voi funtsia loppuiän mitä se nyt tekee, mitä minä merkitsin, mikä oikein olen, tuleeko tapaamaan, milloin ??

Lue lisää

vanhempien erossakaan lapselle mitään epäselvää, jos hänelle kerrotaan selkeästi miten asia on. Ja vanhemman kuolemassa on sitä vastoin paljonkin enemmän surtavaa.

Minusta on erittäin kyseenalaista olla "vain lasten takia" ahdistavassa suhteessa, johon on hyvin tyytymätön - oli sitten riitoja tai ei. Jos jompikumpi vanhemmista on onneton, se vaikuttaa erityisesti lapsiin. Vanhemman kaikki energia menee surkean parisuhteen ajattelemiseen, vatvomiseen ja myös keskusteluihin siipan kanssa, jotka eivät johda mihinkään - tai sitten yhä syvemmälle suohon. Ja lapsihan siitä eniten kärsii. Vanhempi yrittää esittää onnellista, tyytyväistä ja reipasta lapselle, vaikka todellisuudessa on hukassa, hajamielinen, poissaoleva ja onneton. Eli kun vanhempi sinnittelee suhteessa "vain lapsen takia", niin se ei ole kenenkään etu - lapsen kaikkein vähiten.

Vanhemmat voivat toki olla sokeita lapsen ongelmille, mutta silloin he ennenkaikkea ovat sokeita myös itselleen. Eikä kukaan piruuttaan ole sokea omille tai lastensa ongelmille - vaan taitamattomuuttaan he eivät osaa tunnistaa, nimetä ja selvittää niitä. Nyt tuleekin pääpointtini: jos avioliiton aikana vanhempien keskinäinen viestintä ja vuorovaikutus on toiminut edes välttävästi niin he pystyvät myös eroamaan sovussa. Jos vanhemmat eivät osaa kommunikoida ja viestiä liiton aikana keskenään, niin ei heille erotessakaan tule näitä taitoja (ylläripylläri!) - vaan heidän taitamattomuus näissä asioissa oikein korostuu eron yhteydessä. Siispä vanhempien liiton aikana kuin myös erotessa lapselle onkin suurin merkitys vanhempien viestintätaidoilla - eikä sillä asutaanko yhdessä vai ei. Eikä pidä unohtaa, että puhe on viestinnästä vain 45% ja loput muuta viestintää.

Omat lapseni näkivät pahanoloni exliitossani (heidän isänsä kanssa) ja "kannustivat" eroamaan, vanhin oli tuolloin 15v. Keskimmäinen kysyi (13v) miksi olen yhä naimisissa isänsä kanssa., säälistä vai tottumuksesta... He eivät ainakaan olleet sokeita vanhempiensa ongelmille ;).

arla* kirjoitti:

Minusta on erittäin kyseenalaista olla "vain lasten takia" ahdistavassa suhteessa, johon on hyvin tyytymätön - oli sitten riitoja tai ei. Jos jompikumpi vanhemmista on onneton, se vaikuttaa erityisesti lapsiin. Vanhemman kaikki energia menee surkean parisuhteen ajattelemiseen, vatvomiseen ja myös keskusteluihin siipan kanssa, jotka eivät johda mihinkään - tai sitten yhä syvemmälle suohon. Ja lapsihan siitä eniten kärsii. Vanhempi yrittää esittää onnellista, tyytyväistä ja reipasta lapselle, vaikka todellisuudessa on hukassa, hajamielinen, poissaoleva ja onneton. Eli kun vanhempi sinnittelee suhteessa "vain lapsen takia", niin se ei ole kenenkään etu - lapsen kaikkein vähiten.

Vanhemmat voivat toki olla sokeita lapsen ongelmille, mutta silloin he ennenkaikkea ovat sokeita myös itselleen. Eikä kukaan piruuttaan ole sokea omille tai lastensa ongelmille - vaan taitamattomuuttaan he eivät osaa tunnistaa, nimetä ja selvittää niitä. Nyt tuleekin pääpointtini: jos avioliiton aikana vanhempien keskinäinen viestintä ja vuorovaikutus on toiminut edes välttävästi niin he pystyvät myös eroamaan sovussa. Jos vanhemmat eivät osaa kommunikoida ja viestiä liiton aikana keskenään, niin ei heille erotessakaan tule näitä taitoja (ylläripylläri!) - vaan heidän taitamattomuus näissä asioissa oikein korostuu eron yhteydessä. Siispä vanhempien liiton aikana kuin myös erotessa lapselle onkin suurin merkitys vanhempien viestintätaidoilla - eikä sillä asutaanko yhdessä vai ei. Eikä pidä unohtaa, että puhe on viestinnästä vain 45% ja loput muuta viestintää.

Omat lapseni näkivät pahanoloni exliitossani (heidän isänsä kanssa) ja "kannustivat" eroamaan, vanhin oli tuolloin 15v. Keskimmäinen kysyi (13v) miksi olen yhä naimisissa isänsä kanssa., säälistä vai tottumuksesta... He eivät ainakaan olleet sokeita vanhempiensa ongelmille ;).

Lue lisää

kanssa. Juuri noin se menee, meilläkin. Olen ihan solmussa ja kyllästynyt, koko ajan surullinen. En pysty muuhun vaikka lapsille koitan näytellä iloista, usein kyyneleet silmissä. Hermostun pienistäkin asioista kun muutenkin olen ihan poikki. Meillä isommat lapset sanovat että erotkaa isin kanssa, mutta mies katkerana haluaa pitkittää tätä yhdessä olemista (luoja ties miksi, koska ei hänkään voi olla tyytyväinen). Taitaa miehen onni olla saada minut tuntemaan oloni kurjaksi.

samaa kokeva kirjoitti:

kanssa. Juuri noin se menee, meilläkin. Olen ihan solmussa ja kyllästynyt, koko ajan surullinen. En pysty muuhun vaikka lapsille koitan näytellä iloista, usein kyyneleet silmissä. Hermostun pienistäkin asioista kun muutenkin olen ihan poikki. Meillä isommat lapset sanovat että erotkaa isin kanssa, mutta mies katkerana haluaa pitkittää tätä yhdessä olemista (luoja ties miksi, koska ei hänkään voi olla tyytyväinen). Taitaa miehen onni olla saada minut tuntemaan oloni kurjaksi.

Lue lisää

Ehkei mies kuitenkaan halua saada sinua tuntemaan oloasi kurjaksi. Hän voi vaan olla yhtä surullinen ja kyllästynyt tilanteeseen kuin sinäkin, yhtä solmussa ja hukassa - tai ehkä jopa enemmän. Ei halua vielä myöntää tosiasioita (itselleenkään). Suree myös sitä, että sinä olet onneton. Siksi "vaatii" yhteisen taipaleen jatkamista, että saa kootuksi itseään, ajatuksiaan ja tunteitaan.

Olisikin hyvä, jos liitolle saisi sovittua "deadlinen". Eli jos jommastakummasta tuntuu yhtä surkealta kuin nyt - sanotaan vaikkapa puolen vuoden päästä - niin sitten erotaan.

kun lapset ovat muuttaneet pois kotoa, voi miettiä omaa etuaan.Sanontaa, että ei ole enää rakkautta, vaan mennään uuteen suhteeseen ns rakkauden sokaisemina ei ole muuta kuin itsekkyyttä. Rakkautta voi hoitaa, ei se hoitamatta pysy.

arla* kirjoitti:

Minusta on erittäin kyseenalaista olla "vain lasten takia" ahdistavassa suhteessa, johon on hyvin tyytymätön - oli sitten riitoja tai ei. Jos jompikumpi vanhemmista on onneton, se vaikuttaa erityisesti lapsiin. Vanhemman kaikki energia menee surkean parisuhteen ajattelemiseen, vatvomiseen ja myös keskusteluihin siipan kanssa, jotka eivät johda mihinkään - tai sitten yhä syvemmälle suohon. Ja lapsihan siitä eniten kärsii. Vanhempi yrittää esittää onnellista, tyytyväistä ja reipasta lapselle, vaikka todellisuudessa on hukassa, hajamielinen, poissaoleva ja onneton. Eli kun vanhempi sinnittelee suhteessa "vain lapsen takia", niin se ei ole kenenkään etu - lapsen kaikkein vähiten.

Vanhemmat voivat toki olla sokeita lapsen ongelmille, mutta silloin he ennenkaikkea ovat sokeita myös itselleen. Eikä kukaan piruuttaan ole sokea omille tai lastensa ongelmille - vaan taitamattomuuttaan he eivät osaa tunnistaa, nimetä ja selvittää niitä. Nyt tuleekin pääpointtini: jos avioliiton aikana vanhempien keskinäinen viestintä ja vuorovaikutus on toiminut edes välttävästi niin he pystyvät myös eroamaan sovussa. Jos vanhemmat eivät osaa kommunikoida ja viestiä liiton aikana keskenään, niin ei heille erotessakaan tule näitä taitoja (ylläripylläri!) - vaan heidän taitamattomuus näissä asioissa oikein korostuu eron yhteydessä. Siispä vanhempien liiton aikana kuin myös erotessa lapselle onkin suurin merkitys vanhempien viestintätaidoilla - eikä sillä asutaanko yhdessä vai ei. Eikä pidä unohtaa, että puhe on viestinnästä vain 45% ja loput muuta viestintää.

Omat lapseni näkivät pahanoloni exliitossani (heidän isänsä kanssa) ja "kannustivat" eroamaan, vanhin oli tuolloin 15v. Keskimmäinen kysyi (13v) miksi olen yhä naimisissa isänsä kanssa., säälistä vai tottumuksesta... He eivät ainakaan olleet sokeita vanhempiensa ongelmille ;).

Lue lisää

Tytöt ymmärtävät äitinsä tunteita biologisista syistä paremmin. Minulla on kaksi poikaa, joista toinen jo aikuinen ja toinen murrosikäinen.

Olen tuntenut itseni hyvin yksinäiseksi perheeni miesten vallan alla, sekä ennen eroa ja eron aikana.

Ero voi olla lapsen kannalta todellakin paras ja toivottu ratkaisu, silloin kun häneen kohdituu väkivaltaa, insestiä, perheessä on päihteitä. Jos ero tuo mahdollisuuden päästä tälläisen vanhemman luota pois ja eroon se on lapsen kannalta paras.

Jos taas lapsi kokee elämän siinä perheessä hyväksi on tilanne toinen, ymmärrän sen miten hirveältä se tuntuu.

Jos aikuiset oikeasti ajattelevan lasten parasta ensimmäistähän ei edes satu, mutta koska maailma ei ole täydellinen eikä aikuiset kykene ( vaikka ovat vahempia ) miettimään oman lapsen parasta vaan ovat helvetin itsekkäitä.

TE JOTKA ETTE TIEDÄ ERON TODELLISTA SYYTÄ, JÄTTÄKÄÄ SE PASKAN TONKIMINEN POIS. On erittäin nöyryyttävää kertoa kerta toisen jälkee miten iloinen on vanhempien erosta, tullee tuomituksi tai luullaa vain esittävän pirteää. Lapsi kykenee ITSE päättämään miten tuntee asiat ja onko hän eron kanssa sinut.

Jos se avioliitto on yhtä sotakenttää ja eron myötä edes toinen ( toivonmukaan molemmat ) kykenevät olemaan lapselle parempi vanhempi niin silloin se ero on hyväksi. VALITETTAVAN USEIN LAPSISTA TEHDÄÄ PELINAPPULA JOLLA PYRITÄÄN SATUTTAMAAN ENTISTÄ PUOLISOA. Tällä toiminnalla muuten ei sitten sen eron kanssa ole mitään tekemistä ( voidaan halutessa jättää pois )

Kumpa oikeudessa eroperheiden lapsilla olisi päätösvalta omiin asioihin, missä asuu, kenen kanssa, milloin ja kuinka paljon tapaa sukua / isää / äitiä vai haluaako ylipäätään edes tavata. LAKI SANOO. LAPSEN OIKEUTEEN KUULUU SAADA TAVATA MOLEMPIA VANHEMPIA, KÄYTÄSSÖSSÄ SEN KUVITELLAAN OLEVAN VANHEMMAN OIKEUS TAVATA LASTA JOPA ILMAN TÄMÄN TAHTOA. Vanhemmat sossun avustukella ja "ammatti-ihmisten " johdolla päättävät miten nämä asia hoidetaan kunnes lapsi on 18 v. Lapsen oikeus päättää omista asioista ja halutessa muuttaa niitä ( ilman oikeden päätöstä ) on HELVETI olematon. Tämä aikusten mafia siis päätää lasta koskevat asiat ja odotetaan lapsen vain tyytyvän tähän.

JOS SIIS PÄÄDYTTE EROON, OLKAA REHELLISÄ LAPSELLE JA KUUNELKAA MITÄ HÄN KERTOO, MITÄ TOIVOO JA ANTAKAA MAHDOLLISUUS MUUTTAA MIELTÄ ESIM TAPAAMISAJOISTA YM ( aika voi olla useita vuosia), JÄTTÄKÄÄ SE OMA PAHAOLO KOSTAMATTA SILLE LAPSELLE ( ei lapsen vika ). Itse ero ei ole se trauma vaan se miten vanhemmat käyttäytyvät sen aikana ja jälkeen, miten elämä muuttuu, kuinka lasta kyetään kuuntelemaan ja ollaanko hänelle rehellisä.

Erossa missä vahemmat KYKENEVÄT olemaan aikuisia: eivät kaada omia sotkuja lasten niskaan, käytä lasta pelinappulana, molemmat pitävät lapseen asiallisesti yhteyttä ( lapsen ehdoilla ) ja antavat lapsen päättää omista asioista ( koulu, asuminen ja tapaamiset ) on vähemmän ongelmia tuovaa kuin voisi äkkiä odottaa. Mutta näitä kahden AIKUISEN välisiä eroja on VÄHEMMÄN ( ehkä kykenevät myös olemaan aviossa jos ovat aikuisia ) Kun katsoo eroja, tuntuu että menee kahden huonosti kasvatetun kakaran hiekkalaatikko tappeluksi missä aseina on juuri ne lapset.

olen samaa mieltä

"Joten jos avioparien välillä ei ole jatkuvaa riitaa, niin minusta pitäisi odottaa siihen asti, että lapset ovat 18v. Eihän se mukavalta tunnu, mutta jos on lapsia tähän maailmaan tehnyt, niin silloin ne pitäisi olla ykkösasia elämässä."

Juuri siksi erosinkin, koska lapset ovat minulle ykkösasia elämässäni.

Minä ja ex-mieheni emme riidelleet ollenkaan. Osasin kyllä ilmoittaa tyytymättömyyteni suhteeseemme ihan asiallisestikin. Exän mielestä liittomme oli oikein toimiva.

Eron syynä oli miehen peliaddikti, joka vain paheni koko ajan.
Minua harmitti suunnattomasti ettei lapsille riittänyt mihinkään rahaa, vaan kaikki hupeni heidän isänsä harrastukseen. Nälkää emme nähneet, kiitos vanhempieni, mutta mihinkään ylimääräiseen ei ollut rahaa. Jos nyt ylipäätään voi edes kutsua "ylimääräiseksi" vaatteita tai polkupyöriä tmv.

Annoin exälle vuoden aikaa kohtuullistaa pelaamista, mutta hän valitsi perheen sijasta pelit.
Lapset olivat alle kouluiän ja tein hyvän päätöksen eroamalla. Nykyään isän talous on aivan kuralla, mutta minulla ja lapsilla menee oikein hienosti taloudellisesti.

Ei huonoon liittoon mitään riitoja tarvita.

asiallisuus on aina valttia lapsen kannalta (ja kaikkien!). Asuivat vanhemmat yhdessä, tai ovat eronneet - tai silloinkin, jos lapsi on aina asunut vain toisen vanhemman luona. Vaikkei lapsi olisi ollut koskaan tekemisissä toisen vanhempansa kanssa, niin hänestä saattaa kehkeytyä varsin onnellinen aikuinen. Aivan kuin myös, jos lapsen omat vanhemmat ovat kuolleet ja isovanhemmat ovat kasvattaneet hänet, niin ei ollenkaan paha juttu sekään. Mikäli asiat hoidetaan asiallisesti - ja rakkaudella. Ex-puolisoakin voisi ainakin yrittää - hmm - rakastaa - niin lasten toisena vanhempana - kuin myös ex-puolisona! Vaikka hän kuinka ottaisi pannuun ja ärsyttäisi, niin täytyisi sitkeästi yrittää ymmärtää - sen verran kuin on pakko. Ei välttämättä yhtään enempää.

Vanhempani erosivat, kun olin viidennellä luokalla. En voinut ymmärtää sitä. Se sattui pahasti. En usko, että kukaan lapsi tahtoisi vanhempisensa eroavan. Ei lapsi voi ymmärtää, jos isä tai äiti ei enää rakastakaan toista tai kumpikaan ei rakasta toista. Tälläinen tieto vaikuttaa kaikkeen, varsinkin lapsen tulevaisuuteen. Lapsi oppii ihmissuhteista vanhemmiltaan, joten usko parisuhteeseen ja rakkauteen voi mennä. Minäkin olen ollut ihan hukassa ja elämä on ollut yhtä kukasta kukkaan hyppimistä ilman toivoa kunnon parisuhteesta.

Minusta on väärin väittää, että ihan missä iässä vaan. Tottakai tämä väittämä käytännössä pitää paikkansa, siten, että pakkohan lapsen on kestää, koska ei muutakaan voi. Pakko kestää, vaikka miten vaikuttais psyykeen ja ajatusmaailmaan.

Parhaan vastauksen antaa eronneiden lapset. Tästä pitäisi tehdä tutkimus, jos ei jo ole.

Tunnen paljon aikuisia ihmisiä ja lapsia, joiden vanhemmat ovat eronneet. Vain yksi heistä on sanonut, että on onnellinen, kun äiti erosi isästä. Tässä liitossa isä oli alkoholisti ja hakkasi äitiä. Samoin humalassa haukkui äitiä huoraksi ja lapsia äpäröiksi.

Monien vanhemmat olivat eronneet, koska toinen petti. Tätä eronneen lapsi ei voi ymmärtää, että miten toinen vanhempi voi tehdä näin toiselle. Kaikesta huolimatta usea oli toivonut, että toinen voisi antaa anteeksi ja vanhemmat pysyisivät yhdessä. Niin ennenkaikkea eronneiden lapset toivovat ehjää perhettä.

Nykyään erotaan liian helposti eikä hoideta liittoa. Ei lapsi siitä kärsi, jos joskus riidellään ja näytetään tunteet. Lapsi näkee, että se vahvistaa ihmistä. Avioparien olisi ajateltava laajemmin, koko perheen kannalta ja yritettävä hoitaa suhdetta eikä raukkamaisesti luovuttaa vaikeuksien tultua. Tämä ei koske kaikkia liittoja, koska tiedän, että kaikkien liitto ei ole pelastettavissa vaikka kuinka tahtoisi. Kuitenkin kannattaa yrittää, molempien eikä vain toisen.

Se rakkaus muuttuu ajan kanssa. Me miehet ja naiset muutumme - toki se avioliittokin muuttuu. Meidän on osattava kasvaa hengisesti sen mukana. On osattava puhua kaikesta, arvostaa ja huomioida toista, kunnioittaa toista ja perhettä ja ennenkaikkea vaalia sitä rakkautta, jonka toinen joskus synnytti. Jos se rakkaus joskus vähän on hukassa, sitä kannattaa etsiä.

Lapsesta on ihanaa nähdä äiti ja isä yhdessä. Katsokaa lapsianne ja heidän iloaan heidän silmistään. On typerää haikailla muuta kuin mitä itsellä on, koska on jo saanut sen mikä elämässä on tosi mahtavaa, perhe-elämän. Toivottavasti se on useimmilla eroa harkitsevilla pelastettavissa.

toista mieltä kirjoitti:

Minusta on väärin väittää, että ihan missä iässä vaan. Tottakai tämä väittämä käytännössä pitää paikkansa, siten, että pakkohan lapsen on kestää, koska ei muutakaan voi. Pakko kestää, vaikka miten vaikuttais psyykeen ja ajatusmaailmaan.

Parhaan vastauksen antaa eronneiden lapset. Tästä pitäisi tehdä tutkimus, jos ei jo ole.

Tunnen paljon aikuisia ihmisiä ja lapsia, joiden vanhemmat ovat eronneet. Vain yksi heistä on sanonut, että on onnellinen, kun äiti erosi isästä. Tässä liitossa isä oli alkoholisti ja hakkasi äitiä. Samoin humalassa haukkui äitiä huoraksi ja lapsia äpäröiksi.

Monien vanhemmat olivat eronneet, koska toinen petti. Tätä eronneen lapsi ei voi ymmärtää, että miten toinen vanhempi voi tehdä näin toiselle. Kaikesta huolimatta usea oli toivonut, että toinen voisi antaa anteeksi ja vanhemmat pysyisivät yhdessä. Niin ennenkaikkea eronneiden lapset toivovat ehjää perhettä.

Nykyään erotaan liian helposti eikä hoideta liittoa. Ei lapsi siitä kärsi, jos joskus riidellään ja näytetään tunteet. Lapsi näkee, että se vahvistaa ihmistä. Avioparien olisi ajateltava laajemmin, koko perheen kannalta ja yritettävä hoitaa suhdetta eikä raukkamaisesti luovuttaa vaikeuksien tultua. Tämä ei koske kaikkia liittoja, koska tiedän, että kaikkien liitto ei ole pelastettavissa vaikka kuinka tahtoisi. Kuitenkin kannattaa yrittää, molempien eikä vain toisen.

Se rakkaus muuttuu ajan kanssa. Me miehet ja naiset muutumme - toki se avioliittokin muuttuu. Meidän on osattava kasvaa hengisesti sen mukana. On osattava puhua kaikesta, arvostaa ja huomioida toista, kunnioittaa toista ja perhettä ja ennenkaikkea vaalia sitä rakkautta, jonka toinen joskus synnytti. Jos se rakkaus joskus vähän on hukassa, sitä kannattaa etsiä.

Lapsesta on ihanaa nähdä äiti ja isä yhdessä. Katsokaa lapsianne ja heidän iloaan heidän silmistään. On typerää haikailla muuta kuin mitä itsellä on, koska on jo saanut sen mikä elämässä on tosi mahtavaa, perhe-elämän. Toivottavasti se on useimmilla eroa harkitsevilla pelastettavissa.

Lue lisää

se lapsen on kestää kurjaa liittoakin! Ja kukapa ei toivoisi ehjää perhettä. Pelkkä toivomus ja asumismuoto ei tee kuitenkaan perheestä ehjää. Ehjä perhe on vain silloin, kun kaikki sen jäsenet ovat tasapainoisia ja sopuisassa vuorovaikutussuhteessa keskenään.

Katsopa vähän tarkemmin ympärillesi; näet myös lapsia, jotka ovat todella levottomia, ahdistuneita, käytöshäiriöisiä, masentuneita - vaikka asuvat molempien vanhempiensa kanssa. Kaikki ilo on kaikonnut heidän silmistään ajat sitten. Näin vain siksi, että vanhemmat yrittävät väkisin ja hampaat irvessä pitää liittoaan kasassa - vuositolkulla. "Täytyy yrittää, ei anneta periksi". Lapsi jää syrjään. Kuitenkin - kunnon sotamies tietää milloin antautua. Kunnon vanhemmat tietävät milloin on aika antaa periksi ja erota.

judy* kirjoitti:

se lapsen on kestää kurjaa liittoakin! Ja kukapa ei toivoisi ehjää perhettä. Pelkkä toivomus ja asumismuoto ei tee kuitenkaan perheestä ehjää. Ehjä perhe on vain silloin, kun kaikki sen jäsenet ovat tasapainoisia ja sopuisassa vuorovaikutussuhteessa keskenään.

Katsopa vähän tarkemmin ympärillesi; näet myös lapsia, jotka ovat todella levottomia, ahdistuneita, käytöshäiriöisiä, masentuneita - vaikka asuvat molempien vanhempiensa kanssa. Kaikki ilo on kaikonnut heidän silmistään ajat sitten. Näin vain siksi, että vanhemmat yrittävät väkisin ja hampaat irvessä pitää liittoaan kasassa - vuositolkulla. "Täytyy yrittää, ei anneta periksi". Lapsi jää syrjään. Kuitenkin - kunnon sotamies tietää milloin antautua. Kunnon vanhemmat tietävät milloin on aika antaa periksi ja erota.

Lue lisää

ei ajattele kuin itseään, lapsethan menee siinä sivussa jotenkuten. MINULLA on paha olo tässä suhteessa, MINUN pitää erota ja plaa plaa. Sitten kumminkin uusi kaveri jossain jo usein miten valmiina odottamassa, ja sama kuvio toistuu. Siinä ne lapset kärsii. En tarkoita tietenkään väkivaltaisia tai alkoholistiperheitä, vaan näitä jotka kyllästyvät arkeen..

nykyajan vanhemmat kirjoitti:

ei ajattele kuin itseään, lapsethan menee siinä sivussa jotenkuten. MINULLA on paha olo tässä suhteessa, MINUN pitää erota ja plaa plaa. Sitten kumminkin uusi kaveri jossain jo usein miten valmiina odottamassa, ja sama kuvio toistuu. Siinä ne lapset kärsii. En tarkoita tietenkään väkivaltaisia tai alkoholistiperheitä, vaan näitä jotka kyllästyvät arkeen..

Lue lisää

Samaa mieltä, että monet vaan kyllästyvät arkeen eivätkä osaa muuttua rakkauden ja avioliiton myötä. Ihmisen tulee kasvaa ja kehittyä eikä itsekkäästi toivoa vaan pelkkää onnentunnetta ja romanttista rakkautta. Jos on lapsia tehnyt, pitää osata myös hyväksyä puolisonsa vanhempana ja myös itsensä. PItää osata ennenkaikkea nähdä perhe eikä vain parisuhdetta, tuijottaa vaan omaan napaan ja tahtoa vain huomiota itselle, pelkkiä onnenhetkiä. Elämä ei ole sitä, vaan myös arkea. Keskenkasvuiset nykyajan ihmiset eivät kestä riitoja ja vastoinkäymisiä, vaan kun se normaali arki tulee, sen myötä kyllästymiset ja väsymiset, niin ei yritetä korjata tilannetta, vaa paetaa. Todella raukkkamaista.

Kyllä siinä lapset kärsii, kun kuvioihin tulee uutta äiti-ja isäpuolta ja niiden myötä kaikenmaailman serkkupuolia, tätejä, kenties uusia sisarpuolia. Sitten lapset ei pysy enää perässä kuka mummu tai pappa on kellekin oikeasti mummu tai pappa. Kivaa, kun koulun esityksiinkin saa ottaa vain kaksi vanhempaa ja kun vanhemmat ovat eronneet, niin sitten riidellään kuka pääsee, koska eihän eronneet välttämättä tahdo lähtä yhdessä tai jos tahtovat, niin uudet siipat ovat mustasukkaisia. Ei oo kuulkaa lapsen kiva sitten selittää opelle, että meiltä ei taida tulla ketään, kun ei neljä pääse ja omat vanhemmat ei voi tulla yhdessä...Niin ja jos on isovanhempien tapaaminen tarhassa tai kerhossa ja jos samassa hoitopaikassa on sisarpuolet, niin kukahan isovanhempi sinnekin sitten pääsee. Näitä vaikeita tilanteita tulee ja paljon. Miettikään mitenkäs hoidellaan synttärit, lomat, rippijuhlat, yo-juhlat jne. Tiedän paljon perheitä, joissa on pidetty lapselle oikein kahdet isot synttärit erikseen ja eri suvun parissa, koska ei voida olla saman katon alla. Vieläkö joku väittää, että lapsi ei kärsi?

Lapsi kärsii erosta. Vaikka vanhemmat olisivatkin riidoissa, mutta avioliitossa, niin lapsen arki on yksinkertaisempaa. Useimmat eronneet riitelevät lapsesta/lapsista. Samoin ollaan mustasukkaisia, jos toinen saa viettää lasten kanssa esim. joulun ja toinen on yksin. Näitä vaikeita arkielämän tilanteita tulee paljon. Samoin kasvatusasiat menevät usein ristiin, kun ei yhdessä neuvotella sääntöjä ja lisäksi ne uudes siipat tuppaavat sekaantumaan monesti kasvatukseen. Ei varmasit lapsesta ole kivaa katsella eronneiden vanhempienkaan riitelyä. Siihen riitaan liittyvät usein vielä ne uudet puolisot ja sukulaiset sekä ystävät. Tulee eri puolia jne. Väitän, että lapsi kärsii aivan varmasti erosta enemmän kuin siitä, että vanhemmat ovat yhdessä ja kuuntelevat riitoja. Ei kukaan kuitenkaan riitele 24 tuntia yhteen menoon, joten pääsee nauttimaan siitäkin, kun vanhemmat vain olevat läsnä.

Turha myöskään väittää, että riitelevillä vanhemmilla unohtuu lapset. Ei tosiaankana, silloin sitä kohdistetaan ajatukset heihin ja myös aika. He ovat se mikä pitää yhdessä, heistä saa iloa ja voimaa. Kun on parisuhteessa vaikeaa, niin sitä voi hoitaa tekemällä perheenä paljon. Pikkuhiljaa, kun tajuaa millasen perheen on saanut, voi alkaa hoitaa sitä parisuhdetta kunnolla. Ero siihen ei todellakaan ole vastaus.

nykyajan vanhemmat kirjoitti:

ei ajattele kuin itseään, lapsethan menee siinä sivussa jotenkuten. MINULLA on paha olo tässä suhteessa, MINUN pitää erota ja plaa plaa. Sitten kumminkin uusi kaveri jossain jo usein miten valmiina odottamassa, ja sama kuvio toistuu. Siinä ne lapset kärsii. En tarkoita tietenkään väkivaltaisia tai alkoholistiperheitä, vaan näitä jotka kyllästyvät arkeen..

Lue lisää

JOS kerran ja KUN on paha olla, niin ei sille mitään voi. Arkeenkaan kyllästymiselle ei mitään voi. Vaikka haluaisi miten paljon tahansa olla kyllästymättä arkeen ja haluaisi, ettei ole paha olla, niin jos on, niin silloin on. Ei voi mitään. Haluaisitko itse, että kumppanisi kärsii ja hänen on paha olla kanssasi?

Kehittynyt puoliso:) kirjoitti:

Samaa mieltä, että monet vaan kyllästyvät arkeen eivätkä osaa muuttua rakkauden ja avioliiton myötä. Ihmisen tulee kasvaa ja kehittyä eikä itsekkäästi toivoa vaan pelkkää onnentunnetta ja romanttista rakkautta. Jos on lapsia tehnyt, pitää osata myös hyväksyä puolisonsa vanhempana ja myös itsensä. PItää osata ennenkaikkea nähdä perhe eikä vain parisuhdetta, tuijottaa vaan omaan napaan ja tahtoa vain huomiota itselle, pelkkiä onnenhetkiä. Elämä ei ole sitä, vaan myös arkea. Keskenkasvuiset nykyajan ihmiset eivät kestä riitoja ja vastoinkäymisiä, vaan kun se normaali arki tulee, sen myötä kyllästymiset ja väsymiset, niin ei yritetä korjata tilannetta, vaa paetaa. Todella raukkkamaista.

Kyllä siinä lapset kärsii, kun kuvioihin tulee uutta äiti-ja isäpuolta ja niiden myötä kaikenmaailman serkkupuolia, tätejä, kenties uusia sisarpuolia. Sitten lapset ei pysy enää perässä kuka mummu tai pappa on kellekin oikeasti mummu tai pappa. Kivaa, kun koulun esityksiinkin saa ottaa vain kaksi vanhempaa ja kun vanhemmat ovat eronneet, niin sitten riidellään kuka pääsee, koska eihän eronneet välttämättä tahdo lähtä yhdessä tai jos tahtovat, niin uudet siipat ovat mustasukkaisia. Ei oo kuulkaa lapsen kiva sitten selittää opelle, että meiltä ei taida tulla ketään, kun ei neljä pääse ja omat vanhemmat ei voi tulla yhdessä...Niin ja jos on isovanhempien tapaaminen tarhassa tai kerhossa ja jos samassa hoitopaikassa on sisarpuolet, niin kukahan isovanhempi sinnekin sitten pääsee. Näitä vaikeita tilanteita tulee ja paljon. Miettikään mitenkäs hoidellaan synttärit, lomat, rippijuhlat, yo-juhlat jne. Tiedän paljon perheitä, joissa on pidetty lapselle oikein kahdet isot synttärit erikseen ja eri suvun parissa, koska ei voida olla saman katon alla. Vieläkö joku väittää, että lapsi ei kärsi?

Lapsi kärsii erosta. Vaikka vanhemmat olisivatkin riidoissa, mutta avioliitossa, niin lapsen arki on yksinkertaisempaa. Useimmat eronneet riitelevät lapsesta/lapsista. Samoin ollaan mustasukkaisia, jos toinen saa viettää lasten kanssa esim. joulun ja toinen on yksin. Näitä vaikeita arkielämän tilanteita tulee paljon. Samoin kasvatusasiat menevät usein ristiin, kun ei yhdessä neuvotella sääntöjä ja lisäksi ne uudes siipat tuppaavat sekaantumaan monesti kasvatukseen. Ei varmasit lapsesta ole kivaa katsella eronneiden vanhempienkaan riitelyä. Siihen riitaan liittyvät usein vielä ne uudet puolisot ja sukulaiset sekä ystävät. Tulee eri puolia jne. Väitän, että lapsi kärsii aivan varmasti erosta enemmän kuin siitä, että vanhemmat ovat yhdessä ja kuuntelevat riitoja. Ei kukaan kuitenkaan riitele 24 tuntia yhteen menoon, joten pääsee nauttimaan siitäkin, kun vanhemmat vain olevat läsnä.

Turha myöskään väittää, että riitelevillä vanhemmilla unohtuu lapset. Ei tosiaankana, silloin sitä kohdistetaan ajatukset heihin ja myös aika. He ovat se mikä pitää yhdessä, heistä saa iloa ja voimaa. Kun on parisuhteessa vaikeaa, niin sitä voi hoitaa tekemällä perheenä paljon. Pikkuhiljaa, kun tajuaa millasen perheen on saanut, voi alkaa hoitaa sitä parisuhdetta kunnolla. Ero siihen ei todellakaan ole vastaus.

Lue lisää

Ihan kuin olisin itse kirjoittanut tuon viestin, todella viisaita ja niin totta olevia lauseita.

Lapset kärsii aina erosta, oli ikä mikä hyvänsä. Onhan toki poikkeustapauksiakin, juopot, hakkaajat, yms. Siltikään se ei poista sitä tosiasiaa etteikö lapsi kärsi erosta, saattaa olla että kärsimys tälläisessä suhteessa lapsen kannalta on suurempi kuin erokärsimys.

Ja parahin haloo, JOS on kerran paha olla niin sille varmaan löytyy jokin syy/selitys... Jos kyllästyy arkeen niin ehkäpä pitää katsoa peiliin ja miettiä onko se syntymävika vai sattuiko joku muu onnettomuus...

Mielestäni kyllästyminen arkeen on niin hono tekosyy kuin olla ja voi tai sitten, että kasvoimme erillemme. Jos alkaakasvaa erilleen niin eikös sitä tunnista tai sitten on melko sokea suhteelle...

Mutta kuitenkin pointti on, että nykyään erotaan liian helpolla ja lapsi kärsii erosta AINA!

nykyajan vanhemmat kirjoitti:

ei ajattele kuin itseään, lapsethan menee siinä sivussa jotenkuten. MINULLA on paha olo tässä suhteessa, MINUN pitää erota ja plaa plaa. Sitten kumminkin uusi kaveri jossain jo usein miten valmiina odottamassa, ja sama kuvio toistuu. Siinä ne lapset kärsii. En tarkoita tietenkään väkivaltaisia tai alkoholistiperheitä, vaan näitä jotka kyllästyvät arkeen..

Lue lisää

Ihan oikeasti se vaan menee niin, että jos lapsen vanhemmilla on paha olla - on lapsellakin. Siltä ei voi välttyä, vaikka kuinka yrittäisi näytellä onnellista. Lapsi aistii kireän ilmapiiri, tunneköyhyyden, kyräilyn, vihamielisyyden, pettymyksen jne. - ja kärsivät!

judy* kirjoitti:

JOS kerran ja KUN on paha olla, niin ei sille mitään voi. Arkeenkaan kyllästymiselle ei mitään voi. Vaikka haluaisi miten paljon tahansa olla kyllästymättä arkeen ja haluaisi, ettei ole paha olla, niin jos on, niin silloin on. Ei voi mitään. Haluaisitko itse, että kumppanisi kärsii ja hänen on paha olla kanssasi?

Lue lisää

Tuotat itse oman pahan olosi ja ainoa, joka voi olosi parantaa,olet sinä itse. Jos olet elämääsi tyytymätön, mene terapiaan ja opettele tarkastelemaan itseäsi, ajatuksiasi ja tunteitasi. Parisuhteella ei välttämättä ole mitään tekemistä pahan olosi kanssa.

olivia* kirjoitti:

Ihan oikeasti se vaan menee niin, että jos lapsen vanhemmilla on paha olla - on lapsellakin. Siltä ei voi välttyä, vaikka kuinka yrittäisi näytellä onnellista. Lapsi aistii kireän ilmapiiri, tunneköyhyyden, kyräilyn, vihamielisyyden, pettymyksen jne. - ja kärsivät!

Lue lisää

Ei se ihan oikeasti mene niin. Luepa esim. pitkittäistutkimus, jossa seurattiin lapsia, joiden vanhemmat erosivat 70-luvulla. Avioeron vaikutukset ovat aika karua luettavaa. Työskentelen ammatissa, jossa juttelen usein avioeron kokeneiden lasten kanssa. Vaikutukset ovat valtaisat ja pääosin negatiiviset. Haluat uskotella itsellesi, että vaikutuksia ei ole. Olet siis ilmeisesti itse eronnut ja luultavasti se eroa hakenut osapuoli. Älä yritä helpottaa huonoa omaatuntoasi, vaan perusta kirjoituksesi faktoille.

johdu! kirjoitti:

Tuotat itse oman pahan olosi ja ainoa, joka voi olosi parantaa,olet sinä itse. Jos olet elämääsi tyytymätön, mene terapiaan ja opettele tarkastelemaan itseäsi, ajatuksiasi ja tunteitasi. Parisuhteella ei välttämättä ole mitään tekemistä pahan olosi kanssa.

Lue lisää

Juuri exmieheni takia minulla oli ERITTÄIN pahaolo. Kun toista ei voi muuttaa, niin jossain tulee sekin raja mitä itse sietää. Eikä yksin voi parantaa parisuhdetta. Vaikka molemmilla olisi haluakin, niin parisuhde ei sittenkään pelkällä tahtomisella muutu.

Miten voit tietää? kirjoitti:

Ei se ihan oikeasti mene niin. Luepa esim. pitkittäistutkimus, jossa seurattiin lapsia, joiden vanhemmat erosivat 70-luvulla. Avioeron vaikutukset ovat aika karua luettavaa. Työskentelen ammatissa, jossa juttelen usein avioeron kokeneiden lasten kanssa. Vaikutukset ovat valtaisat ja pääosin negatiiviset. Haluat uskotella itsellesi, että vaikutuksia ei ole. Olet siis ilmeisesti itse eronnut ja luultavasti se eroa hakenut osapuoli. Älä yritä helpottaa huonoa omaatuntoasi, vaan perusta kirjoituksesi faktoille.

Lue lisää

itse tutkimuksia lasten mielenterveyshäiriöistä - siellä on rutkasti mukana aviovanhempia, joiden ei pitäisi olla missään tekemisissä toistensa kanssa. Mutta kun eivät osaa erota sen enempää kuin elää yhdessä. Siinä se elämä kolisten menee riidellessä ja yrittäessä vielä paneutua lapsen ongelmien parantamiseen. Ne paranisivat, jos lapsen vanhempiakin yritettäisiin parantaa.

Aivan samoin; jos lapsi reagoi voimakkaasti eroon, hänelle pitää saada apua. Mutta sekin apu on usein yhtätyhjän kanssa, jos vanhemmat riitelevät ja haukkuvat toisiaan vielä pitkään eron jälkeenkin.

Vanhemmista riippuu täysin miten osaavat yhteiselon tai eron junailla. Jos ongelmia tulee missä vaiheessa vaan (yhteiselo/ero), ne pitää myös osata selvittää. Siitä ei ilmeisesti teidän työpaikallakaan ole ollut mitään puhetta. Psykologien ja muiden ammattiauttajienkin tehtävänä on auttaa ASIAKAS löytämään OMAN itsensä, tahtonsa ja tiensä (olemaan mahdollisimman hyvä oma itsensä) - ei psykologin omaa - eikä ainakaan minkään tilastollisen kuvitellun "totuuden" mukaan.

Syyttely ja arvosteleminen ovat pahimpia rikkeitä, joita voit milloinkaan tarjota ihmisten välisessä viestinnässä. Vältä niitä.

judy* kirjoitti:

itse tutkimuksia lasten mielenterveyshäiriöistä - siellä on rutkasti mukana aviovanhempia, joiden ei pitäisi olla missään tekemisissä toistensa kanssa. Mutta kun eivät osaa erota sen enempää kuin elää yhdessä. Siinä se elämä kolisten menee riidellessä ja yrittäessä vielä paneutua lapsen ongelmien parantamiseen. Ne paranisivat, jos lapsen vanhempiakin yritettäisiin parantaa.

Aivan samoin; jos lapsi reagoi voimakkaasti eroon, hänelle pitää saada apua. Mutta sekin apu on usein yhtätyhjän kanssa, jos vanhemmat riitelevät ja haukkuvat toisiaan vielä pitkään eron jälkeenkin.

Vanhemmista riippuu täysin miten osaavat yhteiselon tai eron junailla. Jos ongelmia tulee missä vaiheessa vaan (yhteiselo/ero), ne pitää myös osata selvittää. Siitä ei ilmeisesti teidän työpaikallakaan ole ollut mitään puhetta. Psykologien ja muiden ammattiauttajienkin tehtävänä on auttaa ASIAKAS löytämään OMAN itsensä, tahtonsa ja tiensä (olemaan mahdollisimman hyvä oma itsensä) - ei psykologin omaa - eikä ainakaan minkään tilastollisen kuvitellun "totuuden" mukaan.

Syyttely ja arvosteleminen ovat pahimpia rikkeitä, joita voit milloinkaan tarjota ihmisten välisessä viestinnässä. Vältä niitä.

Lue lisää

ja faktat ovat selkeitä. Toki on ihmisiä, jotka sekoittavat lastensa päät - avioliitossa tai eronneina, mutta on valheellista väitää, että avioerolla ei olisi haitallisia vaikutuksia lapsiin. Voitko mainita, mihin tutkimuksiin viittaat lasten mielenterveyshäiriöihin liittyen? Voin laittaa linkin mainitsemaani pitkittäistutkimukseen, jos kiinnostaa.

judy* kirjoitti:

Juuri exmieheni takia minulla oli ERITTÄIN pahaolo. Kun toista ei voi muuttaa, niin jossain tulee sekin raja mitä itse sietää. Eikä yksin voi parantaa parisuhdetta. Vaikka molemmilla olisi haluakin, niin parisuhde ei sittenkään pelkällä tahtomisella muutu.

Lue lisää

Ei se ex-miehesi niitä tunteitasi tuota- tunteet syntyvät omassa päässäsi ja ainoa tapa muuttaa tunteitaan on ottaa itse vastuu niistä. Oletko hakenut terapiasta apua pahaan oloosi? On aika hedelmätöntä vyöryttää oma paha olo ex-puolison syyksi.

vastatessasi kirjoitti:

Ei se ex-miehesi niitä tunteitasi tuota- tunteet syntyvät omassa päässäsi ja ainoa tapa muuttaa tunteitaan on ottaa itse vastuu niistä. Oletko hakenut terapiasta apua pahaan oloosi? On aika hedelmätöntä vyöryttää oma paha olo ex-puolison syyksi.

Lue lisää

itsellesi. Sopeuduin elämään viimeiset 10v exsuhteessani, jossa ei ollut mitään.Ei vaikka kuinka yritin ja kuvittelin, että minä olin se ainoa, jonka pitää tahtoa, jonka pitää jaksaa. HUOM: kävin myös psykologilla sekä kirkon perheneuvojalla.

Parisuhde on vuorovaikutusta, jossa kaikki mitä molemmat sanoo (tai jättää sanomatta) toisilleen, tekee, tuntee, ajattelee ym ym vaikuttaa molempiin. Jos toisella on jokin ongelma, se ei ole pelkästään hänen ongelmansa. Minun tapauksessani exällä oli monia henkilökohtaisia ongelmia (yrittäminen, velat) ja minulla oli ongelma, että ex oli ongelmainen vapaamatkustaja kotona, joka suri kohtaloaan, muttei toiminut. Kustansin kaikki, hoidin kaikki. Ex makasi sohvalla, luki lehteä, katsoi teeveetä. Ne olivat ainoat asiat, joilla hän "osallistui" parisuhteen hoitoon ja lasten elämään. Niin, eikä häntä kiinnostanut mikään, ellei tehty täsmälleen sillä tavalla kun hän halusi. Sitten ei tehty mitään. Aika hedelmätöntä.

En minä exää mistään SYYTÄ. Kunhan kerroin, että MINULLA oli paha olla hänen kanssaan. Onneksi hän sen ymmärsi. On todella vaikea saada todella negatiivista "palautetta" ymmärretyksi tavalla, joka ei nimenomaan syytä.

judy* kirjoitti:

itsellesi. Sopeuduin elämään viimeiset 10v exsuhteessani, jossa ei ollut mitään.Ei vaikka kuinka yritin ja kuvittelin, että minä olin se ainoa, jonka pitää tahtoa, jonka pitää jaksaa. HUOM: kävin myös psykologilla sekä kirkon perheneuvojalla.

Parisuhde on vuorovaikutusta, jossa kaikki mitä molemmat sanoo (tai jättää sanomatta) toisilleen, tekee, tuntee, ajattelee ym ym vaikuttaa molempiin. Jos toisella on jokin ongelma, se ei ole pelkästään hänen ongelmansa. Minun tapauksessani exällä oli monia henkilökohtaisia ongelmia (yrittäminen, velat) ja minulla oli ongelma, että ex oli ongelmainen vapaamatkustaja kotona, joka suri kohtaloaan, muttei toiminut. Kustansin kaikki, hoidin kaikki. Ex makasi sohvalla, luki lehteä, katsoi teeveetä. Ne olivat ainoat asiat, joilla hän "osallistui" parisuhteen hoitoon ja lasten elämään. Niin, eikä häntä kiinnostanut mikään, ellei tehty täsmälleen sillä tavalla kun hän halusi. Sitten ei tehty mitään. Aika hedelmätöntä.

En minä exää mistään SYYTÄ. Kunhan kerroin, että MINULLA oli paha olla hänen kanssaan. Onneksi hän sen ymmärsi. On todella vaikea saada todella negatiivista "palautetta" ymmärretyksi tavalla, joka ei nimenomaan syytä.

Lue lisää

ja olisi tarvinnut apua. Aikuisen ihmisen täytyy kuitenkin haluta ITSE hakea apua, se ei ole puolison tehtävä. Sinä toimit vastuullisesti hakiessasi apua ja olet selvästi miettinyt tarkkaan oman avioerosi perusteita. Nostan hattua!

judy* kirjoitti:

itse tutkimuksia lasten mielenterveyshäiriöistä - siellä on rutkasti mukana aviovanhempia, joiden ei pitäisi olla missään tekemisissä toistensa kanssa. Mutta kun eivät osaa erota sen enempää kuin elää yhdessä. Siinä se elämä kolisten menee riidellessä ja yrittäessä vielä paneutua lapsen ongelmien parantamiseen. Ne paranisivat, jos lapsen vanhempiakin yritettäisiin parantaa.

Aivan samoin; jos lapsi reagoi voimakkaasti eroon, hänelle pitää saada apua. Mutta sekin apu on usein yhtätyhjän kanssa, jos vanhemmat riitelevät ja haukkuvat toisiaan vielä pitkään eron jälkeenkin.

Vanhemmista riippuu täysin miten osaavat yhteiselon tai eron junailla. Jos ongelmia tulee missä vaiheessa vaan (yhteiselo/ero), ne pitää myös osata selvittää. Siitä ei ilmeisesti teidän työpaikallakaan ole ollut mitään puhetta. Psykologien ja muiden ammattiauttajienkin tehtävänä on auttaa ASIAKAS löytämään OMAN itsensä, tahtonsa ja tiensä (olemaan mahdollisimman hyvä oma itsensä) - ei psykologin omaa - eikä ainakaan minkään tilastollisen kuvitellun "totuuden" mukaan.

Syyttely ja arvosteleminen ovat pahimpia rikkeitä, joita voit milloinkaan tarjota ihmisten välisessä viestinnässä. Vältä niitä.

