Ollaan tyttökaverin kans oltu kimpas n.4vuotta. Alku aina hankalaa, mutta hankalammaksi menee.....tapellaan nimittäin ihan aina. Olen väsynyt siihen. Tapellaan kun toinen ei luota, että olen hänen kanssaan aidosti...luulee, että tapailen toista. Mikä ei todellakaan ole totta. Olen yhden naisen nainen ja olen sen useammin kuin yhden kerran hänelle sanonut. Toinen riidanaihe on sellainen, että en ole kuulema tarpeeksi hänen lähellään tai huomioi häntä. Mielestäni asia on toisinpäin, mutta hän pitää minua ehkä liian tiukalla hihnalla, niin että pantaa kuristaa. Vaatii aina huomiota osakseen ja hellyyttä. Hän myös haluaa enemmän sängyssä. Minulle riittää kerran viikossa tai kahdesti, hänelle mikään ei ole tarpeeksi iso merkki siitä että rakastan ja välitän. Jokainen viikko toisillemme sanomme, että rakastamme, mutta kuinka kauan. Alan väsyä ja olen alkanut pohtimaan, mitä tästä tulee, koska nämä epäilyt eivät lopu koskaan. En itsekkään voi väittää olevani puhdas pulmunen, sillä itse ärsyynnyn ja suutun erittäin helposti, kun hän alkaa saman tarinan aina uudelleen ja epäilee minua. Minua myös ärsyttää hänen jatkuva huomiontarve. Kolmas riidan aihe koskee hänen isäänsä, mutta ei siitä sen enempää tällä kertaa.. Rakastan häntä kuitenkin enemmän kuin ketään, enkä ole ketään toista etsimässä. Mutta umpikujassa alan olla...joten neuvoja kaipailisin...onko kaikki naiset yhtä vaikeita?
vaikea suhde
lezzz
281031
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 28
Vanhimmat
Mulla ollut vähän samanlainen suhde ja vasta erottuamme molemmat tajus turhaks riidat ja epäilyt. En vieläkään tiedä miten siinä tilanteessa olisi pitänyt toimia,ehkä vain "sokeasti" luottaa toiseen ja antaa suhteen kehittyä omalla painollaan. Sun tekstistä tulee semmonen olo,että oisko se sun tyttöystävä tehnyt jotain ja pelkää sun tekevän samoin sulle? Ei ole niinkuin "peli" tasan...oonko ihan hakoteillä...?
että esim. se joka on pettänyt niin luulee toisenkin tekevän niin.
Ap:n tyttöystävä voip olla todennäköisesti vaan epävarma ja sillä voi olla huono itsetunto.Se hakee varmistusta kumppaniltaan et se kelpaa ja suhde kestää.
Ap:n pitäis hellyydellä halien keskustella tyttöystävänsä kanssa ja jotenkin vaan saada tyttöystävänsä vakuuttuneeksi että kaikki on ok.
Olisiko kihlaus sellainen juttu,jos ette vielä ole?(siis ap)
Niinhän minä luulin, että hän vakuuttuisi viimeistään kihlauksesta. Mutta ei.
Ja unohtui mainita, että häntä on petetty aiemmin useita vuosia ja aika törkeällä tavalla (eipä se pettäminen koskaan viatonta tosin ole)...
Meillä on vähän samantapaisia ongelmia, paitsi että luotan kyllä avopuolisooni niin paljon, etten epäile häntä mistään. Ongelmana on se, että kaipaan hellyyttä ynnä muuta läheisyyttä paljon enemmän kuin avopuoliso. Mä vaan olen luonteeltani sellainen. Siitä seuraa se, että mä sitten loukkaannun kun toinen tuntuu niin kylmältä ja tuntuu, ettei häntä kiinnosta ollenkaan samalla tavalla kuin mua. Vaikka eihän se asia välttämättä niin ole.