Lue lisää

http://www.vaestoliitto.fi/toimiva_parisuhde/artikkeleita2/?x13200=25769

puolesta kirjoitti:

ja faktat ovat selkeitä. Toki on ihmisiä, jotka sekoittavat lastensa päät - avioliitossa tai eronneina, mutta on valheellista väitää, että avioerolla ei olisi haitallisia vaikutuksia lapsiin. Voitko mainita, mihin tutkimuksiin viittaat lasten mielenterveyshäiriöihin liittyen? Voin laittaa linkin mainitsemaani pitkittäistutkimukseen, jos kiinnostaa.

Lue lisää

Elämä on täynnä haitallisia vaikutuksia. Välillä tuskaa ja kurjuuttakin. Ne vain on opeteltava kohtaamaan, niistä on opeteltava SELVIYTYMÄÄN. Jokaisella on omat keinonsa siihen. VANHEMPIEN tehtävä on näyttää lapselle miten vaikeistakin tilanteista selvitään. Kaikki ei heti osaa, sitten on opeltava.

Älä tuijota tutkimuksiin. Työskentelin pitkään nuorten sijaishuollossa; siellä jos missä muutin asenteitani moneen asiaan. Vaikka nuoren elämässä kaikki oli mennyt ulkoisesti katsoen "päin per**tä", niin jokin ihme voima heitä vei kuitenkin eteenpäin, se oli usko tulevaan, omiin mahdollisuuksiin. Opeteltiin selviytymään vaikeuksista. Aikuisten perisynti on tuudittautua olotilaan, jossa mikään ei muutu - ja jos se muuttuu - siitä pitää syyttää jotakuta.

judy* kirjoitti:

Elämä on täynnä haitallisia vaikutuksia. Välillä tuskaa ja kurjuuttakin. Ne vain on opeteltava kohtaamaan, niistä on opeteltava SELVIYTYMÄÄN. Jokaisella on omat keinonsa siihen. VANHEMPIEN tehtävä on näyttää lapselle miten vaikeistakin tilanteista selvitään. Kaikki ei heti osaa, sitten on opeltava.

Älä tuijota tutkimuksiin. Työskentelin pitkään nuorten sijaishuollossa; siellä jos missä muutin asenteitani moneen asiaan. Vaikka nuoren elämässä kaikki oli mennyt ulkoisesti katsoen "päin per**tä", niin jokin ihme voima heitä vei kuitenkin eteenpäin, se oli usko tulevaan, omiin mahdollisuuksiin. Opeteltiin selviytymään vaikeuksista. Aikuisten perisynti on tuudittautua olotilaan, jossa mikään ei muutu - ja jos se muuttuu - siitä pitää syyttää jotakuta.

Lue lisää

Miksi mollaat tutkimuksia? Minä haluan perehtyä asioihin ja tehdä päätelmiä parhaan mahdollisen tiedon valossa. Jos kirjoitat lasten mielenterveyteen liittyvistä tutkimuksista ja perustat kirjoituksesi niille, olisi asiallista pystyä mainitsemaan edes yksi lähde.
Avioero vaikuttaa haitallisesti lapsiin, eikä tätä tosiasiaa ole syytä kiistää. Paljon enemmän huomiota pitäisi kiinnittää siihen, että lapset saavat mahdollsimman paljon apua avioeron yhteydessä.

judy* kirjoitti:

Elämä on täynnä haitallisia vaikutuksia. Välillä tuskaa ja kurjuuttakin. Ne vain on opeteltava kohtaamaan, niistä on opeteltava SELVIYTYMÄÄN. Jokaisella on omat keinonsa siihen. VANHEMPIEN tehtävä on näyttää lapselle miten vaikeistakin tilanteista selvitään. Kaikki ei heti osaa, sitten on opeltava.

Älä tuijota tutkimuksiin. Työskentelin pitkään nuorten sijaishuollossa; siellä jos missä muutin asenteitani moneen asiaan. Vaikka nuoren elämässä kaikki oli mennyt ulkoisesti katsoen "päin per**tä", niin jokin ihme voima heitä vei kuitenkin eteenpäin, se oli usko tulevaan, omiin mahdollisuuksiin. Opeteltiin selviytymään vaikeuksista. Aikuisten perisynti on tuudittautua olotilaan, jossa mikään ei muutu - ja jos se muuttuu - siitä pitää syyttää jotakuta.

Lue lisää

Kai aikuisen tehtävä on yrittää minimoida näiden vaikeuksien määrä. Ja mitä useampia traumaattisia kokemuksia lapsilla on, sitä todennäköisempää on, että lapsen mielenterveys horjuu. Ja tämäkin on tutkimustietoa, haluatteko linkin?
Miksi yritätte hampaat irvessa vakuuttaa, että avioero ei ole lapselle vahoingollinen kokemus? Eikö olisi paljon järkevämpää lapsen kannalta ajatella, että avioero on traumaattinen asia, tarkkailla lasta herkällä silmällä ja hakea apua, jos lapsi sitä tarvitsee?
Ja vielä siihen logiikkaan, että lapsi on onnellinen, jos vanhemmat ovat onnellisia. Pettäjä ja jättäjä on ehkä hetken onnellinen, mutta lapsellahan on kaksi vanhempaa ja lapset ja petetty ja jätetty eivät yleensä ole onnellisempia. Yhteenlaskettu onnellisuuden määrä avioeron jälkeen on paljon vähäisempi kuin ennen avioeroa.

masentunut* kirjoitti:

ja olisi tarvinnut apua. Aikuisen ihmisen täytyy kuitenkin haluta ITSE hakea apua, se ei ole puolison tehtävä. Sinä toimit vastuullisesti hakiessasi apua ja olet selvästi miettinyt tarkkaan oman avioerosi perusteita. Nostan hattua!

Lue lisää

osanotosta :). Masentunuthan exäni juuri olikin - on kyllä vieläkin :(. Onneksi sentään vanhimman lapsen masennus on hoidettu, mutta sitäkin kesti.

mitä vain kirjoitti:

Kai aikuisen tehtävä on yrittää minimoida näiden vaikeuksien määrä. Ja mitä useampia traumaattisia kokemuksia lapsilla on, sitä todennäköisempää on, että lapsen mielenterveys horjuu. Ja tämäkin on tutkimustietoa, haluatteko linkin?
Miksi yritätte hampaat irvessa vakuuttaa, että avioero ei ole lapselle vahoingollinen kokemus? Eikö olisi paljon järkevämpää lapsen kannalta ajatella, että avioero on traumaattinen asia, tarkkailla lasta herkällä silmällä ja hakea apua, jos lapsi sitä tarvitsee?
Ja vielä siihen logiikkaan, että lapsi on onnellinen, jos vanhemmat ovat onnellisia. Pettäjä ja jättäjä on ehkä hetken onnellinen, mutta lapsellahan on kaksi vanhempaa ja lapset ja petetty ja jätetty eivät yleensä ole onnellisempia. Yhteenlaskettu onnellisuuden määrä avioeron jälkeen on paljon vähäisempi kuin ennen avioeroa.

Lue lisää

irvessä olin exsuhteessani. Exmieheni oli masentunut - ja niin masentui myös vanhin lapsi. Hänen masennuksensa diagnosoitiin koulussa - ja sitä kautta se saatiin haltuun, vaikka hoito kesti pitkään. Sen sijaan exä ei myöntänyt masennustaan eikä sitä näin ollen voitu hoitaa! Kävin kahdellakin ammattiauttajalla. Molemmat sanoivat, että olen suuressa vaarassa masentua myös - kuten muutkin lapset, ellei ex hakeudu hoitoon. Ei hakeutunut. Siksi avioero ei ollut lapsilleni traumaattinen kokemus; he odottivat sitä. He kysyivät tämän tästä, enkö vieläkään ole saanut sitä eropaperia vietyä. Joten lakkaa höpisemästä eron traumaattisesta vaikutuksesta - ainakaan minun lapsiini :).

Millä ihmeen faktorilla mittaat petettyjen ja jätettyjen onnellisuutta? Jokatapauksessa voin sanoa, että ihminen on oman onnensa seppä. Minä olin meistä - exästä ja itsestäni - se onnellisempi - sekä liiton aikana että sen jälkeen. Se näkyi mm. niin, että kun ammattiauttaja kysyi lapseltani (masentuneelta) kenestä olet huolissasi teidän perheessä, hän vastasi heti "isästä". Ei edes itsestään ollenkaan. Kun psykologi kysyi "etkö äidistä yhtään?" lapsi vastasi "en, äiti pärjää aina".

Lapsen mielenterveys horjuu, kun vanhempien mielenterveys horjuu. Elämän suurimpia ohjeita on niin työ-kuin yksityiselämässä "pidä huolta jaksamisestasi". Ellet jaksa (vaikka kuinka HALUAISIT jaksaa ja olla duracellpupu), se täytyy myöntää itselle ja tehdä asian hyväksi jotain. Minulla se oli avioero. Kun vatvoin työpöydän ääressäkin exän sanomisia/tekemisiä (tai sitä ettei sanonut tai tehnyt mitään) eikä töistä tullut mitään - minun oli hyväksyttävä se ikävä tosiasia, etten jaksanut exän kanssa. Eikä hajallaan olevasta äidistä ole lapsillekaan mitään iloa.

Lasta ei pidä suojella traumoilta - hän saa niitä jokatapauksessa. Heitä pitää auttaa käsittelemään niitä ja menemään eteenpäin.

judy* kirjoitti:

irvessä olin exsuhteessani. Exmieheni oli masentunut - ja niin masentui myös vanhin lapsi. Hänen masennuksensa diagnosoitiin koulussa - ja sitä kautta se saatiin haltuun, vaikka hoito kesti pitkään. Sen sijaan exä ei myöntänyt masennustaan eikä sitä näin ollen voitu hoitaa! Kävin kahdellakin ammattiauttajalla. Molemmat sanoivat, että olen suuressa vaarassa masentua myös - kuten muutkin lapset, ellei ex hakeudu hoitoon. Ei hakeutunut. Siksi avioero ei ollut lapsilleni traumaattinen kokemus; he odottivat sitä. He kysyivät tämän tästä, enkö vieläkään ole saanut sitä eropaperia vietyä. Joten lakkaa höpisemästä eron traumaattisesta vaikutuksesta - ainakaan minun lapsiini :).

Millä ihmeen faktorilla mittaat petettyjen ja jätettyjen onnellisuutta? Jokatapauksessa voin sanoa, että ihminen on oman onnensa seppä. Minä olin meistä - exästä ja itsestäni - se onnellisempi - sekä liiton aikana että sen jälkeen. Se näkyi mm. niin, että kun ammattiauttaja kysyi lapseltani (masentuneelta) kenestä olet huolissasi teidän perheessä, hän vastasi heti "isästä". Ei edes itsestään ollenkaan. Kun psykologi kysyi "etkö äidistä yhtään?" lapsi vastasi "en, äiti pärjää aina".

Lapsen mielenterveys horjuu, kun vanhempien mielenterveys horjuu. Elämän suurimpia ohjeita on niin työ-kuin yksityiselämässä "pidä huolta jaksamisestasi". Ellet jaksa (vaikka kuinka HALUAISIT jaksaa ja olla duracellpupu), se täytyy myöntää itselle ja tehdä asian hyväksi jotain. Minulla se oli avioero. Kun vatvoin työpöydän ääressäkin exän sanomisia/tekemisiä (tai sitä ettei sanonut tai tehnyt mitään) eikä töistä tullut mitään - minun oli hyväksyttävä se ikävä tosiasia, etten jaksanut exän kanssa. Eikä hajallaan olevasta äidistä ole lapsillekaan mitään iloa.

Lasta ei pidä suojella traumoilta - hän saa niitä jokatapauksessa. Heitä pitää auttaa käsittelemään niitä ja menemään eteenpäin.

Lue lisää

En tietenkään kirjoitakaan sinun tapauksestasi, vaan pyrin käsittelemään asioita yleisellä tasolla. Et selvästikään halua kerätä objektiivista tietoa ja kutsut sitä höpinäksi. Avioeron vaikutukset lapsiin ovat kiistattomasti vahingollisia YLEISELLÄ TASOLLA!

"Lasta ei pidä suojella traumoilta - hän saa niitä jokatapauksessa. Heitä pitää auttaa käsittelemään niitä ja menemään eteenpäin."

Aivan kamalaa tekstiä ja osoittaa, ettet edes ymmärrä, mitä traumaattisella tapahtumalla tarkoitetaan. Mieti vähän ennen kuin kirjoitat ja älä kirjoita asioista, joita et tiedä ja tunne.

perusteella kirjoitti:

En tietenkään kirjoitakaan sinun tapauksestasi, vaan pyrin käsittelemään asioita yleisellä tasolla. Et selvästikään halua kerätä objektiivista tietoa ja kutsut sitä höpinäksi. Avioeron vaikutukset lapsiin ovat kiistattomasti vahingollisia YLEISELLÄ TASOLLA!

"Lasta ei pidä suojella traumoilta - hän saa niitä jokatapauksessa. Heitä pitää auttaa käsittelemään niitä ja menemään eteenpäin."

Aivan kamalaa tekstiä ja osoittaa, ettet edes ymmärrä, mitä traumaattisella tapahtumalla tarkoitetaan. Mieti vähän ennen kuin kirjoitat ja älä kirjoita asioista, joita et tiedä ja tunne.

Lue lisää

voi yleistää omaa tapaustani. Enkä kaikkien tuttavaperheiden tapauksia, joissa erosta on selvitty todella kunnialla. Lapsi ei ole joutunut kärsimään, kun vanhemmat ovat hyvällä esimerkillään näyttäneet; mitä muutoksia sitten eteen tuleekin - siitä selvitään.

Mitä hyötyä on siis lukea tilastoja, jos aikoo pärjätä OMASSA elämässään? Mitä objektiivista tietoa niiltä löytyy? Miten objektiivisia ovat kysymykset olleet? Entä vastaukset? Harva vastaa kysymyksiin objektiivisesti, ainakaan lapset.

Olen myös työni puolesta joutunut tutkimaan ja tilastoimaan. Fakta on se, että otannasta riippuu tuleeko tutkimuksesta edes tarpeeksi kattava, jotta sillä voitaisiin esittää jotain todella huikeita totuuksia. Otanta on yleensä aivan liian pieni ja kapea. Tutkimuksen tulokset ovat nimenomaan aivan liian yleisellä tasolla, koska ei osata/voida/ehditä/mitä tahansa tehdä tarpeeksi erikoistuneita kysymyksiä, jotka eivät johdattele sinne eikä tänne.

Todella kattavien tutkimusten tekemiseen tarvitaan rutkasti rahaa, aikaa, erialan ammattilaisia, - ja sitten pisteenä ii:n päälle pitäiäisi houkutella ihmisiä vastaamaan niihin. KÄRSIVÄLLISESTI. Yleensä on kiire: kotiin, kouluun, töihin, ruokatunnille, kampaajalle, harrastukseen. Äkkiä sutaistaan jotain, että saadaa tutkimus loppumaan pian. Lapset muuten saattavat ajatella myös miten pitäisi vastata, että vastaus olisi "oikea", sellaista jota odotetaan - eli sitä "yleisellä tasolla" olevaa vastausta :).

Seurannaistutkimuksista saa enemmän tietoa, mutta harvassa ovat ne ihmiset, jotka sellaiseen saadaan mukaan. Yleensä haastatellaan nopeasti suunnitelluin kysymyksin tunti-pari - tai täytetään muutama A4:nen ja voila - tutkimus on tehty ja tulokset kirjataan. Olen elämäni varrella nähnyt vain muutaman todella huolella toteutetun tutkimuksen.

Olen käytännöllisen psykologian kannattaja. Siksi en jaksa kovin paljon jauhaa lasten traumoista ja niiden aiheuttajista, koska siitä ei ole pitkässä juoksussa kovin paljon hyötyä - vain haittaa. Lasta ei pidä opettaa laittamaan ja pitämään päätä pensaassa. Immuniteetti traumoille kasvaa, kun ihminen selviytyy yhdestäkin traumasta. Ellei hän siihen yksin pysty, niin häntä tuetaan löytämään itsensä ja vahvistamaan OMIA taitoja ja kykyjä. Kuten selvittäää ongelmia. Ensin pitää ottaa selvää MIKSI ne hänen mielestään ovat ongelmia.

Lapsi, joka selviää omien vanhempien erosta ja samaan aikaan mummin kuolemasta varsin hyvin, ei välttämättä osaa auttaa yhtään ystäväänsä, joka ottaa vanhempiensa eron jostain syystä hyvin raskaasti. Lapsi ei osaa auttaa, koska ero ei ole traumatisoinut häntä. Jos taas otetaan lapsi, joka on myös traumatisoitunut omien vanhmepien erosta (eikä ole kunnolla selvitynyt siitä) lähtee mielellään murehtimaan tällaisen vanhempiensa erosta traumatisoituneen kanssa. Hän saa ikäänkuin päivittää traumansa ystävänsä kautta. Näin ei saisi ikinä tapahtua ammattiauttaja/asiakas -suhteessa.

Ammattikasvattajan, psykologin tehtävä ei ole estää traumojen syntymistä, eikä heittäytyä päivittelemään/yleistämään/suremaan niitä yhdessä traumatisoituneen kanssa. Hänen pitää vain auttaa löytämään asiakkaansa tie ulos traumastaan, selvittämään ongelmansa. Ei muuta. Ammattitaitoista empatiaa voi olla hieman, mutta sympatiaa ei. Ainoa tapa torjua traumat on ottaa vastaan se mikä eteentulee - ja selvityä siitä. Toinen vaihtoehto tietysti on olla selviytymättä ja kieltää se toisiltakin.

judy* kirjoitti:

voi yleistää omaa tapaustani. Enkä kaikkien tuttavaperheiden tapauksia, joissa erosta on selvitty todella kunnialla. Lapsi ei ole joutunut kärsimään, kun vanhemmat ovat hyvällä esimerkillään näyttäneet; mitä muutoksia sitten eteen tuleekin - siitä selvitään.

Mitä hyötyä on siis lukea tilastoja, jos aikoo pärjätä OMASSA elämässään? Mitä objektiivista tietoa niiltä löytyy? Miten objektiivisia ovat kysymykset olleet? Entä vastaukset? Harva vastaa kysymyksiin objektiivisesti, ainakaan lapset.

Olen myös työni puolesta joutunut tutkimaan ja tilastoimaan. Fakta on se, että otannasta riippuu tuleeko tutkimuksesta edes tarpeeksi kattava, jotta sillä voitaisiin esittää jotain todella huikeita totuuksia. Otanta on yleensä aivan liian pieni ja kapea. Tutkimuksen tulokset ovat nimenomaan aivan liian yleisellä tasolla, koska ei osata/voida/ehditä/mitä tahansa tehdä tarpeeksi erikoistuneita kysymyksiä, jotka eivät johdattele sinne eikä tänne.

Todella kattavien tutkimusten tekemiseen tarvitaan rutkasti rahaa, aikaa, erialan ammattilaisia, - ja sitten pisteenä ii:n päälle pitäiäisi houkutella ihmisiä vastaamaan niihin. KÄRSIVÄLLISESTI. Yleensä on kiire: kotiin, kouluun, töihin, ruokatunnille, kampaajalle, harrastukseen. Äkkiä sutaistaan jotain, että saadaa tutkimus loppumaan pian. Lapset muuten saattavat ajatella myös miten pitäisi vastata, että vastaus olisi "oikea", sellaista jota odotetaan - eli sitä "yleisellä tasolla" olevaa vastausta :).

Seurannaistutkimuksista saa enemmän tietoa, mutta harvassa ovat ne ihmiset, jotka sellaiseen saadaan mukaan. Yleensä haastatellaan nopeasti suunnitelluin kysymyksin tunti-pari - tai täytetään muutama A4:nen ja voila - tutkimus on tehty ja tulokset kirjataan. Olen elämäni varrella nähnyt vain muutaman todella huolella toteutetun tutkimuksen.

Olen käytännöllisen psykologian kannattaja. Siksi en jaksa kovin paljon jauhaa lasten traumoista ja niiden aiheuttajista, koska siitä ei ole pitkässä juoksussa kovin paljon hyötyä - vain haittaa. Lasta ei pidä opettaa laittamaan ja pitämään päätä pensaassa. Immuniteetti traumoille kasvaa, kun ihminen selviytyy yhdestäkin traumasta. Ellei hän siihen yksin pysty, niin häntä tuetaan löytämään itsensä ja vahvistamaan OMIA taitoja ja kykyjä. Kuten selvittäää ongelmia. Ensin pitää ottaa selvää MIKSI ne hänen mielestään ovat ongelmia.

Lapsi, joka selviää omien vanhempien erosta ja samaan aikaan mummin kuolemasta varsin hyvin, ei välttämättä osaa auttaa yhtään ystäväänsä, joka ottaa vanhempiensa eron jostain syystä hyvin raskaasti. Lapsi ei osaa auttaa, koska ero ei ole traumatisoinut häntä. Jos taas otetaan lapsi, joka on myös traumatisoitunut omien vanhmepien erosta (eikä ole kunnolla selvitynyt siitä) lähtee mielellään murehtimaan tällaisen vanhempiensa erosta traumatisoituneen kanssa. Hän saa ikäänkuin päivittää traumansa ystävänsä kautta. Näin ei saisi ikinä tapahtua ammattiauttaja/asiakas -suhteessa.

Ammattikasvattajan, psykologin tehtävä ei ole estää traumojen syntymistä, eikä heittäytyä päivittelemään/yleistämään/suremaan niitä yhdessä traumatisoituneen kanssa. Hänen pitää vain auttaa löytämään asiakkaansa tie ulos traumastaan, selvittämään ongelmansa. Ei muuta. Ammattitaitoista empatiaa voi olla hieman, mutta sympatiaa ei. Ainoa tapa torjua traumat on ottaa vastaan se mikä eteentulee - ja selvityä siitä. Toinen vaihtoehto tietysti on olla selviytymättä ja kieltää se toisiltakin.

Lue lisää

sitä heikompi ennuste.

"Olen käytännöllisen psykologian kannattaja. Siksi en jaksa kovin paljon jauhaa lasten traumoista ja niiden aiheuttajista, koska siitä ei ole pitkässä juoksussa kovin paljon hyötyä - vain haittaa. Lasta ei pidä opettaa laittamaan ja pitämään päätä pensaassa. Immuniteetti traumoille kasvaa, kun ihminen selviytyy yhdestäkin traumasta."

Psykologia on TIEDE, mainitsemasi käytännöllinen psykologia on vain MUTU-tuntumaa. Suhtaudutko muihinkin tieteenaloihin yhtä ennakkoluuloisesti: menetkö poppamiehelle, kun olet sairas vai turvaudutko LÄÄKETIETEESEEN? Väitteesi siitä, että immuniteetti traumoille kasvaa, kun selviää yhdestä, on aivan tuulesta temmattu. Mitä useampia traumoja ihminen kokee, sitä haavoittuvampi hänestä tulee.

En tiedä, kuinka paljon tunnet tutkimuksen teoriaa ja käytäntöä, mutta esim. Judith Wallersteinin tekemä tutkimus oli nimenomaan pitkittäistutkimus ja haastattelumenetelmällä seurattu ihmisiä useamman vuosikymmenen ajan. Totta kai tutkimustiedossa on aina rajoitteensa, mutta ei sillä perusteella voi alkaa käyttää pelkkää MUTU-tuntumaa.

En usko, että sinä voit kertoa, miten psykologin tulee ammatissaan toimia. Asiakkaana näet vain työn yhden puolen. Psykologi on ammatti-ihminen, joka työskentelee nimenomaan hankkimansa psykologisen tiedon viitekehyksessä ja käyttää työnsä pohjana teoreettista tietämystään ja tutkimustietoa. Muuten kyseessä on pahimmanlaatuinen puoskarointi. Ehkä jätät neuvojen antamisen niille, joilla on siihen kompetenssia!

kokemuksia, kirjoitti:

sitä heikompi ennuste.

"Olen käytännöllisen psykologian kannattaja. Siksi en jaksa kovin paljon jauhaa lasten traumoista ja niiden aiheuttajista, koska siitä ei ole pitkässä juoksussa kovin paljon hyötyä - vain haittaa. Lasta ei pidä opettaa laittamaan ja pitämään päätä pensaassa. Immuniteetti traumoille kasvaa, kun ihminen selviytyy yhdestäkin traumasta."

Psykologia on TIEDE, mainitsemasi käytännöllinen psykologia on vain MUTU-tuntumaa. Suhtaudutko muihinkin tieteenaloihin yhtä ennakkoluuloisesti: menetkö poppamiehelle, kun olet sairas vai turvaudutko LÄÄKETIETEESEEN? Väitteesi siitä, että immuniteetti traumoille kasvaa, kun selviää yhdestä, on aivan tuulesta temmattu. Mitä useampia traumoja ihminen kokee, sitä haavoittuvampi hänestä tulee.

En tiedä, kuinka paljon tunnet tutkimuksen teoriaa ja käytäntöä, mutta esim. Judith Wallersteinin tekemä tutkimus oli nimenomaan pitkittäistutkimus ja haastattelumenetelmällä seurattu ihmisiä useamman vuosikymmenen ajan. Totta kai tutkimustiedossa on aina rajoitteensa, mutta ei sillä perusteella voi alkaa käyttää pelkkää MUTU-tuntumaa.

En usko, että sinä voit kertoa, miten psykologin tulee ammatissaan toimia. Asiakkaana näet vain työn yhden puolen. Psykologi on ammatti-ihminen, joka työskentelee nimenomaan hankkimansa psykologisen tiedon viitekehyksessä ja käyttää työnsä pohjana teoreettista tietämystään ja tutkimustietoa. Muuten kyseessä on pahimmanlaatuinen puoskarointi. Ehkä jätät neuvojen antamisen niille, joilla on siihen kompetenssia!

Lue lisää

minä TIEDÄN miten psykologin tulee ammatissaan toimia, on opintoja alalta. Lisäksi sisareni on psykologi ja ystäväni on psykologi. En ole kuitenkaan käyttänyt heidän palveluksiaan vaan käynyt työpaikkani psykologilla. Lapseni on käynyt toisella psykologilla.

Psykologin tärkein tehtävä on auttaa ihmistä selviytymään omassa elämässään, löytämään oma itsensä: joskus se on ollut pidempään joskus lyhempään kateissa, pahimmassa tapauksessa aina. Vain sitä kautta ihminen voi selviytyä traumoistaan. Siis ihminen löytää ratkaisun ongelmaansa lopulta ITSE - psykologi ei sitä tee hänen puolestaan. Jos ihminen ei tunne itseään eikä ole selvittänyt itselleen miksi käyttäytyy jossain tilanteessa juuri siten kuin käyttäytyy - ei voi tuntea toisiakaan eikä ymmärtää heidän käyttäytymistään.

On täysin normaalia myös selvitä itse omista traumoistaan. Käytännön psykologeja ovat esim. papit, kampaajat, baarimikot. Kirkossa, kampaamossa ja baareissa selvitetään tavanomaisemmat traumat. Unohtamatta kenenkään ystävää/ystäviä. Psykologeja ei tarvittaisi läheskään tässä mittakaavassa, jos kaikki tuntisivat itsensä läpikotaisin, kaikilla olisi sukulaisia, ystäviä ja tuttavia, joiden kanssa pohtia ongelmiaan - silloin ongelmista ei pääsisi kehittymään elämää suurempia traumoja.

Sanoit, että mitä useampia traumoja, sitä haavoittuvammaksi ihminen tulee. Aivan varmasti, ellei hän kykene selvitymään traumoistaan vaan ne "vyöryävät" hänen päällensä - eikä hän edes hae apua. Silloin on jo totaalisen kadoksissa itseltään, ts. hänen perusitsetuntonsa on aivan alkutekijöissään; sellaista ihmistä on todella vaikea hoitaa.

Normaalisti yhden ainoankin todella traumaattisen ja vaikean asian ihminen on kohdannut - hän selvityy seuraavasta huikean paljon nopeammin. "Se mikä ei tapa, vahvistaa" - sanoo vanha sanonta. Jos kerran tuntuu kunnolla siltä, että henki lähtee - velloo tuskissaan viikkoja tai kuukausiakin - ja sen jälkeen pikkuhiljaa jatkaa paluuta normaaliin elämään - niin sen jälkeen ei todellakaan seuraavan vaikean/ahdistavan/pelottavan asia kohtaaminen tunnu niin vaikealta. KOSKA on jo selvitynyt voittajana yhdestä.

Miten voit tietää? kirjoitti:

Ei se ihan oikeasti mene niin. Luepa esim. pitkittäistutkimus, jossa seurattiin lapsia, joiden vanhemmat erosivat 70-luvulla. Avioeron vaikutukset ovat aika karua luettavaa. Työskentelen ammatissa, jossa juttelen usein avioeron kokeneiden lasten kanssa. Vaikutukset ovat valtaisat ja pääosin negatiiviset. Haluat uskotella itsellesi, että vaikutuksia ei ole. Olet siis ilmeisesti itse eronnut ja luultavasti se eroa hakenut osapuoli. Älä yritä helpottaa huonoa omaatuntoasi, vaan perusta kirjoituksesi faktoille.

Lue lisää

Itsekin olen työskennellyt aina lasten ja nuorten parissa. Niin vaativan kilpailulajin valmentajana kuin sosiaalitoimessa ml. huostaanotot. Kuten "kauneus on katsojan silmissä" se on myös tilaston lukijan silmissä: niistä selviää se mitä sieltä etsitään ja mitä haluaa itselleen uskotella. On myös todella syyllistävää ja jopa vaarallista uskotella toisille, että he tekevät virhevalinnan eroamalla. Asia voi olla ja todennäköisesti on juuri päinvastoin; eihän kukaan huvikseen eroa. Vain siksi, että kaikilla olisi pahempi olla. On hullua kuvitella, että muut voivat hyvin, jos minä voin huonosti. Tai minä voin hyvin, jos muut voivat huonosti.

Riippuu täysin juuri ko. vanhemmista, lapsista sekä heidän historiastaan millainen vanhempien erosta tulee. Kenenkään liitto ei ole välttämättä edes samankaltainen kuin jonkun toisen - perheillä on täysin erilaisia tapoja toimintamalleja ym. Persoonallisuuserot voivat olla suuria - tai sitten pieniä. On lukuisia ja taas lukuisia eri tekijöitä, jotka vaikuttavat liittoon tai eroon: ja näillä on vaikutusta lapseen enemmän tai vähemmän. Lasta pitää opettaa elämään, hänen pitää löytää oma itsensä. Häntä autetaan ymmärtämään, että elämä kantaa - vaikeissakin tilanteissa, sillä niitä hänen eteensä tulee. Ja etenkin se, että onni yhdelle ei ole onni toiselle. Olemme erilaisia - myös vanhempamme ovat.

Jokainen on OMAN liittonsa paras asiantuntija. Ei ole mitään mieltä etsiä omaa elämäänsä tilastoista - ei se siellä ole! Se on nyt ja tässä - sydämessä - tai missä nyt kukin ajattelee elämänsä olevan.

perusteella kirjoitti:

En tietenkään kirjoitakaan sinun tapauksestasi, vaan pyrin käsittelemään asioita yleisellä tasolla. Et selvästikään halua kerätä objektiivista tietoa ja kutsut sitä höpinäksi. Avioeron vaikutukset lapsiin ovat kiistattomasti vahingollisia YLEISELLÄ TASOLLA!

"Lasta ei pidä suojella traumoilta - hän saa niitä jokatapauksessa. Heitä pitää auttaa käsittelemään niitä ja menemään eteenpäin."

Aivan kamalaa tekstiä ja osoittaa, ettet edes ymmärrä, mitä traumaattisella tapahtumalla tarkoitetaan. Mieti vähän ennen kuin kirjoitat ja älä kirjoita asioista, joita et tiedä ja tunne.

Lue lisää

Judyn mielipiteeseen. Olen se lapsi, jonka vanhemmat erosivat. Olin silloin 7-vuotias. Vanhemapani hoitivat eron hyvin. Eivät haukkuneet toisiaan ja sain nähdä kumpaakin säännöllisesti. Aluksi tilanne oli hämmentävä mutta kun tarpeeksi sain kuulla että vanhempani rakastavat minua vaikka eivät asukaan enää yhdessä niin sopeuduin todella nopeasti.

Että ei se lapselle välttämättä mikään suuri trauma ole ja riippuu täysin siitä miten vanhemmat asian hoitavat.

" "Lasta ei pidä suojella traumoilta - hän saa niitä jokatapauksessa. Heitä pitää auttaa käsittelemään niitä ja menemään eteenpäin."

Aivan kamalaa tekstiä ja osoittaa, ettet edes ymmärrä, mitä traumaattisella tapahtumalla tarkoitetaan. Mieti vähän ennen kuin kirjoitat ja älä kirjoita asioista, joita et tiedä ja tunne."

Tuo Judyn kirjoittama lause on niin totta! Vanhempien on tarkoitus opettaa lapselle selviytymiskeinoja, ei pitää pumpulissa. Elämä on vaikeaa ja epäreilua, minkäs teet?

judy* kirjoitti:

minä TIEDÄN miten psykologin tulee ammatissaan toimia, on opintoja alalta. Lisäksi sisareni on psykologi ja ystäväni on psykologi. En ole kuitenkaan käyttänyt heidän palveluksiaan vaan käynyt työpaikkani psykologilla. Lapseni on käynyt toisella psykologilla.

Psykologin tärkein tehtävä on auttaa ihmistä selviytymään omassa elämässään, löytämään oma itsensä: joskus se on ollut pidempään joskus lyhempään kateissa, pahimmassa tapauksessa aina. Vain sitä kautta ihminen voi selviytyä traumoistaan. Siis ihminen löytää ratkaisun ongelmaansa lopulta ITSE - psykologi ei sitä tee hänen puolestaan. Jos ihminen ei tunne itseään eikä ole selvittänyt itselleen miksi käyttäytyy jossain tilanteessa juuri siten kuin käyttäytyy - ei voi tuntea toisiakaan eikä ymmärtää heidän käyttäytymistään.

On täysin normaalia myös selvitä itse omista traumoistaan. Käytännön psykologeja ovat esim. papit, kampaajat, baarimikot. Kirkossa, kampaamossa ja baareissa selvitetään tavanomaisemmat traumat. Unohtamatta kenenkään ystävää/ystäviä. Psykologeja ei tarvittaisi läheskään tässä mittakaavassa, jos kaikki tuntisivat itsensä läpikotaisin, kaikilla olisi sukulaisia, ystäviä ja tuttavia, joiden kanssa pohtia ongelmiaan - silloin ongelmista ei pääsisi kehittymään elämää suurempia traumoja.

Sanoit, että mitä useampia traumoja, sitä haavoittuvammaksi ihminen tulee. Aivan varmasti, ellei hän kykene selvitymään traumoistaan vaan ne "vyöryävät" hänen päällensä - eikä hän edes hae apua. Silloin on jo totaalisen kadoksissa itseltään, ts. hänen perusitsetuntonsa on aivan alkutekijöissään; sellaista ihmistä on todella vaikea hoitaa.

Normaalisti yhden ainoankin todella traumaattisen ja vaikean asian ihminen on kohdannut - hän selvityy seuraavasta huikean paljon nopeammin. "Se mikä ei tapa, vahvistaa" - sanoo vanha sanonta. Jos kerran tuntuu kunnolla siltä, että henki lähtee - velloo tuskissaan viikkoja tai kuukausiakin - ja sen jälkeen pikkuhiljaa jatkaa paluuta normaaliin elämään - niin sen jälkeen ei todellakaan seuraavan vaikean/ahdistavan/pelottavan asia kohtaaminen tunnu niin vaikealta. KOSKA on jo selvitynyt voittajana yhdestä.

Lue lisää

Minä olen paykologi ja työskentelen lasten ja nuorten parissa. Jos olisi totta, että "se, mikä ei tapa, vahvistaa", kaikista vahvimpia olisivat juuri ne, jotka ovat eläneet kaoottisen lapsuuden ja joilla on paljon traumaattisia kokemuksia. Asia on kuitenkin juuri päinvastoin.

katjuska* kirjoitti:

Itsekin olen työskennellyt aina lasten ja nuorten parissa. Niin vaativan kilpailulajin valmentajana kuin sosiaalitoimessa ml. huostaanotot. Kuten "kauneus on katsojan silmissä" se on myös tilaston lukijan silmissä: niistä selviää se mitä sieltä etsitään ja mitä haluaa itselleen uskotella. On myös todella syyllistävää ja jopa vaarallista uskotella toisille, että he tekevät virhevalinnan eroamalla. Asia voi olla ja todennäköisesti on juuri päinvastoin; eihän kukaan huvikseen eroa. Vain siksi, että kaikilla olisi pahempi olla. On hullua kuvitella, että muut voivat hyvin, jos minä voin huonosti. Tai minä voin hyvin, jos muut voivat huonosti.

Riippuu täysin juuri ko. vanhemmista, lapsista sekä heidän historiastaan millainen vanhempien erosta tulee. Kenenkään liitto ei ole välttämättä edes samankaltainen kuin jonkun toisen - perheillä on täysin erilaisia tapoja toimintamalleja ym. Persoonallisuuserot voivat olla suuria - tai sitten pieniä. On lukuisia ja taas lukuisia eri tekijöitä, jotka vaikuttavat liittoon tai eroon: ja näillä on vaikutusta lapseen enemmän tai vähemmän. Lasta pitää opettaa elämään, hänen pitää löytää oma itsensä. Häntä autetaan ymmärtämään, että elämä kantaa - vaikeissakin tilanteissa, sillä niitä hänen eteensä tulee. Ja etenkin se, että onni yhdelle ei ole onni toiselle. Olemme erilaisia - myös vanhempamme ovat.

Jokainen on OMAN liittonsa paras asiantuntija. Ei ole mitään mieltä etsiä omaa elämäänsä tilastoista - ei se siellä ole! Se on nyt ja tässä - sydämessä - tai missä nyt kukin ajattelee elämänsä olevan.

Lue lisää

"On hullua kuvitella, että muut voivat hyvin, jos minä voin huonosti. Tai minä voin hyvin, jos muut voivat huonosti."

Sillä, että puoliso voi huonosti, ei välttämättä ole mitään tekemistä parisuhteen kanssa. Ihmisen on itse otettava vastuu omasta pahasta olostaan. Ei kukaan toinen voi ottaa sellaista vastuuta eikä odottaa, että puoliso poistaa pahan olon jollain maagisella tavalla. Sellainen odotus on hyvin lapsenomainen.

Tilastoista ja tutkimuksista saatu data on puolueetonta. Ei kannata halveksi tiedettä ja tutkimusta sen pohjalta, että ei itse ymmärrä niiden tuloksia. Tutkimukset osoittavat kiistatta avioerojen olevan haitallisia lapsen kehitykselle.

vastuulla kirjoitti:

"On hullua kuvitella, että muut voivat hyvin, jos minä voin huonosti. Tai minä voin hyvin, jos muut voivat huonosti."

Sillä, että puoliso voi huonosti, ei välttämättä ole mitään tekemistä parisuhteen kanssa. Ihmisen on itse otettava vastuu omasta pahasta olostaan. Ei kukaan toinen voi ottaa sellaista vastuuta eikä odottaa, että puoliso poistaa pahan olon jollain maagisella tavalla. Sellainen odotus on hyvin lapsenomainen.

Tilastoista ja tutkimuksista saatu data on puolueetonta. Ei kannata halveksi tiedettä ja tutkimusta sen pohjalta, että ei itse ymmärrä niiden tuloksia. Tutkimukset osoittavat kiistatta avioerojen olevan haitallisia lapsen kehitykselle.

Lue lisää

lapsenomaista on kuvitella, etteikö parisuhteessa olisi otettava vastuuta myös kumppanin pahasta olosta: pahaolo nimittäin tarttuu. Siksi se olisikin poistettava jollain maagisella tavalla, koska muuten ajanmittaan koko perhe voi huonosti . Harvoin kuitenkaan tällaista taikakeinoa on.

Parhaaseen lopputulokseen pääsee kukin tahollaan, punnitsemalla oman tilanteensa: ja tekemällä ratkaisun tunteidensa, järkensä ja tahtonsa pohjalta. Lapsen kehityksen kannalta tärkeintä on rakkaus- ei vanhempiensa kanssa yhteinen osoite.

psykologia kirjoitti:

Minä olen paykologi ja työskentelen lasten ja nuorten parissa. Jos olisi totta, että "se, mikä ei tapa, vahvistaa", kaikista vahvimpia olisivat juuri ne, jotka ovat eläneet kaoottisen lapsuuden ja joilla on paljon traumaattisia kokemuksia. Asia on kuitenkin juuri päinvastoin.

Lue lisää

rakkaudesta ja kaikista osatekijöistä, vahvistaako traumat lasta/nuorta vai lannistaako entisestään.

Työskentelen itse lasten ja nuorten sijaishuollossa. Olen tavannut esimerkillisen paljon nuoria, jotka sitkeästi taistelevat ja onnistuvat selvittämään traumansa, pääsemään irti päihdeongelmastaan, luomaan uudestaan kontaktin vanhempaansa/vanhempiinsa - vaikka siihen on joskus kulunut aikaa kymmenen vuotta - eli suurimman osan elämästään. Kuitenkin lasten ja nuorten traumat ovat monen yhtälön tulos. Ei vanhempien avioeron seuraus. Moni kokee kaottisen ja traumaattisen lapsuuden juuri siksi, että vanhempansa elävät yhdessä, vaikkeivät sitä osaa eikä hallitse mitenkään. Vanhempien kokema tuska ja ahdistus parisuhteessa sekä molempien henkilökohtaiset ongelmat edesauttavat suuresti niiden siirtymistä myös lapsiinsa.

katinka* kirjoitti:

lapsenomaista on kuvitella, etteikö parisuhteessa olisi otettava vastuuta myös kumppanin pahasta olosta: pahaolo nimittäin tarttuu. Siksi se olisikin poistettava jollain maagisella tavalla, koska muuten ajanmittaan koko perhe voi huonosti . Harvoin kuitenkaan tällaista taikakeinoa on.

Parhaaseen lopputulokseen pääsee kukin tahollaan, punnitsemalla oman tilanteensa: ja tekemällä ratkaisun tunteidensa, järkensä ja tahtonsa pohjalta. Lapsen kehityksen kannalta tärkeintä on rakkaus- ei vanhempiensa kanssa yhteinen osoite.

Lue lisää

Jos on paha olo, kannattaa mennä terapiaan. Puolison vastuulle ei omaa pahaa oloaan voi kaataa. Vanhemmat voivat ottaa vastuuta lapsensa tunnetiloista, mutta aikuinen on itse vastuussa itsestään. Parisuhde ei voi olla terapiasuhde. Avioero on harvoin ratkaisu pahaan oloon!

judy* kirjoitti:

minä TIEDÄN miten psykologin tulee ammatissaan toimia, on opintoja alalta. Lisäksi sisareni on psykologi ja ystäväni on psykologi. En ole kuitenkaan käyttänyt heidän palveluksiaan vaan käynyt työpaikkani psykologilla. Lapseni on käynyt toisella psykologilla.

Psykologin tärkein tehtävä on auttaa ihmistä selviytymään omassa elämässään, löytämään oma itsensä: joskus se on ollut pidempään joskus lyhempään kateissa, pahimmassa tapauksessa aina. Vain sitä kautta ihminen voi selviytyä traumoistaan. Siis ihminen löytää ratkaisun ongelmaansa lopulta ITSE - psykologi ei sitä tee hänen puolestaan. Jos ihminen ei tunne itseään eikä ole selvittänyt itselleen miksi käyttäytyy jossain tilanteessa juuri siten kuin käyttäytyy - ei voi tuntea toisiakaan eikä ymmärtää heidän käyttäytymistään.

On täysin normaalia myös selvitä itse omista traumoistaan. Käytännön psykologeja ovat esim. papit, kampaajat, baarimikot. Kirkossa, kampaamossa ja baareissa selvitetään tavanomaisemmat traumat. Unohtamatta kenenkään ystävää/ystäviä. Psykologeja ei tarvittaisi läheskään tässä mittakaavassa, jos kaikki tuntisivat itsensä läpikotaisin, kaikilla olisi sukulaisia, ystäviä ja tuttavia, joiden kanssa pohtia ongelmiaan - silloin ongelmista ei pääsisi kehittymään elämää suurempia traumoja.

Sanoit, että mitä useampia traumoja, sitä haavoittuvammaksi ihminen tulee. Aivan varmasti, ellei hän kykene selvitymään traumoistaan vaan ne "vyöryävät" hänen päällensä - eikä hän edes hae apua. Silloin on jo totaalisen kadoksissa itseltään, ts. hänen perusitsetuntonsa on aivan alkutekijöissään; sellaista ihmistä on todella vaikea hoitaa.

Normaalisti yhden ainoankin todella traumaattisen ja vaikean asian ihminen on kohdannut - hän selvityy seuraavasta huikean paljon nopeammin. "Se mikä ei tapa, vahvistaa" - sanoo vanha sanonta. Jos kerran tuntuu kunnolla siltä, että henki lähtee - velloo tuskissaan viikkoja tai kuukausiakin - ja sen jälkeen pikkuhiljaa jatkaa paluuta normaaliin elämään - niin sen jälkeen ei todellakaan seuraavan vaikean/ahdistavan/pelottavan asia kohtaaminen tunnu niin vaikealta. KOSKA on jo selvitynyt voittajana yhdestä.

Lue lisää

vaikka et ole psykologi, niin osaat varmaan sitten mainita lähteen, jossa todetaan, että mitä useampia traumaattisia kokemuksia ihmisellä on, sitä paremmin hän selviää traumaattisista tilanteista. Suomalaisiin sanalaskuihin on turha luottaa, ne ovat taas kerran sitä mutu-tuntumaa. "Joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa".

katinka* kirjoitti:

rakkaudesta ja kaikista osatekijöistä, vahvistaako traumat lasta/nuorta vai lannistaako entisestään.

Työskentelen itse lasten ja nuorten sijaishuollossa. Olen tavannut esimerkillisen paljon nuoria, jotka sitkeästi taistelevat ja onnistuvat selvittämään traumansa, pääsemään irti päihdeongelmastaan, luomaan uudestaan kontaktin vanhempaansa/vanhempiinsa - vaikka siihen on joskus kulunut aikaa kymmenen vuotta - eli suurimman osan elämästään. Kuitenkin lasten ja nuorten traumat ovat monen yhtälön tulos. Ei vanhempien avioeron seuraus. Moni kokee kaottisen ja traumaattisen lapsuuden juuri siksi, että vanhempansa elävät yhdessä, vaikkeivät sitä osaa eikä hallitse mitenkään. Vanhempien kokema tuska ja ahdistus parisuhteessa sekä molempien henkilökohtaiset ongelmat edesauttavat suuresti niiden siirtymistä myös lapsiinsa.

Lue lisää

Ei kai kukaan ole väittänytkään, että kaikki ongelmat olisivat avioeron syytä, mutta on turhaa väittää, että avioerolla ei olisi haitallisia vaikutuksia. Avioero on selkeä riskitekijä lapsen kehitykselle.
Vanhempien kokema tuska parisuhteessa on usein seurausta selvittämättömistä lapsuuden kokemuksista, jotka heijastuvat parisuhteeseen. Näitä kokemuksia kannattaa ennemmin selvitellä terapiassa kuin erota.

katinka* kirjoitti:

rakkaudesta ja kaikista osatekijöistä, vahvistaako traumat lasta/nuorta vai lannistaako entisestään.

Työskentelen itse lasten ja nuorten sijaishuollossa. Olen tavannut esimerkillisen paljon nuoria, jotka sitkeästi taistelevat ja onnistuvat selvittämään traumansa, pääsemään irti päihdeongelmastaan, luomaan uudestaan kontaktin vanhempaansa/vanhempiinsa - vaikka siihen on joskus kulunut aikaa kymmenen vuotta - eli suurimman osan elämästään. Kuitenkin lasten ja nuorten traumat ovat monen yhtälön tulos. Ei vanhempien avioeron seuraus. Moni kokee kaottisen ja traumaattisen lapsuuden juuri siksi, että vanhempansa elävät yhdessä, vaikkeivät sitä osaa eikä hallitse mitenkään. Vanhempien kokema tuska ja ahdistus parisuhteessa sekä molempien henkilökohtaiset ongelmat edesauttavat suuresti niiden siirtymistä myös lapsiinsa.

Lue lisää

oikeassa tuon rakkauden suhteen. Ilman sitä ei ole mitään. Tosin jossain tapauksessa riittää välittäminen ja huolehtiminen.

toimia, kirjoitti:

vaikka et ole psykologi, niin osaat varmaan sitten mainita lähteen, jossa todetaan, että mitä useampia traumaattisia kokemuksia ihmisellä on, sitä paremmin hän selviää traumaattisista tilanteista. Suomalaisiin sanalaskuihin on turha luottaa, ne ovat taas kerran sitä mutu-tuntumaa. "Joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa".

Lue lisää

ovat myös käytännön psykologiaa. Niistä voi valita itselleen sopivimmat sovittelemalla niitä elämäänsä. Tuossa kertomassasi sananlaskussa esim. vitsan voi ajatella olevan "sanallinen pesäpallomaila", jota saattaa tarvita hyvin useinkin etenkin vähän vanhemman, ns. rajojaan etsivän lapsen kasvatuksessa.

Edelleenkin lasta pitää auttaa avoimesti kohtaamaan ja selvittämään ongelmansa. Eikä siihen tarvita yleensä ollenkaan psykologeja ja ammattiauttajia. Pitäisi myös muistaa, että suurimmat ongelmat ovatkin siellä missä niistä ei puhuta ollenkaan - on vihaa, ahdistusta, masennusta, mielialahäiriöitä - ja yksinäisyyttä. Suuri osa lasten mielenterveyshäiriöistä - jopa sairauksista jää hoitamatta - ja se ovat nimenomaan normaaleissa perheissä.

Oletko koskaan miettinyt mihin tarvitset "lähteitä"? Miksi tilastot ovat sinulle niin tärkeitä? Ongelmia voidaan hoitaa ja ratkaista ilman tilastoja ja tutkimuksia. Jos jäädään tuijottamaan tutkimuksiin, ei se kenenkään elämänlaatua paranna.

tarttua kirjoitti:

Jos on paha olo, kannattaa mennä terapiaan. Puolison vastuulle ei omaa pahaa oloaan voi kaataa. Vanhemmat voivat ottaa vastuuta lapsensa tunnetiloista, mutta aikuinen on itse vastuussa itsestään. Parisuhde ei voi olla terapiasuhde. Avioero on harvoin ratkaisu pahaan oloon!

Lue lisää

Kuulehan, juuri sen takia, ettei parisuhde voi olla terapia- tai huoltosuhdekaan, avioero on useimmiten paras ratkaisu huonoon oloon - jos siltä tuntuu, jos sitä tahtoo ja järkikin niin sanoo.

judy* kirjoitti:

ovat myös käytännön psykologiaa. Niistä voi valita itselleen sopivimmat sovittelemalla niitä elämäänsä. Tuossa kertomassasi sananlaskussa esim. vitsan voi ajatella olevan "sanallinen pesäpallomaila", jota saattaa tarvita hyvin useinkin etenkin vähän vanhemman, ns. rajojaan etsivän lapsen kasvatuksessa.

Edelleenkin lasta pitää auttaa avoimesti kohtaamaan ja selvittämään ongelmansa. Eikä siihen tarvita yleensä ollenkaan psykologeja ja ammattiauttajia. Pitäisi myös muistaa, että suurimmat ongelmat ovatkin siellä missä niistä ei puhuta ollenkaan - on vihaa, ahdistusta, masennusta, mielialahäiriöitä - ja yksinäisyyttä. Suuri osa lasten mielenterveyshäiriöistä - jopa sairauksista jää hoitamatta - ja se ovat nimenomaan normaaleissa perheissä.

Oletko koskaan miettinyt mihin tarvitset "lähteitä"? Miksi tilastot ovat sinulle niin tärkeitä? Ongelmia voidaan hoitaa ja ratkaista ilman tilastoja ja tutkimuksia. Jos jäädään tuijottamaan tutkimuksiin, ei se kenenkään elämänlaatua paranna.

Lue lisää

vaikka perheen äiti kävisikin baareissa ja viettäisi useitakin kosteita iltoja viikossa..samaan aikaan tuo nainen viettää yönsä vieraiden miesten luona..ja palaa kotiinsa,jos muistaa että hällä olisin se lapsi ja mies kotona?!

Tai jos nainen on väkivaltainen ja käyttää henkistä,ja jopa fyysistä väkivaltaa miestä/lapsia kohtaan?
Sekinkö pitäisi sietää?

Kummastakohan enemmän traumoja syntyy,siitä että koti pysyy vakaana avioeron johdosta..vai siitä että lapsi joutuu näkemään selllaista mikä ei ole lapsen silmille tarkoitettu?
Toista ihmistä kun ei voi muuttaa..ja kaikkia ei vaan ole luotu vastuullisisksi vanhemmiksi.

tarttua kirjoitti:

Jos on paha olo, kannattaa mennä terapiaan. Puolison vastuulle ei omaa pahaa oloaan voi kaataa. Vanhemmat voivat ottaa vastuuta lapsensa tunnetiloista, mutta aikuinen on itse vastuussa itsestään. Parisuhde ei voi olla terapiasuhde. Avioero on harvoin ratkaisu pahaan oloon!

Lue lisää

on mitä mainioin ratkaisu toimimattomaan parisuhteeseen, jossa toinen ei korvaansa lotkauta muutokselle eikä parannusehdotuksille. Samoin ero on ainoa vaihtoehto, jos on kysymys mielenterveydenhäiriöistä, joita toinen ei itsellään myönnä. Hyvin monet esim. masennukseen, kaksi-suuntaiseen mielialahäiriöön sairastuneet eivät sairauttaan myönnä (kuten eivät alkoholistitkaan). Kyllä siinä tapauksessa ei-sairastuneella vanhemmalla on kaikki vastuu suojella lasta - ja erota. Mutta pahoissa tapauksissa molemmat vanhemmat ovat henkisesti täysin kyvyttömiä toimimaan ja ajattelemaan järkevästi.

Tiedän tapauksia, joissa ei erota, vaikka tämän tästä nyrkit tai leipäveitsi heiluu. Ja sosiaaliviranomaiset ovat myös kyvyttömiä tekemään mitään - ellei juuri LASTA yritetä puukottaa - ja niinhän se ei ole: vanhempansa vain osoittavat rakkauttaan toisilleen - riippuvuutta, omia traumojaan tai mitä lie - hieman väkivaltaisemmalla tavalla. Tämän takia (esimerkiksi) on täysin vastuutonta väittää, että lapsi saa aina erosta traumoja ja yhdessä olisi pysyttävä hinnalla millä hyvänsä. Ihmiset , jotka kaikkein eniten ovat terapian tarpeessa harvoin menevät sinne vapaaehtoisesti. Eikä ketään voi auttaa pakolla. Näistä moniongelmaisista vanhemmista suurella osalla on lapsia, jotka joutuvat vuodesta toiseen katselemaan vanhempien epätoivoista elämää.

perusteella kirjoitti:

En tietenkään kirjoitakaan sinun tapauksestasi, vaan pyrin käsittelemään asioita yleisellä tasolla. Et selvästikään halua kerätä objektiivista tietoa ja kutsut sitä höpinäksi. Avioeron vaikutukset lapsiin ovat kiistattomasti vahingollisia YLEISELLÄ TASOLLA!

"Lasta ei pidä suojella traumoilta - hän saa niitä jokatapauksessa. Heitä pitää auttaa käsittelemään niitä ja menemään eteenpäin."

Aivan kamalaa tekstiä ja osoittaa, ettet edes ymmärrä, mitä traumaattisella tapahtumalla tarkoitetaan. Mieti vähän ennen kuin kirjoitat ja älä kirjoita asioista, joita et tiedä ja tunne.

Lue lisää

tapahtumalla tarkoitetaan asiaa, joka
- muodostaa uhan terveydelle tai hengelle
- saa tuntemaan itsensä voimattomaksi ylivoimaisen pelon edessä
- ylittää oman selvitymiskyvyn
- se hajottaa oletuksen inhimillisestä ja fyysisestä turvallisuudesta

Ihmisten -ml. lapset selvitymiskyky traumoista on todella vaihteleva. Lisäksi jotkut lapset eivät saa edes vanhempiensa suorittamasta pahoinpitelystään tai muusta kaltoinkohtelusta traumaa. Pelkästään stressiä. Tutkimuksissa (objektiivista tietoa) on osoitettu, että turvattomassa yhteisössä elävät lapset ovat tottuneet kaltoinkohteluun ja osaavat odottaa sitä. Tämä sama pätee kaikkeen muuhunkin käyttäytymiseen. Esimerkkinä entiset (silloin uudet) naapurimme. Perheen vanhemmat pitivät pirskeitä kolme päivää yötä peräkkäin. Kaljatökit suhisi ja viina haisi meidänkin pihalle. Perheen nuoret soittivat musiikkia ja metelöivät kavereidensa kanssa. Vieraiden mukana oli myös nuorempia lapsia, jotka välistä kiukuttelivat ja itkivät (olisivat varmasti kiukutelleet ja itkeneet, vaikkeivät vanhempnsa olisi juoneet muuta kuin kahvia). Valitin omille lapsilleni "millaista noidenkin lasten elämä oikein on, todella kamalaa, suorastaan surkeaa", johon vanhin lapseni vastasi "niin, sinun täydellisestä näkökulmastasi käsin kyllä - nuo lapset ovat varmaan jo tottuneet vanhempiensa touhuun eivät varmaan revi siitä kovin paljoa stressiä". Näin se menee. Siitä muistin myös millaisia omasta mielestäni kaameita asioita äitini oli joutunut kokemaan - mutta hänkään ei repinyt niistä stressiä - olivat siihen aikaan niin ennakoitavia ja odotettavissa olevia asioita - hänen elämässään.

Tämän takia mikään asia ei ole kiistattomasti vahingollista kaikille. Kukaan ei ole "yleinen taso", josta tuli mieleen lapset, jotka tahtovat jotain koska "kaikilla muillakin on". Kaikilla muilla ei oikeasti ole. Ei ole olemassa yleistä tasoa - on vain tietty määrä yksilöitä, joiden omasta elämästä tutkimukset on koottu.

judy* kirjoitti:

ovat myös käytännön psykologiaa. Niistä voi valita itselleen sopivimmat sovittelemalla niitä elämäänsä. Tuossa kertomassasi sananlaskussa esim. vitsan voi ajatella olevan "sanallinen pesäpallomaila", jota saattaa tarvita hyvin useinkin etenkin vähän vanhemman, ns. rajojaan etsivän lapsen kasvatuksessa.

Edelleenkin lasta pitää auttaa avoimesti kohtaamaan ja selvittämään ongelmansa. Eikä siihen tarvita yleensä ollenkaan psykologeja ja ammattiauttajia. Pitäisi myös muistaa, että suurimmat ongelmat ovatkin siellä missä niistä ei puhuta ollenkaan - on vihaa, ahdistusta, masennusta, mielialahäiriöitä - ja yksinäisyyttä. Suuri osa lasten mielenterveyshäiriöistä - jopa sairauksista jää hoitamatta - ja se ovat nimenomaan normaaleissa perheissä.

Oletko koskaan miettinyt mihin tarvitset "lähteitä"? Miksi tilastot ovat sinulle niin tärkeitä? Ongelmia voidaan hoitaa ja ratkaista ilman tilastoja ja tutkimuksia. Jos jäädään tuijottamaan tutkimuksiin, ei se kenenkään elämänlaatua paranna.

Lue lisää

enkä pelkää lukea ikävääkin tietoa, vaikka se ei olisikaan minulle itselle mieluisaa. Pyrin lukemaan mahdollisimman paljon tutkimuksia pysyäkseni mukana tieteen nopeassa kehityksessä, enkä todellakaan halua toimia mutu-pohjalta (mainitsemasi "käytännön psykologia"). Tässä väittelyssä menevät puurot ja vellit sekaisin. Halusin nostaa esille sen tosiseikan, että avioero on lapsen elämää järkyttävä tapahtuma ja lapsen selviämiseen täytyy kiinnittää huomiota eikä ajatella, että avioero on vain pikku juttu, johon voi suhtautua kevyesti.

sheena* kirjoitti:

tapahtumalla tarkoitetaan asiaa, joka
- muodostaa uhan terveydelle tai hengelle
- saa tuntemaan itsensä voimattomaksi ylivoimaisen pelon edessä
- ylittää oman selvitymiskyvyn
- se hajottaa oletuksen inhimillisestä ja fyysisestä turvallisuudesta

Ihmisten -ml. lapset selvitymiskyky traumoista on todella vaihteleva. Lisäksi jotkut lapset eivät saa edes vanhempiensa suorittamasta pahoinpitelystään tai muusta kaltoinkohtelusta traumaa. Pelkästään stressiä. Tutkimuksissa (objektiivista tietoa) on osoitettu, että turvattomassa yhteisössä elävät lapset ovat tottuneet kaltoinkohteluun ja osaavat odottaa sitä. Tämä sama pätee kaikkeen muuhunkin käyttäytymiseen. Esimerkkinä entiset (silloin uudet) naapurimme. Perheen vanhemmat pitivät pirskeitä kolme päivää yötä peräkkäin. Kaljatökit suhisi ja viina haisi meidänkin pihalle. Perheen nuoret soittivat musiikkia ja metelöivät kavereidensa kanssa. Vieraiden mukana oli myös nuorempia lapsia, jotka välistä kiukuttelivat ja itkivät (olisivat varmasti kiukutelleet ja itkeneet, vaikkeivät vanhempnsa olisi juoneet muuta kuin kahvia). Valitin omille lapsilleni "millaista noidenkin lasten elämä oikein on, todella kamalaa, suorastaan surkeaa", johon vanhin lapseni vastasi "niin, sinun täydellisestä näkökulmastasi käsin kyllä - nuo lapset ovat varmaan jo tottuneet vanhempiensa touhuun eivät varmaan revi siitä kovin paljoa stressiä". Näin se menee. Siitä muistin myös millaisia omasta mielestäni kaameita asioita äitini oli joutunut kokemaan - mutta hänkään ei repinyt niistä stressiä - olivat siihen aikaan niin ennakoitavia ja odotettavissa olevia asioita - hänen elämässään.

Tämän takia mikään asia ei ole kiistattomasti vahingollista kaikille. Kukaan ei ole "yleinen taso", josta tuli mieleen lapset, jotka tahtovat jotain koska "kaikilla muillakin on". Kaikilla muilla ei oikeasti ole. Ei ole olemassa yleistä tasoa - on vain tietty määrä yksilöitä, joiden omasta elämästä tutkimukset on koottu.

Lue lisää

Avioeron vaikutuksiin ei ole syytä suhtautua kevyesti, vaan kuunnella lapsia herkällä korvalla. Turvallisissa oloissa eläneelle lapselle avioero on usein elämän rankin kokemus.

judy* kirjoitti:

Kuulehan, juuri sen takia, ettei parisuhde voi olla terapia- tai huoltosuhdekaan, avioero on useimmiten paras ratkaisu huonoon oloon - jos siltä tuntuu, jos sitä tahtoo ja järkikin niin sanoo.

Lue lisää

apua puolisolle, jolla on huono olo.

katinka* kirjoitti:

on mitä mainioin ratkaisu toimimattomaan parisuhteeseen, jossa toinen ei korvaansa lotkauta muutokselle eikä parannusehdotuksille. Samoin ero on ainoa vaihtoehto, jos on kysymys mielenterveydenhäiriöistä, joita toinen ei itsellään myönnä. Hyvin monet esim. masennukseen, kaksi-suuntaiseen mielialahäiriöön sairastuneet eivät sairauttaan myönnä (kuten eivät alkoholistitkaan). Kyllä siinä tapauksessa ei-sairastuneella vanhemmalla on kaikki vastuu suojella lasta - ja erota. Mutta pahoissa tapauksissa molemmat vanhemmat ovat henkisesti täysin kyvyttömiä toimimaan ja ajattelemaan järkevästi.

Tiedän tapauksia, joissa ei erota, vaikka tämän tästä nyrkit tai leipäveitsi heiluu. Ja sosiaaliviranomaiset ovat myös kyvyttömiä tekemään mitään - ellei juuri LASTA yritetä puukottaa - ja niinhän se ei ole: vanhempansa vain osoittavat rakkauttaan toisilleen - riippuvuutta, omia traumojaan tai mitä lie - hieman väkivaltaisemmalla tavalla. Tämän takia (esimerkiksi) on täysin vastuutonta väittää, että lapsi saa aina erosta traumoja ja yhdessä olisi pysyttävä hinnalla millä hyvänsä. Ihmiset , jotka kaikkein eniten ovat terapian tarpeessa harvoin menevät sinne vapaaehtoisesti. Eikä ketään voi auttaa pakolla. Näistä moniongelmaisista vanhemmista suurella osalla on lapsia, jotka joutuvat vuodesta toiseen katselemaan vanhempien epätoivoista elämää.

Lue lisää

ja että yhdessä olisi pysyttävä hinnalla millä hyvänsä. Täysin vastuutonta on esittää, että avioero olisi pikku juttu, joka ei vaikuta lapsiin negatiivisesti.

judy* kirjoitti:

ovat myös käytännön psykologiaa. Niistä voi valita itselleen sopivimmat sovittelemalla niitä elämäänsä. Tuossa kertomassasi sananlaskussa esim. vitsan voi ajatella olevan "sanallinen pesäpallomaila", jota saattaa tarvita hyvin useinkin etenkin vähän vanhemman, ns. rajojaan etsivän lapsen kasvatuksessa.

Edelleenkin lasta pitää auttaa avoimesti kohtaamaan ja selvittämään ongelmansa. Eikä siihen tarvita yleensä ollenkaan psykologeja ja ammattiauttajia. Pitäisi myös muistaa, että suurimmat ongelmat ovatkin siellä missä niistä ei puhuta ollenkaan - on vihaa, ahdistusta, masennusta, mielialahäiriöitä - ja yksinäisyyttä. Suuri osa lasten mielenterveyshäiriöistä - jopa sairauksista jää hoitamatta - ja se ovat nimenomaan normaaleissa perheissä.

Oletko koskaan miettinyt mihin tarvitset "lähteitä"? Miksi tilastot ovat sinulle niin tärkeitä? Ongelmia voidaan hoitaa ja ratkaista ilman tilastoja ja tutkimuksia. Jos jäädään tuijottamaan tutkimuksiin, ei se kenenkään elämänlaatua paranna.

Lue lisää

eikä perusteluksi riitä, että "asia on näin" tai "tämä on minun mielipiteeni". Kirjoitat tutkimuksista ja esität, että mitä useampia traumoja lapsi kohtaa, sitä paremmin hän kestää tulevia traumoja. Jos väität näin, olisi asiallista pystyä perustelemaan väite jollain tapaa ts. mainita, mistä olet moisen tiedon saanut. On vastuutonta kirjoittaa asioista, joita ei oikeasti tunne.

viittaat kirjoitti:

Avioeron vaikutuksiin ei ole syytä suhtautua kevyesti, vaan kuunnella lapsia herkällä korvalla. Turvallisissa oloissa eläneelle lapselle avioero on usein elämän rankin kokemus.

Lue lisää

mihinkään tutkimukseen lapsen suhtautumisesta avioeroon - vaan tutkimuksiin, jotka käsittelevät traumojen/stressin syntyä ja niistä selviytymisestä.

Minua on aina kiehtonut, miksi joku tekee itsemurhan, kun puoliso jättää ja toinen vastaavassa tilanteessa kohottaa olkapäitä ja sanoo "hyvä kun vihdoin pääsin eroon". Tai nuori sydänsuruissaan viiltää ranteensa auki "poikaystävä jätti, elämälläni ei ole enää mitään merkitystä". Toinen vastaavassa tilanteessa sanoo "uutta kehiin".

Lasta pitää rohkaista löytämään oma itsensä - ja auttaa selviytymään. Ei ole niin suurta ongelmaa, etteikö sitä voisi ratkaista ja siitä päästä yli. Usein myös lapset haluavat sitä mitä on ollut - vanhaa. He eivät pysty ajattelemaan, että uusi voi olla entistä parempaa. Tosin meillä aikuisillakin nämä asiat ovat usein hukassa - siksi lapsilla on paha olla niin liitoissaan pysyvien kuin eronneiden vanhempiensa kanssa. Yleensä kaikki menee silti hyvin. Nou hätä.

Ainakin sellainen asiantuntija kuin Patricia M. Crittenden on hoitanut ja tutkinut mm. pahoinpideltyjen lasten kiintymyssuhteita, ja niiden vaikutusta lapsen kehitykseen. Kun lukee tai tekee havaintoja lapsiin suoraan kohdistuneista todellisista väärinkäytöksistä tai jopa rikoksista (seksuaalinen hyväksikäyttö, raiskaus) - avioero tuntuu niiden rinnalla todella tavalliselta asialta, jonka yli lapsi aivan varmasti pääsee häntä tukemalla. Ellei pääse, on paljon muutakin pielessä.

pystyä perustelemaan, kirjoitti:

eikä perusteluksi riitä, että "asia on näin" tai "tämä on minun mielipiteeni". Kirjoitat tutkimuksista ja esität, että mitä useampia traumoja lapsi kohtaa, sitä paremmin hän kestää tulevia traumoja. Jos väität näin, olisi asiallista pystyä perustelemaan väite jollain tapaa ts. mainita, mistä olet moisen tiedon saanut. On vastuutonta kirjoittaa asioista, joita ei oikeasti tunne.

Lue lisää

Nämä palstathan ovat juuri sitä varten, että tänne voi kirjoittaa "mielestäni asia on näin" "tämä on mielipiteeni".

Jokainen saa olla ihan mitä mieltä vaan - riippumatta niistä syistä, jotka mielipiteeseen ovat johtaneet. Jokaisella on myös täysi oikeus puhua kaikki asiat läpi "mutu-tuntumalta" - se ei ole ainakaan huonompi toimintamalli kuin lukea "totuuksia" kirjoista. Normaalit ihmiset pystyvät toimimaan läpi elämänsä mutu-tuntumalta, miltäs muultakaan - kaikki eivät ole tutkimusfriikkejä. Mutu-tuntuma kertoo kunkin henkilökohtaiseen elämään liittyviä, hyväksi havaittuja totuuksia paitsi omasta elämästä, myös hänen koko sosiaalisesta kentästään. Jokainen tietää useinmiten JOTAIN keskustelun aiheesta. Yleensä ihmiset sanovat "en tiedä siitä mitään", elleivät tiedä. Jos joku sanoo tietävänsä jotain - ja toisen mielestä asia on juuri päinvastoin - niin kumpikin voi olla täysin oikeassa. Ei ole olemassa yhtä ainoaa oikeaa tapaa toimia. Siksi suhtaudun todella varauksella joihinkin tässäkin ketjussa oleviin kirjoituksiin. Joku väitti olevansa psykologi - ja käytti sanoja "kiistaton" ja "ehdoton". Mikään ei ole kiistatonta eikä ehdotonta - etenkään psykologiassa ja ihmisen mielen toiminnassa.

vastuulla kirjoitti:

"On hullua kuvitella, että muut voivat hyvin, jos minä voin huonosti. Tai minä voin hyvin, jos muut voivat huonosti."

Sillä, että puoliso voi huonosti, ei välttämättä ole mitään tekemistä parisuhteen kanssa. Ihmisen on itse otettava vastuu omasta pahasta olostaan. Ei kukaan toinen voi ottaa sellaista vastuuta eikä odottaa, että puoliso poistaa pahan olon jollain maagisella tavalla. Sellainen odotus on hyvin lapsenomainen.

Tilastoista ja tutkimuksista saatu data on puolueetonta. Ei kannata halveksi tiedettä ja tutkimusta sen pohjalta, että ei itse ymmärrä niiden tuloksia. Tutkimukset osoittavat kiistatta avioerojen olevan haitallisia lapsen kehitykselle.

Lue lisää

lukenut hurjia tutkimuksia laiminlyödyistä, pahoinpidellyistä, raiskatuista, seksuaalisesti hyväksikäytetyistä (vuosia), kidutetuista lapsista. Missään ei sanottu, että väkivalta on kiistatta osoitettu olevan haitaksi lapsen kehitykselle! Lapsilla on nimittäin ilmiömäinen kyky selviytyä kokemastaan - mitä kamalaa se sitten olikin. JA huomioitavaa oli etenkin, että väkivaltaisen lapsuuden kokeneet selvityivät myös aikuiselämänsä ongelmista ja traumoista paremmin kuin rauhallisen lapsuuden viettäneet. Tältä pohjalta en yhtään ihmettele, ettei oman lapsuutensa pumpulissa viettänyt psykologi, joka on perehtynyt kaikkeen vain kirjoista käsin, voi alkuunkaan ymmärtää miten voisi auttaa traumaattista lasta. Joten tyytyy sormi pystyssä osoittamaan vanhempia "so so - ei saa erota".

sheena* kirjoitti:

lukenut hurjia tutkimuksia laiminlyödyistä, pahoinpidellyistä, raiskatuista, seksuaalisesti hyväksikäytetyistä (vuosia), kidutetuista lapsista. Missään ei sanottu, että väkivalta on kiistatta osoitettu olevan haitaksi lapsen kehitykselle! Lapsilla on nimittäin ilmiömäinen kyky selviytyä kokemastaan - mitä kamalaa se sitten olikin. JA huomioitavaa oli etenkin, että väkivaltaisen lapsuuden kokeneet selvityivät myös aikuiselämänsä ongelmista ja traumoista paremmin kuin rauhallisen lapsuuden viettäneet. Tältä pohjalta en yhtään ihmettele, ettei oman lapsuutensa pumpulissa viettänyt psykologi, joka on perehtynyt kaikkeen vain kirjoista käsin, voi alkuunkaan ymmärtää miten voisi auttaa traumaattista lasta. Joten tyytyy sormi pystyssä osoittamaan vanhempia "so so - ei saa erota".

Lue lisää

koska kirjoitat asioista, joista et tiedä mitään. Ei kannata esiintyä asiantuntijana ja puoskaroida, jos et työskentele alalla etkä tunne tutkimuksia.

sheena* kirjoitti:

Nämä palstathan ovat juuri sitä varten, että tänne voi kirjoittaa "mielestäni asia on näin" "tämä on mielipiteeni".

Jokainen saa olla ihan mitä mieltä vaan - riippumatta niistä syistä, jotka mielipiteeseen ovat johtaneet. Jokaisella on myös täysi oikeus puhua kaikki asiat läpi "mutu-tuntumalta" - se ei ole ainakaan huonompi toimintamalli kuin lukea "totuuksia" kirjoista. Normaalit ihmiset pystyvät toimimaan läpi elämänsä mutu-tuntumalta, miltäs muultakaan - kaikki eivät ole tutkimusfriikkejä. Mutu-tuntuma kertoo kunkin henkilökohtaiseen elämään liittyviä, hyväksi havaittuja totuuksia paitsi omasta elämästä, myös hänen koko sosiaalisesta kentästään. Jokainen tietää useinmiten JOTAIN keskustelun aiheesta. Yleensä ihmiset sanovat "en tiedä siitä mitään", elleivät tiedä. Jos joku sanoo tietävänsä jotain - ja toisen mielestä asia on juuri päinvastoin - niin kumpikin voi olla täysin oikeassa. Ei ole olemassa yhtä ainoaa oikeaa tapaa toimia. Siksi suhtaudun todella varauksella joihinkin tässäkin ketjussa oleviin kirjoituksiin. Joku väitti olevansa psykologi - ja käytti sanoja "kiistaton" ja "ehdoton". Mikään ei ole kiistatonta eikä ehdotonta - etenkään psykologiassa ja ihmisen mielen toiminnassa.

Lue lisää

täytyy myös pystyä perustelemaan väitteet muullakin kuin mutu-tuntumalla. On ihan ok kirjoittaa, että "minun mielestäni" asia on niin tai näin, mutta ei kannata kirjoittaa, että tutkimuksissa on todettu asian olevan näin, jos ei pysty perustelemaan väitettään ja viittaamaan siihen lähteeseen, josta tieto on saatu.
Ihmisen mielen toiminnasta ja lapsen kehityksestä on kerätty jo paljonkin tietoa ja se tieto on kumuloituvaa. Psykologia on tiede, joka menee jatkuvasti eteenpäin ja on aika typerää nimittää ihmistä, joka haluaa perehtyä tähän tietoon "tutkimusfriikiksi". Argumentit pitää pystyä perustelemaan, jos niitä esittää. Ei kannata yrittää hämärtää sitä tosiasiaa, että omat mielipiteet ovat vain omia mielipiteitä, eivät perusteltua tietoa.

sheena* kirjoitti:

lukenut hurjia tutkimuksia laiminlyödyistä, pahoinpidellyistä, raiskatuista, seksuaalisesti hyväksikäytetyistä (vuosia), kidutetuista lapsista. Missään ei sanottu, että väkivalta on kiistatta osoitettu olevan haitaksi lapsen kehitykselle! Lapsilla on nimittäin ilmiömäinen kyky selviytyä kokemastaan - mitä kamalaa se sitten olikin. JA huomioitavaa oli etenkin, että väkivaltaisen lapsuuden kokeneet selvityivät myös aikuiselämänsä ongelmista ja traumoista paremmin kuin rauhallisen lapsuuden viettäneet. Tältä pohjalta en yhtään ihmettele, ettei oman lapsuutensa pumpulissa viettänyt psykologi, joka on perehtynyt kaikkeen vain kirjoista käsin, voi alkuunkaan ymmärtää miten voisi auttaa traumaattista lasta. Joten tyytyy sormi pystyssä osoittamaan vanhempia "so so - ei saa erota".

Lue lisää

tutkimus, jossa todetaan, että väkivalta ei olisi haitaksi lapsen kehitykselle.

"JA huomioitavaa oli etenkin, että väkivaltaisen lapsuuden kokeneet selvityivät myös aikuiselämänsä ongelmista ja traumoista paremmin kuin rauhallisen lapsuuden viettäneet."

Tämä väite on aivan tuulesta temmattu. Älä nyt kirjoita aivan täyttä p...kaa. Lue esim. Jaana Haapasalon tutkimus, jossa käsitellään suomalaisten vankien lapsuudenkokemuksia.

Toisten lapsuudenkokemuksista et voi tehdä kovinkaan pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Paljastat sen sijaan itsestäsi aika paljon. Olet luultavasti itse halunnut erota, etkä halua nähdä avioeron vaikutuksia lapsiisi. Oma lapsuudenkotisi on ollut rikkonainen ja et ole muodostanut turvallista kiintymyssuhdetta äitiisi. Ongelmat lapsuudenperheessäsi ovat peräisin jo useamman sukupolven ajalta. Et ole kovinkaan koulututettu ja kahdehdit akateemisesti koulutettuja.

sheena* kirjoitti:

mihinkään tutkimukseen lapsen suhtautumisesta avioeroon - vaan tutkimuksiin, jotka käsittelevät traumojen/stressin syntyä ja niistä selviytymisestä.

Minua on aina kiehtonut, miksi joku tekee itsemurhan, kun puoliso jättää ja toinen vastaavassa tilanteessa kohottaa olkapäitä ja sanoo "hyvä kun vihdoin pääsin eroon". Tai nuori sydänsuruissaan viiltää ranteensa auki "poikaystävä jätti, elämälläni ei ole enää mitään merkitystä". Toinen vastaavassa tilanteessa sanoo "uutta kehiin".

Lasta pitää rohkaista löytämään oma itsensä - ja auttaa selviytymään. Ei ole niin suurta ongelmaa, etteikö sitä voisi ratkaista ja siitä päästä yli. Usein myös lapset haluavat sitä mitä on ollut - vanhaa. He eivät pysty ajattelemaan, että uusi voi olla entistä parempaa. Tosin meillä aikuisillakin nämä asiat ovat usein hukassa - siksi lapsilla on paha olla niin liitoissaan pysyvien kuin eronneiden vanhempiensa kanssa. Yleensä kaikki menee silti hyvin. Nou hätä.

Ainakin sellainen asiantuntija kuin Patricia M. Crittenden on hoitanut ja tutkinut mm. pahoinpideltyjen lasten kiintymyssuhteita, ja niiden vaikutusta lapsen kehitykseen. Kun lukee tai tekee havaintoja lapsiin suoraan kohdistuneista todellisista väärinkäytöksistä tai jopa rikoksista (seksuaalinen hyväksikäyttö, raiskaus) - avioero tuntuu niiden rinnalla todella tavalliselta asialta, jonka yli lapsi aivan varmasti pääsee häntä tukemalla. Ellei pääse, on paljon muutakin pielessä.

Lue lisää

tutkimukset kiintymyssuhteista liittyvät avioeron vaikutuksiin?? Crittenden käsittääkseni esittää, että kiintymyssuhteen ongelmat lapsuudessa heijastuvat aikuselämään ja monet vanhemmat tarvitsisivat apua vanhemmuuteensa. Ei kai se, että pahoinpidellyt ja raiskatut lapset selviävät JOLLAKIN tavoin, oikeuta kirjoittamaan, että avioerolla ei olisi vaikutuksia lapsiin.

"Lasta pitää rohkaista löytämään oma itsensä - ja auttaa selviytymään. "
Millaisin keinoin auttaisit lasta, joka kipuilee? En usko, että lapselle, joka suree avioeroa, kannattaa sanoa, että nyt on kaikki paremmin, jos lapsesta ei tunnu siltä. En tiedä, missä piireissä avioero on tavallinen asia ja pikkujuttu?

sheena* kirjoitti:

tapahtumalla tarkoitetaan asiaa, joka
- muodostaa uhan terveydelle tai hengelle
- saa tuntemaan itsensä voimattomaksi ylivoimaisen pelon edessä
- ylittää oman selvitymiskyvyn
- se hajottaa oletuksen inhimillisestä ja fyysisestä turvallisuudesta

Ihmisten -ml. lapset selvitymiskyky traumoista on todella vaihteleva. Lisäksi jotkut lapset eivät saa edes vanhempiensa suorittamasta pahoinpitelystään tai muusta kaltoinkohtelusta traumaa. Pelkästään stressiä. Tutkimuksissa (objektiivista tietoa) on osoitettu, että turvattomassa yhteisössä elävät lapset ovat tottuneet kaltoinkohteluun ja osaavat odottaa sitä. Tämä sama pätee kaikkeen muuhunkin käyttäytymiseen. Esimerkkinä entiset (silloin uudet) naapurimme. Perheen vanhemmat pitivät pirskeitä kolme päivää yötä peräkkäin. Kaljatökit suhisi ja viina haisi meidänkin pihalle. Perheen nuoret soittivat musiikkia ja metelöivät kavereidensa kanssa. Vieraiden mukana oli myös nuorempia lapsia, jotka välistä kiukuttelivat ja itkivät (olisivat varmasti kiukutelleet ja itkeneet, vaikkeivät vanhempnsa olisi juoneet muuta kuin kahvia). Valitin omille lapsilleni "millaista noidenkin lasten elämä oikein on, todella kamalaa, suorastaan surkeaa", johon vanhin lapseni vastasi "niin, sinun täydellisestä näkökulmastasi käsin kyllä - nuo lapset ovat varmaan jo tottuneet vanhempiensa touhuun eivät varmaan revi siitä kovin paljoa stressiä". Näin se menee. Siitä muistin myös millaisia omasta mielestäni kaameita asioita äitini oli joutunut kokemaan - mutta hänkään ei repinyt niistä stressiä - olivat siihen aikaan niin ennakoitavia ja odotettavissa olevia asioita - hänen elämässään.

Tämän takia mikään asia ei ole kiistattomasti vahingollista kaikille. Kukaan ei ole "yleinen taso", josta tuli mieleen lapset, jotka tahtovat jotain koska "kaikilla muillakin on". Kaikilla muilla ei oikeasti ole. Ei ole olemassa yleistä tasoa - on vain tietty määrä yksilöitä, joiden omasta elämästä tutkimukset on koottu.

Lue lisää

Kyllähän lapset todellakin tottuvat moniin asioihin, mutta ei se tarkoita sitä, että kaikki olisi hyvin näiden lasten elämässä. Käsitys siitä, että lapset kyllä selviävät vahingoittumattomina mistä vaan, on hyvin vanhanaikainen. Ongelmat siirtyvät eteenpäin seuraaviin sukupolviin ja aikuiselämään. Pystytkö näkemään selvästi, miten äitisi kokemat asiat ovat vaikuttaneet suhteeseenne ja omaan vanhemmuuteesi? Etkö tehnyt lastensuojeluilmoitusta, jos viina virtasi ja näit, että lapset voivat huonosti?

Crittendenin kirjoitti:

tutkimukset kiintymyssuhteista liittyvät avioeron vaikutuksiin?? Crittenden käsittääkseni esittää, että kiintymyssuhteen ongelmat lapsuudessa heijastuvat aikuselämään ja monet vanhemmat tarvitsisivat apua vanhemmuuteensa. Ei kai se, että pahoinpidellyt ja raiskatut lapset selviävät JOLLAKIN tavoin, oikeuta kirjoittamaan, että avioerolla ei olisi vaikutuksia lapsiin.

"Lasta pitää rohkaista löytämään oma itsensä - ja auttaa selviytymään. "
Millaisin keinoin auttaisit lasta, joka kipuilee? En usko, että lapselle, joka suree avioeroa, kannattaa sanoa, että nyt on kaikki paremmin, jos lapsesta ei tunnu siltä. En tiedä, missä piireissä avioero on tavallinen asia ja pikkujuttu?

Lue lisää

Toki avioerolla on jotain vaikutuksia lapsiin, myönteisiä sekä kielteisiä. Aivan samoin on jokaisen vanhemman avioliitollakin vaikutusta lapsiin, myönteisiä sekä kielteisiä: Millään ei kuitenkaan pystytä mittaamaan onko juuri tietyn yksittäisen avioliiton jatkumisella vai päättymisellä lapsen kehityksen eri osatekijöiden kannalta suotuisampi vaikutus.

Aivan ensin sanoisin lapselle, ettei ole kiellettyä surra eroa. Senjälkeen kysyisin lapselta mitä hän erossa suree eniten. Painottaisin todella paljon sitä, ettei ero johdu lapsesta. Puhuisin myös parisuhteesta yleensä - että se vanhempien välinen asia. He menivät naimisiin ja.... mutta nyt eivät enää tule toimeen keskenään tai ovat päättäneet erota. Hieman varttuneemmille lapsille ei ole ihan hullua kerttoa vanhempien omista tunteistaan - neutraalisti: "kyllä minäkin toivoin, että olisimme voineet jatkaa yhdessä, mutta se osoittautui liian vaikeaksi... aina ei käy niinkuin toivoo"

Pikkujuttu ero tuskin koskaan on. Tai mistä tietää? Mutta tavallinen juttu se on. Tunnen todella paljon ihmisiä kaikista yhteiskunta- ja ammattiryhmistä, yliopiston professorista rockmuusikkoon - heidän joukossaan eronneita on n. puolet. Omien lasten tuttavapiirissä on eronneita todella paljon enemmän - jopa 90% heidän kavereidensa vanhemmista ovat eronneet.

sheena* kirjoitti:

Toki avioerolla on jotain vaikutuksia lapsiin, myönteisiä sekä kielteisiä. Aivan samoin on jokaisen vanhemman avioliitollakin vaikutusta lapsiin, myönteisiä sekä kielteisiä: Millään ei kuitenkaan pystytä mittaamaan onko juuri tietyn yksittäisen avioliiton jatkumisella vai päättymisellä lapsen kehityksen eri osatekijöiden kannalta suotuisampi vaikutus.

Aivan ensin sanoisin lapselle, ettei ole kiellettyä surra eroa. Senjälkeen kysyisin lapselta mitä hän erossa suree eniten. Painottaisin todella paljon sitä, ettei ero johdu lapsesta. Puhuisin myös parisuhteesta yleensä - että se vanhempien välinen asia. He menivät naimisiin ja.... mutta nyt eivät enää tule toimeen keskenään tai ovat päättäneet erota. Hieman varttuneemmille lapsille ei ole ihan hullua kerttoa vanhempien omista tunteistaan - neutraalisti: "kyllä minäkin toivoin, että olisimme voineet jatkaa yhdessä, mutta se osoittautui liian vaikeaksi... aina ei käy niinkuin toivoo"

Pikkujuttu ero tuskin koskaan on. Tai mistä tietää? Mutta tavallinen juttu se on. Tunnen todella paljon ihmisiä kaikista yhteiskunta- ja ammattiryhmistä, yliopiston professorista rockmuusikkoon - heidän joukossaan eronneita on n. puolet. Omien lasten tuttavapiirissä on eronneita todella paljon enemmän - jopa 90% heidän kavereidensa vanhemmista ovat eronneet.

Lue lisää

ovatko vaikutukset myönteiset vai kielteiset. Jos kyseessä on aivan tavallinen parisuhde, kielteiset vaikutukset ovat suuremmat. Suomessa on liian paljon lapsia, joiden suhde etävanhempaan heikkenee ja tämä vaikutus on ainakin selvästi kielteinen.

Lapsille puhuminen on helppoa, jos kyseessä on hyvin hoidettu avioero, jossa eroa haluava osapuoli osaa seisoa omilla jaloillaan, kertoo selkeästi ja kunnioittavasti avioeron syyt omalta kannaltaan ja hoitaa kaikki käytännön asiat reilusti. Jos avioeron syy on toisen osapuolen toinen suhde, avioeron hoitaminen vaikeutuu huomattavasti. Pettäminen kertoo siitä, että pettäjä ei kunnioita puolisoaan tippaakaan ja silloin on mahdotonta odottaa, että petettykään käyttäytyisi kunnioittavasti. Lapsille puhuminen on tällöin hyvin vaikeaa. Harvoin näkee, että pettäjä ottaa täyden vastuun käytöksestään ja kertoo avioeron syistä rehellisesti lapsille. Mielestäni rehellisyys ja se, että lapset voivat luottaa aikuisten lupauksiin, on avioeron yhteydessä elintärkeää. Siksi "lässynlässyn"-selitykset kannattaa jättää vähemmälle ja seisoa reilusti omien tekojensa ja päätöstensä takana.

sheena* kirjoitti:

Toki avioerolla on jotain vaikutuksia lapsiin, myönteisiä sekä kielteisiä. Aivan samoin on jokaisen vanhemman avioliitollakin vaikutusta lapsiin, myönteisiä sekä kielteisiä: Millään ei kuitenkaan pystytä mittaamaan onko juuri tietyn yksittäisen avioliiton jatkumisella vai päättymisellä lapsen kehityksen eri osatekijöiden kannalta suotuisampi vaikutus.

Aivan ensin sanoisin lapselle, ettei ole kiellettyä surra eroa. Senjälkeen kysyisin lapselta mitä hän erossa suree eniten. Painottaisin todella paljon sitä, ettei ero johdu lapsesta. Puhuisin myös parisuhteesta yleensä - että se vanhempien välinen asia. He menivät naimisiin ja.... mutta nyt eivät enää tule toimeen keskenään tai ovat päättäneet erota. Hieman varttuneemmille lapsille ei ole ihan hullua kerttoa vanhempien omista tunteistaan - neutraalisti: "kyllä minäkin toivoin, että olisimme voineet jatkaa yhdessä, mutta se osoittautui liian vaikeaksi... aina ei käy niinkuin toivoo"

Pikkujuttu ero tuskin koskaan on. Tai mistä tietää? Mutta tavallinen juttu se on. Tunnen todella paljon ihmisiä kaikista yhteiskunta- ja ammattiryhmistä, yliopiston professorista rockmuusikkoon - heidän joukossaan eronneita on n. puolet. Omien lasten tuttavapiirissä on eronneita todella paljon enemmän - jopa 90% heidän kavereidensa vanhemmista ovat eronneet.

Lue lisää

ja asuinalueestasi, jos kerrot, että 90% lastesi kavereiden vanhemmista on eronnut. Asutko jossain Vantaan huonossa lähiössä? Ilmeisesti meille Suomeen on syntymässä samanlainen alaluokka kuin Britanniaan: monen polven työttömyyttä, huonoa koulutustasoa, vaikeuksia ja avioeroja. Helsingin kouluissa tämä ero näkyy jo selvästi. Parhaat koulut eriytyvät huonommista.

sosiaaliluokastasi kirjoitti:

ja asuinalueestasi, jos kerrot, että 90% lastesi kavereiden vanhemmista on eronnut. Asutko jossain Vantaan huonossa lähiössä? Ilmeisesti meille Suomeen on syntymässä samanlainen alaluokka kuin Britanniaan: monen polven työttömyyttä, huonoa koulutustasoa, vaikeuksia ja avioeroja. Helsingin kouluissa tämä ero näkyy jo selvästi. Parhaat koulut eriytyvät huonommista.

Lue lisää

En malta olla kommentoimatta.

Asun Espoossa, minulla on korkeakoulututkinto, kuten monilla ystävilläni, tuttavilla - puhumattakaan työkaveristani. Tunnen myös ammattikoulutuksen saaneita ja työttömiä (useimmat akateemisia. Vain lähihoitajille näyttää riittävän töitä) Tunnenpa myös harrastuksiini liittyen ihmisiä eri sosiaaliluokista. Eronneita on todella paljon (vähintään 60% - alle 50 vuotiaissa) - mutta yllätys: niin on uusperheitäkin! Sanoisiko että noista 60% eronneesta 40% on uudelleen aviossa. JA tämähän on siis täällä Espoossa... köyhemmällä Vantaalla on vaikeampaa solmia uusia liittoja, koska siihen ei ole varaa!

Tiedän tämän, koska eräs työkaverini, jolla on erittäin kohtuullinen, voisi sanoa hyvä, palkka - joutui muuttamaan Vantaalle, koska siellä on asunnot halvimpia pääkaupunkiseudulla. Toisaalta toinen työkaverini asuu Kauniaisissa uusperheineen - mutta hän onkin perinyt talon.

toimia, kirjoitti:

vaikka et ole psykologi, niin osaat varmaan sitten mainita lähteen, jossa todetaan, että mitä useampia traumaattisia kokemuksia ihmisellä on, sitä paremmin hän selviää traumaattisista tilanteista. Suomalaisiin sanalaskuihin on turha luottaa, ne ovat taas kerran sitä mutu-tuntumaa. "Joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa".

Lue lisää

psykologi Tommy Hellstenin kirjoja, esimerkiksi.

Oikeastaan kukaan ei voikaan ymmärtää miten traumoista selviytyy, ennenkuin on kokenut edes yhden "hyvä" trauman :).

Itselleni osa lapsuudesta ja nuoruusvuodet olivat melko kammottavaa kriisiaikaa. Vanhempani olivat täysin kyvyttömiä kohtamaan minun ongelmiani. Sisarella oli omat ongelmansa. Kaverit eivät tajunneet yhtään miksi minlla oli niin vaikeaa. Siihen aikaan ei oltu edes psykologeja keksitty - tai oli niitä - Helsingissä, liian kaukana.

Näin jälkikäteen diagnosoituna minulla oli syömishäiriöitä - ruoka ei maistunut, koska olin jäykkänä kauhusta. Oksetti. Olin alipainoinen. Myös paniikkihäiriö vaivasi. Pelkästään kaupassakäynti tuotti ylenmäärin tuskaa - pelkäsin vuosia etten selviä siitä. Pyörrytti ja huimasi. Joskus koulusta tullessa olin täysin varma, että kuolen siihen paikkaan. Pahimpina aikoina itkin kotona viikon putkeen - niin kauan, ettei kyyneleitä enää tullut. Valvoin öitä ja pelkäsin taas kuolemaa - sydämeni hakkasi jännityksestä kymmeniä luontejä lisää öiseen aikaan.

Aloin lukea psykologista kirjallisuutta - ja minulle selkeni paljon. Lukeminen kannattaa aina myös muutenkin: siitä oppii kirjoittamaan. Kirjoitinkin koulussa niin syvällisen psykologisia aineita, että opettaja sanoi niiden olevan parempia kuin abiturienteilla (oli 13v).

Kun olin peruskoulussa viimeisiä vuosia löysin pulpetistani 9. luokan kokeen, josta oli saatu 4 . Tuntemani nuori mies oli kirjoittanut siihen "APUA" - johon opettaja oli vastannut "autetaan kyllä, mutta ensin sinun pitää itse auttaa itseäsi".

Mietin, olisiko lapsuuteni ollut parempi ilman tuskaa, ahdistusta, pelkoa, jännitystä ym ym. Tulen aina siihen tulokseen, ettei se olisi parempi ollut - helpompi vain. Pitäisikö elämän olla helppoa? Ja jos niin miten helppoa?

Alkuperäiseen aiheeseen liittyen: toivoin usein lapsena, että vanhempani eroaisivat. En kestänyt heidän (tavanomaista) riitelyään - omasta tilanteestani johtuen. Onneksi isä oli viikot läpeensä töissä ja usein viikonloppuinakin - niin oli rauhallisempaa (vaikka äiti se rähisi, koska vastuu kaikesta oli hänellä, lapsista, kodista, töistään, talosta, pihasta, omasta äidistään...).

Haaveilin kotoa muutosta jo varhain. lapselle on tärkeintä rauhaisa ympäristö - missä voisi tarvittaessa keskittyä omien haavojen nuolemiseen. Jotkut lapset saavat asua molempien vanhempiensa luona - ja toiset taas joutuvat asumaan. Toiset eivät saa, toiset taas eivät haluakaan asua molempien vanhempien luona. Paras ratkaisu on yleensä joku näistä neljästä - tilanteen mukaan.

leena* kirjoitti:

psykologi Tommy Hellstenin kirjoja, esimerkiksi.

Oikeastaan kukaan ei voikaan ymmärtää miten traumoista selviytyy, ennenkuin on kokenut edes yhden "hyvä" trauman :).

Itselleni osa lapsuudesta ja nuoruusvuodet olivat melko kammottavaa kriisiaikaa. Vanhempani olivat täysin kyvyttömiä kohtamaan minun ongelmiani. Sisarella oli omat ongelmansa. Kaverit eivät tajunneet yhtään miksi minlla oli niin vaikeaa. Siihen aikaan ei oltu edes psykologeja keksitty - tai oli niitä - Helsingissä, liian kaukana.