Avopuoliso on herkkä suuttumaan ja suuttuessaan hän sulkee mut kokonaan kaiken ulkopuolelle ja saattaa mököttää useammankin päivän. Sen takia meillä on mennyt viikonloppuja ja lomia ihan pieleen. Sen takia mä yritän sitten olla suututtamatta avopuolisoa ja välillä ahdistaa ihan tosissaan, kun tuntuu, että pitää varoa sanomisiaan ja tekemisiään. Oon yrittänyt tästä asiasta puhua mut tuloksena oli niin karmea riita, että en viitsi asiasta enää keskustella, vaan mieluumin nielen murheeni itekseni.
eetä tuollainen suhde pysyy hyvänä tai edes jaksat leikkiä että sä olet ihan suhteellisen onnellinen? Kyllä se aito ja oikea parisuhde pistää ihmisen toiseen muottiin, jos sun tyttöystävä suutuu kun hälle sanoo ja sulkee sut ulkopuolelleen teidän suhde tulee päätymään joka tapauksessa joku päivä. Joten ota puheeksi, sano, kerro ja jos hän ei osaa nähdä ja ymmärtää niin luuletko että sä haluat tuhlata aikaasi moiseen suhteeseen?
Elämä on lyhyt ja siksi se pitää edes koittaa elää niin että saa siitä hyvää. Tuollaiset melkein onnet ja melkein hyvät suhteet on niitä missä sitä voi kuluttaa koko elämänsä kokematta ikinä sitä oikeaa onnea.
Jos suhteessa on yksikin asia minkä takia ei uskalla sanoa tunteistaan, minä sanon että se ei ole suhde vaan ajantappoa.
Ole aikuinen jos sun naisesi ei siihen pysty, tee ratkaisusi ja sano että sillä on mahdollisuus muuttaa herkkänahkaisuuttaan, ja jos ei niin vaihda naista. Usko pois, kyllä se vaihtamalla paranee.
Niin, toi on totta. Olen mä sille sanonut, että mulla ei ennen pitkää pää kestä tätä. Mutta ei sitä kai kiinnosta. Jos mä alan riidellessä itkeä, se ottaa sen esiin ja nauraa ja kysyy multa, että eikö taas pää kestä.. Avopuoliso on riidellessä aika epäreilu.
Me ei riidellä koko ajan ja meillä menee välillä älyttömän hyvin. Mutta noi huonot asiat ja etenkin toi riitely on taas sitten niin rasittavaa, että oon itsekin miettinyt, että olis ehkä aika lähteä. Kun oon noista riidoista puhunut avopuolison kanssa, et miten ne saatais loppumaan, se on syyttänyt mua niistä ja siitä että mä aloitan ne. Ja kyllä mä sen osittain uskonkin mut en silti voi olla ainoa syyllinen.
... teksti on ihan kuin omasta näppiksestäni.
Minua ärsyttää se, että jos kaipaa läheisyyttä ja hellyyttä niin heti ollaan leimaamassa että olisi huono itsetunto tms. Olen ollut pitkiä aikoja yksinäni ja kestänyt melkoisia aallokoita. Mutta en myöskään ymmärrä miksi parisuhteessaan pitäisi hyväksyä toisen osapuolen kylmyys. Jos parilla on erilainen käsitys siitä mikä on riittävä määrä läheisyyttä ja vaikka seksiä, niin ainahan se määrä määräytyy sen vähemmän haluavan mukaan. Siihen on sopeuduttava tai lähdettävä -tämä tuskin tekisi hyvää edes kivitalon kokoiselle itsetunnolle.
Minunkin puolisoni suuttuu kovin helposti, jos puhun omista tarpeistani tai siitä että olen onneton niin automaattisesti haukun tai syyllistän puolisoani. Ei ole mitään tapaa jolla voisin puhua suhteemme ongelmista. Hän suuttuu aina heti ja aloittaa mykkäkoulun haukuttuaan ja loukattuaan minua kuten vain parhaiten osaa.
Riitelemme kausittain erittäin paljon, kai se on jotain oireilua tyytymättömyydestä jota molemmilla on. Hän ei suostu minkäänlaiseen pariterapiaankaan. Puhuminen nyt olisi ensimmäinen asia, mutta se ei vaan onnistu vaikka olen yrittänyt mitä lähestymistapoja. Olen kyllä itsekin ihan liian kiltti ja annan anteeksi ja periksi liian helposti.