Näin jälkikäteen diagnosoituna minulla oli syömishäiriöitä - ruoka ei maistunut, koska olin jäykkänä kauhusta. Oksetti. Olin alipainoinen. Myös paniikkihäiriö vaivasi. Pelkästään kaupassakäynti tuotti ylenmäärin tuskaa - pelkäsin vuosia etten selviä siitä. Pyörrytti ja huimasi. Joskus koulusta tullessa olin täysin varma, että kuolen siihen paikkaan. Pahimpina aikoina itkin kotona viikon putkeen - niin kauan, ettei kyyneleitä enää tullut. Valvoin öitä ja pelkäsin taas kuolemaa - sydämeni hakkasi jännityksestä kymmeniä luontejä lisää öiseen aikaan.

Aloin lukea psykologista kirjallisuutta - ja minulle selkeni paljon. Lukeminen kannattaa aina myös muutenkin: siitä oppii kirjoittamaan. Kirjoitinkin koulussa niin syvällisen psykologisia aineita, että opettaja sanoi niiden olevan parempia kuin abiturienteilla (oli 13v).

Kun olin peruskoulussa viimeisiä vuosia löysin pulpetistani 9. luokan kokeen, josta oli saatu 4 . Tuntemani nuori mies oli kirjoittanut siihen "APUA" - johon opettaja oli vastannut "autetaan kyllä, mutta ensin sinun pitää itse auttaa itseäsi".

Mietin, olisiko lapsuuteni ollut parempi ilman tuskaa, ahdistusta, pelkoa, jännitystä ym ym. Tulen aina siihen tulokseen, ettei se olisi parempi ollut - helpompi vain. Pitäisikö elämän olla helppoa? Ja jos niin miten helppoa?

Alkuperäiseen aiheeseen liittyen: toivoin usein lapsena, että vanhempani eroaisivat. En kestänyt heidän (tavanomaista) riitelyään - omasta tilanteestani johtuen. Onneksi isä oli viikot läpeensä töissä ja usein viikonloppuinakin - niin oli rauhallisempaa (vaikka äiti se rähisi, koska vastuu kaikesta oli hänellä, lapsista, kodista, töistään, talosta, pihasta, omasta äidistään...).

Haaveilin kotoa muutosta jo varhain. lapselle on tärkeintä rauhaisa ympäristö - missä voisi tarvittaessa keskittyä omien haavojen nuolemiseen. Jotkut lapset saavat asua molempien vanhempiensa luona - ja toiset taas joutuvat asumaan. Toiset eivät saa, toiset taas eivät haluakaan asua molempien vanhempien luona. Paras ratkaisu on yleensä joku näistä neljästä - tilanteen mukaan.

Lue lisää

mitä enemmän traumoja sen parempi ennuste?? Luulen, että olet ymmärtänyt asian väärin.

väitetään, että kirjoitti:

mitä enemmän traumoja sen parempi ennuste?? Luulen, että olet ymmärtänyt asian väärin.

todella hullut laativat henkilökohtaisen ennusteen traumoista selviämisestä :). Se ei ole mitenkään ennustettavissa. Moni myös hoitaa traumansa aivan yksin.

parisuhteesta, kirjoitti:

ovatko vaikutukset myönteiset vai kielteiset. Jos kyseessä on aivan tavallinen parisuhde, kielteiset vaikutukset ovat suuremmat. Suomessa on liian paljon lapsia, joiden suhde etävanhempaan heikkenee ja tämä vaikutus on ainakin selvästi kielteinen.

Lapsille puhuminen on helppoa, jos kyseessä on hyvin hoidettu avioero, jossa eroa haluava osapuoli osaa seisoa omilla jaloillaan, kertoo selkeästi ja kunnioittavasti avioeron syyt omalta kannaltaan ja hoitaa kaikki käytännön asiat reilusti. Jos avioeron syy on toisen osapuolen toinen suhde, avioeron hoitaminen vaikeutuu huomattavasti. Pettäminen kertoo siitä, että pettäjä ei kunnioita puolisoaan tippaakaan ja silloin on mahdotonta odottaa, että petettykään käyttäytyisi kunnioittavasti. Lapsille puhuminen on tällöin hyvin vaikeaa. Harvoin näkee, että pettäjä ottaa täyden vastuun käytöksestään ja kertoo avioeron syistä rehellisesti lapsille. Mielestäni rehellisyys ja se, että lapset voivat luottaa aikuisten lupauksiin, on avioeron yhteydessä elintärkeää. Siksi "lässynlässyn"-selitykset kannattaa jättää vähemmälle ja seisoa reilusti omien tekojensa ja päätöstensä takana.

Lue lisää

Mikä on tavallinen parisuhde, miten se luokitellaan? Yhtä hyvin voi sanoa, että tavallista huonommista parisuhteista kannattaisi tai pitäisikin erota, koska lapset saavat niistä traumoja. Mutta kun ei tajuta erota.

Lapsen selviäminen erosta riippuu (edelleen) vanhempien kyvystä erosta ja heidän molempien henkilökohtaisista ominaisuuksista. Ja miksi kuvittelet, että ydinperheessä elävällä lapsella on aina hyvät välit molempaan tai edes toiseen vanhempaansa? Jätä unelmat sikseen.

sosiaaliluokastasi kirjoitti:

ja asuinalueestasi, jos kerrot, että 90% lastesi kavereiden vanhemmista on eronnut. Asutko jossain Vantaan huonossa lähiössä? Ilmeisesti meille Suomeen on syntymässä samanlainen alaluokka kuin Britanniaan: monen polven työttömyyttä, huonoa koulutustasoa, vaikeuksia ja avioeroja. Helsingin kouluissa tämä ero näkyy jo selvästi. Parhaat koulut eriytyvät huonommista.

Lue lisää

sinulle ihmisen sosiaaliluokka enemmän kuin ihminen itse? Minulle ei koskaan. Enkö jo nimenomaan sanonut, että ystäviini ja tuttavapiiriini kuuluu ihmisiä KAIKISTA sosiaaliryhmistä. Asun Helsingin keskustan tuntumassa, puutalossa. Siellä asuu niin tutkijoita kuin näyttelijöitäkin. Voit halutessasi ryhmitellä minut tai yliopiston tutkijan alaluokkaan, jos se sinua helpottaa.

käsityksiäsi kirjoitti:

Kyllähän lapset todellakin tottuvat moniin asioihin, mutta ei se tarkoita sitä, että kaikki olisi hyvin näiden lasten elämässä. Käsitys siitä, että lapset kyllä selviävät vahingoittumattomina mistä vaan, on hyvin vanhanaikainen. Ongelmat siirtyvät eteenpäin seuraaviin sukupolviin ja aikuiselämään. Pystytkö näkemään selvästi, miten äitisi kokemat asiat ovat vaikuttaneet suhteeseenne ja omaan vanhemmuuteesi? Etkö tehnyt lastensuojeluilmoitusta, jos viina virtasi ja näit, että lapset voivat huonosti?

Lue lisää

onko kaikkien aikuisten elämässä kaikki hyvin? Eikö ole hyvä valmistua kohtaamaan ongelmia ja sellaista "mitä ei halua eikä toivo"?

Mainitse yksikin kirjoitti:

tutkimus, jossa todetaan, että väkivalta ei olisi haitaksi lapsen kehitykselle.

"JA huomioitavaa oli etenkin, että väkivaltaisen lapsuuden kokeneet selvityivät myös aikuiselämänsä ongelmista ja traumoista paremmin kuin rauhallisen lapsuuden viettäneet."

Tämä väite on aivan tuulesta temmattu. Älä nyt kirjoita aivan täyttä p...kaa. Lue esim. Jaana Haapasalon tutkimus, jossa käsitellään suomalaisten vankien lapsuudenkokemuksia.

Toisten lapsuudenkokemuksista et voi tehdä kovinkaan pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Paljastat sen sijaan itsestäsi aika paljon. Olet luultavasti itse halunnut erota, etkä halua nähdä avioeron vaikutuksia lapsiisi. Oma lapsuudenkotisi on ollut rikkonainen ja et ole muodostanut turvallista kiintymyssuhdetta äitiisi. Ongelmat lapsuudenperheessäsi ovat peräisin jo useamman sukupolven ajalta. Et ole kovinkaan koulututettu ja kahdehdit akateemisesti koulutettuja.

Lue lisää

ihminen valita kokemuksensa? Ei. Hänen täytyy vain opetella selviytymään niistä jotka hänen eteensä tulevat. Näin se menee lapsena ja aikuisena.

Oma lapsuudenkotini oli ydinperhe. En tehnytkään äitini lapsuudenkokemukista mitään johtopäätöksiä - paitsi että hän on niihin nähden suoriutunut hyvin minun ja sisarusteni kasvatuksesta. Meillä oli italialaistyylinen kasvatus - paljon huutoa ja riitelyä. Väittelyä. Kotimme ei ollut ihan maailman paras, muttei sen tarvinnutkaan olla. Mitä haastetta muuten olisin saanut evääksi tulevaan elämääni?

Miksi kadehtisin akateemisesti koulutettuja? Tai ylipäänsä ketään? Se taidat olla sinä itse joka kadehtii. On muuten todella hienoa, että osaat heitellä ja arvailla sitä sun tätä. Onko se sinun selvittämätön traumasi?

sheena* kirjoitti:

todella hullut laativat henkilökohtaisen ennusteen traumoista selviämisestä :). Se ei ole mitenkään ennustettavissa. Moni myös hoitaa traumansa aivan yksin.

ja niitä tehdään psykologian alalla.

sheena* kirjoitti:

Mikä on tavallinen parisuhde, miten se luokitellaan? Yhtä hyvin voi sanoa, että tavallista huonommista parisuhteista kannattaisi tai pitäisikin erota, koska lapset saavat niistä traumoja. Mutta kun ei tajuta erota.

Lapsen selviäminen erosta riippuu (edelleen) vanhempien kyvystä erosta ja heidän molempien henkilökohtaisista ominaisuuksista. Ja miksi kuvittelet, että ydinperheessä elävällä lapsella on aina hyvät välit molempaan tai edes toiseen vanhempaansa? Jätä unelmat sikseen.

Lue lisää

"Ja miksi kuvittelet, että ydinperheessä elävällä lapsella on aina hyvät välit molempaan tai edes toiseen vanhempaansa?"


Luetko toisten viestejä vai keksitkö useinkin itse, mitä toiset kirjoittavat ja tarkoittavat?

sheena* kirjoitti:

onko kaikkien aikuisten elämässä kaikki hyvin? Eikö ole hyvä valmistua kohtaamaan ongelmia ja sellaista "mitä ei halua eikä toivo"?

Miksihän on keksitty sellainen asia kuin lastensuojeluilmoitus? Ehkä sen vuoksi, että nykyään ymmärretään lapsuuden merkitys persoonallisuuden kehityksessä. Lue kirja "Rakkaus ratkaisee". Siinä on paljon mielenkiintoista tietoa lapsuuden ja lasten kohtelun merkityksestä ihmisen myöhemmän elämän kannalta.

sheena* kirjoitti:

ihminen valita kokemuksensa? Ei. Hänen täytyy vain opetella selviytymään niistä jotka hänen eteensä tulevat. Näin se menee lapsena ja aikuisena.

Oma lapsuudenkotini oli ydinperhe. En tehnytkään äitini lapsuudenkokemukista mitään johtopäätöksiä - paitsi että hän on niihin nähden suoriutunut hyvin minun ja sisarusteni kasvatuksesta. Meillä oli italialaistyylinen kasvatus - paljon huutoa ja riitelyä. Väittelyä. Kotimme ei ollut ihan maailman paras, muttei sen tarvinnutkaan olla. Mitä haastetta muuten olisin saanut evääksi tulevaan elämääni?

Miksi kadehtisin akateemisesti koulutettuja? Tai ylipäänsä ketään? Se taidat olla sinä itse joka kadehtii. On muuten todella hienoa, että osaat heitellä ja arvailla sitä sun tätä. Onko se sinun selvittämätön traumasi?

Lue lisää

ja olen erityisen iloinen siitä, että olen saanut akateemisen koulutuksen, joka mahdollistaa sen, että pystyn analysoimaan tietoa ja ymmärrän tutkimuksen teoriaa, käytäntöä ja rajoituksia. Mutu-tuntumalla voi elää, jos ei muuhun pysty!

sheena* kirjoitti:

ihminen valita kokemuksensa? Ei. Hänen täytyy vain opetella selviytymään niistä jotka hänen eteensä tulevat. Näin se menee lapsena ja aikuisena.

Oma lapsuudenkotini oli ydinperhe. En tehnytkään äitini lapsuudenkokemukista mitään johtopäätöksiä - paitsi että hän on niihin nähden suoriutunut hyvin minun ja sisarusteni kasvatuksesta. Meillä oli italialaistyylinen kasvatus - paljon huutoa ja riitelyä. Väittelyä. Kotimme ei ollut ihan maailman paras, muttei sen tarvinnutkaan olla. Mitä haastetta muuten olisin saanut evääksi tulevaan elämääni?

Miksi kadehtisin akateemisesti koulutettuja? Tai ylipäänsä ketään? Se taidat olla sinä itse joka kadehtii. On muuten todella hienoa, että osaat heitellä ja arvailla sitä sun tätä. Onko se sinun selvittämätön traumasi?

Lue lisää

"JA huomioitavaa oli etenkin, että väkivaltaisen lapsuuden kokeneet selvityivät myös aikuiselämänsä ongelmista ja traumoista paremmin kuin rauhallisen lapsuuden viettäneet."

Voisitko kertoa, mistä upeasta ja tieteellisestä lähteestä tietosi hankit. Eikö sinulla ole mitään vastuuta siitä, mitä kirjoitat?

täällä Cheetah kirjoitti:

"JA huomioitavaa oli etenkin, että väkivaltaisen lapsuuden kokeneet selvityivät myös aikuiselämänsä ongelmista ja traumoista paremmin kuin rauhallisen lapsuuden viettäneet."

Voisitko kertoa, mistä upeasta ja tieteellisestä lähteestä tietosi hankit. Eikö sinulla ole mitään vastuuta siitä, mitä kirjoitat?

Lue lisää

En muista mistä kirjasta tuon lainauksen otin - mutta kirjassa oli lainauksia monista eri tutkimuksista.


Eikö sinulla ole mitään vastuuta eikä ymmärrystä siitä mitä itse kirjoitat? Ei nimittäin ole kovin rakentavaa eikä asiantuntevaa arvostella toisten elämää, josta ei tiedä mitään - ja vedota, että siitä huolimatta vaikkei tiedä siitä mitään - aivan erilaisten ihmisten (joita ei tunne) lapset (joita ei tunne) pitäisi kasvattaa tutkimusfaktojen mukaan.


Sitten kaikille "ammattipsykologeille" tietoisku siitä mitä psykologia on ;):


Psykologia tutkii ihmisen käyttäytymistä, kokemusta, ajattelua, havaitsemista, tunteita, sekä ihmisen suhdetta itseensä ja toisiin ihmisiin - Psykologia ei siis anna MIHINKÄÄN suoraa vastausta. Ja jos psykologi sanoo jotain - hän saattaa erehtyä - ja pahasti! Kuten esimerkiksi kävi ystäväni lapsen kohdalla: lapsi oli koulukypsyystutkimuksessa. Lapsen mielestä se nyt vaan oli tyhmää mennä sinne - mutta äitinsä vei. Eikä lapsi ollut sanonut oikein mitään paitsi - "emmä tiiä" "ei mitään". Ei kertonut kirjainten nimiä, vaikka osasi lukea jo 3-vuotiaana jne. Tutkimustulos oli murskaava: lapsi ei kertakaikkiaan selviydy koulussa, koska häneltä oli ihan perusasiat hukassa. "Ihanko totta?" tuumi äiti. Vai hukassa. Sen yhden päivän, kun testaus "suoritettiin" ne oli hukassa. Siihen se jäi. Samainen lapsi kirjoitti juuri ylioppilaaksi loistavilla papereilla.

kadehtia kirjoitti:

ja olen erityisen iloinen siitä, että olen saanut akateemisen koulutuksen, joka mahdollistaa sen, että pystyn analysoimaan tietoa ja ymmärrän tutkimuksen teoriaa, käytäntöä ja rajoituksia. Mutu-tuntumalla voi elää, jos ei muuhun pysty!

Lue lisää

näytä silti pystyvän ymmärtämään toisten ihmisten toimintaa - ellei se ole täsmälleen kuin joku tutkimustulos? Katsos - käytäntö ja teoria on erikseen.

sheena* kirjoitti:

näytä silti pystyvän ymmärtämään toisten ihmisten toimintaa - ellei se ole täsmälleen kuin joku tutkimustulos? Katsos - käytäntö ja teoria on erikseen.

täydentävät toisiaan kuten tietäisit, jos olisit opiskellut psykologiaa ja tietäisit edes jotain tutkimuksen perusteista. Eiköhän sinun kannata kommentoida vain oman kompetenssisi puitteissa ja tuoda myös selkeästi esille, että sitä ei ole ainakaan psykologian alalta.

sheena* kirjoitti:

En muista mistä kirjasta tuon lainauksen otin - mutta kirjassa oli lainauksia monista eri tutkimuksista.


Eikö sinulla ole mitään vastuuta eikä ymmärrystä siitä mitä itse kirjoitat? Ei nimittäin ole kovin rakentavaa eikä asiantuntevaa arvostella toisten elämää, josta ei tiedä mitään - ja vedota, että siitä huolimatta vaikkei tiedä siitä mitään - aivan erilaisten ihmisten (joita ei tunne) lapset (joita ei tunne) pitäisi kasvattaa tutkimusfaktojen mukaan.


Sitten kaikille "ammattipsykologeille" tietoisku siitä mitä psykologia on ;):


Psykologia tutkii ihmisen käyttäytymistä, kokemusta, ajattelua, havaitsemista, tunteita, sekä ihmisen suhdetta itseensä ja toisiin ihmisiin - Psykologia ei siis anna MIHINKÄÄN suoraa vastausta. Ja jos psykologi sanoo jotain - hän saattaa erehtyä - ja pahasti! Kuten esimerkiksi kävi ystäväni lapsen kohdalla: lapsi oli koulukypsyystutkimuksessa. Lapsen mielestä se nyt vaan oli tyhmää mennä sinne - mutta äitinsä vei. Eikä lapsi ollut sanonut oikein mitään paitsi - "emmä tiiä" "ei mitään". Ei kertonut kirjainten nimiä, vaikka osasi lukea jo 3-vuotiaana jne. Tutkimustulos oli murskaava: lapsi ei kertakaikkiaan selviydy koulussa, koska häneltä oli ihan perusasiat hukassa. "Ihanko totta?" tuumi äiti. Vai hukassa. Sen yhden päivän, kun testaus "suoritettiin" ne oli hukassa. Siihen se jäi. Samainen lapsi kirjoitti juuri ylioppilaaksi loistavilla papereilla.

Lue lisää

Ensinnäkin: jos esität niinkin uskomattoman väitteen, että väkivaltaisen lapsuuden kokeneet selviävät elämässään paremmin kuin muut, et voi kuitata asiaa kirjoittamalla, että "se luki jossain kirjassa". Jos et pysty perustelemaan väitettäsi asiallisella lähteellä, kannattaa tuoda selkeästi esille, että kyseessä on oma mielikuvituksesi tuote.

Luuletko yhden ystäväsi kokemuksen perusteella voivasi runtata koko psykologien ammttikunnan ja oletat tietäväsi jotain tästä vaativasta ihmissuhdeammatista? Tällä samalla logiikalla voidaan yhden huonon kokemuksen perusteella tuomita esim. bussikuskit, kaupanmyyjät, poliisit, opettajat ja oikeastaan kuka tahansa.

Tietenkään psykologia ei ole eksakti tiede, eikä niin ole kukaan väittänytkään kuten huomaat, jos luet tätä ketjua. Tutkimuksista on kuitenkin YLEISELLÄ TASOLLA saatu tuloksia, joiden mukaan avioeron vaikutukset ovat haitallisia. Etkö ymmärrä, mikä ero on omilla kokemuksillasi ja yleistettävällä tutkimustiedolla? Ei koko maailma pyöri sinun ympärilläsi!

sheena* kirjoitti:

sinulle ihmisen sosiaaliluokka enemmän kuin ihminen itse? Minulle ei koskaan. Enkö jo nimenomaan sanonut, että ystäviini ja tuttavapiiriini kuuluu ihmisiä KAIKISTA sosiaaliryhmistä. Asun Helsingin keskustan tuntumassa, puutalossa. Siellä asuu niin tutkijoita kuin näyttelijöitäkin. Voit halutessasi ryhmitellä minut tai yliopiston tutkijan alaluokkaan, jos se sinua helpottaa.

Lue lisää

"Merkitseekö sinulle ihmisen sosiaaliluokka enemmän kuin ihminen itse?"

En ymmärrä, millä perusteella päättelet tällaisia?

ja teoria kirjoitti:

täydentävät toisiaan kuten tietäisit, jos olisit opiskellut psykologiaa ja tietäisit edes jotain tutkimuksen perusteista. Eiköhän sinun kannata kommentoida vain oman kompetenssisi puitteissa ja tuoda myös selkeästi esille, että sitä ei ole ainakaan psykologian alalta.

Lue lisää

"Psykologia ei siis anna MIHINKÄÄN suoraa vastausta."
Ja edelleen: olen opiskellut psykologiaa.
Nyt sinä vähättelet minua etkä suhtaudu arvostaen - et vain esittämiini asioihin vaan MINUUN. Tästä vedän sellaisen johtopäätöksen, ettei sinua yhtään kiinnosta MITEN ja MIKSI ihmiset ovat selvinneet hyvinkin hankalista ja vaikeista traumoistaan/ongelmistaan. Pääasiasi lienee, että mielestäsi minä ja kaikki muut toisin kuin sinä ajattelevat - aiheutamme ihan huvin vuoksi lapsillemme valtavia traumoja, joista he eivät kykene millään selviytymään. Ja jos kykeneekin, niin vain sinun tutkimustuloksia tuijottamalla. Voi hyvänen aika....

hohhoijaa* kirjoitti:

Ensinnäkin: jos esität niinkin uskomattoman väitteen, että väkivaltaisen lapsuuden kokeneet selviävät elämässään paremmin kuin muut, et voi kuitata asiaa kirjoittamalla, että "se luki jossain kirjassa". Jos et pysty perustelemaan väitettäsi asiallisella lähteellä, kannattaa tuoda selkeästi esille, että kyseessä on oma mielikuvituksesi tuote.

Luuletko yhden ystäväsi kokemuksen perusteella voivasi runtata koko psykologien ammttikunnan ja oletat tietäväsi jotain tästä vaativasta ihmissuhdeammatista? Tällä samalla logiikalla voidaan yhden huonon kokemuksen perusteella tuomita esim. bussikuskit, kaupanmyyjät, poliisit, opettajat ja oikeastaan kuka tahansa.

Tietenkään psykologia ei ole eksakti tiede, eikä niin ole kukaan väittänytkään kuten huomaat, jos luet tätä ketjua. Tutkimuksista on kuitenkin YLEISELLÄ TASOLLA saatu tuloksia, joiden mukaan avioeron vaikutukset ovat haitallisia. Etkö ymmärrä, mikä ero on omilla kokemuksillasi ja yleistettävällä tutkimustiedolla? Ei koko maailma pyöri sinun ympärilläsi!

Lue lisää

En ole runtannut psykologien ammattikuntaa! Mistä sellaista sait päähäsi? Ihmisen, joka psykologilla käy täytyy olla motivoitunut siellä käymään. Psykologi on vain sitä varten, että hän ohjaa ihmistä auttamaan itse itseään. Vastaukset löytyy ihmisestä (asiakkaasta) eikä psykologilta. Siksi kenelläkään yksittäisellä ihmisellä ei ole olemassa mitään "yleistä tasoa". Kukin selviää ongelmistaan OMALLA tavallaan. Siinä ei tarvita välttämättä psykologia. Eikä pelkkä psykologilla käynti auta - vaan - kuten jo sanoin - ihminen täytyy olla motivoitunut selviämään ongelmistaan. Ja toistetaan vielä: hän ei selviä niistä koskaan yleisen tason mukaan - vaan ainoastaan oman tason mukaan. Yleistä tasoa ei myöskään voi verrata jokaisen yksittäisen ihmisen omaan tasoon. Juuri tämän takia avioerolla on joillekin ihmisille lähinnä positiivisia vaikutuksia - ja toisille lähinnä negatiivisia. Näin se toisaalta menee silloinkin, vaikka lapsen vanhemmat asuisivat yhdessä. Pelkkä vanhempien lasten sama osoite ei missään tapauksessa tee "perhettä".

sheena* kirjoitti:

"Psykologia ei siis anna MIHINKÄÄN suoraa vastausta."
Ja edelleen: olen opiskellut psykologiaa.
Nyt sinä vähättelet minua etkä suhtaudu arvostaen - et vain esittämiini asioihin vaan MINUUN. Tästä vedän sellaisen johtopäätöksen, ettei sinua yhtään kiinnosta MITEN ja MIKSI ihmiset ovat selvinneet hyvinkin hankalista ja vaikeista traumoistaan/ongelmistaan. Pääasiasi lienee, että mielestäsi minä ja kaikki muut toisin kuin sinä ajattelevat - aiheutamme ihan huvin vuoksi lapsillemme valtavia traumoja, joista he eivät kykene millään selviytymään. Ja jos kykeneekin, niin vain sinun tutkimustuloksia tuijottamalla. Voi hyvänen aika....

Lue lisää

argumentointityylistäsi?

Eli vielä uudestaan: jos esität niinkin uskomattoman väitteen, että väkivaltaisen lapsuuden kokeneet selviävät elämässään paremmin kuin muut, et voi kuitata asiaa kirjoittamalla, että "se luki jossain kirjassa". Jos et pysty perustelemaan väitettäsi asiallisella lähteellä, kannattaa tuoda selkeästi esille, että kyseessä on oma mielikuvituksesi tuote.

Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että kirjoittelet tänne mielipiteitäsi, mutta tuo myös selkeästi esille, että ne ovat sinun mielipiteitäsi ja niillä ei ole mitään tekemistä psykologisen TIEDON kanssa. Kirjoitit, että en suhtaudu arvostaen sinuun, kun arvelen että et ole opiskellut psykologiaa. Sellainen päätelmä perustuu vain ja ainoastaan omiin kirjoituksiisi. Ei kukaan, joka on opiskellut psykologiaa, kirjoittaisi, että teoria ja käytäntö ovat kaksi eri asiaa. Teorioiden pohjalta muodostetaan tutkimusasetelmia, joiden tulosten pohjalta teoriaa korjataan. Ja ne tutkimukset tehdään siis ihan oikeilla ihmisellä ihan siellä käytännössä. Joskus taas lähdetään liikkelle käytännöstä, tehdään tutkimus ja aletaan sen pohjalta muokata teoriaa. Myöskään tutkimustiedon vähättely ei suuremmin kerro siitä, että tuntisit millään lailla psykologian alaa.

Minusta taas tuntuu, että hermostut, kun huomaat, että sinulle ei ole esittää asiallisia argumentteja mielipiteidesi tueksi ja koet, että sinua ei arvosteta. Ei minulla ole mitään erityistä tarvetta olla arvostamatta sinua, mutta en arvosta tapaasi argumentoida.

Minusta on hyvin mielenkiintoista tietää, miten ihmiset traumoistaan selviävät ja tätäkin tutkimusta tehdään jatkuvasti psykologian alalla. Yhtenä traumana tutkitaan avioeroa.

sheena* kirjoitti:

En ole runtannut psykologien ammattikuntaa! Mistä sellaista sait päähäsi? Ihmisen, joka psykologilla käy täytyy olla motivoitunut siellä käymään. Psykologi on vain sitä varten, että hän ohjaa ihmistä auttamaan itse itseään. Vastaukset löytyy ihmisestä (asiakkaasta) eikä psykologilta. Siksi kenelläkään yksittäisellä ihmisellä ei ole olemassa mitään "yleistä tasoa". Kukin selviää ongelmistaan OMALLA tavallaan. Siinä ei tarvita välttämättä psykologia. Eikä pelkkä psykologilla käynti auta - vaan - kuten jo sanoin - ihminen täytyy olla motivoitunut selviämään ongelmistaan. Ja toistetaan vielä: hän ei selviä niistä koskaan yleisen tason mukaan - vaan ainoastaan oman tason mukaan. Yleistä tasoa ei myöskään voi verrata jokaisen yksittäisen ihmisen omaan tasoon. Juuri tämän takia avioerolla on joillekin ihmisille lähinnä positiivisia vaikutuksia - ja toisille lähinnä negatiivisia. Näin se toisaalta menee silloinkin, vaikka lapsen vanhemmat asuisivat yhdessä. Pelkkä vanhempien lasten sama osoite ei missään tapauksessa tee "perhettä".

Lue lisää

lasten selviämisestä avioerosta. Yleisellä tasolla vaikutukset ovat pääosin negatiivisia, mikä tietenkään ei poista sitä mahdollisuutta, että jossain yksittäistapauksessa avioero voi olla positiivinen asia. Jokainen vanhempi voi mennä itseensä ja miettiä REHELLISESTI, miten oma avioero on vaikuttanut omiin lapsiin.

kysymyksiin kirjoitti:

argumentointityylistäsi?

Eli vielä uudestaan: jos esität niinkin uskomattoman väitteen, että väkivaltaisen lapsuuden kokeneet selviävät elämässään paremmin kuin muut, et voi kuitata asiaa kirjoittamalla, että "se luki jossain kirjassa". Jos et pysty perustelemaan väitettäsi asiallisella lähteellä, kannattaa tuoda selkeästi esille, että kyseessä on oma mielikuvituksesi tuote.

Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että kirjoittelet tänne mielipiteitäsi, mutta tuo myös selkeästi esille, että ne ovat sinun mielipiteitäsi ja niillä ei ole mitään tekemistä psykologisen TIEDON kanssa. Kirjoitit, että en suhtaudu arvostaen sinuun, kun arvelen että et ole opiskellut psykologiaa. Sellainen päätelmä perustuu vain ja ainoastaan omiin kirjoituksiisi. Ei kukaan, joka on opiskellut psykologiaa, kirjoittaisi, että teoria ja käytäntö ovat kaksi eri asiaa. Teorioiden pohjalta muodostetaan tutkimusasetelmia, joiden tulosten pohjalta teoriaa korjataan. Ja ne tutkimukset tehdään siis ihan oikeilla ihmisellä ihan siellä käytännössä. Joskus taas lähdetään liikkelle käytännöstä, tehdään tutkimus ja aletaan sen pohjalta muokata teoriaa. Myöskään tutkimustiedon vähättely ei suuremmin kerro siitä, että tuntisit millään lailla psykologian alaa.

Minusta taas tuntuu, että hermostut, kun huomaat, että sinulle ei ole esittää asiallisia argumentteja mielipiteidesi tueksi ja koet, että sinua ei arvosteta. Ei minulla ole mitään erityistä tarvetta olla arvostamatta sinua, mutta en arvosta tapaasi argumentoida.

Minusta on hyvin mielenkiintoista tietää, miten ihmiset traumoistaan selviävät ja tätäkin tutkimusta tehdään jatkuvasti psykologian alalla. Yhtenä traumana tutkitaan avioeroa.

Lue lisää

kun en muistamut kirjan nimeä, siksi jätin vastaamatta. Nyt tsemppasin ja muistin, että se oli jokin Tommy Hellstenin kirjoista. Samassa kirjassa oli myös pohdintaa siitä, miksi joku selviää pahoistakin ongelmistaan ja toiset eivät pienemmästäkään.

Olen kirjoittanut

"Ihmisten -ml. lapset selvitymiskyky traumoista on todella VAIHTELEVA. Lisäksi JOTKUT lapset eivät saa edes vanhempiensa suorittamasta pahoinpitelystään tai muusta kaltoinkohtelusta traumaa. Pelkästään stressiä. "

Lisäksi olen PAINOTTANUT, ettei psykologiasta saa ehdotonta ja kiistämätöntä vastausta mihinkään.

Ai niin. Tähän ote mitä Wikipedia kirjoittaa Tommy Hellstenistä:


"Tommy Mauritz Hellsten (s. 23. syyskuuta 1951 Loviisa)[1] on suomalainen teologi, terapeutti, kouluttaja ja kirjailija, joka on kirjoittanut useita elämäntaidollisia menestysteoksia, joiden materiaalina hän käyttää omaa ja potilaidensa elämää. Hellsten itse on alkoholistiperheen lapsi. Myöhemmin vanhemmat erosivat ja äiti teki itsemurhan.

Hellstenin tunnetuimmat teokset ovat Virtahepo olohuoneessa (1991), Ihminen tavattavissa (1996) ja Saat sen mistä luovut (2000), joka on ilmestynyt myös Ruotsissa, Norjassa, Tanskassa, Yhdysvalloissa ja Kanadassa.

Hellsten asuu Sipoon Gesterbyssä vaimonsa Carita Hellstenin kanssa. Heillä on terapiaa ja koulutusta tarjoava yritys, jossa toimii myös Hellstenin poika. Hellsten on eronnut ensimmäisestä vaimostaan. Hänellä on tämän kanssa kolme yhteistä lasta. Avioeroaan hän on kuvannut teoksessa Miesmatka."

Onko Hellsten mielestäsi liian epätieteellinen tietääkseen psykologina psykologiasta yhtään mitään?

Taidat jumaloida psykologiaa tieteenalana. Ihmiset jäävät kokonaan sinun hienojen psykologisten tutkimusten ja teorioiden ulkopuolelle.

Miksi avioeroa tutkitaan traumana, koska suurin osa ihmisistä ei koe sitä traumaattisena tapahtumana, jolla tarkoitetaan edelleen

asiaa, joka
- muodostaa uhan terveydelle tai hengelle
- saa tuntemaan itsensä voimattomaksi ylivoimaisen pelon edessä
- ylittää oman selvitymiskyvyn
- se hajottaa oletuksen inhimillisestä ja fyysisestä turvallisuudesta

Jos sinulla itselläsi on hyvin vaikeita traumoja avioerosta, ei se tarkoita, että kaikilla on. Sillä avioeroa ei monestikaan koeta uhkana terveydelle, eikä sen edessä tunne voimattomuutta, eikä se hajota oletusta inhimillisestä ja fyysisestä turvallisuudesta. Ja mikä tärkeää: SE EI ylitä OMAA selviytymiskykyä.

Selviytymiskyky on siitä kummallinen juttu, ettei kukaan voi selviytyä ilman selviytymisTAHTOA. Kun on tahtoa selviytyä, niin useinmiten on myös selviytymiskykyä. Kaikki ihmiset haluakaan selviytyä tai eivät halua muuttaa näkemyksiään ongelmallisista asioistaan. Se puolestaan johtuu heistä itsestään.

nimenomaan kirjoitti:

lasten selviämisestä avioerosta. Yleisellä tasolla vaikutukset ovat pääosin negatiivisia, mikä tietenkään ei poista sitä mahdollisuutta, että jossain yksittäistapauksessa avioero voi olla positiivinen asia. Jokainen vanhempi voi mennä itseensä ja miettiä REHELLISESTI, miten oma avioero on vaikuttanut omiin lapsiin.

Lue lisää

ei ole olemassa "yleistä tasoa". Jokainen vanhempi aivan varmasti miettii avioeron yhteydessä miten ero ja toisaalta liiton jatkaminen vaikuttaa lapseen. Jos oikein rehellisiä ollaan, lapseen vaikuttaa kuitenkin eniten se miten vanhemmat itse suhtautuvat eroonsa.

sheena* kirjoitti:

kun en muistamut kirjan nimeä, siksi jätin vastaamatta. Nyt tsemppasin ja muistin, että se oli jokin Tommy Hellstenin kirjoista. Samassa kirjassa oli myös pohdintaa siitä, miksi joku selviää pahoistakin ongelmistaan ja toiset eivät pienemmästäkään.

Olen kirjoittanut

"Ihmisten -ml. lapset selvitymiskyky traumoista on todella VAIHTELEVA. Lisäksi JOTKUT lapset eivät saa edes vanhempiensa suorittamasta pahoinpitelystään tai muusta kaltoinkohtelusta traumaa. Pelkästään stressiä. "

Lisäksi olen PAINOTTANUT, ettei psykologiasta saa ehdotonta ja kiistämätöntä vastausta mihinkään.

Ai niin. Tähän ote mitä Wikipedia kirjoittaa Tommy Hellstenistä:


"Tommy Mauritz Hellsten (s. 23. syyskuuta 1951 Loviisa)[1] on suomalainen teologi, terapeutti, kouluttaja ja kirjailija, joka on kirjoittanut useita elämäntaidollisia menestysteoksia, joiden materiaalina hän käyttää omaa ja potilaidensa elämää. Hellsten itse on alkoholistiperheen lapsi. Myöhemmin vanhemmat erosivat ja äiti teki itsemurhan.

Hellstenin tunnetuimmat teokset ovat Virtahepo olohuoneessa (1991), Ihminen tavattavissa (1996) ja Saat sen mistä luovut (2000), joka on ilmestynyt myös Ruotsissa, Norjassa, Tanskassa, Yhdysvalloissa ja Kanadassa.

Hellsten asuu Sipoon Gesterbyssä vaimonsa Carita Hellstenin kanssa. Heillä on terapiaa ja koulutusta tarjoava yritys, jossa toimii myös Hellstenin poika. Hellsten on eronnut ensimmäisestä vaimostaan. Hänellä on tämän kanssa kolme yhteistä lasta. Avioeroaan hän on kuvannut teoksessa Miesmatka."

Onko Hellsten mielestäsi liian epätieteellinen tietääkseen psykologina psykologiasta yhtään mitään?

Taidat jumaloida psykologiaa tieteenalana. Ihmiset jäävät kokonaan sinun hienojen psykologisten tutkimusten ja teorioiden ulkopuolelle.

Miksi avioeroa tutkitaan traumana, koska suurin osa ihmisistä ei koe sitä traumaattisena tapahtumana, jolla tarkoitetaan edelleen

asiaa, joka
- muodostaa uhan terveydelle tai hengelle
- saa tuntemaan itsensä voimattomaksi ylivoimaisen pelon edessä
- ylittää oman selvitymiskyvyn
- se hajottaa oletuksen inhimillisestä ja fyysisestä turvallisuudesta

Jos sinulla itselläsi on hyvin vaikeita traumoja avioerosta, ei se tarkoita, että kaikilla on. Sillä avioeroa ei monestikaan koeta uhkana terveydelle, eikä sen edessä tunne voimattomuutta, eikä se hajota oletusta inhimillisestä ja fyysisestä turvallisuudesta. Ja mikä tärkeää: SE EI ylitä OMAA selviytymiskykyä.

Selviytymiskyky on siitä kummallinen juttu, ettei kukaan voi selviytyä ilman selviytymisTAHTOA. Kun on tahtoa selviytyä, niin useinmiten on myös selviytymiskykyä. Kaikki ihmiset haluakaan selviytyä tai eivät halua muuttaa näkemyksiään ongelmallisista asioistaan. Se puolestaan johtuu heistä itsestään.

Lue lisää

Sinä kirjoitit:

"JA huomioitavaa oli etenkin, että väkivaltaisen lapsuuden kokeneet selvityivät myös aikuiselämänsä ongelmista ja traumoista paremmin kuin rauhallisen lapsuuden viettäneet."

Voisitko mainita Tommy Hellstenin kirjan nimen ja sivun, jolla tällainen väite esiintyy ja tutkimus, johon väite perustuu.


Tiedoksi sinulle traumaattisen tapahtuman määritelmä:
Traumatisoiva tapahtuma on mikä tahansa yksilön kokema uhkaava tilanne, joka aiheuttaa epätavallisen voimakkaita, normaalia elämää häiritseviä reaktioita. Yksittäinen traumatisoiva tapahtuma aiheuttaa ns. I-tyypin trauman. Toistuva traumatisoiva tekijä ihmisen elämässä (esim. perheväkivalta, insesti, koulukiusaaminen/työpaikkakiusaaminen) aiheuttaa ns. II-tyypin trauman. Trauma määritellään henkiseksi tai ruumiilliseksi vaurioksi tai haavaksi. Sen aiheuttaa traumatisoiva tapahtuma, joka saa aikaan traumaattista stressiä.

Olemme keskustelleet tässä lasten selviämisestä avioerosta, ei aikuisten selviämisestä. Millä perusteella päättelet, että avioero ei ole traumaattinen kokemus SUURIMMALLE osalle lapsista?

On aika hassua väittää, että ihmiset jäävät teorioiden ja tutkimusten ulkopuolelle. Ihmisistähän niitä teorioita ja tutkimuksia juuri tehdään.

Ja tiedoksi sinulle: en ole itse eronnut, mutta työhöni kuuluu vuorovaikutusta myös sellaisten lasten kanssa, joiden vanhemmat ovat eronneet.

Sheena hyvä, pysy sellaisten asioiden piirissä, jotka kuuluvat oman asiantuntemuksesi alaan. Kirjoitustyylisi ja oikeinkirjoitusvirheesi paljastavat aika selkeästi koulutustasosi , joten älä turhaan väitä, että sinulla on psykologian alan osamista.

sheena* kirjoitti:

ei ole olemassa "yleistä tasoa". Jokainen vanhempi aivan varmasti miettii avioeron yhteydessä miten ero ja toisaalta liiton jatkaminen vaikuttaa lapseen. Jos oikein rehellisiä ollaan, lapseen vaikuttaa kuitenkin eniten se miten vanhemmat itse suhtautuvat eroonsa.

Lue lisää

Jos avioeron vaikutukset eivät olisi negatiivisia yleisellä tasolla, tulisi tämäkin asia tietenkin tutkimustuloksena esille. Näin ei kuitenkaan ole, vaan tutkimustuloksissa vaikutukset ovat pääosin negatiivisia.

sheena* kirjoitti:

ei ole olemassa "yleistä tasoa". Jokainen vanhempi aivan varmasti miettii avioeron yhteydessä miten ero ja toisaalta liiton jatkaminen vaikuttaa lapseen. Jos oikein rehellisiä ollaan, lapseen vaikuttaa kuitenkin eniten se miten vanhemmat itse suhtautuvat eroonsa.

Lue lisää

Sheena, pieni.

Jos olisit käynyt yliopistoa, tietäisit miten tiedettä tehdään. Tiede etsii lainalaisuuksia ja säännönmukaisuuksia, ja niiden perusteella muodostuu teoria. Se on ollut tieteen ydin niin kauan kuin tiedettä on ollut. Ja tämä pätee kaikkeen tieteeseen, ei vain psykologiaan. Siis ensin tutkitaan, sitten tehdään johtopäätös ja lopulta muodostetaan tutkimustulosten perusteella teoria.

Ihmistieteissä kuten psykologiassa ja sosiologiassa etsitään niin ikään yleisiä lainalaisuuksia. Myös lääketieteessä toimitaan samoin.

Millä ihmeen kompetenssilla väität, ettei "yleisiä tasoja" olekaan? Ettei meillä ihmisillä olekaan yleensä kahta jalkaa ja yksi nenä, koska on olemassa jalkapuolia ja pari nenänsä menettänyttäkin?

Väitteesi siitä, että ihminen vahvistuu kokiessaan vaikeuksia ja väkivaltaa, on posketon, etten sanoisi ajatusuloste. Onko niin, että olet itse elänyt jonkinmoisen helvetin läpi ja selvinnyt, joten suoraviivaisesti ajattelet, että yleinen taso ei sen vuoksi ole todellisuutta? Millä perusteella väität tietäväsi myös, että väkivaltaa kokeneet ovat "selvinneet"? Mitä tiedät heidän sisäisestä elämästään, ahdistuksistaan ja painajaisistaan?

Onko "selviäminen" sinulle vain ulkoista pärjäämistä?

"akateemikko" kirjoitti:

Sheena, pieni.

Jos olisit käynyt yliopistoa, tietäisit miten tiedettä tehdään. Tiede etsii lainalaisuuksia ja säännönmukaisuuksia, ja niiden perusteella muodostuu teoria. Se on ollut tieteen ydin niin kauan kuin tiedettä on ollut. Ja tämä pätee kaikkeen tieteeseen, ei vain psykologiaan. Siis ensin tutkitaan, sitten tehdään johtopäätös ja lopulta muodostetaan tutkimustulosten perusteella teoria.

Ihmistieteissä kuten psykologiassa ja sosiologiassa etsitään niin ikään yleisiä lainalaisuuksia. Myös lääketieteessä toimitaan samoin.

Millä ihmeen kompetenssilla väität, ettei "yleisiä tasoja" olekaan? Ettei meillä ihmisillä olekaan yleensä kahta jalkaa ja yksi nenä, koska on olemassa jalkapuolia ja pari nenänsä menettänyttäkin?

Väitteesi siitä, että ihminen vahvistuu kokiessaan vaikeuksia ja väkivaltaa, on posketon, etten sanoisi ajatusuloste. Onko niin, että olet itse elänyt jonkinmoisen helvetin läpi ja selvinnyt, joten suoraviivaisesti ajattelet, että yleinen taso ei sen vuoksi ole todellisuutta? Millä perusteella väität tietäväsi myös, että väkivaltaa kokeneet ovat "selvinneet"? Mitä tiedät heidän sisäisestä elämästään, ahdistuksistaan ja painajaisistaan?

Onko "selviäminen" sinulle vain ulkoista pärjäämistä?

Lue lisää

Ei kun pärjääminen tarkoittaa minulle ennenkaikkea sisäistä pärjäämistä, pitää tuntea itsensä ja tulla toimeen itsensä kanssa. Tietää miten toimii ja käyttäytyy eri tilanteissa. Vasta sen jälkeen voi ymmärtää muita ja tulla toimeen heidän kanssaan.

Eli jokainen ihminen on yksilö :O - johon pätee vain hänen OMAT (ei yleiset) lainalaisuutensa. Vähän sama kuin lapsi/nuori sanoo "mä haluun tuon, koska kaikilla muillakin on" Tuo "kaikki muut" tarkoittaa "yleistä tasoa" - ko. lapsen ja nuoren (suppeasta) näkökulmasta katsottuna. Lapsi/nuori ei halua jotain juttua sen takia, että se olisi juuri HÄNELLE kiva ja ihana, vaan se takia, että kaikilla muillakin on. Hänen mielestään. Muka. Koska kaikilta puuttuu jotain.

Jos kuvittelemme, että "yleisellä tasolla" on jossain asiassa hyväksi JUURI sinulle, niin tuhansille muille se saattaa olla pelkästään haitaksi. Jokaisen pitää itse tietää mikä juuri hänen tapauksessa on parasta. Sitä ei tilastoja tutkimalla löydy. Pitää tutkia itseään.

Vanhemmat sälyttävät vastuun parisuhteestaan lapsen harteille jäädessään huonoon liittoon "lasten takia". Se ei todellakaan ole hyvä lapselle. Lapsi vaistoaa vanhempien parisuhteen totuuden. Vanhemmat eivät voi näytellä parisuhdettaan lapselle "yleisellä tasolla". Etenkin ennenvanhaan, kun eroja ei suvaittu ollenkaan, ehkäisyä ei ollut ja naimisiin mentiin heti, kun nainen oli "siunatussa tilassa" - oli todella paljon vanhempia, jotka lähestulkoon vihasivat lapsiaan, koska joutuivat naimisiin "lapsen takia". Se on lapselle kamala paikka. Jokainen lapsi vain haluaisi tulla rakastetuksi - eikä vanhempien rakkaus riipu siitä asuvatko he yhdessä vai erikseen.

sheena* kirjoitti:

Ei kun pärjääminen tarkoittaa minulle ennenkaikkea sisäistä pärjäämistä, pitää tuntea itsensä ja tulla toimeen itsensä kanssa. Tietää miten toimii ja käyttäytyy eri tilanteissa. Vasta sen jälkeen voi ymmärtää muita ja tulla toimeen heidän kanssaan.

Eli jokainen ihminen on yksilö :O - johon pätee vain hänen OMAT (ei yleiset) lainalaisuutensa. Vähän sama kuin lapsi/nuori sanoo "mä haluun tuon, koska kaikilla muillakin on" Tuo "kaikki muut" tarkoittaa "yleistä tasoa" - ko. lapsen ja nuoren (suppeasta) näkökulmasta katsottuna. Lapsi/nuori ei halua jotain juttua sen takia, että se olisi juuri HÄNELLE kiva ja ihana, vaan se takia, että kaikilla muillakin on. Hänen mielestään. Muka. Koska kaikilta puuttuu jotain.

Jos kuvittelemme, että "yleisellä tasolla" on jossain asiassa hyväksi JUURI sinulle, niin tuhansille muille se saattaa olla pelkästään haitaksi. Jokaisen pitää itse tietää mikä juuri hänen tapauksessa on parasta. Sitä ei tilastoja tutkimalla löydy. Pitää tutkia itseään.

Vanhemmat sälyttävät vastuun parisuhteestaan lapsen harteille jäädessään huonoon liittoon "lasten takia". Se ei todellakaan ole hyvä lapselle. Lapsi vaistoaa vanhempien parisuhteen totuuden. Vanhemmat eivät voi näytellä parisuhdettaan lapselle "yleisellä tasolla". Etenkin ennenvanhaan, kun eroja ei suvaittu ollenkaan, ehkäisyä ei ollut ja naimisiin mentiin heti, kun nainen oli "siunatussa tilassa" - oli todella paljon vanhempia, jotka lähestulkoon vihasivat lapsiaan, koska joutuivat naimisiin "lapsen takia". Se on lapselle kamala paikka. Jokainen lapsi vain haluaisi tulla rakastetuksi - eikä vanhempien rakkaus riipu siitä asuvatko he yhdessä vai erikseen.

Lue lisää

kirjassa on todettu, että

"JA huomioitavaa oli etenkin, että väkivaltaisen lapsuuden kokeneet selvityivät myös aikuiselämänsä ongelmista ja traumoista paremmin kuin rauhallisen lapsuuden viettäneet."

Jätätkö vastaamatta viesteihin, kun huomaat, että olet kirjoittanut aivan perättömiä väitteitä? Etkö osaa tunnustaa, että olet ollut väärässä?

"Vanhemmat sälyttävät vastuun parisuhteestaan lapsen harteille jäädessään huonoon liittoon "lasten takia". Se ei todellakaan ole hyvä lapselle."

Väitteesi on pelkkä myytti, jota avioeroa haluavat mielellään viljelevät. Ehkä se perhe, johon olet lapsesi synnyttänyt (vai onko niitä perheitä useita kuten kirjoituksiesi perusteella voi kuvitella), on todella ollut niin huono, että sinun lapsesi voivat paremmin ilman sitä perhehelvettiä. Useimmat muut perheet eivät kuitenkaan ole tällaisia ääritapauksia. Lapselle (ja tämä tieto on siis kerätty niiltä lapsilta siellä käytännössä) näyttäisi olevan tärkeämpää, että vanhemmat pysyvät yhdessä eikä sillä, miten vanhemmat kokevat liiton, näytä olevan suurta merkitystä. Haluatko linkin tähän tutkimukseen?

"Jokaisen pitää itse tietää mikä juuri hänen tapauksessa on parasta"

Tämäkin väite on jo arkikokemuksenkin perusteella aika huuhaata. On paljon aikuisia, jotka elävät tavalla, joka vahingoittaa jatkuvasti heitä itseään (esim. alkoholilla, huumeilla, vahingollisilla ajatuskuvioilla ym) ja jotka tarvitsisivat todella paljon apua.

väitteitäsi kirjoitti:

Sinä kirjoitit:

"JA huomioitavaa oli etenkin, että väkivaltaisen lapsuuden kokeneet selvityivät myös aikuiselämänsä ongelmista ja traumoista paremmin kuin rauhallisen lapsuuden viettäneet."

Voisitko mainita Tommy Hellstenin kirjan nimen ja sivun, jolla tällainen väite esiintyy ja tutkimus, johon väite perustuu.


Tiedoksi sinulle traumaattisen tapahtuman määritelmä:
Traumatisoiva tapahtuma on mikä tahansa yksilön kokema uhkaava tilanne, joka aiheuttaa epätavallisen voimakkaita, normaalia elämää häiritseviä reaktioita. Yksittäinen traumatisoiva tapahtuma aiheuttaa ns. I-tyypin trauman. Toistuva traumatisoiva tekijä ihmisen elämässä (esim. perheväkivalta, insesti, koulukiusaaminen/työpaikkakiusaaminen) aiheuttaa ns. II-tyypin trauman. Trauma määritellään henkiseksi tai ruumiilliseksi vaurioksi tai haavaksi. Sen aiheuttaa traumatisoiva tapahtuma, joka saa aikaan traumaattista stressiä.

Olemme keskustelleet tässä lasten selviämisestä avioerosta, ei aikuisten selviämisestä. Millä perusteella päättelet, että avioero ei ole traumaattinen kokemus SUURIMMALLE osalle lapsista?

On aika hassua väittää, että ihmiset jäävät teorioiden ja tutkimusten ulkopuolelle. Ihmisistähän niitä teorioita ja tutkimuksia juuri tehdään.

Ja tiedoksi sinulle: en ole itse eronnut, mutta työhöni kuuluu vuorovaikutusta myös sellaisten lasten kanssa, joiden vanhemmat ovat eronneet.

Sheena hyvä, pysy sellaisten asioiden piirissä, jotka kuuluvat oman asiantuntemuksesi alaan. Kirjoitustyylisi ja oikeinkirjoitusvirheesi paljastavat aika selkeästi koulutustasosi , joten älä turhaan väitä, että sinulla on psykologian alan osamista.

Lue lisää

siltä, ettei mielestäsi lapset saisikaan selviytyä vanhempiensa erosta. Oletko miettinyt mistä se johtuu?

Omassa elämässäni en ole koskaan tavannut lasta, joka olisi traumatisoitunut vanhempiensa erosta. Sen sijaan tunnen montakin lasta, osa heistä jo aikuistuneita, joilla on ollut karvaita kokemuksia vanhemmistaan (osalla on yhä, vuosien jälkeen) olivat he sitten eronneita tai ei.

Joidenkin perhetilanne on aikoinaan ollut hyvinkin paha - lapsi toivonut vanhempiensa eroa koko lapsuuden/nuoruuden. Eivät kuitenkaan ole eronneet. Lapsi/nuori on muuttanut jonkun lähisukulaisensa luo - ystävien perheisiin, lasten-tai nuorisokotiin. Tai viettänyt yksinkertaisesti suurimman osan ajasta kavereiden luona ja/tai kadulla. Jotkut ovat joutuneet ns. huonoon seuraan, ja sitä myöten koulukotiin.

Olen itse ollut töissä vuosia nuorisokodissa. Lomittajana myös huostaanotettujen pienten lasten vastaanottokodissa ja koulukodissa. Olen monesti nähnyt miten aivan pienetkin lapset ovat silminnähden helpottuneita päästessään pois kotoa, taistelevien vanhempiensa luota. Joku nuori taas ei ole voinut asua kotonaan, koska ei tule millään toimeen äitinsä/isänsä kanssa. Pienemmät lapset reagoivat usein käytöshäiriöillään siihen, ettei suhde vanhempiin/vanhempaan toimi: jotkut häiriköivät - toiset vetäytyvät. Lapsilla/nuorilla ei ole ensinkään niin ruusuista kuvaa vanhemmistaan kuin sinulla. Monet tietävät, etteivät haluaisi asua - ainakaan toisen vanhempansa luona -mutta eivät uskalla sitä sanoa. Kärsivät vain hiljaa - siihen asti kunnes olo on aivan mahdoton ja kaoottinen.

Eli ei ole yhtään yhdentekevää miten lapsen vanhemmat pärjäävät itsensä, toistensa ja lastensa kanssa. Vanhempien keskinäisestä suhteesta ja molempien suhteesta lapseen ja lapsen suhteesta molempiin vanhempiinsa riippuu täysin miten lapsi kokee vanhempiensa eron.

Ikävä tosiasia on se, että jotkut vanhemmat eivät osaa olla yhdessä - eivätkä myöskään erota. Siksi vanhempien ero on lapselle kovin hankala. Kääntöpuolena; hankalaa saman lapsen elämä olisi myös samassa osoitteessa molemman vanhempansa kanssa. Tästä pääsee käytännön määritelmään: Riittävän hyvin asiansa hoitavat vanhemmat, hoitavat eronkin riittävän hyvin - ja lapsi selviää traumoitta. Huonosti asiansa hoitavat ,hoitavat ne huonosti niin yhdessä kuin erikseen. Tästä lapsi traumatisoituu - oli niin tai näin - koko perhe yhdessä tai erikseen.

Toista ihmistä - ei aikuista eikä lasta voi kohdata ollenkaan, jos ajattelee tilastoja, tutkimuksia ja psykologisia kaavioita. Toisen ihmisen todelliseen kohtaamiseen tarvitaan vain suurta sydäntä ja maalaisjärkeä - elämistä tässä hetkessä.

Arvostelemalla minun koulutustasoani paljastat itsestäsi todella paljon.

sheena* kirjoitti:

siltä, ettei mielestäsi lapset saisikaan selviytyä vanhempiensa erosta. Oletko miettinyt mistä se johtuu?

Omassa elämässäni en ole koskaan tavannut lasta, joka olisi traumatisoitunut vanhempiensa erosta. Sen sijaan tunnen montakin lasta, osa heistä jo aikuistuneita, joilla on ollut karvaita kokemuksia vanhemmistaan (osalla on yhä, vuosien jälkeen) olivat he sitten eronneita tai ei.

Joidenkin perhetilanne on aikoinaan ollut hyvinkin paha - lapsi toivonut vanhempiensa eroa koko lapsuuden/nuoruuden. Eivät kuitenkaan ole eronneet. Lapsi/nuori on muuttanut jonkun lähisukulaisensa luo - ystävien perheisiin, lasten-tai nuorisokotiin. Tai viettänyt yksinkertaisesti suurimman osan ajasta kavereiden luona ja/tai kadulla. Jotkut ovat joutuneet ns. huonoon seuraan, ja sitä myöten koulukotiin.

Olen itse ollut töissä vuosia nuorisokodissa. Lomittajana myös huostaanotettujen pienten lasten vastaanottokodissa ja koulukodissa. Olen monesti nähnyt miten aivan pienetkin lapset ovat silminnähden helpottuneita päästessään pois kotoa, taistelevien vanhempiensa luota. Joku nuori taas ei ole voinut asua kotonaan, koska ei tule millään toimeen äitinsä/isänsä kanssa. Pienemmät lapset reagoivat usein käytöshäiriöillään siihen, ettei suhde vanhempiin/vanhempaan toimi: jotkut häiriköivät - toiset vetäytyvät. Lapsilla/nuorilla ei ole ensinkään niin ruusuista kuvaa vanhemmistaan kuin sinulla. Monet tietävät, etteivät haluaisi asua - ainakaan toisen vanhempansa luona -mutta eivät uskalla sitä sanoa. Kärsivät vain hiljaa - siihen asti kunnes olo on aivan mahdoton ja kaoottinen.

Eli ei ole yhtään yhdentekevää miten lapsen vanhemmat pärjäävät itsensä, toistensa ja lastensa kanssa. Vanhempien keskinäisestä suhteesta ja molempien suhteesta lapseen ja lapsen suhteesta molempiin vanhempiinsa riippuu täysin miten lapsi kokee vanhempiensa eron.

Ikävä tosiasia on se, että jotkut vanhemmat eivät osaa olla yhdessä - eivätkä myöskään erota. Siksi vanhempien ero on lapselle kovin hankala. Kääntöpuolena; hankalaa saman lapsen elämä olisi myös samassa osoitteessa molemman vanhempansa kanssa. Tästä pääsee käytännön määritelmään: Riittävän hyvin asiansa hoitavat vanhemmat, hoitavat eronkin riittävän hyvin - ja lapsi selviää traumoitta. Huonosti asiansa hoitavat ,hoitavat ne huonosti niin yhdessä kuin erikseen. Tästä lapsi traumatisoituu - oli niin tai näin - koko perhe yhdessä tai erikseen.

Toista ihmistä - ei aikuista eikä lasta voi kohdata ollenkaan, jos ajattelee tilastoja, tutkimuksia ja psykologisia kaavioita. Toisen ihmisen todelliseen kohtaamiseen tarvitaan vain suurta sydäntä ja maalaisjärkeä - elämistä tässä hetkessä.

Arvostelemalla minun koulutustasoani paljastat itsestäsi todella paljon.

Lue lisää

auttamiseen tarvitaan koulutusta. Suuri sydän ei valitettavasti riitä kuten itsekin kirjoituksillasi osoitat. Kehotan sinua kirjoittamaan niistä asioista, jotka kuuluvat osaamisesi piiriin ja miettimään tarkoin, millaisia väitteitä esität.

Sinullakin on vastuuta siitä, mitä näille palstoille kirjoitat ja esität todella harhaanjohtavia ja vaarallisia väitteitä. Et myöskään osaa reilusti tunnustaa, että esittämäsi väitteet ovat tuulesta temmattuja.

Jos et koskaan ole tavannut lasta, joka on traumatisoitunut erosta, et ilmeisesti osaa kuunnella lapsia ja nuoria. Siihenkin auttaa koulutus ja haastattelutaitojen opettelu.

ja todelliseen kirjoitti:

auttamiseen tarvitaan koulutusta. Suuri sydän ei valitettavasti riitä kuten itsekin kirjoituksillasi osoitat. Kehotan sinua kirjoittamaan niistä asioista, jotka kuuluvat osaamisesi piiriin ja miettimään tarkoin, millaisia väitteitä esität.

Sinullakin on vastuuta siitä, mitä näille palstoille kirjoitat ja esität todella harhaanjohtavia ja vaarallisia väitteitä. Et myöskään osaa reilusti tunnustaa, että esittämäsi väitteet ovat tuulesta temmattuja.

Jos et koskaan ole tavannut lasta, joka on traumatisoitunut erosta, et ilmeisesti osaa kuunnella lapsia ja nuoria. Siihenkin auttaa koulutus ja haastattelutaitojen opettelu.

Lue lisää

Pitäisi osata auttaa ensin itseään vasta sitten voi auttaa muita. Sinulla on pallo todella hukassa. Olet traumatisoitunut toisten ihmisten eroista etkä pääse niistä millään yli.

Miten koko elämäni aikana tapaamani ihmisten elämä on tuulesta temmattua? Melko vähättelevä asenne. Turha keskustella kanssasi.

sheena* kirjoitti:

Pitäisi osata auttaa ensin itseään vasta sitten voi auttaa muita. Sinulla on pallo todella hukassa. Olet traumatisoitunut toisten ihmisten eroista etkä pääse niistä millään yli.

Miten koko elämäni aikana tapaamani ihmisten elämä on tuulesta temmattua? Melko vähättelevä asenne. Turha keskustella kanssasi.

Lue lisää

kasvanut väkivaltaisessa perheessä ja toivot kovasti, että asia ei olisi jättänyt sinuun jälkiä. Äläpä tee toisista ihmisistä päätelmiä, joilla ei ole mitään perusteita.

Tuulesta temmattu väitteesi oli:

"JA huomioitavaa oli etenkin, että väkivaltaisen lapsuuden kokeneet selvityivät myös aikuiselämänsä ongelmista ja traumoista paremmin kuin rauhallisen lapsuuden viettäneet."

Tätä väitettä et edelleenkään ole perustellut. Perusteeksi ei riitä, että asia luki jossain Helstenin kirjassa. Luulenpa, että itsekin tiedät esittäneesi perättömän väitteen ja siksi yrität vetäytyä keskustelusta.

Jos et todellakaan ole koskaan tavannut avioeron traumatisoimaa lasta:

a) et osaa kysyä. Tämän puutteen voit korjata haastattelutekniikan opettelulla, Se on opittavissa oleva taito kuten muutkin taidot. Eivät ihmissuhdetaidot ole jotain, jota ihmisellä on syntymästään lähtien. Niitä voi jatkuvasti kehittää.
b) et osaa tehdä diagnooseja. On ihan hyvä, että et edes yritä sitä, koska sinulla ei ole alan koulutusta.
c) et edes halua kuulla, mitä lapsi kertoo, koska haluat millä hinnalla hyvänsä kuvitella, että avioero ei vaikuta lapsiin. Luulen tämän johtuvan siitä, että olet itse eronnut ja aloitteen tehnyt osapuoli etkä kestä nähdä eron jälkiä lapsissasi.

tehdään. kirjoitti:

Jos avioeron vaikutukset eivät olisi negatiivisia yleisellä tasolla, tulisi tämäkin asia tietenkin tutkimustuloksena esille. Näin ei kuitenkaan ole, vaan tutkimustuloksissa vaikutukset ovat pääosin negatiivisia.

Lue lisää

Tutkimus tekee sen yleisellä tasolla ja lapsi kokee sen yksilö tasolla.

Avioero voi lapsen näkökannalta olla yhdellä lailla negatiivinen kun positiivinenkin.

Ne suhteet missä lapsi joutuu elämään väkivallan läsnäollessa tai päihteiden käytön seassa tai aikusella on mielenterveysongelmia on lapselle erolla pääsääntöisesti vain positiivisiä puolia. Ja erot missä lapsi koki ydinperheessä olonsa turvalliseksi ja onnelliseski tuo negatiivisia puolia.

Nämä ns tutkimustulokset tarkastelvat eroa aikusen ja yhteiskunnan kannalta, lapsia tai heidän näkemyksiä ei tutkijat paljon kuuntele. Lapsihan ei voi tietää mikä miltäkin hänestä tuntuu.

Perkeleen sosiaalitantat kun uhraavat lapsen elämän jotta se aikuinen saataisiin edes joten kuten pysymään raiteilla.... jos lapsi pääsisi pois mielenterveyspotilaan luota saataisi mielenterveyspotilaan tila huonontua, lapsen edusta ei tässäkään tilanteessa voida puhua. ( väkivaltainen tai juoppo on yhtä hirveä )

LAPSI KOKEE SIIS ERON YKSILÖTASOLLA, EIKÄ SILLÄ OLE MERKITYSTÄ MITEN JOKU TOINEN SEN ON KOKENNUT.

Käy muuten turvatalolla kysymässä lapsilta olisiko avioero heidän mielestään negatiivinen, löydät muuten sen todellisen suomen yleisen tason.... kysy lapselta missä vanhemmat juovat, käyttävät päihteitä, hakkaavat ja pahoinpitevät .... kaikista ei vain ole vahemmiksi ja jotkut liitot ovat perhehelvettejä.

puolesta kirjoitti:

ja faktat ovat selkeitä. Toki on ihmisiä, jotka sekoittavat lastensa päät - avioliitossa tai eronneina, mutta on valheellista väitää, että avioerolla ei olisi haitallisia vaikutuksia lapsiin. Voitko mainita, mihin tutkimuksiin viittaat lasten mielenterveyshäiriöihin liittyen? Voin laittaa linkin mainitsemaani pitkittäistutkimukseen, jos kiinnostaa.

Lue lisää

LAPSIIN KOHDISTUVA VÄKIVALTA JA SEKSUAALINEN HYVÄKSIKÄYTTÖ -uusin tutkimustieto
Valtakunnalliset lastensuojelupäivät
7.-8.10. Jyväskylä
Noora Ellonen ja Heikki Sariola

Kaikilla eroilla ei todellakaan ole haitallinen vaikutus lapseen..... isä tai äiti ei automaattisesti toimi lapsen edun mukaisesti vaan saattaa olla se todella vaarallinen ja selkä uhka lapselle.....

Kannattais miettiä ehkä uran vaihtoa jos tiedot on noin heppaiset. Käy muuten kysymässä turvatalosta onko sielä olevat lapset sun väittämän kanssa samaa mieltä. Saatat muuten yllättyä.

"akateemikko" kirjoitti:

Sheena, pieni.

Jos olisit käynyt yliopistoa, tietäisit miten tiedettä tehdään. Tiede etsii lainalaisuuksia ja säännönmukaisuuksia, ja niiden perusteella muodostuu teoria. Se on ollut tieteen ydin niin kauan kuin tiedettä on ollut. Ja tämä pätee kaikkeen tieteeseen, ei vain psykologiaan. Siis ensin tutkitaan, sitten tehdään johtopäätös ja lopulta muodostetaan tutkimustulosten perusteella teoria.

Ihmistieteissä kuten psykologiassa ja sosiologiassa etsitään niin ikään yleisiä lainalaisuuksia. Myös lääketieteessä toimitaan samoin.

Millä ihmeen kompetenssilla väität, ettei "yleisiä tasoja" olekaan? Ettei meillä ihmisillä olekaan yleensä kahta jalkaa ja yksi nenä, koska on olemassa jalkapuolia ja pari nenänsä menettänyttäkin?

Väitteesi siitä, että ihminen vahvistuu kokiessaan vaikeuksia ja väkivaltaa, on posketon, etten sanoisi ajatusuloste. Onko niin, että olet itse elänyt jonkinmoisen helvetin läpi ja selvinnyt, joten suoraviivaisesti ajattelet, että yleinen taso ei sen vuoksi ole todellisuutta? Millä perusteella väität tietäväsi myös, että väkivaltaa kokeneet ovat "selvinneet"? Mitä tiedät heidän sisäisestä elämästään, ahdistuksistaan ja painajaisistaan?

Onko "selviäminen" sinulle vain ulkoista pärjäämistä?

Lue lisää

Miten sovitat yhteen tilanteen jossa lapsen yksi tai molemmat kärsivät mielenterveysongelmista / käyttävät päihteitä / perheessä on väkivaltaa ja ne joilla sitä ei ole.

Miten niputatte nämä kaksi ryhmää keskenään. Miten päädytää tilanteeseen että lapsen kokemus ei ole "oikea" koska ei sovi yleiseen normistoon.

Väkivaltaa kokennut voi selvitä, vaikka naarmuilla on jäljet. Osaa ne vaikeudet vahvistaa ja toiset "luhistuvat".

Sinun mukaan siis yleisnen taso tarkoittaa että ero on lapselle siis aina negatiivinen kokemus ja ne joille se oli helpotus on väärässä.

Huono elämä on lapselle ainan negatiivinen ja siitä pois pääsy aina helpotus. Väkivaltaa voi kokea kumman tahansa vanhemman puolelta tai elämä olla täyttä helvettiä, siitä voi " selvitä" ja sinun yleistäminen tutkimustuloksen perusteella on hyvin loukkaavaa niitten lasten kannalta joilla elämä ennen eroa oli täyttä helvettiä tai jotka uhrattiin yleisen tavan takia elämään esim mielenterveyspotilaan kanssa tai joilla ei ollut pois pääsyä päihteiden / väkivalla ympäröivästä " perhehelvetistä", jolloin vanhempi laiminlöi lasten suojelun ja roikkui siinä paska suhteessa pakottaen lapsen elämään helvetissä.

Missä lapsi määrätään äidille, kun automaattisesti sen koetaan kuuluvan näin.

Selviäminen tarkoittaa sitä että kokee elävänsä mielekästä elämää ilman perhehelvettiä, elää ilman pelkoa, nauttien jokaisesta vapauden päivästä. Onnitelle omistavansa riittävän "kovuuden" jotta säästyi hengissä nuoruudestaan.

Lapsuus ei VALITETTAVASTI OLE KAIKILLE SE ONNEN ILMESTYMÄ joskun sitä vihaa vielä aikuisenakin.

Ahdistus ja painajainen voi olla myös voimavara, lupaus ettei koskaan pakota omaa lastaa elämään mitään yhtä kauheaa. Auttaa jopa vierasta lasta jos havaitsee hänen kärsimyksen.

Vaikka elämä oli joskus kauheaa tiedän että toisenlaistakin elämää on jossa se perhe-elämä on todellakin sitä turvaa ja läheisyyttä mutta tiedän myös sen kolikon toisen puolen. Jokaisella vahemmalla on VELVOLLISUUS miettiä millaisen elämän omalle lapselle tarjoaa, kumpi vain vanhempi voi olla se " surkea ja huono " sen lapsen kannalta. Lapsella on oikeus päästä tallaisen vanhemman läsnäolosta eroon.

olet itse kirjoitti:

kasvanut väkivaltaisessa perheessä ja toivot kovasti, että asia ei olisi jättänyt sinuun jälkiä. Äläpä tee toisista ihmisistä päätelmiä, joilla ei ole mitään perusteita.

Tuulesta temmattu väitteesi oli:

"JA huomioitavaa oli etenkin, että väkivaltaisen lapsuuden kokeneet selvityivät myös aikuiselämänsä ongelmista ja traumoista paremmin kuin rauhallisen lapsuuden viettäneet."

Tätä väitettä et edelleenkään ole perustellut. Perusteeksi ei riitä, että asia luki jossain Helstenin kirjassa. Luulenpa, että itsekin tiedät esittäneesi perättömän väitteen ja siksi yrität vetäytyä keskustelusta.

Jos et todellakaan ole koskaan tavannut avioeron traumatisoimaa lasta:

a) et osaa kysyä. Tämän puutteen voit korjata haastattelutekniikan opettelulla, Se on opittavissa oleva taito kuten muutkin taidot. Eivät ihmissuhdetaidot ole jotain, jota ihmisellä on syntymästään lähtien. Niitä voi jatkuvasti kehittää.
b) et osaa tehdä diagnooseja. On ihan hyvä, että et edes yritä sitä, koska sinulla ei ole alan koulutusta.
c) et edes halua kuulla, mitä lapsi kertoo, koska haluat millä hinnalla hyvänsä kuvitella, että avioero ei vaikuta lapsiin. Luulen tämän johtuvan siitä, että olet itse eronnut ja aloitteen tehnyt osapuoli etkä kestä nähdä eron jälkiä lapsissasi.

Lue lisää

temmattu on väitteesi minusta.

Ainakaan sinä et käytä erinomaisia keskustelutaitojasi tyrmäämällä minun elämäni, kokemukseni, työni, tuttavapiirini jne. Syytät lisäksi, etten perustele väitteitäni, vaikka olen perustellut. Niin yksityiselämässäni kuten työssä olen nähnyt käytännössä MITEN suuristakin traumoista voi selvitä.

Ja edelleen lapsen kyky selviytyä erosta riippuu hyvin paljon siitä millaiset vanhemmat hänellä on. Kuten olen myös monta kertaa sanonut, MONET lapset toivovat vanhempiensa eroa. Tätä juuri minulle on kerrottu. Lapselle vaikeampaa on sitäpaitsi kertoa, että haluaa vanhempiensa eroa. Usein he ovat miettineet sitä itsekseen hyvinkin pitkään ennenkuin uskaltavat sanoa sen kenellekään.

sheena* kirjoitti:

temmattu on väitteesi minusta.

Ainakaan sinä et käytä erinomaisia keskustelutaitojasi tyrmäämällä minun elämäni, kokemukseni, työni, tuttavapiirini jne. Syytät lisäksi, etten perustele väitteitäni, vaikka olen perustellut. Niin yksityiselämässäni kuten työssä olen nähnyt käytännössä MITEN suuristakin traumoista voi selvitä.

Ja edelleen lapsen kyky selviytyä erosta riippuu hyvin paljon siitä millaiset vanhemmat hänellä on. Kuten olen myös monta kertaa sanonut, MONET lapset toivovat vanhempiensa eroa. Tätä juuri minulle on kerrottu. Lapselle vaikeampaa on sitäpaitsi kertoa, että haluaa vanhempiensa eroa. Usein he ovat miettineet sitä itsekseen hyvinkin pitkään ennenkuin uskaltavat sanoa sen kenellekään.

Lue lisää

millään tavalla perustellut väitettä:

"JA huomioitavaa oli etenkin, että väkivaltaisen lapsuuden kokeneet selvityivät myös aikuiselämänsä ongelmista ja traumoista paremmin kuin rauhallisen lapsuuden viettäneet."

Perusteeksi ei riitä lainaus Wikipediasta, vaan voisitko nyt vihdoinkin ilmoittaa todellisen lähteen tai myöntää, että olet esittänyt perättömän väitteen.

Valitettavasti en voi panna kovinkaan paljon painoarvoa "kokemuksillesi", koska kaikki oma työkokemukseni ja tutkimustieto viittaa aivan toiseen suuntaan. Tieteeseen ja terapiatyöhön kuuluu objektiivisuus. Ammatillisuus kehittyy koulutuksen myötä ja siihen kuuluu tärkeänä osana oman elämänhistorian tarkastelu, jotta esim. omat lapsuudenkokemukset eivät sekaannu asiakkaiden kertomuksiin. Sinulla tuntuu olevan hyvin vahvana ennakkoasenteena se, että avioero ei saa aiheuttaa lapselle ongelmia. Lisäksi sinulla ei ole alan koulutusta etkä perustele väitteitäsi (ja vielä kerran: ote Wikipediasta ei ole perustelu). Keskustelua voidaan käydä monella tasolla ja tarkoitus kai on esittää mahdollisimman hyviä argumentteja omien näkemysten tueksi. Minä olen sitä mieltä, koska minä olen sitä mieltä, ei ole hyvä argumentti.

Väkiivallan vaikutukset lapseen ovat tiivistettynä seuraavat:
- alhaisempi eliniänodote
- huonompi koulutustaso
- enemmän ongelmia avioliitossa ja lasten kasvatuksessa
- pysyvät neurologiset muutokset
(Lähde : Varhaisen vuorovaikutuksen ongelmat

Onko tämä mielestäsi parempaa pärjäämistä?

et ole kirjoitti:

millään tavalla perustellut väitettä:

"JA huomioitavaa oli etenkin, että väkivaltaisen lapsuuden kokeneet selvityivät myös aikuiselämänsä ongelmista ja traumoista paremmin kuin rauhallisen lapsuuden viettäneet."

Perusteeksi ei riitä lainaus Wikipediasta, vaan voisitko nyt vihdoinkin ilmoittaa todellisen lähteen tai myöntää, että olet esittänyt perättömän väitteen.

Valitettavasti en voi panna kovinkaan paljon painoarvoa "kokemuksillesi", koska kaikki oma työkokemukseni ja tutkimustieto viittaa aivan toiseen suuntaan. Tieteeseen ja terapiatyöhön kuuluu objektiivisuus. Ammatillisuus kehittyy koulutuksen myötä ja siihen kuuluu tärkeänä osana oman elämänhistorian tarkastelu, jotta esim. omat lapsuudenkokemukset eivät sekaannu asiakkaiden kertomuksiin. Sinulla tuntuu olevan hyvin vahvana ennakkoasenteena se, että avioero ei saa aiheuttaa lapselle ongelmia. Lisäksi sinulla ei ole alan koulutusta etkä perustele väitteitäsi (ja vielä kerran: ote Wikipediasta ei ole perustelu). Keskustelua voidaan käydä monella tasolla ja tarkoitus kai on esittää mahdollisimman hyviä argumentteja omien näkemysten tueksi. Minä olen sitä mieltä, koska minä olen sitä mieltä, ei ole hyvä argumentti.

Väkiivallan vaikutukset lapseen ovat tiivistettynä seuraavat:
- alhaisempi eliniänodote
- huonompi koulutustaso
- enemmän ongelmia avioliitossa ja lasten kasvatuksessa
- pysyvät neurologiset muutokset
(Lähde : Varhaisen vuorovaikutuksen ongelmat

Onko tämä mielestäsi parempaa pärjäämistä?

Lue lisää

Nyt 30 vuotta, takan lapsuu jolloin minua isä hakkasi ( jopa sairaalaan ) ja poltti tupakalla reikiä, esti ruokailun, repi, huusi ja tahdoin kuolla.

Se oli meidän perheejäsenten roolli olla nyrkkeilysäkki

Elin iästä en tiedä, mutta koen olevani jotakin muuta mitä sinun "hienot ja oikeassa olevat tutkimukset kertovat "

Ihan piruuttani hankin sen korkeakoulu tutkinnon, vakituinen työ, kiva liksa, onnellinen, naimisissa ja itsellä 2 lasta, ei perheväkivaltaa sietävä.

Neurologista muutosta ei tiedä "sairastavani ", mutta luottamus kaikkiin viranomaisiin on kyllä kuollut. Vaikka hain apua, oli ratkaisu villasella painelu ja terapian tarjoaminen minulle ( minussahan ja meissä muissa se vika oli ). Tänä päivän en ole missään tekemissä se paskan kanssa, tulen poksauttamaan kuohuviini pullon kun potkaseen tyhjää.

Osa ( en väitä että kaikki, kuten sinä ) on varmaan heikoilla, mutta osa kovenee ja päättää näyttää sille hakkaajalle. Päätin kun minä olen aikuinen pidän huolta : ei koskaan enää tälläistä paska elämää..... ja päätös pitää.

Todella vituttaa sinunlaisesi "tutkijat" jotka yleistävät meidät kaikki yhteen nippuun, jossa oletus on että väkivaltaa ei esiinny "paremmissa piireissä" tai että lapsesta tulee kuitenkin surkea ja avuton ja pitäytyvät jossakin helvetin tilastoissa. Meillä joilla elämä aikusena on kohdalla, miksi vitussa meitä kiinostaa olla "tutkimuskaneja" kun silloin kun apua tarvittiin sitä ei teiltä herunnut.

Psyykeeseen se toki vaikutti, välillä muistaa lapsuutta ja samalla on itsellä suuri onnentunne, nykyisin kun on elämä niin toisenlaista. Katkeruutta isää kohtaan tunnen, mutta miksi sitä ei sallittaisi, miksi pitäisi "antaa anteeksi"? Usko terapiaan kyllä karisi nuorena, kun sen "virallisen tutkimustuloksen mukaan " minun olisi pitännyt tuntea, kokea asiat ja toimia jotta olen "hyvä " potilas.

Vanhempien avioero ei todellakaan ollut minulle mikään "ongelma tai sen aiheuttaja", vaan juuri se avioliitto sitä oli. Erohan tarkoitti selkeää mahdollisuutta päästä eroon väkivallasta. Mieti sitä. Kyllähän se varmaan sinusta on mukava "idealistina" miettiä kuinka paljon "paremmin " minun elämä olisi jos vanhemmat olisivat sen eron jättäneet ottamatta.

Todellakaan minulla ei ole alan koulutusta, koska yksin kertaisesti KOKEMUS osoitti se mitä te opitte " alan koulutuksella" ei ole vessapaperinkaan arvoista. Kliseitä ja ennakoluuloja ja pidetään kiinni "oikeista tutkimustuloksista".

Muistutan ne tutkimustuloksetkin on vain kirjoittajan mielipide, ei mitään sen kummempaa. Kokemus omasta elämästä kun ei teidän mielestä ole mikään riittävä peruste.

Koitahan käydä turvatalossa kuulostelemassa niitä lapsia joita siellä on, kysy mitä he ajattelevat vanhempien erosta ? Tuskin pitävät sitä elämää heikentävänä vaihtoehtona. Mutta koska teillä ei ole kuuntelimiseen mitään halua, kuulette miten avioero tuhoaa sen lapsen elämää.

PS Minulla on ystäviä joiden lapsuuden suurin ongelma taisi olla ne läksyt tai ettei ihan kaikkea haluamaansa saannut ihan heti. Heidä kyky kohdata pienintäkään vastoinkäymistä on minun näkökannasta huono. Narisivat lähes kaikesta ( aivan mitättömästä ) ja tuntevat itsensä niin onnettomaksi, tekemättä sille itse mitään.

Avioero on lapselle AINA iso MUUTOS, mutta se voi olla sekä negatiivinen että positiivinen uutinen.

MINUN NÄKÖKANNALTA JOKAINEN JOKA ON ITSE SEN KOKENNUT ON HELVETIN PALJON PAINOARVOA SAAVA KUIN OPPIKIRJOISTA SEN ULKOA OPETELLUT.

Oikea tutkija kykenee kullemaan juuri niitä jotka ovat sen kokeneet, muuten tilastoissa ei näy meitä jotka ovat pärjänneet koska emme ole missään hoidossa tai sosiaalitoimen asiakkaita.

Hakattua lasta muuten varmaan "lohduttaa" lukea sinun näkemyksesi. ( kannattaa miettiä mitä tällä tarkoitetaan)

kokemuksia, kirjoitti:

sitä heikompi ennuste.

"Olen käytännöllisen psykologian kannattaja. Siksi en jaksa kovin paljon jauhaa lasten traumoista ja niiden aiheuttajista, koska siitä ei ole pitkässä juoksussa kovin paljon hyötyä - vain haittaa. Lasta ei pidä opettaa laittamaan ja pitämään päätä pensaassa. Immuniteetti traumoille kasvaa, kun ihminen selviytyy yhdestäkin traumasta."

Psykologia on TIEDE, mainitsemasi käytännöllinen psykologia on vain MUTU-tuntumaa. Suhtaudutko muihinkin tieteenaloihin yhtä ennakkoluuloisesti: menetkö poppamiehelle, kun olet sairas vai turvaudutko LÄÄKETIETEESEEN? Väitteesi siitä, että immuniteetti traumoille kasvaa, kun selviää yhdestä, on aivan tuulesta temmattu. Mitä useampia traumoja ihminen kokee, sitä haavoittuvampi hänestä tulee.

En tiedä, kuinka paljon tunnet tutkimuksen teoriaa ja käytäntöä, mutta esim. Judith Wallersteinin tekemä tutkimus oli nimenomaan pitkittäistutkimus ja haastattelumenetelmällä seurattu ihmisiä useamman vuosikymmenen ajan. Totta kai tutkimustiedossa on aina rajoitteensa, mutta ei sillä perusteella voi alkaa käyttää pelkkää MUTU-tuntumaa.

En usko, että sinä voit kertoa, miten psykologin tulee ammatissaan toimia. Asiakkaana näet vain työn yhden puolen. Psykologi on ammatti-ihminen, joka työskentelee nimenomaan hankkimansa psykologisen tiedon viitekehyksessä ja käyttää työnsä pohjana teoreettista tietämystään ja tutkimustietoa. Muuten kyseessä on pahimmanlaatuinen puoskarointi. Ehkä jätät neuvojen antamisen niille, joilla on siihen kompetenssia!

Lue lisää

Psykologi on ammatti-ihminen, joka työskentelee nimenomaan hankkimansa psykologisen tiedon viitekehyksessä ja käyttää työnsä pohjana teoreettista tietämystään ja tutkimustietoa sekä on tekemisissä vain niiden tapauksien kanssa joilla näitä ongelmia esiintyy. Ei ole potilaana ns joille traumoja ei ole tullut.

Psykologi näkee työssään vaan ne ongelmatapaukset ja asiakas näkee vain miten se psykologi toimii juuri tässä tapauksessa.

Tutkimukset, jos niiden otanta on riittävän laaja ja koskettaa myös niitä tapauksia joille ei ns hoitoterapiaa ole tarvittu ovat varmaan ihan jes. Mutta pelkän 131 lapsen otos on kyllä auttamatta liian pieni ja niiden otannan keäämisperusteeseen en oikein luota, samoin että sosiaalinen ympäristö ( kultturin antama kohtelu avioerotapauksissa ) vaikuttaa.

Onko olemassa suomalaista tukimusta missä esim kaikille tiettynä vuotena/kuukautena vuodessa tai vaikka vaan viikon aikana eronneiden perheiden lapsille tehdään haastattelu kysymykset ? Silloin alueellinen ja sosiaalinen ympäristön vaikutus vastaisi todellisuutta. Seuranta tutkimuksen voisi toistaa esim 10 vuoden välein.

Mikä tarve ammatti ihmisillä on vedota lähteisiin jotka pääosin perustuvat kirjoittajan omaan näkemykseen tietystä asiasta. Se, että se on painettu ei vielä todista sen olevan oikeassa, ei myöskään että suurin osa siihen uskoo ( vertaa tilanteeseen missä valta osa usko maapallon olevan pannnukakku ). Tieteellinen tutkimuksen edellytys on minun mielestä riittävä otos kokonaismassasta ja jos puhutaa otoksesta joka on alle 0,0001 % ( USA tilastollinen avioero 4/1000 hlö/ vuosi kohti, väestö 300 000 000, joten otanta on todellakin hyvin epävarma ja täten epäluoteeava ) tapauksista ei sitä voida minkään todennäköisyyden mukaan pitää edes pohjana. Vai puhutko sinä jostakin muusta tutkimusesta joilla on hieman enemmän "aitoa tieteellistä näyttöä"?

kokemus puhuu kirjoitti:

Nyt 30 vuotta, takan lapsuu jolloin minua isä hakkasi ( jopa sairaalaan ) ja poltti tupakalla reikiä, esti ruokailun, repi, huusi ja tahdoin kuolla.

Se oli meidän perheejäsenten roolli olla nyrkkeilysäkki

Elin iästä en tiedä, mutta koen olevani jotakin muuta mitä sinun "hienot ja oikeassa olevat tutkimukset kertovat "

Ihan piruuttani hankin sen korkeakoulu tutkinnon, vakituinen työ, kiva liksa, onnellinen, naimisissa ja itsellä 2 lasta, ei perheväkivaltaa sietävä.

Neurologista muutosta ei tiedä "sairastavani ", mutta luottamus kaikkiin viranomaisiin on kyllä kuollut. Vaikka hain apua, oli ratkaisu villasella painelu ja terapian tarjoaminen minulle ( minussahan ja meissä muissa se vika oli ). Tänä päivän en ole missään tekemissä se paskan kanssa, tulen poksauttamaan kuohuviini pullon kun potkaseen tyhjää.

Osa ( en väitä että kaikki, kuten sinä ) on varmaan heikoilla, mutta osa kovenee ja päättää näyttää sille hakkaajalle. Päätin kun minä olen aikuinen pidän huolta : ei koskaan enää tälläistä paska elämää..... ja päätös pitää.

Todella vituttaa sinunlaisesi "tutkijat" jotka yleistävät meidät kaikki yhteen nippuun, jossa oletus on että väkivaltaa ei esiinny "paremmissa piireissä" tai että lapsesta tulee kuitenkin surkea ja avuton ja pitäytyvät jossakin helvetin tilastoissa. Meillä joilla elämä aikusena on kohdalla, miksi vitussa meitä kiinostaa olla "tutkimuskaneja" kun silloin kun apua tarvittiin sitä ei teiltä herunnut.

Psyykeeseen se toki vaikutti, välillä muistaa lapsuutta ja samalla on itsellä suuri onnentunne, nykyisin kun on elämä niin toisenlaista. Katkeruutta isää kohtaan tunnen, mutta miksi sitä ei sallittaisi, miksi pitäisi "antaa anteeksi"? Usko terapiaan kyllä karisi nuorena, kun sen "virallisen tutkimustuloksen mukaan " minun olisi pitännyt tuntea, kokea asiat ja toimia jotta olen "hyvä " potilas.

Vanhempien avioero ei todellakaan ollut minulle mikään "ongelma tai sen aiheuttaja", vaan juuri se avioliitto sitä oli. Erohan tarkoitti selkeää mahdollisuutta päästä eroon väkivallasta. Mieti sitä. Kyllähän se varmaan sinusta on mukava "idealistina" miettiä kuinka paljon "paremmin " minun elämä olisi jos vanhemmat olisivat sen eron jättäneet ottamatta.

Todellakaan minulla ei ole alan koulutusta, koska yksin kertaisesti KOKEMUS osoitti se mitä te opitte " alan koulutuksella" ei ole vessapaperinkaan arvoista. Kliseitä ja ennakoluuloja ja pidetään kiinni "oikeista tutkimustuloksista".

Muistutan ne tutkimustuloksetkin on vain kirjoittajan mielipide, ei mitään sen kummempaa. Kokemus omasta elämästä kun ei teidän mielestä ole mikään riittävä peruste.

Koitahan käydä turvatalossa kuulostelemassa niitä lapsia joita siellä on, kysy mitä he ajattelevat vanhempien erosta ? Tuskin pitävät sitä elämää heikentävänä vaihtoehtona. Mutta koska teillä ei ole kuuntelimiseen mitään halua, kuulette miten avioero tuhoaa sen lapsen elämää.

PS Minulla on ystäviä joiden lapsuuden suurin ongelma taisi olla ne läksyt tai ettei ihan kaikkea haluamaansa saannut ihan heti. Heidä kyky kohdata pienintäkään vastoinkäymistä on minun näkökannasta huono. Narisivat lähes kaikesta ( aivan mitättömästä ) ja tuntevat itsensä niin onnettomaksi, tekemättä sille itse mitään.

Avioero on lapselle AINA iso MUUTOS, mutta se voi olla sekä negatiivinen että positiivinen uutinen.

MINUN NÄKÖKANNALTA JOKAINEN JOKA ON ITSE SEN KOKENNUT ON HELVETIN PALJON PAINOARVOA SAAVA KUIN OPPIKIRJOISTA SEN ULKOA OPETELLUT.

Oikea tutkija kykenee kullemaan juuri niitä jotka ovat sen kokeneet, muuten tilastoissa ei näy meitä jotka ovat pärjänneet koska emme ole missään hoidossa tai sosiaalitoimen asiakkaita.

Hakattua lasta muuten varmaan "lohduttaa" lukea sinun näkemyksesi. ( kannattaa miettiä mitä tällä tarkoitetaan)

Lue lisää

noin vaikea ja että et ole saanut apua. Sinulle avioero on varmaan ollut parempi ratkaisu, mutta on paljon perheitä, joissa tilanne ei ole niin äärimmäinen kuin sinun kuvaamasi.

Kysymys väkivallan seurauksista ei ole suinkaan minun näkemykseni, vaan dataa, joka on kerätty väkivaltaa kokeneilta lapsilta, joten ei se ole kenenkään tutkijan mielipide. Jos väkivallan sueraukset olisivat myönteisiä, toki sekin tulisi tutkimuksessa esille. Sille, että seuraukset ovat ikäviä kuten itsekin toteat, ei voi mitään, mutta toki jokaisella ihmisellä on mahdollisuus muutokseen, jos sitä haluaa.

kokemus puhuu kirjoitti:

Nyt 30 vuotta, takan lapsuu jolloin minua isä hakkasi ( jopa sairaalaan ) ja poltti tupakalla reikiä, esti ruokailun, repi, huusi ja tahdoin kuolla.

Se oli meidän perheejäsenten roolli olla nyrkkeilysäkki

Elin iästä en tiedä, mutta koen olevani jotakin muuta mitä sinun "hienot ja oikeassa olevat tutkimukset kertovat "

Ihan piruuttani hankin sen korkeakoulu tutkinnon, vakituinen työ, kiva liksa, onnellinen, naimisissa ja itsellä 2 lasta, ei perheväkivaltaa sietävä.

Neurologista muutosta ei tiedä "sairastavani ", mutta luottamus kaikkiin viranomaisiin on kyllä kuollut. Vaikka hain apua, oli ratkaisu villasella painelu ja terapian tarjoaminen minulle ( minussahan ja meissä muissa se vika oli ). Tänä päivän en ole missään tekemissä se paskan kanssa, tulen poksauttamaan kuohuviini pullon kun potkaseen tyhjää.

Osa ( en väitä että kaikki, kuten sinä ) on varmaan heikoilla, mutta osa kovenee ja päättää näyttää sille hakkaajalle. Päätin kun minä olen aikuinen pidän huolta : ei koskaan enää tälläistä paska elämää..... ja päätös pitää.

Todella vituttaa sinunlaisesi "tutkijat" jotka yleistävät meidät kaikki yhteen nippuun, jossa oletus on että väkivaltaa ei esiinny "paremmissa piireissä" tai että lapsesta tulee kuitenkin surkea ja avuton ja pitäytyvät jossakin helvetin tilastoissa. Meillä joilla elämä aikusena on kohdalla, miksi vitussa meitä kiinostaa olla "tutkimuskaneja" kun silloin kun apua tarvittiin sitä ei teiltä herunnut.

Psyykeeseen se toki vaikutti, välillä muistaa lapsuutta ja samalla on itsellä suuri onnentunne, nykyisin kun on elämä niin toisenlaista. Katkeruutta isää kohtaan tunnen, mutta miksi sitä ei sallittaisi, miksi pitäisi "antaa anteeksi"? Usko terapiaan kyllä karisi nuorena, kun sen "virallisen tutkimustuloksen mukaan " minun olisi pitännyt tuntea, kokea asiat ja toimia jotta olen "hyvä " potilas.

Vanhempien avioero ei todellakaan ollut minulle mikään "ongelma tai sen aiheuttaja", vaan juuri se avioliitto sitä oli. Erohan tarkoitti selkeää mahdollisuutta päästä eroon väkivallasta. Mieti sitä. Kyllähän se varmaan sinusta on mukava "idealistina" miettiä kuinka paljon "paremmin " minun elämä olisi jos vanhemmat olisivat sen eron jättäneet ottamatta.

Todellakaan minulla ei ole alan koulutusta, koska yksin kertaisesti KOKEMUS osoitti se mitä te opitte " alan koulutuksella" ei ole vessapaperinkaan arvoista. Kliseitä ja ennakoluuloja ja pidetään kiinni "oikeista tutkimustuloksista".

Muistutan ne tutkimustuloksetkin on vain kirjoittajan mielipide, ei mitään sen kummempaa. Kokemus omasta elämästä kun ei teidän mielestä ole mikään riittävä peruste.

Koitahan käydä turvatalossa kuulostelemassa niitä lapsia joita siellä on, kysy mitä he ajattelevat vanhempien erosta ? Tuskin pitävät sitä elämää heikentävänä vaihtoehtona. Mutta koska teillä ei ole kuuntelimiseen mitään halua, kuulette miten avioero tuhoaa sen lapsen elämää.

PS Minulla on ystäviä joiden lapsuuden suurin ongelma taisi olla ne läksyt tai ettei ihan kaikkea haluamaansa saannut ihan heti. Heidä kyky kohdata pienintäkään vastoinkäymistä on minun näkökannasta huono. Narisivat lähes kaikesta ( aivan mitättömästä ) ja tuntevat itsensä niin onnettomaksi, tekemättä sille itse mitään.

Avioero on lapselle AINA iso MUUTOS, mutta se voi olla sekä negatiivinen että positiivinen uutinen.

MINUN NÄKÖKANNALTA JOKAINEN JOKA ON ITSE SEN KOKENNUT ON HELVETIN PALJON PAINOARVOA SAAVA KUIN OPPIKIRJOISTA SEN ULKOA OPETELLUT.

Oikea tutkija kykenee kullemaan juuri niitä jotka ovat sen kokeneet, muuten tilastoissa ei näy meitä jotka ovat pärjänneet koska emme ole missään hoidossa tai sosiaalitoimen asiakkaita.

Hakattua lasta muuten varmaan "lohduttaa" lukea sinun näkemyksesi. ( kannattaa miettiä mitä tällä tarkoitetaan)

Lue lisää

"Usko terapiaan kyllä karisi nuorena, kun sen "virallisen tutkimustuloksen mukaan " minun olisi pitännyt tuntea, kokea asiat ja toimia jotta olen "hyvä " potilas."