Tämä on todella surullista, koska välillämme on kuitenkin paljon rakkautta ja meillä on hyviäkin aikoja. Mutta jotenkin muutos parempaan olisi saatava aikaan ettei tämä suhde tuhoa lopulta itse itseään.
Tänne aikaa sitten nim.nti avuton.Keskustelu löytyy sivulta 14.
Halusin vaan kertoa että mököttäminen loppui ikävä kyllä vasta sitten kun erottiin lopulta:(
En jaksanut yksinkertaisesti enää mökötystä,enkä löytänyt avainta ongelman ratkaisemiseen.
Rakkauden liekki kytee edelleen,mutta en halua palata entiseen:(
Hän on yksinkertaisesti liian vaikea ihminen minulle.
Kuulostaa niin tutulta! Tuntuu tosi turhauttavalta, kun mikään ei auta. Vaikka kuinka nätisti ja syyttelemättä yrittäisi puhua, tuloksena on älytön riita. Mä oon joskus oikein synkkinä hetkinä miettinyt, että haluaakohan tuo ollenkaan vierelleen inhimillistä ihmistä vai mieluumin jonkun robotin, joka vaan hymyilee, on iloinen ja tekee kaiken niin kuin avopuoliso haluaa.. Ehkä ei kuitenkaan.
Mulle on kanssa tuttua toi että avopuoliso ensin suuttuu ja loukkaa niin hyvin kuin pystyy ja sitten alkaa mykkäkoulu. Mä olen kuullut olevani v**n lehmä, s**n lumppu, ääliö joka ei pystyisi pitämään lemmikistäkään huolta, surkea kotitöissä ja lisäksi olen kuullut paljon henkilökohtaisia mun luonteeseen, kavereihin tai työskentelytapoihin liittyviä loukkauksia. Mä itse haluaisin, että riidellessäkin pystyisi kunnioittamaan toista ja päämääränä olisi ratkaisun löytyminen ongelmiin, eikä syyttely, tahallinen loukkaaminen ym.
Tuollainen avopuoliso on siis suuttuneena. Normaalioloissa meillä on todella mukavaa. Nykyään oon vaan huomannut, että musta on tullut sellainen, että en oikein uskalla puhua asioista, jotta en taas pilaa kaikkea ja jo pelkästään se, että joutuu miettimään mitä uskaltaa sanoa ja mitä ei, vaikuttaa taustalla mielialaan..
on jotain vallankäyttöä ja henkistä kiusaa. On kans ollut suhde sellaisen mököttäjän kanssa. Koko ajan pelko omista sanoista ja toinen voi silti keksiä syyn haukkua tai mököttää. Sen jälkeen itellä morkkis asiasta kun toinen osaa kääntää sen AINA niin että syy on minussa! Toihan on jotain aivan kamalaa, ja se vielä tapahtuu niin savakavalasti ettei sitä itsekään tajua millasessa peessä sitä vapaaehtoisesti elää, kunnes tajuaa lähteä tilanteesta.
Voisit yrittää seuraavanlaista kikkakolmosta. :)
Päätät etukäteen, että nyt et suutu. Puhut naisellesi jossain rauhallisessa tilanteessa, että sinua ahdistaa hänen tyylinsä suuttua; sinun sulkemisesi ulkopuolelle ja päiviä kestävä mököttäminen. Sanot sanottavasi rauhallisesti ja neutraalisti, etkä jatka aihetta yhtään pidemmälle.
Et suutu, vaikka toinen suuttuisi kuultuaan sanottavasi. Jätät asian sikseen, jätät tavallaan sen hautumaan, sillä toinen on nyt kuullut selkeästi, mitä hänelle sanoit ja hän prosessoi sitä omassa päässään.
Elämänne jatkuu ja taas joku rauhallinen hetki voit toistaa tuon edellisen.