Hyvät terapeutit "vaivautuvat" ottamaan selvää asiakkaastaan - millainen hän on, mitä ajattelee, mitä tuntee, mitä toivoo jne. Ja niiden pohjalta miettii miten voisi auttaa asiakasta. Huonot terapeutit eivät osaa kohdata asiakasta yksilönä, vaan miettivät kuumeisesti minkä oppikirjan ohjeiden mukaan pitäisi edetä. Erittäin surkeat terapeutit eivät osaa kohdata asiakasta vaan selittävät miten asiakkaan pitäisi tuntea, kokea ja toimia "oikein". Se on suorastaan loukkaavaa, satuttavaa. Asiakkaan on huomattavasti parempi olla ilman surkeaa terapeuttia! Huono on joskus parempi kuin ei mitään.

Melko usein psykologilla itsellään ns. viiraa päästä. Alalle hakeutuvat ne, joilla on itsellä on ollut jokin "tärkeä" ongelma. Hyvä juttu, jos omaa kokemustaan osaa käyttää toisten auttamisessa. Jotkut psykologit käyvätkin itse kokoajan terapiassa, jotta eivät siirtäisi omia tunteitaan, ajatuksiaan asiakkaaseen. Tuossa, että väenvängällä halutaan lapsen olevan traumaattinen vanhempien erosta - tutkimustuloksiin vedoten - on jotain todella sairasta.

judy* kirjoitti:

"Usko terapiaan kyllä karisi nuorena, kun sen "virallisen tutkimustuloksen mukaan " minun olisi pitännyt tuntea, kokea asiat ja toimia jotta olen "hyvä " potilas."

Hyvät terapeutit "vaivautuvat" ottamaan selvää asiakkaastaan - millainen hän on, mitä ajattelee, mitä tuntee, mitä toivoo jne. Ja niiden pohjalta miettii miten voisi auttaa asiakasta. Huonot terapeutit eivät osaa kohdata asiakasta yksilönä, vaan miettivät kuumeisesti minkä oppikirjan ohjeiden mukaan pitäisi edetä. Erittäin surkeat terapeutit eivät osaa kohdata asiakasta vaan selittävät miten asiakkaan pitäisi tuntea, kokea ja toimia "oikein". Se on suorastaan loukkaavaa, satuttavaa. Asiakkaan on huomattavasti parempi olla ilman surkeaa terapeuttia! Huono on joskus parempi kuin ei mitään.

Melko usein psykologilla itsellään ns. viiraa päästä. Alalle hakeutuvat ne, joilla on itsellä on ollut jokin "tärkeä" ongelma. Hyvä juttu, jos omaa kokemustaan osaa käyttää toisten auttamisessa. Jotkut psykologit käyvätkin itse kokoajan terapiassa, jotta eivät siirtäisi omia tunteitaan, ajatuksiaan asiakkaaseen. Tuossa, että väenvängällä halutaan lapsen olevan traumaattinen vanhempien erosta - tutkimustuloksiin vedoten - on jotain todella sairasta.

Lue lisää

kun hän on kertomasi mukaan psykologi? Käsityksesi psykologeista on yleinen myytti, kaupunkilegenda. Toki psykologit käyvät usein terapiassa, juuri edistääkseen ammatillisuuttaan ja koska ovat kiinnostuneita psyykestä.

Sairasta on pikemminkin se, että väkivaltaisen lapsuuden esitetään edistävän ihmisen hyvinvointia ja selviämistä. Jos avioero edistäisi lapsen selviämistä, tulisi tämäkin varmasti tutkimuksessa esille. Minkäs teet sille, että tulokset ovat, mitä ovat. Ei niitä voi mututuntumalla muuksi muuttaa.

Oliskohan näin kirjoitti:

Psykologi on ammatti-ihminen, joka työskentelee nimenomaan hankkimansa psykologisen tiedon viitekehyksessä ja käyttää työnsä pohjana teoreettista tietämystään ja tutkimustietoa sekä on tekemisissä vain niiden tapauksien kanssa joilla näitä ongelmia esiintyy. Ei ole potilaana ns joille traumoja ei ole tullut.

Psykologi näkee työssään vaan ne ongelmatapaukset ja asiakas näkee vain miten se psykologi toimii juuri tässä tapauksessa.

Tutkimukset, jos niiden otanta on riittävän laaja ja koskettaa myös niitä tapauksia joille ei ns hoitoterapiaa ole tarvittu ovat varmaan ihan jes. Mutta pelkän 131 lapsen otos on kyllä auttamatta liian pieni ja niiden otannan keäämisperusteeseen en oikein luota, samoin että sosiaalinen ympäristö ( kultturin antama kohtelu avioerotapauksissa ) vaikuttaa.

Onko olemassa suomalaista tukimusta missä esim kaikille tiettynä vuotena/kuukautena vuodessa tai vaikka vaan viikon aikana eronneiden perheiden lapsille tehdään haastattelu kysymykset ? Silloin alueellinen ja sosiaalinen ympäristön vaikutus vastaisi todellisuutta. Seuranta tutkimuksen voisi toistaa esim 10 vuoden välein.

Mikä tarve ammatti ihmisillä on vedota lähteisiin jotka pääosin perustuvat kirjoittajan omaan näkemykseen tietystä asiasta. Se, että se on painettu ei vielä todista sen olevan oikeassa, ei myöskään että suurin osa siihen uskoo ( vertaa tilanteeseen missä valta osa usko maapallon olevan pannnukakku ). Tieteellinen tutkimuksen edellytys on minun mielestä riittävä otos kokonaismassasta ja jos puhutaa otoksesta joka on alle 0,0001 % ( USA tilastollinen avioero 4/1000 hlö/ vuosi kohti, väestö 300 000 000, joten otanta on todellakin hyvin epävarma ja täten epäluoteeava ) tapauksista ei sitä voida minkään todennäköisyyden mukaan pitää edes pohjana. Vai puhutko sinä jostakin muusta tutkimusesta joilla on hieman enemmän "aitoa tieteellistä näyttöä"?

Lue lisää

menetelmästä. Haatattelututkimuksen otanta on tietenkin pienempi kuin esim. kyselyillä tehdyn tutkimuksen. Haastattelu on kvalitatiivinen menetelmä ja kysessä oli pitkittäistutkimus. Eli astelma on ihan ok.

kokemus puhuu kirjoitti:

Nyt 30 vuotta, takan lapsuu jolloin minua isä hakkasi ( jopa sairaalaan ) ja poltti tupakalla reikiä, esti ruokailun, repi, huusi ja tahdoin kuolla.

Se oli meidän perheejäsenten roolli olla nyrkkeilysäkki

Elin iästä en tiedä, mutta koen olevani jotakin muuta mitä sinun "hienot ja oikeassa olevat tutkimukset kertovat "

Ihan piruuttani hankin sen korkeakoulu tutkinnon, vakituinen työ, kiva liksa, onnellinen, naimisissa ja itsellä 2 lasta, ei perheväkivaltaa sietävä.

Neurologista muutosta ei tiedä "sairastavani ", mutta luottamus kaikkiin viranomaisiin on kyllä kuollut. Vaikka hain apua, oli ratkaisu villasella painelu ja terapian tarjoaminen minulle ( minussahan ja meissä muissa se vika oli ). Tänä päivän en ole missään tekemissä se paskan kanssa, tulen poksauttamaan kuohuviini pullon kun potkaseen tyhjää.

Osa ( en väitä että kaikki, kuten sinä ) on varmaan heikoilla, mutta osa kovenee ja päättää näyttää sille hakkaajalle. Päätin kun minä olen aikuinen pidän huolta : ei koskaan enää tälläistä paska elämää..... ja päätös pitää.

Todella vituttaa sinunlaisesi "tutkijat" jotka yleistävät meidät kaikki yhteen nippuun, jossa oletus on että väkivaltaa ei esiinny "paremmissa piireissä" tai että lapsesta tulee kuitenkin surkea ja avuton ja pitäytyvät jossakin helvetin tilastoissa. Meillä joilla elämä aikusena on kohdalla, miksi vitussa meitä kiinostaa olla "tutkimuskaneja" kun silloin kun apua tarvittiin sitä ei teiltä herunnut.

Psyykeeseen se toki vaikutti, välillä muistaa lapsuutta ja samalla on itsellä suuri onnentunne, nykyisin kun on elämä niin toisenlaista. Katkeruutta isää kohtaan tunnen, mutta miksi sitä ei sallittaisi, miksi pitäisi "antaa anteeksi"? Usko terapiaan kyllä karisi nuorena, kun sen "virallisen tutkimustuloksen mukaan " minun olisi pitännyt tuntea, kokea asiat ja toimia jotta olen "hyvä " potilas.

Vanhempien avioero ei todellakaan ollut minulle mikään "ongelma tai sen aiheuttaja", vaan juuri se avioliitto sitä oli. Erohan tarkoitti selkeää mahdollisuutta päästä eroon väkivallasta. Mieti sitä. Kyllähän se varmaan sinusta on mukava "idealistina" miettiä kuinka paljon "paremmin " minun elämä olisi jos vanhemmat olisivat sen eron jättäneet ottamatta.

Todellakaan minulla ei ole alan koulutusta, koska yksin kertaisesti KOKEMUS osoitti se mitä te opitte " alan koulutuksella" ei ole vessapaperinkaan arvoista. Kliseitä ja ennakoluuloja ja pidetään kiinni "oikeista tutkimustuloksista".

Muistutan ne tutkimustuloksetkin on vain kirjoittajan mielipide, ei mitään sen kummempaa. Kokemus omasta elämästä kun ei teidän mielestä ole mikään riittävä peruste.

Koitahan käydä turvatalossa kuulostelemassa niitä lapsia joita siellä on, kysy mitä he ajattelevat vanhempien erosta ? Tuskin pitävät sitä elämää heikentävänä vaihtoehtona. Mutta koska teillä ei ole kuuntelimiseen mitään halua, kuulette miten avioero tuhoaa sen lapsen elämää.

PS Minulla on ystäviä joiden lapsuuden suurin ongelma taisi olla ne läksyt tai ettei ihan kaikkea haluamaansa saannut ihan heti. Heidä kyky kohdata pienintäkään vastoinkäymistä on minun näkökannasta huono. Narisivat lähes kaikesta ( aivan mitättömästä ) ja tuntevat itsensä niin onnettomaksi, tekemättä sille itse mitään.

Avioero on lapselle AINA iso MUUTOS, mutta se voi olla sekä negatiivinen että positiivinen uutinen.

MINUN NÄKÖKANNALTA JOKAINEN JOKA ON ITSE SEN KOKENNUT ON HELVETIN PALJON PAINOARVOA SAAVA KUIN OPPIKIRJOISTA SEN ULKOA OPETELLUT.

Oikea tutkija kykenee kullemaan juuri niitä jotka ovat sen kokeneet, muuten tilastoissa ei näy meitä jotka ovat pärjänneet koska emme ole missään hoidossa tai sosiaalitoimen asiakkaita.

Hakattua lasta muuten varmaan "lohduttaa" lukea sinun näkemyksesi. ( kannattaa miettiä mitä tällä tarkoitetaan)

Lue lisää

usko, että sinulla on korkea koulu tutkintoa (tämä on siis vitsi), koska et osaa kirjoittaa suomen kieltä oikein. Opettele yhdyssanat ja sanojen kirjoitusasu (joka ei siis ole aikunen, elin ikä sekä muist myös possessiivisuffiksit) jos haluat olla edes jollain lailla uskottava.

kokemus puhuu kirjoitti:

Nyt 30 vuotta, takan lapsuu jolloin minua isä hakkasi ( jopa sairaalaan ) ja poltti tupakalla reikiä, esti ruokailun, repi, huusi ja tahdoin kuolla.

Se oli meidän perheejäsenten roolli olla nyrkkeilysäkki

Elin iästä en tiedä, mutta koen olevani jotakin muuta mitä sinun "hienot ja oikeassa olevat tutkimukset kertovat "

Ihan piruuttani hankin sen korkeakoulu tutkinnon, vakituinen työ, kiva liksa, onnellinen, naimisissa ja itsellä 2 lasta, ei perheväkivaltaa sietävä.

Neurologista muutosta ei tiedä "sairastavani ", mutta luottamus kaikkiin viranomaisiin on kyllä kuollut. Vaikka hain apua, oli ratkaisu villasella painelu ja terapian tarjoaminen minulle ( minussahan ja meissä muissa se vika oli ). Tänä päivän en ole missään tekemissä se paskan kanssa, tulen poksauttamaan kuohuviini pullon kun potkaseen tyhjää.

Osa ( en väitä että kaikki, kuten sinä ) on varmaan heikoilla, mutta osa kovenee ja päättää näyttää sille hakkaajalle. Päätin kun minä olen aikuinen pidän huolta : ei koskaan enää tälläistä paska elämää..... ja päätös pitää.

Todella vituttaa sinunlaisesi "tutkijat" jotka yleistävät meidät kaikki yhteen nippuun, jossa oletus on että väkivaltaa ei esiinny "paremmissa piireissä" tai että lapsesta tulee kuitenkin surkea ja avuton ja pitäytyvät jossakin helvetin tilastoissa. Meillä joilla elämä aikusena on kohdalla, miksi vitussa meitä kiinostaa olla "tutkimuskaneja" kun silloin kun apua tarvittiin sitä ei teiltä herunnut.

Psyykeeseen se toki vaikutti, välillä muistaa lapsuutta ja samalla on itsellä suuri onnentunne, nykyisin kun on elämä niin toisenlaista. Katkeruutta isää kohtaan tunnen, mutta miksi sitä ei sallittaisi, miksi pitäisi "antaa anteeksi"? Usko terapiaan kyllä karisi nuorena, kun sen "virallisen tutkimustuloksen mukaan " minun olisi pitännyt tuntea, kokea asiat ja toimia jotta olen "hyvä " potilas.

Vanhempien avioero ei todellakaan ollut minulle mikään "ongelma tai sen aiheuttaja", vaan juuri se avioliitto sitä oli. Erohan tarkoitti selkeää mahdollisuutta päästä eroon väkivallasta. Mieti sitä. Kyllähän se varmaan sinusta on mukava "idealistina" miettiä kuinka paljon "paremmin " minun elämä olisi jos vanhemmat olisivat sen eron jättäneet ottamatta.

Todellakaan minulla ei ole alan koulutusta, koska yksin kertaisesti KOKEMUS osoitti se mitä te opitte " alan koulutuksella" ei ole vessapaperinkaan arvoista. Kliseitä ja ennakoluuloja ja pidetään kiinni "oikeista tutkimustuloksista".

Muistutan ne tutkimustuloksetkin on vain kirjoittajan mielipide, ei mitään sen kummempaa. Kokemus omasta elämästä kun ei teidän mielestä ole mikään riittävä peruste.

Koitahan käydä turvatalossa kuulostelemassa niitä lapsia joita siellä on, kysy mitä he ajattelevat vanhempien erosta ? Tuskin pitävät sitä elämää heikentävänä vaihtoehtona. Mutta koska teillä ei ole kuuntelimiseen mitään halua, kuulette miten avioero tuhoaa sen lapsen elämää.

PS Minulla on ystäviä joiden lapsuuden suurin ongelma taisi olla ne läksyt tai ettei ihan kaikkea haluamaansa saannut ihan heti. Heidä kyky kohdata pienintäkään vastoinkäymistä on minun näkökannasta huono. Narisivat lähes kaikesta ( aivan mitättömästä ) ja tuntevat itsensä niin onnettomaksi, tekemättä sille itse mitään.

Avioero on lapselle AINA iso MUUTOS, mutta se voi olla sekä negatiivinen että positiivinen uutinen.

MINUN NÄKÖKANNALTA JOKAINEN JOKA ON ITSE SEN KOKENNUT ON HELVETIN PALJON PAINOARVOA SAAVA KUIN OPPIKIRJOISTA SEN ULKOA OPETELLUT.

Oikea tutkija kykenee kullemaan juuri niitä jotka ovat sen kokeneet, muuten tilastoissa ei näy meitä jotka ovat pärjänneet koska emme ole missään hoidossa tai sosiaalitoimen asiakkaita.

Hakattua lasta muuten varmaan "lohduttaa" lukea sinun näkemyksesi. ( kannattaa miettiä mitä tällä tarkoitetaan)

Lue lisää

että nämä tulokset vaiettaisiin kuoliaiksi tai jopa kehotettasiin vanhempia pahoinpitelemään lapsiaan, koska väkivallan kokeminen edistää esim. nimimerkki Sheenan mielestä ihmisen selviämistä? Aiotko pahoinpidellä omia lapsiasi?

Hae apua, olet niin täynnä aggressioita, että tarvitset sitä!

judy* kirjoitti:

"Usko terapiaan kyllä karisi nuorena, kun sen "virallisen tutkimustuloksen mukaan " minun olisi pitännyt tuntea, kokea asiat ja toimia jotta olen "hyvä " potilas."

Hyvät terapeutit "vaivautuvat" ottamaan selvää asiakkaastaan - millainen hän on, mitä ajattelee, mitä tuntee, mitä toivoo jne. Ja niiden pohjalta miettii miten voisi auttaa asiakasta. Huonot terapeutit eivät osaa kohdata asiakasta yksilönä, vaan miettivät kuumeisesti minkä oppikirjan ohjeiden mukaan pitäisi edetä. Erittäin surkeat terapeutit eivät osaa kohdata asiakasta vaan selittävät miten asiakkaan pitäisi tuntea, kokea ja toimia "oikein". Se on suorastaan loukkaavaa, satuttavaa. Asiakkaan on huomattavasti parempi olla ilman surkeaa terapeuttia! Huono on joskus parempi kuin ei mitään.

Melko usein psykologilla itsellään ns. viiraa päästä. Alalle hakeutuvat ne, joilla on itsellä on ollut jokin "tärkeä" ongelma. Hyvä juttu, jos omaa kokemustaan osaa käyttää toisten auttamisessa. Jotkut psykologit käyvätkin itse kokoajan terapiassa, jotta eivät siirtäisi omia tunteitaan, ajatuksiaan asiakkaaseen. Tuossa, että väenvängällä halutaan lapsen olevan traumaattinen vanhempien erosta - tutkimustuloksiin vedoten - on jotain todella sairasta.

Lue lisää

Psykologiaa pääsee opiskelemaan alle 10% hakijoista. Mielenterveysongelmat ja esim. psyykenlääkitys verottavat yleensä myös kognitiivista kapasitettia, joten väitteesi on jo tältä osin aika hassu. Voitko esittää jonkinlaista evidenssiä väitteesi tueksi? Olepa hieman varovaisempi, kun kirjoitat näille palstoille. Syyllistyt kunnianloukkaukseen kokonaista ammattikuntaa kohtaan, jos väität psykologeja mielenterveysongelmaisiksi ja perusteesi on jälleen kerran mututuntuma.

Enpä kirjoitti:

usko, että sinulla on korkea koulu tutkintoa (tämä on siis vitsi), koska et osaa kirjoittaa suomen kieltä oikein. Opettele yhdyssanat ja sanojen kirjoitusasu (joka ei siis ole aikunen, elin ikä sekä muist myös possessiivisuffiksit) jos haluat olla edes jollain lailla uskottava.

Lue lisää

Valitettavasti toinen kotimainen kieli on hieman hankala paikka paikoin. Työkielenä minulla on sakasa,englanti ja ranska. Ädinkieleni on siis ruotsi.

Koska käytän suomen kieltä huomattavasti vähemmän on siinä varsinkin kieliopillisia virheitä löytyy sekä kirjoitusvirheitä. Koulutussa suomenkieli on ehdottomasti vaikein kohtaama aine.

Uskottavuutta täällä tuntuu saavan lähes kaikki jotka ovat sen populismin kannattajakunnan kanssa samaa mieltä.

Kuten sanoin kannattaa kysyä siltä vanhemman pahoinpitelemältä lapsilta miten hän suhtauttu vanhempien eroon. Liian moni lapsi pääsee hengestää tai vammautuu oman biologisen vanhemman pahoinpitelyn seurauksesta. Näille lapsille siis se avioero voi olla ihan pelastus.

sitten parempi, kirjoitti:

että nämä tulokset vaiettaisiin kuoliaiksi tai jopa kehotettasiin vanhempia pahoinpitelemään lapsiaan, koska väkivallan kokeminen edistää esim. nimimerkki Sheenan mielestä ihmisen selviämistä? Aiotko pahoinpidellä omia lapsiasi?

Hae apua, olet niin täynnä aggressioita, että tarvitset sitä!

Lue lisää

Kysymys kuului alunperin missä iässä lapsi kestää eron ? Lähtökohtana oli että avioero aiheuttaa lapselle aina negatiivisen muutoksen elämään.

Ja osa pösilöistä tai ainakin yksi väitti että avioeron kokennut ei voi pärjätä elämässä vaan hänellä on isoja vaikeuksia elämässä, siis luuseri porukkaa.

Tilanne missä lapsen etu on AINA ja KAIKISSA tilanteissa elää siinä avioliitossa ( vaikka huonossa = väkivaltaa, huumeita, alkoholia, mielenterveysongelmia ) kun altistaa lapsen niin traumaattiselle tilanteelle mitä avioero tuo lapsen elämään.

Pahoinpitelyyn suhtaudun erittäin negatiivisesti, minusta vanhemmat jotaka pahoinpitelevät omaa lasta ( tai ylipäätään lasta ) pitäsi menettää kaikki vanhempain "oikeudet".

Minun mielestä siis väkivalta tai sen kokeminen ei edistä selvytymistä mutta eivät ole estekkään siihen. Väkivaltaa kokennut osaa arvostaa sitä elämää missä sitä ei ole, ehkä korkeammalle kuin ne joille se on itsestään selvyys.

Kysymykseen hyväksynkö lasten pahoinpitelyä: Vastaan en, en millään perusteella, kuten en muutakaan väkivaltaa. Katsontakantani on myös se vanhempi joka pakottaa lapsen asumaan väkivaltaisen puolison kanssa osallistuu omalla panoksella se lapsen pahoinpitelyyn itsekkäistä syistä ( halusta elää joka tapauksessa puolison kanssa tai kulissien ylläpitämiseski. )

En ole enkä aijo pahoinpidellä lapsiani, vieraita ihmisiä tai omaa puolisoa, kuten huomaat pahoinpitely ei ole miltään osin myönteinen tai hyvä kokemus, mutta siitä saataa selvitä ja aikuielämä voi huonosta alusta riippumatta olla onnellinen ja tasapainoinen. Sinun näkemyksen mukaan siis lapsi joka kokee avioeron on automaattisesti se heikko, onneton ja heikosti elämässä pärjäävä luuseri. Tätä näkemystä minä en jaa tai voi hyväksyä "totuudeksi" oli niitä tutkimuksia millaisia tahansa.

Agressioita minussa aiheuttavat vain hyvin yksipuolisesti asiota tarkastelevat itseään täynnä olevat ihmiset ( kirjoita siis yhdelle teistä ) joilla on tapa erittäin huonoon kritiikin kestoon ja kykyyn hyväksyä itseään poikeavan näkökannan esille tuomisen, sillä teille teidän mielipide on totuus ja siitä poikeava on aina automaattisesti väärä. Kun muuten ette pärjää menette henkilökohtaisuuksiin ja alatte nimittelemään ihmisiä. Tunne tyypin, isäni oli yksi tälläinen henkilö, vain hänen mielipide oli oikea ja hän löysi aina näitä "tieteellisä tutkimuksia" omansa näkemyksen perusteeksi, poikeavathan olivat "väärennöksiä", apokryptiaa.

Koska ilmoita oman työ olevan näiden nuorten parissa joita ero kohtaa, välitä ERITTÄIN iso suruvalittelu heille. Sinunlaisesi oli myös meidän perheen tukena ennen eroa, selittämässä mitä teimme väärin jotta isällä oli oikeus "hermostua" ja itse asiassa aiheutimme itse sen pahoinpitelyn. Kertoi äidille miten hän tuhoaisi meidän lasten elämän jos ottaisi eron. Hänelle avioliitto ja sen jatkuminen oli lähes pakkomielteinen, mikään ei oikeuta sen purkamista.

Öitä teholla ym.... mutta äiti pitää lapsilla ehjän kodin....

PS Katson kaksi vaihtoehtoa vanhemmat yhä naimisissa tai pääsimme eroon isästä... arvaa katsonko ensimmäisen vaihtoehdon ollevan sen jonka johdosta minulla menisi "paremmin"... en sitten mitäääääään mahdollisuutta.

Osalle lapsista siis avioliitto voi olla iso trauma, kun toinen tai pahimmilaan molemma vanhemmat ovat paskoja, sikoja, epäinhimmilisä sadisteja ja avioero todellakin iso tähtihetki.

päässä, kirjoitti:

kun hän on kertomasi mukaan psykologi? Käsityksesi psykologeista on yleinen myytti, kaupunkilegenda. Toki psykologit käyvät usein terapiassa, juuri edistääkseen ammatillisuuttaan ja koska ovat kiinnostuneita psyykestä.

Sairasta on pikemminkin se, että väkivaltaisen lapsuuden esitetään edistävän ihmisen hyvinvointia ja selviämistä. Jos avioero edistäisi lapsen selviämistä, tulisi tämäkin varmasti tutkimuksessa esille. Minkäs teet sille, että tulokset ovat, mitä ovat. Ei niitä voi mututuntumalla muuksi muuttaa.

Lue lisää

ole esitetty väkivaltaisen lapsuuden edistävän ihmisen hyvinvointia. VAAN että lapsen (kuten myös aikuisen) selviytymiskyky on vaihteleva. Selviytymiskyky on täysin yksilöllinen ja se on suhteessa ihmisen persoonaan , elinympäristöön ym. Tästä johtuu miksi jotkut reagoivat ulkoisesti samaan tai samankaltaiseen asiaan täysin eritavoin. Tästä johtuu myös se, ettei yksilö elä minkään tutkimuksen mukaan, vaan juuri sitä omaa elämäänsä, josta tehdään tutkimusta. Vai tehdäänkö? Suurin osa ihmisistä - etenkin selvityjistä jää niiden ulkopuolelle.

Ihan turha siis kiinnittää sokeasti huomiota tutkimuksiin. Yksilön kannalta niillä ei ole mitään merkitystä. Yksilön elämä on aina mututuntumaa - ja sitä pitäisi kunnioittaa -ei tutkimuksia. Keskity ihmiseen - keskity elämään.

sitten parempi, kirjoitti:

että nämä tulokset vaiettaisiin kuoliaiksi tai jopa kehotettasiin vanhempia pahoinpitelemään lapsiaan, koska väkivallan kokeminen edistää esim. nimimerkki Sheenan mielestä ihmisen selviämistä? Aiotko pahoinpidellä omia lapsiasi?

Hae apua, olet niin täynnä aggressioita, että tarvitset sitä!

Lue lisää

sinun lukea näitä kirjoituksia?

Sheena kirjoitti:
"turvattomassa yhteisössä elävät lapset ovat tottuneet kaltoinkohteluun ja osaavat odottaa sitä." Eivätkä kaikki siksi saa edes pahoinpitelystä traumaa vaan pelkästään stressiä. Siksi on hullua vedota tutkimuksiin, joiden mukaan kaikki lapset saavat syvän ja pysyvän trauman pelkästään vanhempien avioerosta. Tätä jälkimmäistä väitettä tukee se, että monet lapset ovat ikionnellisia vanhempiensa erosta, mutta sitä on useinmiten vaikea näyttää. Tai vihoittelevat vaikkapa äidilleen loppuikänsä, kun tämä ei "ajoissa" eronnut isästä.

hohhoijaa* kirjoitti:

Ensinnäkin: jos esität niinkin uskomattoman väitteen, että väkivaltaisen lapsuuden kokeneet selviävät elämässään paremmin kuin muut, et voi kuitata asiaa kirjoittamalla, että "se luki jossain kirjassa". Jos et pysty perustelemaan väitettäsi asiallisella lähteellä, kannattaa tuoda selkeästi esille, että kyseessä on oma mielikuvituksesi tuote.

Luuletko yhden ystäväsi kokemuksen perusteella voivasi runtata koko psykologien ammttikunnan ja oletat tietäväsi jotain tästä vaativasta ihmissuhdeammatista? Tällä samalla logiikalla voidaan yhden huonon kokemuksen perusteella tuomita esim. bussikuskit, kaupanmyyjät, poliisit, opettajat ja oikeastaan kuka tahansa.

Tietenkään psykologia ei ole eksakti tiede, eikä niin ole kukaan väittänytkään kuten huomaat, jos luet tätä ketjua. Tutkimuksista on kuitenkin YLEISELLÄ TASOLLA saatu tuloksia, joiden mukaan avioeron vaikutukset ovat haitallisia. Etkö ymmärrä, mikä ero on omilla kokemuksillasi ja yleistettävällä tutkimustiedolla? Ei koko maailma pyöri sinun ympärilläsi!

Lue lisää

ovat ihmisiä - hekin. Eivät mitään jumalaisia tutkimusten laatijoita... Sitäpaitsi jokaisen kokemus on OMA. Ei siitä miksikään muutu, vaikka lukisi tilastoja paljonkin.

judy* kirjoitti:

sinun lukea näitä kirjoituksia?

Sheena kirjoitti:
"turvattomassa yhteisössä elävät lapset ovat tottuneet kaltoinkohteluun ja osaavat odottaa sitä." Eivätkä kaikki siksi saa edes pahoinpitelystä traumaa vaan pelkästään stressiä. Siksi on hullua vedota tutkimuksiin, joiden mukaan kaikki lapset saavat syvän ja pysyvän trauman pelkästään vanhempien avioerosta. Tätä jälkimmäistä väitettä tukee se, että monet lapset ovat ikionnellisia vanhempiensa erosta, mutta sitä on useinmiten vaikea näyttää. Tai vihoittelevat vaikkapa äidilleen loppuikänsä, kun tämä ei "ajoissa" eronnut isästä.

Lue lisää

"JA huomioitavaa oli etenkin, että väkivaltaisen lapsuuden kokeneet selvityivät myös aikuiselämänsä ongelmista ja traumoista paremmin kuin rauhallisen lapsuuden viettäneet."

Tämä väite on edelleen aivan vailla perusteita.

kokemus puhuu kirjoitti:

Kysymys kuului alunperin missä iässä lapsi kestää eron ? Lähtökohtana oli että avioero aiheuttaa lapselle aina negatiivisen muutoksen elämään.

Ja osa pösilöistä tai ainakin yksi väitti että avioeron kokennut ei voi pärjätä elämässä vaan hänellä on isoja vaikeuksia elämässä, siis luuseri porukkaa.

Tilanne missä lapsen etu on AINA ja KAIKISSA tilanteissa elää siinä avioliitossa ( vaikka huonossa = väkivaltaa, huumeita, alkoholia, mielenterveysongelmia ) kun altistaa lapsen niin traumaattiselle tilanteelle mitä avioero tuo lapsen elämään.

Pahoinpitelyyn suhtaudun erittäin negatiivisesti, minusta vanhemmat jotaka pahoinpitelevät omaa lasta ( tai ylipäätään lasta ) pitäsi menettää kaikki vanhempain "oikeudet".

Minun mielestä siis väkivalta tai sen kokeminen ei edistä selvytymistä mutta eivät ole estekkään siihen. Väkivaltaa kokennut osaa arvostaa sitä elämää missä sitä ei ole, ehkä korkeammalle kuin ne joille se on itsestään selvyys.

Kysymykseen hyväksynkö lasten pahoinpitelyä: Vastaan en, en millään perusteella, kuten en muutakaan väkivaltaa. Katsontakantani on myös se vanhempi joka pakottaa lapsen asumaan väkivaltaisen puolison kanssa osallistuu omalla panoksella se lapsen pahoinpitelyyn itsekkäistä syistä ( halusta elää joka tapauksessa puolison kanssa tai kulissien ylläpitämiseski. )

En ole enkä aijo pahoinpidellä lapsiani, vieraita ihmisiä tai omaa puolisoa, kuten huomaat pahoinpitely ei ole miltään osin myönteinen tai hyvä kokemus, mutta siitä saataa selvitä ja aikuielämä voi huonosta alusta riippumatta olla onnellinen ja tasapainoinen. Sinun näkemyksen mukaan siis lapsi joka kokee avioeron on automaattisesti se heikko, onneton ja heikosti elämässä pärjäävä luuseri. Tätä näkemystä minä en jaa tai voi hyväksyä "totuudeksi" oli niitä tutkimuksia millaisia tahansa.

Agressioita minussa aiheuttavat vain hyvin yksipuolisesti asiota tarkastelevat itseään täynnä olevat ihmiset ( kirjoita siis yhdelle teistä ) joilla on tapa erittäin huonoon kritiikin kestoon ja kykyyn hyväksyä itseään poikeavan näkökannan esille tuomisen, sillä teille teidän mielipide on totuus ja siitä poikeava on aina automaattisesti väärä. Kun muuten ette pärjää menette henkilökohtaisuuksiin ja alatte nimittelemään ihmisiä. Tunne tyypin, isäni oli yksi tälläinen henkilö, vain hänen mielipide oli oikea ja hän löysi aina näitä "tieteellisä tutkimuksia" omansa näkemyksen perusteeksi, poikeavathan olivat "väärennöksiä", apokryptiaa.

Koska ilmoita oman työ olevan näiden nuorten parissa joita ero kohtaa, välitä ERITTÄIN iso suruvalittelu heille. Sinunlaisesi oli myös meidän perheen tukena ennen eroa, selittämässä mitä teimme väärin jotta isällä oli oikeus "hermostua" ja itse asiassa aiheutimme itse sen pahoinpitelyn. Kertoi äidille miten hän tuhoaisi meidän lasten elämän jos ottaisi eron. Hänelle avioliitto ja sen jatkuminen oli lähes pakkomielteinen, mikään ei oikeuta sen purkamista.

Öitä teholla ym.... mutta äiti pitää lapsilla ehjän kodin....

PS Katson kaksi vaihtoehtoa vanhemmat yhä naimisissa tai pääsimme eroon isästä... arvaa katsonko ensimmäisen vaihtoehdon ollevan sen jonka johdosta minulla menisi "paremmin"... en sitten mitäääääään mahdollisuutta.

Osalle lapsista siis avioliitto voi olla iso trauma, kun toinen tai pahimmilaan molemma vanhemmat ovat paskoja, sikoja, epäinhimmilisä sadisteja ja avioero todellakin iso tähtihetki.

Lue lisää

ja sinusta sen seuraukset ovat vakavia. Miksi niistä seurauksista ei voisi puhua avoimesti, jotta lapsien ei tarvitsisi kestää epäinhimillistä kohtelua? En käsittääkseni ole missään puolustanut lasten pahoinpitelyä, vaan kritisoinut sitä ääliömäistä mielipidettä, että väkivaltaisen lapsuuden kokeneet selviäisivät elämässään paremmin kuin muut. Sinun tuntuu olevan vaikea hyväksyä sitä tosiasiaa, että väkivalta vahingoittaa ihmistä monella tavalla. En minä niitä tutkimuksia ole tehnyt, mutta kylläkin tutustunut niihin tarkasti. Miksi vääristelisin niiden tuloksia, jos ne eivät miellytä sinua?
Minä olen täsmälleen samaa mieltä kanssasi siitä, että yhdenkään lapsen ei pitäisi joutua kestämään väkivaltaa. Jos löydät jostain tutkimuksia, jossa avioero edistää lasten hyvinvointia, niin hyvä. Minä en vaan ole sellaisiin törmännyt.
Jospa eroteltaisiin mututaso ja tutkimustaso. Ne tuntuvat menevän koko ajan sekaisin. Jos olet suorittanut korkeakoulututkinnon, olet varmaan tottunut perustelemaan mielipiteesi faktoilla. Mututuntuma ei ole faktaa.

judy* kirjoitti:

ovat ihmisiä - hekin. Eivät mitään jumalaisia tutkimusten laatijoita... Sitäpaitsi jokaisen kokemus on OMA. Ei siitä miksikään muutu, vaikka lukisi tilastoja paljonkin.

luuleekaan olevansa jumalaisen tutkimuksen laatija. Sen sijaan kai pyritään objektiiviseen asetelmaan ja mahdollisimman edustavaan otantaan.

Totta kai jokaisen kokemus on oma, mutta ei sillä perusteella voi kyseenalaistaa tutkimustietoa. Kysymyksessä on kaksi eri asiaa.

kokemus puhuu kirjoitti:

Kysymys kuului alunperin missä iässä lapsi kestää eron ? Lähtökohtana oli että avioero aiheuttaa lapselle aina negatiivisen muutoksen elämään.

Ja osa pösilöistä tai ainakin yksi väitti että avioeron kokennut ei voi pärjätä elämässä vaan hänellä on isoja vaikeuksia elämässä, siis luuseri porukkaa.

Tilanne missä lapsen etu on AINA ja KAIKISSA tilanteissa elää siinä avioliitossa ( vaikka huonossa = väkivaltaa, huumeita, alkoholia, mielenterveysongelmia ) kun altistaa lapsen niin traumaattiselle tilanteelle mitä avioero tuo lapsen elämään.

Pahoinpitelyyn suhtaudun erittäin negatiivisesti, minusta vanhemmat jotaka pahoinpitelevät omaa lasta ( tai ylipäätään lasta ) pitäsi menettää kaikki vanhempain "oikeudet".

Minun mielestä siis väkivalta tai sen kokeminen ei edistä selvytymistä mutta eivät ole estekkään siihen. Väkivaltaa kokennut osaa arvostaa sitä elämää missä sitä ei ole, ehkä korkeammalle kuin ne joille se on itsestään selvyys.

Kysymykseen hyväksynkö lasten pahoinpitelyä: Vastaan en, en millään perusteella, kuten en muutakaan väkivaltaa. Katsontakantani on myös se vanhempi joka pakottaa lapsen asumaan väkivaltaisen puolison kanssa osallistuu omalla panoksella se lapsen pahoinpitelyyn itsekkäistä syistä ( halusta elää joka tapauksessa puolison kanssa tai kulissien ylläpitämiseski. )

En ole enkä aijo pahoinpidellä lapsiani, vieraita ihmisiä tai omaa puolisoa, kuten huomaat pahoinpitely ei ole miltään osin myönteinen tai hyvä kokemus, mutta siitä saataa selvitä ja aikuielämä voi huonosta alusta riippumatta olla onnellinen ja tasapainoinen. Sinun näkemyksen mukaan siis lapsi joka kokee avioeron on automaattisesti se heikko, onneton ja heikosti elämässä pärjäävä luuseri. Tätä näkemystä minä en jaa tai voi hyväksyä "totuudeksi" oli niitä tutkimuksia millaisia tahansa.

Agressioita minussa aiheuttavat vain hyvin yksipuolisesti asiota tarkastelevat itseään täynnä olevat ihmiset ( kirjoita siis yhdelle teistä ) joilla on tapa erittäin huonoon kritiikin kestoon ja kykyyn hyväksyä itseään poikeavan näkökannan esille tuomisen, sillä teille teidän mielipide on totuus ja siitä poikeava on aina automaattisesti väärä. Kun muuten ette pärjää menette henkilökohtaisuuksiin ja alatte nimittelemään ihmisiä. Tunne tyypin, isäni oli yksi tälläinen henkilö, vain hänen mielipide oli oikea ja hän löysi aina näitä "tieteellisä tutkimuksia" omansa näkemyksen perusteeksi, poikeavathan olivat "väärennöksiä", apokryptiaa.

Koska ilmoita oman työ olevan näiden nuorten parissa joita ero kohtaa, välitä ERITTÄIN iso suruvalittelu heille. Sinunlaisesi oli myös meidän perheen tukena ennen eroa, selittämässä mitä teimme väärin jotta isällä oli oikeus "hermostua" ja itse asiassa aiheutimme itse sen pahoinpitelyn. Kertoi äidille miten hän tuhoaisi meidän lasten elämän jos ottaisi eron. Hänelle avioliitto ja sen jatkuminen oli lähes pakkomielteinen, mikään ei oikeuta sen purkamista.

Öitä teholla ym.... mutta äiti pitää lapsilla ehjän kodin....

PS Katson kaksi vaihtoehtoa vanhemmat yhä naimisissa tai pääsimme eroon isästä... arvaa katsonko ensimmäisen vaihtoehdon ollevan sen jonka johdosta minulla menisi "paremmin"... en sitten mitäääääään mahdollisuutta.

Osalle lapsista siis avioliitto voi olla iso trauma, kun toinen tai pahimmilaan molemma vanhemmat ovat paskoja, sikoja, epäinhimmilisä sadisteja ja avioero todellakin iso tähtihetki.

Lue lisää

traumojasi minun niskaani. Minä en ole henkilökohtaisesti vastuussa siitä, että äitisi ei aikoinaan ottanut avioeroa etkä saanut kunnon terapiaa enkä myöskään ota vastaan isällesi kuuluvaa aggressiota. En näe missään kirjoituksissani väitettä, että AINA ja KAIKISSA TILANTEISSA pitäisi jatkaa avioliittoa, joten kyseessä on vain oma päätelmäsi. Hengähdä ja rauhoitu, olet selkeästi sellaisen tunnekuohun vallassa, että et osaa ajatella selkeästi.

pahoinpitelyä kirjoitti:

ja sinusta sen seuraukset ovat vakavia. Miksi niistä seurauksista ei voisi puhua avoimesti, jotta lapsien ei tarvitsisi kestää epäinhimillistä kohtelua? En käsittääkseni ole missään puolustanut lasten pahoinpitelyä, vaan kritisoinut sitä ääliömäistä mielipidettä, että väkivaltaisen lapsuuden kokeneet selviäisivät elämässään paremmin kuin muut. Sinun tuntuu olevan vaikea hyväksyä sitä tosiasiaa, että väkivalta vahingoittaa ihmistä monella tavalla. En minä niitä tutkimuksia ole tehnyt, mutta kylläkin tutustunut niihin tarkasti. Miksi vääristelisin niiden tuloksia, jos ne eivät miellytä sinua?
Minä olen täsmälleen samaa mieltä kanssasi siitä, että yhdenkään lapsen ei pitäisi joutua kestämään väkivaltaa. Jos löydät jostain tutkimuksia, jossa avioero edistää lasten hyvinvointia, niin hyvä. Minä en vaan ole sellaisiin törmännyt.
Jospa eroteltaisiin mututaso ja tutkimustaso. Ne tuntuvat menevän koko ajan sekaisin. Jos olet suorittanut korkeakoulututkinnon, olet varmaan tottunut perustelemaan mielipiteesi faktoilla. Mututuntuma ei ole faktaa.

Lue lisää

Minä en hyväksy MISSÄÄN tilanteessa, MILLÄKÄÄN VERUKKEELLA väkivaltaa, mutta lapseen kodistuvaan väkivaltaan suhtaudun vieläkin "tuomitsevasti"

Kyllä, minusta seuraukset ovat aina pahoinpitelyssä vakavia. Minusta niistä juuri pitäisiki puhua avoimesti. En väitä väkivaltaa kokeneiden lasten selviävän yhtään sen paremmin kuin niiden joiden ei ole sitä tarvinnut kokea, mutta en myöskään allekirjoita näkemystäsi että heillä ei olisi yhtälaiset mahdollisuudet myös pärjätä elämässä.

Linkki tukimustulokseen
http://keskustelu.suomi24.fi/listmessage/8270361/39641497

Se, ettei ole tehty tutkimusta ( sinun kriteerit täyttävää) missä tutkittaisiin niitä tapauksia, missä avioeron seurauksessa lapsen pahoinpitely on saatu loppumaan ei ole minun vaikutuksen alla. Mutta sinä kiistät tälläisen tilanteen mahdollisuuden pelkästää siksi ettei siitä ole mitään riittävää tieteellistä todistetta.

Avioero jossa aikuiset käyttäytyvät omie etuja ja tunteitaan märehtien, sotaa ylläpitäen ja oman velvollisuuden vanhempana unohtaen, käyttäen lasta "aseena", omia pahanolojen kaatamista lapsen niskaan ym. On lapsen kannalta hyvin traumaattista ja minusta sellainen ihminen ei voi muuta kuin todeta olevansa surkea vanhempi ( oli sitten isä tai äiti ).

Mutta tilanne missä toinen vanhempi pahoinpitelee omaa lasta pitäisi sen toisen vanhemman suojella lasta ja järjestää hänet pois missä väkivalta esiintyy, vaikka se tarkoittaisi sitä avioeroa. Kummankin vanhemman yksi tärkeimmästä tehtävistä on suojella omaa lasta. Minä en hyväksy siis lapsen "velvollisuutta" olla missään tilanteissa tekemisissä sellaisen ihmisen kanssa joka haluaa lasta vahingoittaa vaikka tämä olisi lapsen äiti tai isä.

Muistutan minun mielipiteeni on, että tilanteet missä lapsi kokee pahoinpitelyä kotona on avioero yksi keino päästä pois tästä tilanteesta.

Sinä siis olet aidosti sitä mieltä että avioliiton jatkaminen jopa väkivallan tai muun "epäinhimmilisen kohtelun" lapsen kannalta parempi vaihtoehto kuin se sinun pahana pitämä avioero.

VALITETTAVASTI on olemassa vanhempia jotka milloin milläkin tekosyyllä pahoinpitelevät omaa lastaan tai muuten toimivat lapsen edun vastaisesti. Alkoholismi, väkivalta, insesti ym. Vanhempia jotka eivät minun silmissä ole sitä vanhemmuuden arvonimeä vain ansaitse.

Tiedoksi vain minusta väkivaltaa vahingoittaaa aina ihmistä on se koettu missä iässä tahansa. Mutta siitä huolimatta sen kokeminen ei tarkoita ettei ihmisellä ole mahdollisuutta yhä selvitä elämästä vielä "voittajana " ( vaipumatta epätoivon syövereihin ) Tästä on kait Hitlerin aikoinaaan keskitysleireille sulkemat ihmiset, hekään kaikki eivät ole menettäneet kaikkea elämän edellytyksiä. Minun mielestä heillä on uskomatonta SISÄISTÄ VOIMAA, kaikesta huolimatta ja kokemastaa riippumatta RIITTÄVÄSTI halua elää.

Lapsi joka joutuu kokemaan omien vanhempien eron kokee suuret tunnelataukset ja ison myllerryksen. Se miten hyvin molemmat vanhemmat osaavat huomioida ENSISIJAISTI lapsen näkökulman ja mitä paremmin lapsi ymmärtää ETTEI HÄNELLÄ OLLUT SIIHEN SYYTÄ /VAIKUTUSTA/VIKAA ja joissakin tapauksissa mistä ero johtuu ( Esim vanhempain seksuaaliset asiat eivät mielestäni koskaan kuulu lapselle ) Valitettavasti näitä aikuismaisesti hoidettuja eroja on vähemmistö, jolloin lapselle aiheuttu turhaa tuskaa ja traumoja.

KUN AIKUINEN KÄY EROTILANNETTA läpi unohtaa hän usein se oman lapsen edun siihen tuskaan / katkeruuten / pettymykseen / tunteiden myrskyyn eksyttyään. JOS KERRAN EROAA; VOISI SE EDES YRITTÄÄ TEDÄ PUHTAAST LAPSEN EHDOILLA, vaikka se tarkoittaisikin oman edun vastaisesti toimista.

aina traumoja kirjoitti:

ja että yhdessä olisi pysyttävä hinnalla millä hyvänsä. Täysin vastuutonta on esittää, että avioero olisi pikku juttu, joka ei vaikuta lapsiin negatiivisesti.

Täällä esiintyy niitä joiden mielestä avioero on aina tuomittava, oli syyt sitten mitkä tahansa, "kunnes kuolema meidät erottaa".

Osan mielestä avioero on aina väärin lasta kohtaan eikä lapsella ole mitään mahdollisuuksia pärjätä tämän jälkeen normaalisti elämässä, heikompi koulutus, onneton parisuhde ja masentuneisuus myös aikuisena.

Pikku juttu avioero koskaan ei ole, kenellekkään osapuolelle. Avioero koskettaa usein monta ihmistä, lapsia ja muuta lähisukua eroavan parin lisäksi.

Avioeron negatiivinen vaikutus ( määrä) riippuu minun mielestä täysin siitä kuinka aikuismaisesti vanhemmat osaavat sen suorittaa ja huomioida myös lasten tunteet ja tuntemukset avioerotilanteessa.

Kuitenkin väitän yhä OIKEIN HOIDETTUNA avioerosta ei jää pysyvää "vammaa " lapselle ja hänellä on YHTÄLAISET edellytykset pärjätä elämässä ja luoda aikuisena ehjä elämä.

Vaikka aikuiset eivät halua elää yhdessä avioliitossa mikään ei estä olemasta lapselle oikea aikuinen ja vanhempi. Kun toinen osapuoli lähtee eron tielle omasta puolisosta ei se tarkoita eroamista omista lapsista. Isä ja äiti ovat lapselle yhtä tärkeitä vaikka heidän kanssa ei olisi jokapäiväisessä tekemisissä tai asuta saman katon alla. Kumpikaan (hyvä) vanhempi ei voi vaatia lasta "ottamaan " puolta ja hylkäämään / vihaamaan sitä toista. Lapsella on oikeus välittää ja rakastaa kumpaakin ja olla yhdellä lailla molempien kanssa hyvissä väleissä. Yhdellä lailla lapsella on oikeus ottaa etäisyyttä jos hän tuntee siihen tarvetta.

Avioeroissa ( valitettavasti ) aikuiset keskustelevat mitä he haluavat, sen lapsen toivetta ja ajatuksia ei tunnemyrskyssä kyetä / haluta kuunnella. Lasku siis maksatetaan sillä lapsella jolla ei ole ollut mitään vaikutusmahdollisuutta avioeron jatkumiseen tai sen päättymiseen. Laissa on kauniita ajatuksia, mutta käytännössä ne eivät toteudu kuten ne on ajateltu.

Mitä hyötyä on hakea "syyllistä" ja "tuomita" kun pitäisi keskittyä siihen miten ikävässä avioerotilanteessa pysytytään hoitamaan ero niin että siitä on mahdollisimman vähän haittaa lapsen psyykkeelle. Todellisia ja kaikkea tietoa on harvoin ulkopuolisilla ( vain kokenneilla ) mitkä ovat eron syyt ( usein monta pientä kerääntyy ja kasvaa )ns selitystä vaativa nekin ihmiset joita se ei suoranaisesti edes kosketa.

Ihan kaikkea ei edes lapselle kannata selittää, mm vanhempien seksielämästä ja sen heikoudesta / puutteesta. Lapsen kannalta tämä on hyvinkin ahdistava tieto. Eikä lapsen ole hyvä myöskään kuulla katkeria tilityksiä toisesta vanhemmasta, likaämpäriksi on siis turha lasta laittaa. Kunnioittakaa toisten yksityisyyttä ja erotilanteissa jättäkää ne lapset rauhaan, jos on kysyttävää kysykää suoraan eronneilta, ei heidän lapsiltaan. Lapset eivät ole vastuussa heidän vanhempien tekemistä ratkaisuista.

Joskus ( onneksi vain harvoin ) lapsen etu on päästä pois biogisen vanhemman ( tai molempien ) luota. Näissä ( harvoissa ) tapauksessa avioero on lapselle hyväksi. Avioliitot missä lapset jäävät ilman aikuista ja kokevat turvattomuutta ja väkivaltaa, päihteitä, huolenpitoa, hyväksikäyttöä ym ovat huomattavasti traumaattisempia tilanteita jolloin avioerolla on päinvastainen vaikutus, mutta siitäkin huolimatta se EI OLE PIKKUJUTTU.

omia* kirjoitti:

traumojasi minun niskaani. Minä en ole henkilökohtaisesti vastuussa siitä, että äitisi ei aikoinaan ottanut avioeroa etkä saanut kunnon terapiaa enkä myöskään ota vastaan isällesi kuuluvaa aggressiota. En näe missään kirjoituksissani väitettä, että AINA ja KAIKISSA TILANTEISSA pitäisi jatkaa avioliittoa, joten kyseessä on vain oma päätelmäsi. Hengähdä ja rauhoitu, olet selkeästi sellaisen tunnekuohun vallassa, että et osaa ajatella selkeästi.

Lue lisää

Et ole. Kuitenki väität että avioerolapselle on huonot lähtökohdat ja mahdotonta toipua avioeron traumasta. Tämä on se mitä pidän pahana.

Kun päädytään eroon ( usein hyvin valitettavaa ) ja unohdetaan se lapsi ja keskitytään omiin tunteisiin. Unohdetaan olla se aikuinen ja vanhempi.

Lapsi joka joutuu tyytymään muiden ( isän ja äidin ) tekemään päätökseen kokee muutenkin kovia, joten hänelle on turha luoda mielikuvaa mistään pysyvästä traumasta ja loppuelämän olevan pilalla. Lapset eivät ole mitenkään yhteiskunnan ulkopuolella tai nämä palstat eivät ole yksinomaan aikuisten hallussa. Lapset jotaka ovat prosessin silmässä tai kokevat sen uhkaavan heidän elämää käyvät näillä sivuilla. He ahdituvat kun lukevat näitä ja miten tuomitsevia kirjoitukset ovat, miten synkkää tulevaisuutta vanhempien ero maalaa heille. Toivon asioden selkeytymisestä ja selviämisestä, niitä älkää koskaan tuomitko lapselta pois. Mikään tilanne ei voi olla niin paha, ettei siitä ole mahdollista selvitä.

Hirvittäviä ja synkkiä menneisyyksiä on viime vuosina tullut esiin ( en siis väitä ettei niitä myös aikaisemmin ole ollut ), tietoa kaikista näistä on runsaasti saatavissa. Lasten toivottomuus ja masentuminen on valitettavasti yhä useamman lapsen osa.

Lopettakaa syllisten etsiminen ja syyttely, keskittykää miettimään miten lasta voidaan kaikissa hänen elämää kohtaavissa tilanteissa auttaa juuri sen lapsen omilla ehdoilla. Mitään yhtä kultaista patenttisääntöä ei ole. Lapset ovat yksilöitä ja kaipaavat heidän tarinoiden kuuntelemista sekä yksilökohtaista ratkaisua. Mikään tutkimus ja yleistys ei heitä auta. Mitään yksiseliteistä syy ja seuraus tilannetta ei avioeroon päätymiseen ja siitä selvytymiseen ole. Tilastollisesti sillä voi näyttää olevan tietty formaatti, mutta yksilön kohdalla ei siitä ole mitään apua. Jokaisella lapsella on OIKEUS reagoida hänen kokemaan OMALLA tavalla ja saada JUURI HÄNELLE soveltuvaa apua ( lapsi siis osaa ja kykenee ) päättämään tästä itse. Toiselle asian läpikäyminen ja äänee keskustelu pitää tapahtua heti, toinen taas vaatii hiljaisuutta ja aikaa. Lapsille pitää viestittää mitää mitä lapsi teki tai jätti tekemättä ei ole voinnut vaikuttaa aikuisten tekemään päätökseen, he eivät ole vastuussa avioerosta, heillä on yhä oikeus rakastaa molempia vanhempaansa ( vaikka kuinka kurjasti kohtelisivat toinen toisiaan ) ja tämä on nimenomaa oikeus ei velvollisuus. Lapset eivät ole tyhmiä.

Osa jo aikuisista lapsista kokee yhdellä lailla vanhempien eron traumaattisena vaikka määritelmän mukaan eivät ole enää lapsia. Jopa yli 40 voi ahdistua vanhempain erosta. Muistakaa lapsi on aina lapsi suhteessa omiin vanhempiin. Lapsen ikä ja kehitys vaikuttaa kuinka hän kykenee tämän muutoksen vastaanottamaan, kyseessä on aina hänen omien vanhempien välinen ero. Mikään "tilastollinen " käyttäytymismalli tai "selviäminen" ei kosketa häntä.

Avioero kosketta huomattavasti laajempaa joukkoa kuin pelkästään eroavan perheen jäsenet, isovanhemmat ja jopa ystävät. Kaikille se aiheuttaa tiettyä myllerrystä. Joillekin jopa yleisellä tasolla oleva avioerojen määrän kasvu aiheuttaa "sisäistä paniikkia".

Valitettavati minä en usko ( siis yhdellä lailla minun oikeus kun sinun uskoa omalla laillasi ) mihinkään kaavaan avioerossa, siitä selvitymisestä tai edes sen syistä.

Lukien sinun kirjoituksia sain mielikuvan sinun tuomitsevan avioerot sillä perusteella, että siitä aiheutuu lapselle trauma, joka vie häneltä mahdollisuuden normaaliin elämään edes aikuisena ja aiheuttaa huonomman koulutustason, onnettoman oman liiton ja pysyvän " huonomma " elämän. Toivon viemisen - se aiheutti minussa hyvin voimakkaan vastareaktion.

Minä ei ole avioliiton vastustaja tai avioerojen kannattaja, mutta en myöskään "kunnioita" avioliittoa istanssina, joka on pidettävä hinnalla millä hyvänsä pystyssä pelkän avioeron välttämiseksi. Aikuisen ihmisen kykyä miettiä omia valintoja ja niiden seurauksia enne niihin ryhtymistä sekä vastuunkantoa vanhempana, niitä minä kannatan. Avioliittoon aijaudutaan, niitä solmitaan hetken mielenjohteesta, asiota jätetään käymättä läpi, luovutetaan pienimmästäkin vastoinkäymisestä, lapsia hankitaan isommin siihen situtumatta, ajatellaan vain omaa itseään näitä valitettavasti yhä useammin joutuu toteamaan. Jos pariskunnat ennen avioliittoa pohtisivat riittävästi ja keskustelisivat omista odotuksista ja ehdoista, kykenisivät sitoutumaan ja vasta sitten menisivät avioon, hankkisivat lapsia vasta perusteellisesti harkittuaan, olisivat parempia vanhempia.... mutta koska tämä ei valitettavasti vain toteudu... eletään sitä todellisuutta mitä tämä maailma tuo ja luodaa lapsille toivoa.... huominen voi olla paljon parempi, se on itsestä kiinni.

Sinulle kirjoitan kirjoitti:

Et ole. Kuitenki väität että avioerolapselle on huonot lähtökohdat ja mahdotonta toipua avioeron traumasta. Tämä on se mitä pidän pahana.

Kun päädytään eroon ( usein hyvin valitettavaa ) ja unohdetaan se lapsi ja keskitytään omiin tunteisiin. Unohdetaan olla se aikuinen ja vanhempi.

Lapsi joka joutuu tyytymään muiden ( isän ja äidin ) tekemään päätökseen kokee muutenkin kovia, joten hänelle on turha luoda mielikuvaa mistään pysyvästä traumasta ja loppuelämän olevan pilalla. Lapset eivät ole mitenkään yhteiskunnan ulkopuolella tai nämä palstat eivät ole yksinomaan aikuisten hallussa. Lapset jotaka ovat prosessin silmässä tai kokevat sen uhkaavan heidän elämää käyvät näillä sivuilla. He ahdituvat kun lukevat näitä ja miten tuomitsevia kirjoitukset ovat, miten synkkää tulevaisuutta vanhempien ero maalaa heille. Toivon asioden selkeytymisestä ja selviämisestä, niitä älkää koskaan tuomitko lapselta pois. Mikään tilanne ei voi olla niin paha, ettei siitä ole mahdollista selvitä.

Hirvittäviä ja synkkiä menneisyyksiä on viime vuosina tullut esiin ( en siis väitä ettei niitä myös aikaisemmin ole ollut ), tietoa kaikista näistä on runsaasti saatavissa. Lasten toivottomuus ja masentuminen on valitettavasti yhä useamman lapsen osa.

Lopettakaa syllisten etsiminen ja syyttely, keskittykää miettimään miten lasta voidaan kaikissa hänen elämää kohtaavissa tilanteissa auttaa juuri sen lapsen omilla ehdoilla. Mitään yhtä kultaista patenttisääntöä ei ole. Lapset ovat yksilöitä ja kaipaavat heidän tarinoiden kuuntelemista sekä yksilökohtaista ratkaisua. Mikään tutkimus ja yleistys ei heitä auta. Mitään yksiseliteistä syy ja seuraus tilannetta ei avioeroon päätymiseen ja siitä selvytymiseen ole. Tilastollisesti sillä voi näyttää olevan tietty formaatti, mutta yksilön kohdalla ei siitä ole mitään apua. Jokaisella lapsella on OIKEUS reagoida hänen kokemaan OMALLA tavalla ja saada JUURI HÄNELLE soveltuvaa apua ( lapsi siis osaa ja kykenee ) päättämään tästä itse. Toiselle asian läpikäyminen ja äänee keskustelu pitää tapahtua heti, toinen taas vaatii hiljaisuutta ja aikaa. Lapsille pitää viestittää mitää mitä lapsi teki tai jätti tekemättä ei ole voinnut vaikuttaa aikuisten tekemään päätökseen, he eivät ole vastuussa avioerosta, heillä on yhä oikeus rakastaa molempia vanhempaansa ( vaikka kuinka kurjasti kohtelisivat toinen toisiaan ) ja tämä on nimenomaa oikeus ei velvollisuus. Lapset eivät ole tyhmiä.

Osa jo aikuisista lapsista kokee yhdellä lailla vanhempien eron traumaattisena vaikka määritelmän mukaan eivät ole enää lapsia. Jopa yli 40 voi ahdistua vanhempain erosta. Muistakaa lapsi on aina lapsi suhteessa omiin vanhempiin. Lapsen ikä ja kehitys vaikuttaa kuinka hän kykenee tämän muutoksen vastaanottamaan, kyseessä on aina hänen omien vanhempien välinen ero. Mikään "tilastollinen " käyttäytymismalli tai "selviäminen" ei kosketa häntä.

Avioero kosketta huomattavasti laajempaa joukkoa kuin pelkästään eroavan perheen jäsenet, isovanhemmat ja jopa ystävät. Kaikille se aiheuttaa tiettyä myllerrystä. Joillekin jopa yleisellä tasolla oleva avioerojen määrän kasvu aiheuttaa "sisäistä paniikkia".

Valitettavati minä en usko ( siis yhdellä lailla minun oikeus kun sinun uskoa omalla laillasi ) mihinkään kaavaan avioerossa, siitä selvitymisestä tai edes sen syistä.

Lukien sinun kirjoituksia sain mielikuvan sinun tuomitsevan avioerot sillä perusteella, että siitä aiheutuu lapselle trauma, joka vie häneltä mahdollisuuden normaaliin elämään edes aikuisena ja aiheuttaa huonomman koulutustason, onnettoman oman liiton ja pysyvän " huonomma " elämän. Toivon viemisen - se aiheutti minussa hyvin voimakkaan vastareaktion.

Minä ei ole avioliiton vastustaja tai avioerojen kannattaja, mutta en myöskään "kunnioita" avioliittoa istanssina, joka on pidettävä hinnalla millä hyvänsä pystyssä pelkän avioeron välttämiseksi. Aikuisen ihmisen kykyä miettiä omia valintoja ja niiden seurauksia enne niihin ryhtymistä sekä vastuunkantoa vanhempana, niitä minä kannatan. Avioliittoon aijaudutaan, niitä solmitaan hetken mielenjohteesta, asiota jätetään käymättä läpi, luovutetaan pienimmästäkin vastoinkäymisestä, lapsia hankitaan isommin siihen situtumatta, ajatellaan vain omaa itseään näitä valitettavasti yhä useammin joutuu toteamaan. Jos pariskunnat ennen avioliittoa pohtisivat riittävästi ja keskustelisivat omista odotuksista ja ehdoista, kykenisivät sitoutumaan ja vasta sitten menisivät avioon, hankkisivat lapsia vasta perusteellisesti harkittuaan, olisivat parempia vanhempia.... mutta koska tämä ei valitettavasti vain toteudu... eletään sitä todellisuutta mitä tämä maailma tuo ja luodaa lapsille toivoa.... huominen voi olla paljon parempi, se on itsestä kiinni.

Lue lisää

avioliiton jatkamista millä hinnalla hyvänsä ja ymmärrän todellakin hyvin, että esim. sinun tapauksessasi avioero oli ehdottomasti positiivinen asia. Mielestäni avioero ei kuitenkaan ole mikään pikkujuttu, jonka voi kuitata toteamalla, että lapset selviävät mistä tahansa, vaan tilanne, jossa lapsen hyvinvointi tulee nostaa etusijalle ja tarvittaessa hakea lapselle apua. Minä peräänkuulutan myös aikuisten ihmisten vastuuta siitä, mitä näille palstoille kirjoitetaan. Minun mielestäni on vastuutonta olla nostamatta esille myös avioeron mahdollisia negatiivisia vaikutuksia lapsiin.

Olen kirjoittanut ilmeisesti aivan liian kärkevästi, mutta en arvosta sitä, että kirjoitetaan epätarkasti ja ilman perusteita. Minun mielestäni esimerkiksi nimimerkki Sheenan esittämä väite esim. siitä, että väkivaltaisen lapsuuden kokeneet selviävät elämässään paremmin kuin rauhallisen lapsuuden viettäneet on ensinnäkin aivan väärä (nimimerkki ei ole esittänyt tiedon lähdettä) ja toisekseen tämän väitteen perusteellahan voi esim. oikeuttaa omien lasten pahoinpitelyn. Kyllähän lapset traumoista selviävät ja ne voivat jopa vahvistaa.. Kerrot olevasi korkeakoulutukinnon suorittanut, joten luulenpa, että voit ymmärtää näkökantani psykologisen tutkimustiedon vääristelystä. En minäkään kirjoittele esim. meteorologien palstalle, koska en ole sen alan asiantuntija enkä halua sellaisena esiintyä.

Minä uskon vakaasti ihmisen kykyyn kehittyä ja muuttua. Näen tämän joka päivä omassa työssäni. Minähän söisin pohjan kaikelta omalta työltäni, jos ajattelisin, että avioeron seuraukset ovat peruuttamattomia. Päinvastoin: uskon vakaasti ihmisen kykyyn muuttua ja terapian vaikuttavuuteen.

Avioero voi olla lapselle traumaattinen tilanne ja avioeron seuraukset hyvin ikäviä. Minun mielestäni kannattaisi siksi hakea kaikki mahdollinen TIETO asiasta eikä olla tutustumatta tutkimustietoon siksi, että tulokset ovat ikäviä ja aiheuttavat aikuisissa syyllisyydentunteita.

edelliseen kirjoitti:

Minä en hyväksy MISSÄÄN tilanteessa, MILLÄKÄÄN VERUKKEELLA väkivaltaa, mutta lapseen kodistuvaan väkivaltaan suhtaudun vieläkin "tuomitsevasti"

Kyllä, minusta seuraukset ovat aina pahoinpitelyssä vakavia. Minusta niistä juuri pitäisiki puhua avoimesti. En väitä väkivaltaa kokeneiden lasten selviävän yhtään sen paremmin kuin niiden joiden ei ole sitä tarvinnut kokea, mutta en myöskään allekirjoita näkemystäsi että heillä ei olisi yhtälaiset mahdollisuudet myös pärjätä elämässä.

Linkki tukimustulokseen
http://keskustelu.suomi24.fi/listmessage/8270361/39641497

Se, ettei ole tehty tutkimusta ( sinun kriteerit täyttävää) missä tutkittaisiin niitä tapauksia, missä avioeron seurauksessa lapsen pahoinpitely on saatu loppumaan ei ole minun vaikutuksen alla. Mutta sinä kiistät tälläisen tilanteen mahdollisuuden pelkästää siksi ettei siitä ole mitään riittävää tieteellistä todistetta.

Avioero jossa aikuiset käyttäytyvät omie etuja ja tunteitaan märehtien, sotaa ylläpitäen ja oman velvollisuuden vanhempana unohtaen, käyttäen lasta "aseena", omia pahanolojen kaatamista lapsen niskaan ym. On lapsen kannalta hyvin traumaattista ja minusta sellainen ihminen ei voi muuta kuin todeta olevansa surkea vanhempi ( oli sitten isä tai äiti ).

Mutta tilanne missä toinen vanhempi pahoinpitelee omaa lasta pitäisi sen toisen vanhemman suojella lasta ja järjestää hänet pois missä väkivalta esiintyy, vaikka se tarkoittaisi sitä avioeroa. Kummankin vanhemman yksi tärkeimmästä tehtävistä on suojella omaa lasta. Minä en hyväksy siis lapsen "velvollisuutta" olla missään tilanteissa tekemisissä sellaisen ihmisen kanssa joka haluaa lasta vahingoittaa vaikka tämä olisi lapsen äiti tai isä.

Muistutan minun mielipiteeni on, että tilanteet missä lapsi kokee pahoinpitelyä kotona on avioero yksi keino päästä pois tästä tilanteesta.

Sinä siis olet aidosti sitä mieltä että avioliiton jatkaminen jopa väkivallan tai muun "epäinhimmilisen kohtelun" lapsen kannalta parempi vaihtoehto kuin se sinun pahana pitämä avioero.

VALITETTAVASTI on olemassa vanhempia jotka milloin milläkin tekosyyllä pahoinpitelevät omaa lastaan tai muuten toimivat lapsen edun vastaisesti. Alkoholismi, väkivalta, insesti ym. Vanhempia jotka eivät minun silmissä ole sitä vanhemmuuden arvonimeä vain ansaitse.

Tiedoksi vain minusta väkivaltaa vahingoittaaa aina ihmistä on se koettu missä iässä tahansa. Mutta siitä huolimatta sen kokeminen ei tarkoita ettei ihmisellä ole mahdollisuutta yhä selvitä elämästä vielä "voittajana " ( vaipumatta epätoivon syövereihin ) Tästä on kait Hitlerin aikoinaaan keskitysleireille sulkemat ihmiset, hekään kaikki eivät ole menettäneet kaikkea elämän edellytyksiä. Minun mielestä heillä on uskomatonta SISÄISTÄ VOIMAA, kaikesta huolimatta ja kokemastaa riippumatta RIITTÄVÄSTI halua elää.

Lapsi joka joutuu kokemaan omien vanhempien eron kokee suuret tunnelataukset ja ison myllerryksen. Se miten hyvin molemmat vanhemmat osaavat huomioida ENSISIJAISTI lapsen näkökulman ja mitä paremmin lapsi ymmärtää ETTEI HÄNELLÄ OLLUT SIIHEN SYYTÄ /VAIKUTUSTA/VIKAA ja joissakin tapauksissa mistä ero johtuu ( Esim vanhempain seksuaaliset asiat eivät mielestäni koskaan kuulu lapselle ) Valitettavasti näitä aikuismaisesti hoidettuja eroja on vähemmistö, jolloin lapselle aiheuttu turhaa tuskaa ja traumoja.

KUN AIKUINEN KÄY EROTILANNETTA läpi unohtaa hän usein se oman lapsen edun siihen tuskaan / katkeruuten / pettymykseen / tunteiden myrskyyn eksyttyään. JOS KERRAN EROAA; VOISI SE EDES YRITTÄÄ TEDÄ PUHTAAST LAPSEN EHDOILLA, vaikka se tarkoittaisikin oman edun vastaisesti toimista.

Lue lisää

kirjoittanut, että avioliittoa pitäisi AINA ja KAIKISSA TILANTEISSA jatkaa. Minun mielestäni lapsen näkökulma pitäisi aina pitää etusijalla. Tämä on aika kaukana monista erotilanteista. Minä kannattaisin esim. pakollista perheasioiden sovittelua, jotta erotilanteisiin saataisiin puolueeton ulkopuolinen taho mukaan ja pystyttäisiin pitämään lapsen näkökulma esillä.

kukaan* kirjoitti:

luuleekaan olevansa jumalaisen tutkimuksen laatija. Sen sijaan kai pyritään objektiiviseen asetelmaan ja mahdollisimman edustavaan otantaan.

Totta kai jokaisen kokemus on oma, mutta ei sillä perusteella voi kyseenalaistaa tutkimustietoa. Kysymyksessä on kaksi eri asiaa.

Lue lisää

Mistä tässä väitellään? Alkuperäinen kysymys oli missä iässä lapsi kestää eron. Tutkimuksiin tuijottelijoiden mielestä, vanhemmat eivät koskaan saisi erota -yleisellä tasolla lapsi saa erosta trauman. Jokainen lapsi kuitenkin kokee vanhempiensa eron yksilötasolla. Aivan kuten kaiken muukin. Aivan kuten aikuisetkin. Kukaan ei koe mitään yleisellä tasolla vaan ihan henkilökohtaisesti.

Etenkin pieni lapsi kokee elämänsä kaikilta osin vanhempiensa kautta. Sillä ei ole merkitystä, asuvatko vanhemmat yhdessä vai erikseen. Vain sillä on merkitystä millaisia vanhemmat ovat ihmisinä, miten toimivat, huolehtivat itsestään, lapsestaan, sosiaaliset taitonsa - ja miten osaavat ratkaista vaikeitakin asioita. Lapsella on taatusti paha olla kahden vanhempansa kanssa, jotka eivät tule toimeen keskenään. Lapsella on paha olla myös, jos riitaisten vanhempien erottua silti riidellään - etenkin lapsesta. Monesti kuitenkin tilanne rauhoittuu eron jälkeen. Sen sijaan elleivät vanhemmat eroakaan - ja näennäisesti rauhoittuvat - eivät riitele vaan tyytyvät pelkästään ajattelemaan "senkin vi*un huo*ra" tai "vi**u mikä ku**pää ääliö" niin ei lapselle hyväksi ole myöskään kuollut, kylmä, torjuva yms. ilmapiiri kotona. Siitä hän saa vain sellaisen aikuisen mallin, jota hänen ei pitäisi saada: passiiviset, toistensa kahleissa olevat tyytymättömät vanhemmat.

Jokainen tekee eroratkaisunsa - sen perustella miltä tuntuu, mikä on järkevintä - ja kumpaa enemmän tahtoo. Usein tämä kuvio menee todella niin, että eroajatus ensin tuntuu. Sitten yrittää järkeillä ja keksiä syitä miksi pitäisi pysyä yhdessä. Sen jälkeen huomaa, ettei järkeilyssä ole kovin paljon järkeä. Usein syy pysyä yhdessä on lapset ja/tai raha. Lapsille on kuitenkin haitaksi, että kodin ilmapiiri on kireä, viileä yms.. Siellä vältellään puhumista, riitelemistä - tai vastaavasti puhutaan paljon, mutta sellaista joka ei kosketa ketään. Tai koskettaa vain negatiivisessa mielessä. Tai riidellään alvariinsa.

nimenomaan kirjoitti:

lasten selviämisestä avioerosta. Yleisellä tasolla vaikutukset ovat pääosin negatiivisia, mikä tietenkään ei poista sitä mahdollisuutta, että jossain yksittäistapauksessa avioero voi olla positiivinen asia. Jokainen vanhempi voi mennä itseensä ja miettiä REHELLISESTI, miten oma avioero on vaikuttanut omiin lapsiin.

Lue lisää

voin sanoa omalta kohdaltani, että lapseni olivat monen kertaa fiksumpia kuin minä tässä eroasiassa. Itsekin kuvittelin pysyväni huonossa liitossa "vain lasten takia". Lapset sitten varttuessaan alkoivat esittää kysymyksiä "oletko onnellinen iskän kanssa? Et ainakaan näytä siltä, eikä iskäkään (hän ei vain taitaisi pärjätä ilman sinua)" "oletteko yhdessä vain tavan vuoksi tai - ehkä säälistä? (exmiehelläni, heidän isällään mielenterveysongelmia).

Mm. nuo kysymykset herättivät minut - ja saivat tajuamaan monia asioita. Erityisesti sen, että jos vanhempien suhde on huono (enkä tarkoita vain riitoja tai päihteiden käyttöä) - se syö energiaa, jota ei koskaan ole liikaa - ja jota voisi käyttää- esim. juuri lasten kanssa puuhasteluun, heidän elämäänsä osallistumiseen. Mistään kivasta lasten kanssa ei tule mitään yksinkertaisesti siitä syystä, kun ei jaksa. Päivät seuraa toisiaan miettiessä surkeaa parisuhdetta, siitä huolimatta että yrittäisi olla miettimättä sitä. Vaikka yrittäisi paljon, ehkä vielä enemmän ja hokisi itselleen että liittoa kannattaa jatkaa - "yleisen tason ja lasten vuoksi" - niin pelkästään valehtelee itselleen. On synti jatkaa huonoa parisuhdetta, etenkin lapsen takia. Ihan toinen juttu, jos on jumittanut huonoon suhteeseen, jossa ei ole lapsia. Ainoa kuka siinä tapauksessa kärsii on itse.

Pieni testi: kuinka moni AIKUINEN haluaisi asua samassa taloudessa kyräilevän, mykkäkoulua pitävän tai riitelevän pariskunnan kanssa, jotka ovat ylirasittneita toisistaan? Välillä tiuskisivat AIKUISELLE "mene huoneeseesi siitä - me keskustelemme".

judy* kirjoitti:

Mistä tässä väitellään? Alkuperäinen kysymys oli missä iässä lapsi kestää eron. Tutkimuksiin tuijottelijoiden mielestä, vanhemmat eivät koskaan saisi erota -yleisellä tasolla lapsi saa erosta trauman. Jokainen lapsi kuitenkin kokee vanhempiensa eron yksilötasolla. Aivan kuten kaiken muukin. Aivan kuten aikuisetkin. Kukaan ei koe mitään yleisellä tasolla vaan ihan henkilökohtaisesti.

Etenkin pieni lapsi kokee elämänsä kaikilta osin vanhempiensa kautta. Sillä ei ole merkitystä, asuvatko vanhemmat yhdessä vai erikseen. Vain sillä on merkitystä millaisia vanhemmat ovat ihmisinä, miten toimivat, huolehtivat itsestään, lapsestaan, sosiaaliset taitonsa - ja miten osaavat ratkaista vaikeitakin asioita. Lapsella on taatusti paha olla kahden vanhempansa kanssa, jotka eivät tule toimeen keskenään. Lapsella on paha olla myös, jos riitaisten vanhempien erottua silti riidellään - etenkin lapsesta. Monesti kuitenkin tilanne rauhoittuu eron jälkeen. Sen sijaan elleivät vanhemmat eroakaan - ja näennäisesti rauhoittuvat - eivät riitele vaan tyytyvät pelkästään ajattelemaan "senkin vi*un huo*ra" tai "vi**u mikä ku**pää ääliö" niin ei lapselle hyväksi ole myöskään kuollut, kylmä, torjuva yms. ilmapiiri kotona. Siitä hän saa vain sellaisen aikuisen mallin, jota hänen ei pitäisi saada: passiiviset, toistensa kahleissa olevat tyytymättömät vanhemmat.

Jokainen tekee eroratkaisunsa - sen perustella miltä tuntuu, mikä on järkevintä - ja kumpaa enemmän tahtoo. Usein tämä kuvio menee todella niin, että eroajatus ensin tuntuu. Sitten yrittää järkeillä ja keksiä syitä miksi pitäisi pysyä yhdessä. Sen jälkeen huomaa, ettei järkeilyssä ole kovin paljon järkeä. Usein syy pysyä yhdessä on lapset ja/tai raha. Lapsille on kuitenkin haitaksi, että kodin ilmapiiri on kireä, viileä yms.. Siellä vältellään puhumista, riitelemistä - tai vastaavasti puhutaan paljon, mutta sellaista joka ei kosketa ketään. Tai koskettaa vain negatiivisessa mielessä. Tai riidellään alvariinsa.

Lue lisää

kysyä niiltä lapsilta, miltä tuntuu. Huonoa parisuhdetta kannattaa todellakin pyrkiä muuttamaan, mutta siihen on muitakin keinoja kuin avioero. Parisuhdeongelmien taustalla on kummankin parisuhteen osapuolen omat ongelmat - ne ongelmat eivät häviä mihinkään eroamalla. On varmaankin tilanteita, jolloin avioero on paras ratkaisu, mutta ei se mikään patenttiratkaisu ole.

judy* kirjoitti:

sinun lukea näitä kirjoituksia?

Sheena kirjoitti:
"turvattomassa yhteisössä elävät lapset ovat tottuneet kaltoinkohteluun ja osaavat odottaa sitä." Eivätkä kaikki siksi saa edes pahoinpitelystä traumaa vaan pelkästään stressiä. Siksi on hullua vedota tutkimuksiin, joiden mukaan kaikki lapset saavat syvän ja pysyvän trauman pelkästään vanhempien avioerosta. Tätä jälkimmäistä väitettä tukee se, että monet lapset ovat ikionnellisia vanhempiensa erosta, mutta sitä on useinmiten vaikea näyttää. Tai vihoittelevat vaikkapa äidilleen loppuikänsä, kun tämä ei "ajoissa" eronnut isästä.

Lue lisää

Mistä olet saanut tiedon näistä "monista lapsista"?

olga* kirjoitti:

voin sanoa omalta kohdaltani, että lapseni olivat monen kertaa fiksumpia kuin minä tässä eroasiassa. Itsekin kuvittelin pysyväni huonossa liitossa "vain lasten takia". Lapset sitten varttuessaan alkoivat esittää kysymyksiä "oletko onnellinen iskän kanssa? Et ainakaan näytä siltä, eikä iskäkään (hän ei vain taitaisi pärjätä ilman sinua)" "oletteko yhdessä vain tavan vuoksi tai - ehkä säälistä? (exmiehelläni, heidän isällään mielenterveysongelmia).

Mm. nuo kysymykset herättivät minut - ja saivat tajuamaan monia asioita. Erityisesti sen, että jos vanhempien suhde on huono (enkä tarkoita vain riitoja tai päihteiden käyttöä) - se syö energiaa, jota ei koskaan ole liikaa - ja jota voisi käyttää- esim. juuri lasten kanssa puuhasteluun, heidän elämäänsä osallistumiseen. Mistään kivasta lasten kanssa ei tule mitään yksinkertaisesti siitä syystä, kun ei jaksa. Päivät seuraa toisiaan miettiessä surkeaa parisuhdetta, siitä huolimatta että yrittäisi olla miettimättä sitä. Vaikka yrittäisi paljon, ehkä vielä enemmän ja hokisi itselleen että liittoa kannattaa jatkaa - "yleisen tason ja lasten vuoksi" - niin pelkästään valehtelee itselleen. On synti jatkaa huonoa parisuhdetta, etenkin lapsen takia. Ihan toinen juttu, jos on jumittanut huonoon suhteeseen, jossa ei ole lapsia. Ainoa kuka siinä tapauksessa kärsii on itse.

Pieni testi: kuinka moni AIKUINEN haluaisi asua samassa taloudessa kyräilevän, mykkäkoulua pitävän tai riitelevän pariskunnan kanssa, jotka ovat ylirasittneita toisistaan? Välillä tiuskisivat AIKUISELLE "mene huoneeseesi siitä - me keskustelemme".

Lue lisää

jatkaa tuollaista liittoa? Parisuhdetta voi parantaa, mutta se tarkoittaa sitä, että kummankin täytyy tarkastella omaa itseään ja toimintaansa. Itsestään ei pääse eroon, vaikka parisuhteesta pääseekin.

judy* kirjoitti:

JOS kerran ja KUN on paha olla, niin ei sille mitään voi. Arkeenkaan kyllästymiselle ei mitään voi. Vaikka haluaisi miten paljon tahansa olla kyllästymättä arkeen ja haluaisi, ettei ole paha olla, niin jos on, niin silloin on. Ei voi mitään. Haluaisitko itse, että kumppanisi kärsii ja hänen on paha olla kanssasi?

Lue lisää

ja on ollut, että viikossakin on 6 arkipäivää ja vain 1 pyhäpäivä. Ihan kohtuullinen jako.

kuitenkin kirjoitti:

kysyä niiltä lapsilta, miltä tuntuu. Huonoa parisuhdetta kannattaa todellakin pyrkiä muuttamaan, mutta siihen on muitakin keinoja kuin avioero. Parisuhdeongelmien taustalla on kummankin parisuhteen osapuolen omat ongelmat - ne ongelmat eivät häviä mihinkään eroamalla. On varmaankin tilanteita, jolloin avioero on paras ratkaisu, mutta ei se mikään patenttiratkaisu ole.

Lue lisää

kannattaisi ensin kysyä molemmalta vanhemmalta miltä tuntuu. Haluaako jatkaa parisuhdetta, miksi ja millä ehdoilla. Ja ennenkáikkea, haluaako MOLEMMAT ryhtyä parisuhteessa muutokseen ja kasvuun. Parisuhde tarvitsee toimiakseen kaksi ihmistä. Parisuhteessa "henkilökohtaiset" ongelmat eivät ole näin ollen henkilökohtaisia. Etenkin, jos ne kulminoituvat suhteen toisen osapuolen toimintoihin tai toimimattomuuksiin.-

Voin huonosti exsuhteessani vuosikaudet. Luulin, että suhde on pelkästään minun vastuullani. Ex ei juuri puhua pukahtanut. Myöhemmin hänellä alkoi mielenterveys reistailla, muttei ollut kiinnostunut hoidosta - eikä mistään muustakaan. Aikani yritin puhua hänelle mikä suhteessamme rassaa - hän vastasi aina "se on sinun ongelmasi". Kun tajusin ongelman todellakin olevan minun, ymmärsin myös erota. Ja ongelmani hävisi kertaheitolla exän mukana! Tosin exästä eroon pääseminen oli vaikeaa, koska hän ei olisi halunnut erota - ei sitten millään.

Uudessa suhteessani ei ole ollut mitään vastaavaa. Nykyinen mieheni osaa kuunnella, puhua ja ottaa huomioon. Parisuhteessa vaikuttaa molempien osapuolten vuorovaikutus ja viestintätaitojen lisäksi ennen kaikkea TAHTO viestimiseen ja vuorovaikutukseen.

toista mieltä kirjoitti:

Minusta on väärin väittää, että ihan missä iässä vaan. Tottakai tämä väittämä käytännössä pitää paikkansa, siten, että pakkohan lapsen on kestää, koska ei muutakaan voi. Pakko kestää, vaikka miten vaikuttais psyykeen ja ajatusmaailmaan.

Parhaan vastauksen antaa eronneiden lapset. Tästä pitäisi tehdä tutkimus, jos ei jo ole.

Tunnen paljon aikuisia ihmisiä ja lapsia, joiden vanhemmat ovat eronneet. Vain yksi heistä on sanonut, että on onnellinen, kun äiti erosi isästä. Tässä liitossa isä oli alkoholisti ja hakkasi äitiä. Samoin humalassa haukkui äitiä huoraksi ja lapsia äpäröiksi.

Monien vanhemmat olivat eronneet, koska toinen petti. Tätä eronneen lapsi ei voi ymmärtää, että miten toinen vanhempi voi tehdä näin toiselle. Kaikesta huolimatta usea oli toivonut, että toinen voisi antaa anteeksi ja vanhemmat pysyisivät yhdessä. Niin ennenkaikkea eronneiden lapset toivovat ehjää perhettä.

Nykyään erotaan liian helposti eikä hoideta liittoa. Ei lapsi siitä kärsi, jos joskus riidellään ja näytetään tunteet. Lapsi näkee, että se vahvistaa ihmistä. Avioparien olisi ajateltava laajemmin, koko perheen kannalta ja yritettävä hoitaa suhdetta eikä raukkamaisesti luovuttaa vaikeuksien tultua. Tämä ei koske kaikkia liittoja, koska tiedän, että kaikkien liitto ei ole pelastettavissa vaikka kuinka tahtoisi. Kuitenkin kannattaa yrittää, molempien eikä vain toisen.

Se rakkaus muuttuu ajan kanssa. Me miehet ja naiset muutumme - toki se avioliittokin muuttuu. Meidän on osattava kasvaa hengisesti sen mukana. On osattava puhua kaikesta, arvostaa ja huomioida toista, kunnioittaa toista ja perhettä ja ennenkaikkea vaalia sitä rakkautta, jonka toinen joskus synnytti. Jos se rakkaus joskus vähän on hukassa, sitä kannattaa etsiä.

Lapsesta on ihanaa nähdä äiti ja isä yhdessä. Katsokaa lapsianne ja heidän iloaan heidän silmistään. On typerää haikailla muuta kuin mitä itsellä on, koska on jo saanut sen mikä elämässä on tosi mahtavaa, perhe-elämän. Toivottavasti se on useimmilla eroa harkitsevilla pelastettavissa.

Lue lisää

Olen samaa mieltä,
avioliittoa pitää huoltaa.
Toinen toistenne palvelemisessa kilpailkaa! Tämä on hyvä ohje muistaa silloinkin, kun toisen likaset sukat löytyvät keittiön pöydältä tai toisen kahvikuppi jää aina tiskikoneen viereen tai minä saan aina laittaa ruoan, pestä pyykin, haravoida pihan, luoda lumet, hoitaa lapset.
Ottakaa palvelemisesta tavoite, niin huomaatte tulevanne onnelliseksi!!!

Lapselle on tärkeintä, että vanhemmat tulevat keskenään toimeen erosta huolimatta. Näin hänkin selviytyy siitä.

Lapset "kestää" eron parhaiten kun ovat korkeintaan 5-vuotiaita eli siis erojuna lähtee asemalta viimeistään kello 5 ja seuraavaa on odotettava 15 asti,ymmärsikö tämän joku:))

Tiesittekö että Suomessa on tällä hetkellä 150000 alaikäistä lasta jotka elää ilman isäänsä!Olen itse mies mutta kannattaisin sinkkuveron käyttöönottoa eli siis kovempi verotus niille joilla on alaikäisiä lapsia mutta vanhemmat asuvat eri osoitteissa ,ydinperhe takaisin arvostukseen

Jos vanhemmat muuttavat erilleen, se ei tarkoita, etteikö lapsesta pidettäisi huolta. Moni erolapsi on nähnyt eron JÄLKEEN etävanhempaansa useammin kuin vanhempien asuessa yhdessä. Lapsesta huolehtimista on myös se, että tajuaa erota vituttavasta puolisostaan. Lapsi kyllä huomaa sen, ettei vanhemmat tule toimeen keskenään ja se ahdistaa häntä. Riitely ja huono ilmapiiri satuttaa moninverroin enemmän kuin ero.

On monia ammattiryhmiä, jotka ovat poissa kotosalta pitkäänkin - jotkut oikeastaan käyvät silloin tällöin kotona vain pakkaamassa laukkunsa uudestaan - ja moikkaamassa lapsia. Ja sitten taas lähdetään. Logiikkasi mukaan myös matkatyöt pitäisi kieltää ainakin siihen asti kun lapsi täyttää 18v. Ei voi olla huolehtiva ja osallistuva vanhempi, jos on matkoilla lähes tai yli 300 päivää vuodessa.

Ehdotan, että löysäät pipoasi, et tuomitse ja arvostele ihmisiä asioista, jotka eivät sinulle kuulu pätkääkään. Jokaisen lapsen vanhemmat ovat vastuussa vain omista lapsistaan ja huolehtivat heistä kukin omalla tavallaan - ja varmasti parhaan kykynsä mukaan. Elleivät siihen pysty, joku muu huolehtii. Lapselle on tärkeintä, että hänellä on läheinen suhde edes yhteen aikuiseen ihmiseen. Tuon läheisen ei tarvitse olla kumpikaan hänen vanhemmistaan, vaan vaikka eno tai mummo.

Moni lapsi joutuu tosin kuitenkin asumaan kahden riitaisan vanhempansa luona eikä hänellä ole läheistä suhdetta heistä kumpaankaan - eikä valitettavasti kehenkään muuhunkaan aikuiseen.

eleonooraJ kirjoitti:

Jos vanhemmat muuttavat erilleen, se ei tarkoita, etteikö lapsesta pidettäisi huolta. Moni erolapsi on nähnyt eron JÄLKEEN etävanhempaansa useammin kuin vanhempien asuessa yhdessä. Lapsesta huolehtimista on myös se, että tajuaa erota vituttavasta puolisostaan. Lapsi kyllä huomaa sen, ettei vanhemmat tule toimeen keskenään ja se ahdistaa häntä. Riitely ja huono ilmapiiri satuttaa moninverroin enemmän kuin ero.

On monia ammattiryhmiä, jotka ovat poissa kotosalta pitkäänkin - jotkut oikeastaan käyvät silloin tällöin kotona vain pakkaamassa laukkunsa uudestaan - ja moikkaamassa lapsia. Ja sitten taas lähdetään. Logiikkasi mukaan myös matkatyöt pitäisi kieltää ainakin siihen asti kun lapsi täyttää 18v. Ei voi olla huolehtiva ja osallistuva vanhempi, jos on matkoilla lähes tai yli 300 päivää vuodessa.

Ehdotan, että löysäät pipoasi, et tuomitse ja arvostele ihmisiä asioista, jotka eivät sinulle kuulu pätkääkään. Jokaisen lapsen vanhemmat ovat vastuussa vain omista lapsistaan ja huolehtivat heistä kukin omalla tavallaan - ja varmasti parhaan kykynsä mukaan. Elleivät siihen pysty, joku muu huolehtii. Lapselle on tärkeintä, että hänellä on läheinen suhde edes yhteen aikuiseen ihmiseen. Tuon läheisen ei tarvitse olla kumpikaan hänen vanhemmistaan, vaan vaikka eno tai mummo.

Moni lapsi joutuu tosin kuitenkin asumaan kahden riitaisan vanhempansa luona eikä hänellä ole läheistä suhdetta heistä kumpaankaan - eikä valitettavasti kehenkään muuhunkaan aikuiseen.

Lue lisää

Niin no sanotko, että tällaiset "etätyöt" ovat hyväksi lapselle? Kyllähän lapsi sen ymmärtää, että isi tai äiti käy töissä, tietenkin käy! Mutta se että isi tai äiti muuttaa pois. Ja kai nyt ihan onnellisessa suhteessakin elävät riitelevät? Parempi etäinen suhde kuin että ei ole isää tai äitiä ollenkaan :)

Pointtini on se, että koittakaa hyvät ihmiset piettää vaivoistanne huolta ja jos ne teette ni koittakaa ajatella heidän parastaan. Eikä se ole kahden paikan välillä kamppailu, se ei ole lapselle tehty. Ainiin, ja mitä huolehtimista se on että lähtee tai laittaa isän vaikka lähtemään. Meinaatko tosissasi, että tällaisella ei olisi vaikutusta lapseen? Ei suhdetta pysty rakentamaan jättämällä ja sitten pitämällä harvakseltaan yhteyttä. KOSKA täysi fakta on se, että jos et ole läsnä et ole kokoajan elämässä. Ero saattaa lähentää lasta ja sitä vanhempaa joka hänelle jää.

Moni lapsi joutuu toki elämään ilman läheistä suhdetta aikuiseen, mutta moni lapsi joutuu elämään ilman isäänsä ja äitiäänkin. Jos tähän olisi mahdollisuus miksi se pitäisi tuhota?


PS. Piponi ei ole kireällä, vaan sinä taidatkin olla itse eronnut ja koet nyt pakoksesi puolustella. Asiahan ei minulle tietenkään kuulu, sanon vain mielipiteeni. Ajattelet selvästi, että minä ajattelisin mustavalkoisesti. Koska aikuisen tunteet eivät ole mustavalkoiset, ja pitäisi olla onnellinen blaablaa MUTTA asia on kuitenkin niin että jos lapsen teet, sinä et ole enää ykkönen. Etkä saisi enää ajatella omaa onneasi. Ja siinä olisi ehkä parempi leikkiä kotista pari vuotta. Erosta jää AINA trauma.

hahahahahahaha kirjoitti:

Niin no sanotko, että tällaiset "etätyöt" ovat hyväksi lapselle? Kyllähän lapsi sen ymmärtää, että isi tai äiti käy töissä, tietenkin käy! Mutta se että isi tai äiti muuttaa pois. Ja kai nyt ihan onnellisessa suhteessakin elävät riitelevät? Parempi etäinen suhde kuin että ei ole isää tai äitiä ollenkaan :)

Pointtini on se, että koittakaa hyvät ihmiset piettää vaivoistanne huolta ja jos ne teette ni koittakaa ajatella heidän parastaan. Eikä se ole kahden paikan välillä kamppailu, se ei ole lapselle tehty. Ainiin, ja mitä huolehtimista se on että lähtee tai laittaa isän vaikka lähtemään. Meinaatko tosissasi, että tällaisella ei olisi vaikutusta lapseen? Ei suhdetta pysty rakentamaan jättämällä ja sitten pitämällä harvakseltaan yhteyttä. KOSKA täysi fakta on se, että jos et ole läsnä et ole kokoajan elämässä. Ero saattaa lähentää lasta ja sitä vanhempaa joka hänelle jää.

Moni lapsi joutuu toki elämään ilman läheistä suhdetta aikuiseen, mutta moni lapsi joutuu elämään ilman isäänsä ja äitiäänkin. Jos tähän olisi mahdollisuus miksi se pitäisi tuhota?


PS. Piponi ei ole kireällä, vaan sinä taidatkin olla itse eronnut ja koet nyt pakoksesi puolustella. Asiahan ei minulle tietenkään kuulu, sanon vain mielipiteeni. Ajattelet selvästi, että minä ajattelisin mustavalkoisesti. Koska aikuisen tunteet eivät ole mustavalkoiset, ja pitäisi olla onnellinen blaablaa MUTTA asia on kuitenkin niin että jos lapsen teet, sinä et ole enää ykkönen. Etkä saisi enää ajatella omaa onneasi. Ja siinä olisi ehkä parempi leikkiä kotista pari vuotta. Erosta jää AINA trauma.

Lue lisää

taitaa nyt olla trauma jostakin. Muuten näkisit ympärillesi.

Hyvin usealla lapsella on todella paska suhde molempiin vanhempiinsa, joiden luona "joutuvat" asumaan. Ja monella erolapsella on läheisempi suhde MOLEMPAAN vanhempaansa kuin ihan hyvässäkin aviosuhteessa eläviin vanhempiinsa.

Lapsella ei ole tarvetta molemman vanhemman jatkuvaan läsnäoloon. Sen sijaan lapselle ei muodostu juuri minkäänlaista suhdetta esim. juuri paljon matkatöissä raahustavaan vanhempaansa. Kaikki lapset eivät ymmärrä ollenkaan miksi äidin/isän työ on AINA etusijalla - ja hän saa rippeet ajasta muutamana päivänä vuodesta - usein ei sitäkään. Silloinkin matkustava vanhempi voi olla kotona - mutta on ymmärrettävästi hyvin väsynyt - ja vaatii lepoa. Näin myös lasten suhde kotona olevaan vanhempaansa on aivan taatusti läheisempi kuin matkustelevaan.