Jatkat niin kauan kuin hän jonain päivänä haluaa keskustella aiheesta kanssasi. Toistaminen on oppimisista parhain keino. :)
Ja myös uskon, ettei mököttäjä välttämättä ymmärrä, mitä hän aiheuttaa toiselle mököttämisellään. Mököttäjä itse on nimittäin niin oman vihansa ja loukkaantumuksensa syvissä syövereissä, ettei kykene tiedostamaan, miten se vaikuttaa toisiin ihmisiin.
Olen itse ihan samassa jamassa...en tiedä mitä tekisi, eikä tiedetä mitä tehtäis. usein on vaikeaa ja toinen loukkaantuu. Mua suhteessa on petetty viinan voimalla ja nyt jälkeenpäin tuntuu typerältä etten silloin lähtenyt vaan annoin anteeksi...Nyt tilanne on sitten niin, että mua epäillään milloin mistäkin jos en vastaa toisen tarpeeseen, toiveeseen, haluun lähes välittömästi. Joskus tuntuu töistä tullessa, että pitää esittää hyvätuulista et toinen ei suutu ja ala tekemään johtopäätöksiä, vaikka tosiasiassa olisin tosi väsynyt ja kaipaisin hetken yksin oloa.
Puoliskoni on erittäin herkkäuninen. Se on yksi riidan aihe..en saisi nukahtaa ennen häntä, enkä liikkua unissani...olen alkanut itse heräillä hänen huokailuihin - peläten että nukkumiseni häiritsee häntä.
Huokaus.
pitkälle,tuo että pelkäät nukkua!!!!
Nukkuminen rakkaan kanssa pitäisi olla ihanaa,luoda hyvän ja turvallisen tunteen.
Se on todella tärkeää henkisesti ja fyysisestikkin että ihminen nukkuu hyvin!
Mulla on joskus vaikeuksia nukahtamisen kanssa,joskus syystä ja joskus ilman syytä.Jos me ollaan rakkaani kanssa riidelty,niin en yleensä saa unta.Vaikka oltais sovittu ennen nukkumaanmenoa,niin käyn siltikin ylikierroksilla vielä kun pitäisi ruveta nukkumaan.Silloin minuakin ärsyttää levollista,hyvää unta vieressä nukkuva rakkaani.Varsinkin jos rakas on aloittanut riidan tai katson hänen olleen väärässä,niin tulee ajateltua että miten tuo voi nukkua noin hyvin ja nukahtaa noin nopeasti kun minä en voi.
Mä en häiritse koskaan toisen unta,vaan nousen ylös ja koetan unta hetken päästä uudelleen.
Eikä mun mielestä suhteessa koskaan pitäisi esittää mitään toiselle.Jos oot väsynyt kun tuut töistä ja haluut vaikka levätä rauhassa sängyssä hetken,niin sun rakkaan pitäisi se suoda sulle.
Sun nainen vaikuttaa(sori vaan)kirjoitukses perusteella vainoharhaiselta ja muutenkin epätasapainoiselta.Sillä ei taida itsellään olla kaikki kunnossa ja se purkaa suhun ahdistustaan.Vaatii sulta liikaa...
Yritä kuitenkin nukkua,minäkin menen yrittämään.
vaikka silloin nukkua eri sängyssä hänen kanssa, toinen sohvalla tjs. Tai ehkä hellyys auttaa tuohon, uskon niin tai pienet huomionosoitukset. Riidat tulee selvittää kunnolla kyllä hellyys on suuri osa sitä selvittämistä. Ihmiset ovat herkkiä mutta väsyneenä kaikki menee vaan huonompaan suuntaa. Uni on tärkeää.
Minunkin on vaikea nukkua jos riitelen. Jää semmonen kurja mieli päälle. Kierii ja pyörii ja kuuntelee esim. sateen ropinaa.
Hei vaan...
Niin enpä voi tuohon lisätä kuin, että epätasapainoinen tuuliviiri.
En itsekään pysty nukkumaan riitelyn jälkeen... varsinkin jos minua mopotetaan tekstareilla jostain kauempaa eikä toinen voi vastata puhelimeen ja puhua.