Tämä asia on siis TÄYSIN tapauskohtaista. Riippuu vanhemmista itsestään millaisen suhteen ovat rakentaneet lapseensa; sellaisena se säilyy eron jälkeenkin. Vaikka onhan sellaistakin nähty, että lapsi on saanut enemmän huomiota ja aikaa - etenkin isältään - eron jälkeen. Tapauskohtaista edelleen.

Myös onni on suhteellinen käsite. Miten kukaan voi kuvitella, että onnettomalla äidillä ja masentuneella isällä voi olla onnellinen lapsi? Miten lapsi voi olla onnellinen jos äiti ja isä pitää mykkäkoulua tai riitelee alvariinsa tai kyräilee? Miksi lapsen edes pitäisi olla onnellinen, jos vanhemmat riitelevät HÄNESTÄ - kumman TÄYTYY tehdä hänen aamupalansa/viedä tarhaan?

Sinulla on merkillisen pumpulinen käsitys avion ihanuudesta, vaikka sitten vähän tai enemmän hampaat irvessä pitäisi siinä elää. Olen puolestani samaa mieltä kuin Anna-Leena Härkönen eli:

1.Jos ette tule toimeen keskenänne, erotkaa. Ihmiset eroavat aivan liian vähän. Elämä on liian lyhyt, jotta kannattaisi viettää se väärässä seurassa. Ja koska et voi vaihtaa itseäsi, vaihda kumppania.

En missään tapauksessa myöskään toivoisi, että lapseni tulevaisuudessa eläisivät huonossa suhteessa, hammasta kiristellen. En myöskään toivo, että he sopeutuisivat huonoon suhteeseen ja kadottaisivat itsensä. Elämässä jokaisen tärkein tehtävä on tulla mahdollisimman hyväksi omaksi itsekseen. Uhrautuva äiti (tai isä - onko sellaisia?) on lapselle taakka. Vaikka äiti on äiti, niin hän on myös - ja ennenkaikkea nainen.

eleonooraJ kirjoitti:

taitaa nyt olla trauma jostakin. Muuten näkisit ympärillesi.

Hyvin usealla lapsella on todella paska suhde molempiin vanhempiinsa, joiden luona "joutuvat" asumaan. Ja monella erolapsella on läheisempi suhde MOLEMPAAN vanhempaansa kuin ihan hyvässäkin aviosuhteessa eläviin vanhempiinsa.

Lapsella ei ole tarvetta molemman vanhemman jatkuvaan läsnäoloon. Sen sijaan lapselle ei muodostu juuri minkäänlaista suhdetta esim. juuri paljon matkatöissä raahustavaan vanhempaansa. Kaikki lapset eivät ymmärrä ollenkaan miksi äidin/isän työ on AINA etusijalla - ja hän saa rippeet ajasta muutamana päivänä vuodesta - usein ei sitäkään. Silloinkin matkustava vanhempi voi olla kotona - mutta on ymmärrettävästi hyvin väsynyt - ja vaatii lepoa. Näin myös lasten suhde kotona olevaan vanhempaansa on aivan taatusti läheisempi kuin matkustelevaan.

Tämä asia on siis TÄYSIN tapauskohtaista. Riippuu vanhemmista itsestään millaisen suhteen ovat rakentaneet lapseensa; sellaisena se säilyy eron jälkeenkin. Vaikka onhan sellaistakin nähty, että lapsi on saanut enemmän huomiota ja aikaa - etenkin isältään - eron jälkeen. Tapauskohtaista edelleen.

Myös onni on suhteellinen käsite. Miten kukaan voi kuvitella, että onnettomalla äidillä ja masentuneella isällä voi olla onnellinen lapsi? Miten lapsi voi olla onnellinen jos äiti ja isä pitää mykkäkoulua tai riitelee alvariinsa tai kyräilee? Miksi lapsen edes pitäisi olla onnellinen, jos vanhemmat riitelevät HÄNESTÄ - kumman TÄYTYY tehdä hänen aamupalansa/viedä tarhaan?

Sinulla on merkillisen pumpulinen käsitys avion ihanuudesta, vaikka sitten vähän tai enemmän hampaat irvessä pitäisi siinä elää. Olen puolestani samaa mieltä kuin Anna-Leena Härkönen eli:

1.Jos ette tule toimeen keskenänne, erotkaa. Ihmiset eroavat aivan liian vähän. Elämä on liian lyhyt, jotta kannattaisi viettää se väärässä seurassa. Ja koska et voi vaihtaa itseäsi, vaihda kumppania.

En missään tapauksessa myöskään toivoisi, että lapseni tulevaisuudessa eläisivät huonossa suhteessa, hammasta kiristellen. En myöskään toivo, että he sopeutuisivat huonoon suhteeseen ja kadottaisivat itsensä. Elämässä jokaisen tärkein tehtävä on tulla mahdollisimman hyväksi omaksi itsekseen. Uhrautuva äiti (tai isä - onko sellaisia?) on lapselle taakka. Vaikka äiti on äiti, niin hän on myös - ja ennenkaikkea nainen.

Lue lisää

Niin, että kun tulee vähän vaikeaa niin erotaan? JEP. Minulla ei ole pumpulista käsitystä avioliitosta, mutta minulla on hyvin yksinkertainen käsitys vanhemmuudesta. Jos lapsen teet sen kasvatat, etkä aiheuta sille ylimääräistä tuskaa.

ahehahe kirjoitti:

Niin, että kun tulee vähän vaikeaa niin erotaan? JEP. Minulla ei ole pumpulista käsitystä avioliitosta, mutta minulla on hyvin yksinkertainen käsitys vanhemmuudesta. Jos lapsen teet sen kasvatat, etkä aiheuta sille ylimääräistä tuskaa.

Lue lisää

luulet, että ihmiset eroavat "kun tulee vähän vaikeaa"? Kyllä todellisuus on aivan toista -pitää olla jo todella tai aivan kamalan vaikeaa. Eikä ero ole koskaan mikään helppo päätös. Ei silloinkaan, vaikka molemmat sitä haluavat.

eleonooraJ kirjoitti:

taitaa nyt olla trauma jostakin. Muuten näkisit ympärillesi.

Hyvin usealla lapsella on todella paska suhde molempiin vanhempiinsa, joiden luona "joutuvat" asumaan. Ja monella erolapsella on läheisempi suhde MOLEMPAAN vanhempaansa kuin ihan hyvässäkin aviosuhteessa eläviin vanhempiinsa.

Lapsella ei ole tarvetta molemman vanhemman jatkuvaan läsnäoloon. Sen sijaan lapselle ei muodostu juuri minkäänlaista suhdetta esim. juuri paljon matkatöissä raahustavaan vanhempaansa. Kaikki lapset eivät ymmärrä ollenkaan miksi äidin/isän työ on AINA etusijalla - ja hän saa rippeet ajasta muutamana päivänä vuodesta - usein ei sitäkään. Silloinkin matkustava vanhempi voi olla kotona - mutta on ymmärrettävästi hyvin väsynyt - ja vaatii lepoa. Näin myös lasten suhde kotona olevaan vanhempaansa on aivan taatusti läheisempi kuin matkustelevaan.

Tämä asia on siis TÄYSIN tapauskohtaista. Riippuu vanhemmista itsestään millaisen suhteen ovat rakentaneet lapseensa; sellaisena se säilyy eron jälkeenkin. Vaikka onhan sellaistakin nähty, että lapsi on saanut enemmän huomiota ja aikaa - etenkin isältään - eron jälkeen. Tapauskohtaista edelleen.

Myös onni on suhteellinen käsite. Miten kukaan voi kuvitella, että onnettomalla äidillä ja masentuneella isällä voi olla onnellinen lapsi? Miten lapsi voi olla onnellinen jos äiti ja isä pitää mykkäkoulua tai riitelee alvariinsa tai kyräilee? Miksi lapsen edes pitäisi olla onnellinen, jos vanhemmat riitelevät HÄNESTÄ - kumman TÄYTYY tehdä hänen aamupalansa/viedä tarhaan?

Sinulla on merkillisen pumpulinen käsitys avion ihanuudesta, vaikka sitten vähän tai enemmän hampaat irvessä pitäisi siinä elää. Olen puolestani samaa mieltä kuin Anna-Leena Härkönen eli:

1.Jos ette tule toimeen keskenänne, erotkaa. Ihmiset eroavat aivan liian vähän. Elämä on liian lyhyt, jotta kannattaisi viettää se väärässä seurassa. Ja koska et voi vaihtaa itseäsi, vaihda kumppania.

En missään tapauksessa myöskään toivoisi, että lapseni tulevaisuudessa eläisivät huonossa suhteessa, hammasta kiristellen. En myöskään toivo, että he sopeutuisivat huonoon suhteeseen ja kadottaisivat itsensä. Elämässä jokaisen tärkein tehtävä on tulla mahdollisimman hyväksi omaksi itsekseen. Uhrautuva äiti (tai isä - onko sellaisia?) on lapselle taakka. Vaikka äiti on äiti, niin hän on myös - ja ennenkaikkea nainen.

Lue lisää

Jos lapsella on hyvä suhde molempiin vanhempiinsa ennen eroa, niin on eron jälkeenkin. Tämä ei mene yleisen tason mukaan - vaan lapsen vanhempien mukaan. Kaikki on tapauskohtaista.

olga* kirjoitti:

Jos lapsella on hyvä suhde molempiin vanhempiinsa ennen eroa, niin on eron jälkeenkin. Tämä ei mene yleisen tason mukaan - vaan lapsen vanhempien mukaan. Kaikki on tapauskohtaista.

Lue lisää

Minun mielestäni ex-mieheni oli tosi hyvä isä ja luulin, että lapsellani on hyvä suhde isäänsä. Eron jälkeen isä hylkäsi lapsen.

Kyllä lapsi kestää eron hyvinkin, varsinkin kun hänelle kerrotaan etteivät ne vanhemmat hänen elämästään mihinkään katoa. Vanhemmuushan on ikuista asustelee sitten lasten kanssa eri tai samassa osoitteessa. Monet lapset elävät ja ovat todella tasapainoisia ja tyytyväisiä ero lapsina. Eihän se elämän onnellisuutta vie on sitten ero lapsi tai ei, tuollaiset asiat eivät ainakaan saa olla eron esteenä. Lapset voivat hyvin riippuu vain vanhemmista miten asiat hoitavat. Minulla itsellä on isä kuollut ollessani varsin nuori ja sanoisin että elämäni on ollut kuitenkin varsin onnellinen vaikkei sitä toista vanhempaa todellakaan ollut läsnä.

eron hyvinkin kirjoitti:

Kyllä lapsi kestää eron hyvinkin, varsinkin kun hänelle kerrotaan etteivät ne vanhemmat hänen elämästään mihinkään katoa. Vanhemmuushan on ikuista asustelee sitten lasten kanssa eri tai samassa osoitteessa. Monet lapset elävät ja ovat todella tasapainoisia ja tyytyväisiä ero lapsina. Eihän se elämän onnellisuutta vie on sitten ero lapsi tai ei, tuollaiset asiat eivät ainakaan saa olla eron esteenä. Lapset voivat hyvin riippuu vain vanhemmista miten asiat hoitavat. Minulla itsellä on isä kuollut ollessani varsin nuori ja sanoisin että elämäni on ollut kuitenkin varsin onnellinen vaikkei sitä toista vanhempaa todellakaan ollut läsnä.

Lue lisää

Aivan tavalliseen elämään kuuluu vaikeuksia, ongelmia, pettymyksiä ja menetyksiä. Kyse on siitä miten autamme lapsia (ja toinen toistamme) selvitytymään niistä. Traumoilta voidaankin usein välttyä kokonaan, kun osataan ratkaista ongelmia - ja käyttäytyä kunnioittavasti toista kohtaan tilanteessa kuin tilanteessa.

sheena* kirjoitti:

Aivan tavalliseen elämään kuuluu vaikeuksia, ongelmia, pettymyksiä ja menetyksiä. Kyse on siitä miten autamme lapsia (ja toinen toistamme) selvitytymään niistä. Traumoilta voidaankin usein välttyä kokonaan, kun osataan ratkaista ongelmia - ja käyttäytyä kunnioittavasti toista kohtaan tilanteessa kuin tilanteessa.

Lue lisää

Kunnioitus on niistä tilanteista kaukana!

useinkaan tapahdu kirjoitti:

Kunnioitus on niistä tilanteista kaukana!

jos ihmiset eivät kunnioita. Yleensä vaan eivät ole kunnioittaneet parisuhteessakaan ollessaan.

eron hyvinkin kirjoitti:

Kyllä lapsi kestää eron hyvinkin, varsinkin kun hänelle kerrotaan etteivät ne vanhemmat hänen elämästään mihinkään katoa. Vanhemmuushan on ikuista asustelee sitten lasten kanssa eri tai samassa osoitteessa. Monet lapset elävät ja ovat todella tasapainoisia ja tyytyväisiä ero lapsina. Eihän se elämän onnellisuutta vie on sitten ero lapsi tai ei, tuollaiset asiat eivät ainakaan saa olla eron esteenä. Lapset voivat hyvin riippuu vain vanhemmista miten asiat hoitavat. Minulla itsellä on isä kuollut ollessani varsin nuori ja sanoisin että elämäni on ollut kuitenkin varsin onnellinen vaikkei sitä toista vanhempaa todellakaan ollut läsnä.

Lue lisää

Tuossa ketjussa oli aiemmin kysymys "haluatko sinä äitinä tai isänä tulevaisuudessa niin, että lapsesi sinnittelee vuosikymmenen tai kaksi huonossa suhteessa"?

Tunnen erään perheen, jossa vanhemmilla ei ole ollut seksiä viiteen vuoteen, toinen juo itsensä viidesti viikossa 'hönöön' ja toinen on kiinnostunut vain omasta sukupuolestaan (kaappihomo/lesbo). Perhe ei kuitenkaan riitele. Jo lähes täysi-ikäiset lapset ovat taipuvaisia ja sopeutuvia, kiltteyden perikuvia.

Tuota yksittäistapausta kannattaa pohtia. On selvää, että lapset saavat turvallisen ydinperhekokemuksen. Paljon jää käsittelemättä. Perheessä on ainakin "kaksi isoa virtahepoa olohuoneessa" (siis tunnemöykkyä, jotka ovat jatkuvasti läsnä, mutta jota ei suostuta havaitsemaan).

Luultavasti lapset ovat oppineet myös pari ikävämpää asiaa: 1) taito olla huomaamatta ja välittämättä, 2) sopeudu aina kyselemättä ja 3) jos muuttaa jotakin tai pyrkii parempaan, se on virhe (aviero esimerkiksi).

Avioerosta lapset voivat myös oppia myönteistä: elämän virtahepoihin on uskallettava käydä käsiksi ja jopa ydinperheen mielekkyys kannattaa joskus kyseenalaistaa.

Pääsääntöisesti on selvää, että avioeron vaikutukset lapseen eivät ole myönteisiä kokonaismääräisesti arvioituna. Sitä vastoin emme voi olettaa, että ydinperheen kulissinomainen ylläpito olisi aina parempi vaihtoehto.

sheena* kirjoitti:

jos ihmiset eivät kunnioita. Yleensä vaan eivät ole kunnioittaneet parisuhteessakaan ollessaan.

Ellei liitossa ole molemminpuolista kunnioitusta, niin miksi olisi eron jälkeenkään? Tosin eivät kaikki toisiaan vihaavat parit silti eroa....

"Lapsella on hyvä olla, jos hänen vanhemmillaan on hyvä olla." Oletko todella kysynyt tätä asiaa niiltä lapsilta, jotka ovat kokeneet avioeron? Onko perusteena muutakin kuin mututuntumaa?

Ohessa pieni lainaus Judith Wallersteinin tutkimuksesta. Haastatellut ovat siis avioeron kokeneita lapsia.

"Ensimmäinen myytti: Jos vanhemmat ovat onnellisia, niin ovat myös lapset. Vaikka ero huolestuttaisi lapsia, kriisi väistyy, koska lapset ovat joustavia ja kestäviä ja toipuvat pian. Tämä myytti rakentuu sen tosiasian varaan, etteivät useimmat aikuiset kykene ymmärtämään lapsen todellisuutta ja ajattelutapaa. Monet aikuiset, jotka ovat jääneet onnettoman avioliiton ansaan, olisivat yllättyneitä kuulleessaan lastensa olevan suhteellisen tyytyväisiä. He eivät välitä, nukkuvatko äiti ja isä eri sängyissä niin kauan kuin perhe on yhdessä.

Yhä enemmän on tietoa siitä, että monet lapset eivät näytä toipuneen erosta. Eronjälkeisten perheiden lapset eivät näytä onnellisemmilta, terveemmiltä tai sopeutuneemmilta, vaikka heidän vanhempansa sitä olisivatkin. Vaikka monet ovat hylänneet myytin, jonka mukaan lapset hyötyvät aina erosta, joka tekee aikuisista onnellisimpia, se vaikuttaa edelleen hienovaraisesti ja alitajuisesti ajatteluumme erosta ja reaktioihimme sitä kohtaan. Se kannustaa vanhempia olettamaan, että saavat lastensa siunauksen erolle. Sen vuoksi vanhempien on ollut vaikeampaa nähdä tai uskoa lastensa kärsivän peloista, surusta ja yksinäisyydestä eron jälkeen."

on mikä? kirjoitti:

"Lapsella on hyvä olla, jos hänen vanhemmillaan on hyvä olla." Oletko todella kysynyt tätä asiaa niiltä lapsilta, jotka ovat kokeneet avioeron? Onko perusteena muutakin kuin mututuntumaa?

Ohessa pieni lainaus Judith Wallersteinin tutkimuksesta. Haastatellut ovat siis avioeron kokeneita lapsia.

"Ensimmäinen myytti: Jos vanhemmat ovat onnellisia, niin ovat myös lapset. Vaikka ero huolestuttaisi lapsia, kriisi väistyy, koska lapset ovat joustavia ja kestäviä ja toipuvat pian. Tämä myytti rakentuu sen tosiasian varaan, etteivät useimmat aikuiset kykene ymmärtämään lapsen todellisuutta ja ajattelutapaa. Monet aikuiset, jotka ovat jääneet onnettoman avioliiton ansaan, olisivat yllättyneitä kuulleessaan lastensa olevan suhteellisen tyytyväisiä. He eivät välitä, nukkuvatko äiti ja isä eri sängyissä niin kauan kuin perhe on yhdessä.

Yhä enemmän on tietoa siitä, että monet lapset eivät näytä toipuneen erosta. Eronjälkeisten perheiden lapset eivät näytä onnellisemmilta, terveemmiltä tai sopeutuneemmilta, vaikka heidän vanhempansa sitä olisivatkin. Vaikka monet ovat hylänneet myytin, jonka mukaan lapset hyötyvät aina erosta, joka tekee aikuisista onnellisimpia, se vaikuttaa edelleen hienovaraisesti ja alitajuisesti ajatteluumme erosta ja reaktioihimme sitä kohtaan. Se kannustaa vanhempia olettamaan, että saavat lastensa siunauksen erolle. Sen vuoksi vanhempien on ollut vaikeampaa nähdä tai uskoa lastensa kärsivän peloista, surusta ja yksinäisyydestä eron jälkeen."

Lue lisää

lapsen ajattelutapa? Entä aikuisen? Ei niitä ole vain yhtä tai kahta, vaan kovin erilaisia, molempia. Riippuu lapsen tai aikuisen persoonallisuudesta, luonteesta, kokemusmaailmasta jne. Tästä johtuen väistämättä tulee joskus ristiriitoja vanhempien ja lapsien välille joissain asioissa - aivan kuten aikuisen ja aikuisen - ja lapsen ja lapsen välille. Ne on pyrittävä selvittämään niin hyvin kuin mahdollista.

Aika kummallista ja outo tuo väite "He eivät välitä, nukkuvatko äiti ja isä eri sängyissä niin kauan kuin perhe on yhdessä." Minun kokemukseni - ja haastatteluideni mukaan lapsi ei kynsin ja hampain halua pitää vanhempiaan yhdessä - hyvä niin, sillä se ei ole hänen tehtävänsä. Vanhemmat tekevät ratkaisunsa ja lapsen on siihen tyydyttävä - ja hänet on siihen sopeutettava, jos tarve vaatii. Lapsen tehtävä ei ole antaa tai olla antamatta siunausta vanhempiensa erolle. Muistan itsekin ajatelleeni lapsena kumman luokse muuttaisin, jos vanhempani eroaisivat. Muutamat lapsuudenystäväni vanhemmista erosivat eikä kukaan ystävistäni sitä näyttänyt murehtivan: joskus aivan päinvastoin.

Omat lapseni kannustivat minua eroamaan. Samoin ystävämieheni alakouluikäinen lapsi ilmaisi toiveensa vanhempiensa erosta. Usein lapset tyytyvät sanomaan "se on heidän asiansa".

Jotkut vanhemmat kuten lapsetkin arvostavat hyvin paljon ulkoisia puitteita. Myös lapset saattavat siis haluta vanhempiensa jatkavan kulissiavioliittoa. Joskus myös taloudelliset seikat vaikuttavat lapsen tahtoon. Muutto pienempään asuntoon tms. luo epävarmuutta. Ei siis niinkään se, ettei vanhemmat asu yhdessä. Ja yksinkertaisesti sekin, että lapset vastustavat muutosta.

olga* kirjoitti:

lapsen ajattelutapa? Entä aikuisen? Ei niitä ole vain yhtä tai kahta, vaan kovin erilaisia, molempia. Riippuu lapsen tai aikuisen persoonallisuudesta, luonteesta, kokemusmaailmasta jne. Tästä johtuen väistämättä tulee joskus ristiriitoja vanhempien ja lapsien välille joissain asioissa - aivan kuten aikuisen ja aikuisen - ja lapsen ja lapsen välille. Ne on pyrittävä selvittämään niin hyvin kuin mahdollista.

Aika kummallista ja outo tuo väite "He eivät välitä, nukkuvatko äiti ja isä eri sängyissä niin kauan kuin perhe on yhdessä." Minun kokemukseni - ja haastatteluideni mukaan lapsi ei kynsin ja hampain halua pitää vanhempiaan yhdessä - hyvä niin, sillä se ei ole hänen tehtävänsä. Vanhemmat tekevät ratkaisunsa ja lapsen on siihen tyydyttävä - ja hänet on siihen sopeutettava, jos tarve vaatii. Lapsen tehtävä ei ole antaa tai olla antamatta siunausta vanhempiensa erolle. Muistan itsekin ajatelleeni lapsena kumman luokse muuttaisin, jos vanhempani eroaisivat. Muutamat lapsuudenystäväni vanhemmista erosivat eikä kukaan ystävistäni sitä näyttänyt murehtivan: joskus aivan päinvastoin.

Omat lapseni kannustivat minua eroamaan. Samoin ystävämieheni alakouluikäinen lapsi ilmaisi toiveensa vanhempiensa erosta. Usein lapset tyytyvät sanomaan "se on heidän asiansa".

Jotkut vanhemmat kuten lapsetkin arvostavat hyvin paljon ulkoisia puitteita. Myös lapset saattavat siis haluta vanhempiensa jatkavan kulissiavioliittoa. Joskus myös taloudelliset seikat vaikuttavat lapsen tahtoon. Muutto pienempään asuntoon tms. luo epävarmuutta. Ei siis niinkään se, ettei vanhemmat asu yhdessä. Ja yksinkertaisesti sekin, että lapset vastustavat muutosta.

Lue lisää

voi eikä kannata vähätellä. Wallersteinin tulokset ovat ja pysyvät, vaikka haluaisit olla toista mieltä. Oletko syvähaastatellut yli sataa avioeron kokenutta lasta eri elämänvaiheissa?

uu kirjoitti:

voi eikä kannata vähätellä. Wallersteinin tulokset ovat ja pysyvät, vaikka haluaisit olla toista mieltä. Oletko syvähaastatellut yli sataa avioeron kokenutta lasta eri elämänvaiheissa?

Lue lisää

tässä on mielestäsi ongelma? Olen kuunnellut kymmenien avioerolasten mietteitä, sekä myös seurannut heidän elämäänsä vuosia jälkeenpäin. Wallersteinin tutkimuksia en vähättele, mutten myöskään avioerolasten aivan toisentyyppisiä kokemuksia. Kaikkein vähiten omien lasten kokemuksia, jotka minulle ovat tärkeimpiä.

Jokaisen tilanne on erilainen ja ratkaisut on mietittävä niiden mukaan.

olga* kirjoitti:

tässä on mielestäsi ongelma? Olen kuunnellut kymmenien avioerolasten mietteitä, sekä myös seurannut heidän elämäänsä vuosia jälkeenpäin. Wallersteinin tutkimuksia en vähättele, mutten myöskään avioerolasten aivan toisentyyppisiä kokemuksia. Kaikkein vähiten omien lasten kokemuksia, jotka minulle ovat tärkeimpiä.

Jokaisen tilanne on erilainen ja ratkaisut on mietittävä niiden mukaan.

Lue lisää

avioeron seurauksia vähätellään.Toki jossain yksittäistapauksessa avioero voi olla parempi ratkaisu, mutta ei se mikään patenttiratkaisu ole. Seuraukset voivat olla lasten kannalta hyvin ikäviä ja kauaskantoisia.

ttt* kirjoitti:

avioeron seurauksia vähätellään.Toki jossain yksittäistapauksessa avioero voi olla parempi ratkaisu, mutta ei se mikään patenttiratkaisu ole. Seuraukset voivat olla lasten kannalta hyvin ikäviä ja kauaskantoisia.

Lue lisää

Avioeron seurauksia vähätellään, ainakin sen eron alullepanija,lapsella ei eron jälkeen ole kotia, se on vaan näin:

ttt* kirjoitti:

avioeron seurauksia vähätellään.Toki jossain yksittäistapauksessa avioero voi olla parempi ratkaisu, mutta ei se mikään patenttiratkaisu ole. Seuraukset voivat olla lasten kannalta hyvin ikäviä ja kauaskantoisia.

Lue lisää

on sinällään seuraus, josta kenenkään kokemusta ei pitäisi vähätellä - mutta kenenkään ikävään kokemukseen ei pitäisi mennä mukaankaan. Lapsen tilanne on jo liiton aikana ollut huono, ellei hän ymmärrä/häntä saada ymmärtämään eroa: Avioerossa vanhemmat eroavat toisistaan - ei lapsestaan/lapsistaan.

Toisaalta - mikäli nyt suuri osa eroa tekevistä vanhemmista on aikoinaan kuulunut ns. pullamössösukupolveen (ja tietysti terapeutit ja psykologit myös) - en yhtään ihmettele, ettei lapsiakaan saada ymmärtämään elävästä elämästä edes pääkohtia. Kaiken kun pitäisi olla helppoa, sileätä ja vaaleanpunaista. Ellei niin olekaan, voi kauhistus. Aivan ylitsepääsemätöntä.

Joten korostan sitä, että lapsi ei voikaan päästä vanhempien erosta yli, jos sitä häneltä odotetaan. Vanhemmat voivat helposti syyllistää toisiaan/toistaan lapsen kokeman tuskan kautta. Joten vanhemmalle/vanhemmille on vain "hyödyksi" mitä enemmän lapsi kärsii. Sairasta? Ei välttämättä, vaan pelkästään eron jälkeistä valtataistelua (jota tietysti oli paljon myös liiton aikana - ja lapsi siinäkin riitakapulana). Kun lasta kiikutellaan terapeutilta toiselle ja tuttaville puhutaan lapsen läsnäollessakin "voi voi kun Matti kärsii minun ja Heikin erosta NIIIIIIIN paljon"- lapsi saa edes vähän kaipaamaansa huomiota (tosin vääränlaista) ja vanhempi nauttii (tosin väärästä asiasta) - etenkin se, joka ei olisi halunnut erota. Tässä mielessä onkin aivan totta - mitä joku kirjoitteli tuolla toisaalla - eli eroa haluavan vanhemman mielestä lapsi pärjää ja eroa vastaan olevan vanhemman mielestä lapsi ei pärjää. Kumpaan lasta pitäisi siis oikeasti pitäisi kannustaa - siihen, ettei hän kestä vanhempiensa eroa vai siihen, että kestää? Myös lapsen luontaiset taipumukset selviytyä kriisistään kuitataan "ei hän oikeasti selviydy - yrittää vain olla urhea". Edistääkö se osaltaan lapsen selviämistä? Koska vanhempi ei itse kestä eroa, niin ei voi hyväksyä sitä lapseltaankaan.

Kannattaa vähän miettiä miksi jotkut lapset, ellei peräti suurin osa lapsista, selviävät erosta hyvin - tai jopa toivovat sitä. Ja miksi vanhempien ero vaivaa osaa lapsista varsin pitkään.

katariina* kirjoitti:

on sinällään seuraus, josta kenenkään kokemusta ei pitäisi vähätellä - mutta kenenkään ikävään kokemukseen ei pitäisi mennä mukaankaan. Lapsen tilanne on jo liiton aikana ollut huono, ellei hän ymmärrä/häntä saada ymmärtämään eroa: Avioerossa vanhemmat eroavat toisistaan - ei lapsestaan/lapsistaan.

Toisaalta - mikäli nyt suuri osa eroa tekevistä vanhemmista on aikoinaan kuulunut ns. pullamössösukupolveen (ja tietysti terapeutit ja psykologit myös) - en yhtään ihmettele, ettei lapsiakaan saada ymmärtämään elävästä elämästä edes pääkohtia. Kaiken kun pitäisi olla helppoa, sileätä ja vaaleanpunaista. Ellei niin olekaan, voi kauhistus. Aivan ylitsepääsemätöntä.

Joten korostan sitä, että lapsi ei voikaan päästä vanhempien erosta yli, jos sitä häneltä odotetaan. Vanhemmat voivat helposti syyllistää toisiaan/toistaan lapsen kokeman tuskan kautta. Joten vanhemmalle/vanhemmille on vain "hyödyksi" mitä enemmän lapsi kärsii. Sairasta? Ei välttämättä, vaan pelkästään eron jälkeistä valtataistelua (jota tietysti oli paljon myös liiton aikana - ja lapsi siinäkin riitakapulana). Kun lasta kiikutellaan terapeutilta toiselle ja tuttaville puhutaan lapsen läsnäollessakin "voi voi kun Matti kärsii minun ja Heikin erosta NIIIIIIIN paljon"- lapsi saa edes vähän kaipaamaansa huomiota (tosin vääränlaista) ja vanhempi nauttii (tosin väärästä asiasta) - etenkin se, joka ei olisi halunnut erota. Tässä mielessä onkin aivan totta - mitä joku kirjoitteli tuolla toisaalla - eli eroa haluavan vanhemman mielestä lapsi pärjää ja eroa vastaan olevan vanhemman mielestä lapsi ei pärjää. Kumpaan lasta pitäisi siis oikeasti pitäisi kannustaa - siihen, ettei hän kestä vanhempiensa eroa vai siihen, että kestää? Myös lapsen luontaiset taipumukset selviytyä kriisistään kuitataan "ei hän oikeasti selviydy - yrittää vain olla urhea". Edistääkö se osaltaan lapsen selviämistä? Koska vanhempi ei itse kestä eroa, niin ei voi hyväksyä sitä lapseltaankaan.

Kannattaa vähän miettiä miksi jotkut lapset, ellei peräti suurin osa lapsista, selviävät erosta hyvin - tai jopa toivovat sitä. Ja miksi vanhempien ero vaivaa osaa lapsista varsin pitkään.

Lue lisää

surullisella tavalla terapiaan ja avun hakemiseen. Toivottavasti kukaan ei ole niin hölmö, että ottaisi kirjoitustasi todesta. Taidat olla niitä "elävän elämän" kokeneita, jotka ovat niin sairaita, että eivät hyväksy avun hakemista kenellekään. Olet varmaan yksi niistä, joiden lapset eivät saa surra avioeroa. No, seuraukset näkyvät sitten myöhemmin..

Jos lapsi tarvitsee apua, sitä kannattaa hakea. Mistä vedät johtopäätöksen siitä, että suurin osa lapsista selviää hyvin ja jopa toivoo vanhempien avioeroa. Saisinko tietää, mistä olet napannut moisen "tiedon"?

Uskomattomia kirjoituksia kirjoitti:

surullisella tavalla terapiaan ja avun hakemiseen. Toivottavasti kukaan ei ole niin hölmö, että ottaisi kirjoitustasi todesta. Taidat olla niitä "elävän elämän" kokeneita, jotka ovat niin sairaita, että eivät hyväksy avun hakemista kenellekään. Olet varmaan yksi niistä, joiden lapset eivät saa surra avioeroa. No, seuraukset näkyvät sitten myöhemmin..

Jos lapsi tarvitsee apua, sitä kannattaa hakea. Mistä vedät johtopäätöksen siitä, että suurin osa lapsista selviää hyvin ja jopa toivoo vanhempien avioeroa. Saisinko tietää, mistä olet napannut moisen "tiedon"?

Lue lisää

terapiaan myönteisesti.

Mutta en suhtaudu myönteisesti vanhempien pitkittyneeseen valtataisteluun yms - eron jälkeenkin. Jos lapsi oirehtii pahasti avioeron jälkeen, niin siihen löytyy syy aina hänen ja vanhempiensa/vanhemman välisestä suhteesta. Siinä on kupruja. Eikä niitä voi korjata lapsen terapiassa. Se korjautuu vain, jos VANHEMMAT (tai toinen vanhempi) muuttaa käyttäytymismallejaan. Eli vanhemmat tarvitsisivat sitä terapiaa paljon enemmän kuin lapsi. Mutta eivät he sitä yleensä itse ymmärrä. Joiltain osin lapsen terapiaan suhtaudutaan kuin johonkin hienoon harrastukseen. Lapsen terapiasta on tullut vanhemman/vanhempien statusta kophottava asia. VAstustan sitä jyrkästi ;). Lapsen terapian tulokset eivät ole näin ollen tärkeitä - vaan terapia sinänsä.

Olen tavannut vuosien varrella varmaan satoja avioerolapsia: Hyvin he voivat edelleenkin - vuosikymmenen tai jopa kymmenien vuosien päästä vanhempiensa erosta -kuten silloin joskus ennenkin. Muistan myös faktaa omasta lapsuudestani: joidenkin ystävieni vanhemmat erosivat - ja he näyttivät olevan mieluummin helpottuneita kuin traumatisoituneita.

Toisaalta olen tavannut satoja lapsia, joiden vanhempien liitto on jatkunut - joskus erittäin epävakaana ja rauhattomana vuosikausia. Siitäkin yleensä on selviydytty. Joskus ei. Surullisia tapauksia.

Kuten edellä sanoin; lapsen (eikä aikuisenkaan) suruun ja murheeseen ei saa mennä mukaan. Eikä suhtautua siihen voivotellen ja ylitsepääsemättömänä asiana. Sillä tavalla ei lasta (eikä aikuistakaan) auteta.

katariina* kirjoitti:

terapiaan myönteisesti.

Mutta en suhtaudu myönteisesti vanhempien pitkittyneeseen valtataisteluun yms - eron jälkeenkin. Jos lapsi oirehtii pahasti avioeron jälkeen, niin siihen löytyy syy aina hänen ja vanhempiensa/vanhemman välisestä suhteesta. Siinä on kupruja. Eikä niitä voi korjata lapsen terapiassa. Se korjautuu vain, jos VANHEMMAT (tai toinen vanhempi) muuttaa käyttäytymismallejaan. Eli vanhemmat tarvitsisivat sitä terapiaa paljon enemmän kuin lapsi. Mutta eivät he sitä yleensä itse ymmärrä. Joiltain osin lapsen terapiaan suhtaudutaan kuin johonkin hienoon harrastukseen. Lapsen terapiasta on tullut vanhemman/vanhempien statusta kophottava asia. VAstustan sitä jyrkästi ;). Lapsen terapian tulokset eivät ole näin ollen tärkeitä - vaan terapia sinänsä.

Olen tavannut vuosien varrella varmaan satoja avioerolapsia: Hyvin he voivat edelleenkin - vuosikymmenen tai jopa kymmenien vuosien päästä vanhempiensa erosta -kuten silloin joskus ennenkin. Muistan myös faktaa omasta lapsuudestani: joidenkin ystävieni vanhemmat erosivat - ja he näyttivät olevan mieluummin helpottuneita kuin traumatisoituneita.

Toisaalta olen tavannut satoja lapsia, joiden vanhempien liitto on jatkunut - joskus erittäin epävakaana ja rauhattomana vuosikausia. Siitäkin yleensä on selviydytty. Joskus ei. Surullisia tapauksia.

Kuten edellä sanoin; lapsen (eikä aikuisenkaan) suruun ja murheeseen ei saa mennä mukaan. Eikä suhtautua siihen voivotellen ja ylitsepääsemättömänä asiana. Sillä tavalla ei lasta (eikä aikuistakaan) auteta.

Lue lisää

kuten myös aikuiselle on ehdottomasti hyötyä siitä, että pääsee juttelemaan eroon liittyvistä ajatuksista ja tunteista täysin ulkopuolisen ihmisen kanssa, jolla ei ole mitään syytä olla kummankaan vanhemman "puolella", kuten sukulaisilla tai ystävillä saattaa olla.

Lapsen vointi riippuu paljon siitä, miten ero sujuu. Minun ex-mieheni hylkäsi lapsemme ja vaikka meillä on yhteishuoltajuus, olen käytännössä yksinhuoltaja, koska isä on tänäkin vuonna tavannut lastaan vain muutaman tunnin ajan. Lapseni koki tämän hylkäämisen tosi raskaana ja sanoi minulle olevansa surullinen ja masentunut joka päivä. Hain todellakin apua lapselleni ja itselleni ja voin suositella sitä kaikille. Me molemmat voimme paremmin.

Minun mielestäni on vastuutonta kirjoittaa, että terapia olisi vain toisen vanhemman keino käyttää lasta pelivälineenä erossa. Minä hain apua lapselleni siksi, että lapsi voisi paremmin ja voisi selvitä erosta mahdollisimman hyvin ja näin luulisin vastuullisten vanhempien toimivan.

Terapian merkityksestä kirjoitti:

kuten myös aikuiselle on ehdottomasti hyötyä siitä, että pääsee juttelemaan eroon liittyvistä ajatuksista ja tunteista täysin ulkopuolisen ihmisen kanssa, jolla ei ole mitään syytä olla kummankaan vanhemman "puolella", kuten sukulaisilla tai ystävillä saattaa olla.

Lapsen vointi riippuu paljon siitä, miten ero sujuu. Minun ex-mieheni hylkäsi lapsemme ja vaikka meillä on yhteishuoltajuus, olen käytännössä yksinhuoltaja, koska isä on tänäkin vuonna tavannut lastaan vain muutaman tunnin ajan. Lapseni koki tämän hylkäämisen tosi raskaana ja sanoi minulle olevansa surullinen ja masentunut joka päivä. Hain todellakin apua lapselleni ja itselleni ja voin suositella sitä kaikille. Me molemmat voimme paremmin.

Minun mielestäni on vastuutonta kirjoittaa, että terapia olisi vain toisen vanhemman keino käyttää lasta pelivälineenä erossa. Minä hain apua lapselleni siksi, että lapsi voisi paremmin ja voisi selvitä erosta mahdollisimman hyvin ja näin luulisin vastuullisten vanhempien toimivan.

Lue lisää

käytetään useinkin pelivälineenä niin avioerossa kuin liiton aikana. Siksi lapsen vointi ja selviäminen elämässä riippuu nimenomaan siitä miten vanhempien liitto sujuu tai on sujunut, tai miten ero hoidetaan. Paljon merkitystä on myös lapsen muilla sosiaalisilla kontakteilla eli ns. turvaverkostolla. Ellei lapsella ole muita aikuiskontakteja kuin vanhempansa, hänellä menee kriisitilanteessa huonommin kuin lapsilla, joilla noita tukijoukkoja on.

aulikki* kirjoitti:

käytetään useinkin pelivälineenä niin avioerossa kuin liiton aikana. Siksi lapsen vointi ja selviäminen elämässä riippuu nimenomaan siitä miten vanhempien liitto sujuu tai on sujunut, tai miten ero hoidetaan. Paljon merkitystä on myös lapsen muilla sosiaalisilla kontakteilla eli ns. turvaverkostolla. Ellei lapsella ole muita aikuiskontakteja kuin vanhempansa, hänellä menee kriisitilanteessa huonommin kuin lapsilla, joilla noita tukijoukkoja on.

Lue lisää

on hyvät turvaverkot, mutta eivät ne silti riittäneet, kun isä hylkäsi lapsen. Suosittelen lämpimästi terapiaa kaikille. Ainakin minun lapselleni siitä oli todella paljon hyötyä.

olga* kirjoitti:

lapsen ajattelutapa? Entä aikuisen? Ei niitä ole vain yhtä tai kahta, vaan kovin erilaisia, molempia. Riippuu lapsen tai aikuisen persoonallisuudesta, luonteesta, kokemusmaailmasta jne. Tästä johtuen väistämättä tulee joskus ristiriitoja vanhempien ja lapsien välille joissain asioissa - aivan kuten aikuisen ja aikuisen - ja lapsen ja lapsen välille. Ne on pyrittävä selvittämään niin hyvin kuin mahdollista.

Aika kummallista ja outo tuo väite "He eivät välitä, nukkuvatko äiti ja isä eri sängyissä niin kauan kuin perhe on yhdessä." Minun kokemukseni - ja haastatteluideni mukaan lapsi ei kynsin ja hampain halua pitää vanhempiaan yhdessä - hyvä niin, sillä se ei ole hänen tehtävänsä. Vanhemmat tekevät ratkaisunsa ja lapsen on siihen tyydyttävä - ja hänet on siihen sopeutettava, jos tarve vaatii. Lapsen tehtävä ei ole antaa tai olla antamatta siunausta vanhempiensa erolle. Muistan itsekin ajatelleeni lapsena kumman luokse muuttaisin, jos vanhempani eroaisivat. Muutamat lapsuudenystäväni vanhemmista erosivat eikä kukaan ystävistäni sitä näyttänyt murehtivan: joskus aivan päinvastoin.

Omat lapseni kannustivat minua eroamaan. Samoin ystävämieheni alakouluikäinen lapsi ilmaisi toiveensa vanhempiensa erosta. Usein lapset tyytyvät sanomaan "se on heidän asiansa".

Jotkut vanhemmat kuten lapsetkin arvostavat hyvin paljon ulkoisia puitteita. Myös lapset saattavat siis haluta vanhempiensa jatkavan kulissiavioliittoa. Joskus myös taloudelliset seikat vaikuttavat lapsen tahtoon. Muutto pienempään asuntoon tms. luo epävarmuutta. Ei siis niinkään se, ettei vanhemmat asu yhdessä. Ja yksinkertaisesti sekin, että lapset vastustavat muutosta.

Lue lisää

Avioeron tuoman muutoksen myötä lapselle tulee epävarmuutta enemmän kuin itse erosta.

hoblaa kirjoitti:

Avioeron seurauksia vähätellään, ainakin sen eron alullepanija,lapsella ei eron jälkeen ole kotia, se on vaan näin:

Meillä lapsilla oli vasta eron jälkeen koti, jossa voi keskustella, tehdä läksyjä, harrastaa ja olla rauhassa.

Ilmapiiri on asia no 1. Niin kotona kuin töissäkin.

pitikö sitä ny mennä lapsi hommaamaan

Lapsi muuttuu heti avioeron jälkeen, hän välttelee kohtaamisia, on hiljainen ja totinen, saattaa tahallaan ärsyttää.
Se mitä näisää kirjoituksissa näen on kamalaa. vanhemmat eivät todellakaan ota millään tavalla huomioon lapsiaan erotessaan, se oma minä on niin keskeisellä paikalla ja paha olo, vaikka sen olisikin saanut pmasta pettämisestään.

Sitten ruvetaan kaikin tavoin arvostelemaan toisen vanhemman tekemisiä, mollataan hänen lapselle hankkimia vaatteita , leluja, yhdessäoloa. Kauheintä mitä voi tehdä, pitäisivät suunsa tukossa, jos eivät osaa olla mollaamatta.

Lapsi miettii koko elämänsä, mitä hän teki väärin että mentti isän tai äidin, se tiska on niin suunnaton, mutta vahemmat näyttävät olevan täysin vastuuttomia. Ei edes mennä keskustelemaan asiantuntijaavun kanssa, kuinka tulisi menetellä. Lailla tämä pitäisi pakottaa, sillä helpompi olisi itselläänkin, kun olisi jokun ymmärrys lasta kohtaan.

Tärkempää on monesti uusi suhde ja ehkä tämän lapsetkin, omat saavat vain tyytyä kaikkeen mitä sanotaan. Miltä mahtaa tuntu lapsista, kun kotiin tulee täysin ventovieraita ja yökylään, täytyy luopua jopa omasta huomesstaan näille, mieli tekisi tällaista äiti tai isää lyögä niin kovaa, että ei näitä vieraita enää koskaan voisi vastaanottaa. Sillä omien lapsien hylkääminen näin on niin karmeaa.
Mutta näinkin taphtuu. Kuulin siitä askettäin.
Lastensuojelu heti mukaan eroperheeseen.

No siihenkin on syynsä, miksi se isä sylkee äidin päälle, onkohan siinä osaa äidilläkin, kun on joutunut sylkykupiksi.

Tietenkään moinen ei ole lapsen silmille hyvää nähtävää, joten tällöin on jo isän harkintakyky kokonaan mennyt ja niin on äidinkin, sillä yhtä syyllistä kun ei ole.

Kuinka moni nainen tekeekään sen, että nolaa puolisonsa, se on monesti syy näihin kodin ikäviin asioihin.
Uskon tähänkin asiaan liittyvän kolmannen osapuolen tavalla tai toisella.

Jo äiti lapsiaan rakastaisi, hän eläisi lastensa kanssa ilman sitä uutta miestä.
Jos mies ilmestyy heti eron jälkeen, jokainen meistä tietää, että taakse kätkeytyy petos, se suurin rikos mitä ihminen voi omille lapsilleen ja puolisolleen tehdä, samoin se on miesten kanssa, kyllä heidänkin salasuhteet ovat kaikkein suurin rikos.

Suurin rikos kirjoitti:

No siihenkin on syynsä, miksi se isä sylkee äidin päälle, onkohan siinä osaa äidilläkin, kun on joutunut sylkykupiksi.

Tietenkään moinen ei ole lapsen silmille hyvää nähtävää, joten tällöin on jo isän harkintakyky kokonaan mennyt ja niin on äidinkin, sillä yhtä syyllistä kun ei ole.

Kuinka moni nainen tekeekään sen, että nolaa puolisonsa, se on monesti syy näihin kodin ikäviin asioihin.
Uskon tähänkin asiaan liittyvän kolmannen osapuolen tavalla tai toisella.

Jo äiti lapsiaan rakastaisi, hän eläisi lastensa kanssa ilman sitä uutta miestä.
Jos mies ilmestyy heti eron jälkeen, jokainen meistä tietää, että taakse kätkeytyy petos, se suurin rikos mitä ihminen voi omille lapsilleen ja puolisolleen tehdä, samoin se on miesten kanssa, kyllä heidänkin salasuhteet ovat kaikkein suurin rikos.

Lue lisää

Kyllä mies joka sylkee vaimoaan tai ketä tahansa, ansaitsit todellisen opetuksen. Tottakai, vaimo, nainen tai kuka hyvänsä nyt onkaan kohteena, pitää tehdä harvinaisen selväksi, että tällainen peli ei vetele. Jos olisin vaimo, lähtisin lapset kainalossa uutta elämää rakentamaan. Ja jos olisin muuten vaan nainen, niin varmasti potkasisin munille niin että muistaa omaa sylkeään loppuelämän.

paska ukko kirjoitti:

Kyllä mies joka sylkee vaimoaan tai ketä tahansa, ansaitsit todellisen opetuksen. Tottakai, vaimo, nainen tai kuka hyvänsä nyt onkaan kohteena, pitää tehdä harvinaisen selväksi, että tällainen peli ei vetele. Jos olisin vaimo, lähtisin lapset kainalossa uutta elämää rakentamaan. Ja jos olisin muuten vaan nainen, niin varmasti potkasisin munille niin että muistaa omaa sylkeään loppuelämän.

Lue lisää

Moni mies olis onneessaan, jos vaimo lähtis.
Usein miehet jaksavat turhan pitkään naisten motkotusta.
Useimmiten vaimo omalla käytöksellään saa aikaan aviomiehensä pois lähtemisen.

Ei sitä pidäkään erota, jos riittävästi aikaa työssä viettää. You know. Niin ja kyllä meille monille muillekin isovanhemmat on olleet korvaamattomia, ai niin paitsi että oon ydinperheen lapsi.

Huomaa, että kirjoitat tänne kirjoittamisen vuoksi. Sekoitat vain asioita, joista et loppupelissä ymmärrä edes mitään. En ole omasta avioerostani tänne kirjoittanut.

What a fuck. Mähän kirjotin vaan vastinetta, kun ihannnoit ydinperheen vanhemmat niin huolehtivaisiksi.