Olen kyllä niin täynnä tätä lajia, vaikka häntä rakastan ja toivon...mutta kun ei toimi muuta kuin viltin alla niin ei kait sille voi sitten mitään...pelkän hetkittäisten huumien varassa ei voi elämäänsä elää..ja ihana, taivaallinen seksikin alkaa tuntua loukkaukselta jälkeenpäin...ja siltä että kuin olisi käytetty..kauheaa lukea tätä mitä kirjoittaa, mutta siltä minusta tuntuu...
monella tuntuis olevan tämä samainen ongelma.. meilläkin oli, ja toisaalta on vieläkin. Koko touhu kärjistyi siihen, että mä luulin, että olemme onnellisia, että se mitä multa saa, riittää.. ei riittänyt! hän haki huomion sieltä, mistä tiesi sen saavan, entiseltään.. ja teki sen röyhkeästi minun selkäni takana ja minua sätvimällä.
Oli vaikea lukea sitä tekstiä, mitä he olivat kirjoitelleet. Kaivanneet toisiaan jne.. ja tyttöystäväni, avopuolisoni oli tullut suhteeni katumapäälle. Matto siinä lähti jalkojen alta, ja viha.. puhdas inho ja viha kumosi rakkauden.
Tästä kaikesta on vain joitain viikkoja, ja olen hänelle antanut tämän teon anteeksi, uudet pelisäännöt sovittu.. silti mieli palaa tähän petokseen ja siihen.. onko tää kaikki nyt sitä rimpuilua ja teatteria :( ei uskalla luottaa toiseen, eikä teeskennellä että ei sattuis vieläkin..
ja toisaalta, jos meille kaikille on se yksi, eikä se olekkaan hän.
Alan olla kamalan väsynyt tähän tilanteeseen, siihen että jos yritän puhua ongelmistamme niin aina syntyy kamala riita. Alan kyllästyä myös ainaiseen syyllisyyteen: mitä minä olisin voinut tehdä toisin jotta riitaa ei olisi tullut/ mitä vikaa minussa on kun avopuolisoni ei ole kiinnostunut minusta jne jne. Olen myös väsynyt siihen että vaikka itse panostan suhteeseen ja näen sen eteen vaivaa niin mikään ei tunnu ikinä muuttuvan tai riittävän: yhdessähän näitä asioita pitäisi rakentaa.
Kaikki menee puolisoni mielestä hyvin kun emme riitele (eli teemme asiat kuten hän tahtoo). Ongelma on vain siinä, että minulla on kavereita ihan riittämiin enkä halua parisuhteeni muuttuvan kaverisuhteeksi. Ja siltä tämä suhde ikävä kyllä tuntuu. Ehkä tulisimme paremmin toimeen sitten vain ystävinä, mene ja tiedä. Mutta sekään ei käy puolisolleni koska hän kuitenkin kuulemma rakastaa minua ja haluaa olla kanssani.
En osaa tehdä päätöstä suuntaan tai toiseen. Kaipaisin häntä todella paljon ja rakastan häntä kaikesta huolimatta, mutta tilanne ei varmasti muutu paremmaksi ellei hänkin koe jotain muutostarvetta. Minun onnettomuuteni ei ilmeisesti ole riittävä syy pysähtyä miettimään omaa käytöstään ja motiivejaan. Ei kai kukaan oikeasti halua loukata ja satuttaa jatkuvasti rakasta ihmistä, mutta ehkä hänkin on jonkinlaisessa kierteessä käyttäytymisessään ja kadottanut ajatuksen siitä että haluaisi minun olevan onnellinen kanssaan.
Olen oikeastaan varjo entisestäni: paljon harmaanpi, värittömämpi ja huomaamattomampi etten vain ärsyttäisi. En haluaisi olla tällainen, enkä ihmettele toisaalta ettei hän tunne vetoa tällaista haamua kohtaan. Ennen olin todella iloinen, aina valoisa ja eloisa. Se häntä kuulemma aikoinaan viehättikin koska on itse paljon synkempi. Ja nykyään saan kuulla kuinka ärsyttäväksi valittajaksi jne olen muuttunut vaikka tietoisesti pidättäydyn valittamasta kaikesta ja yritän löytää entisen itseni.
Oikeastaan on aika kamalaa kuinka monesta suhteesta tulee henkisiä helvettejä ja kuinka se onnellisuus kadotetaan. Mutta eipä missään oikein opetetakaan näitä taitoja ja vähemmistönä tuntuu että apua on yhä vähemmän saatavilla.
En saa suhteessa tukea henkisesti tai muutenkaan kun minulla on vaikeaa. En oikein edes saisi puhua ongelmistani vaan minun pitäisi olla se ilopilleri mikä aikanaan olin ja mikä olen nykyäänkin suurimman osan ajasta. Välillä elämässä vain tapahtuu surullisia asioita, jotka on surtava.
Olen muuten miettinyt, kumpi on "pahempaa": toisen jatkuva torjuminen suhteessa vai pettäminen esim. kerran? En siis ole pettämässä, mutta olen alkanut ajattelemaan että jos suhteessa jatkuvasti torjuu toisen niin ei sekään kovin oikein ole suhdetta tai sen toista osapuolta kohtaan. "Aloitteen" tekijä asettaa kuitenkin itsensä aika haavoittuvaan tilaan yrittäessään kerta toisensa jälkeen saada yhteyden kumppaniinsa ja kuinka katkeraa onkaan kerta toisensa jälkeen tulla tylysti torjutuksi. Samallahan kaikki valta siirtyy sille torjujalle aina ja ikuisesti. Ja mitä jatkuva torjutuksi tuleminen tekeekään itsetunnolle: sitä kokee olevansa täysin epäonnistunut ja kaikin puolin kelpaamaton ja viallinen. Vaikka peili tai järki sanoisi ihan mitä hyvänsä.
Oikeastaan olen elänyt niin kauan ilman hellyyttä ja ystävällistä kohtelua, että vähästäkin voi tulla iloiseksi. Jouduin käymään lääkärisssä jatkuvien päänsärkyjeni vuoksi ja aloin melkein itkeä kun lääkärini ottikin vaivani tosissaan, eikä moittinut minua valittamisesta. Tutki minua, puhui ystävällisesti, välitti aidontuntuisesti ja määräsi minulle toimivat lääkkeet. Silloin tajusin kuinka kauan olin ollut ilman välittämistä tässä suhteessa.
Tuo kaikki kirjoittamasi kuulostaa aika samalta kuin mun parisuhteeni. Itsekin oon huomannut pari kertaa sellaisen asian, että kun joku ystäväni on oikein ystävällinen mua kohtaan ja huomaan aitoa välittämistä ja kuuntelemista, meinaan alkaa itkemään, kun olen niin iloinen siitä, että joku välittää. Sellaisina hetkinä oon kyllä miettinyt, että miksi en pääse lähtemään suhteesta, jossa toinen osapuoli välittää/näyttää välittämistään hyvin vähän. Ehkä siksi, koska kysyessäni asiaa, hän kuitenkin sanoo välittävänsä. Käytännön elämässä sitä ei kuitenkaan huomaa.
Nää viestit ja kuvailut suhteistanne saa mun tän hetkisen yksinolon halun vain vahvistumaan! Noita vaikeita suhteita on ollut liuta enkä halua yhteenkään enää jäädä jumiin!!!
Kaverit ajattelee että oon pleijeri jne, mutta he*****i, minä en tuollasta paskaa aio kattoa!! Haluan kestävän suhteen, mutta en mä mihinkään väkisin enää jää vaan sen pitää sitte myös toimia!
Huh huh..
Missä ihmisten omanarvon tunteet on ??
Tinan ja Betten taistelua.
Huvittaa mihin tilanteeseen heidän suhteensa jäikin sitten uusissa jaksoissa.
Mutta olen alusta asti ajatellut, että Tinan ja Betten suhde muistuttaa häkellyttävän paljon omaamme. Ei kai ne helpoimmatkaan suhteet aina niitä parhaita kuitenkaan ole. Silloin kun olemme samalla aaltopituudella niin täydellisempää ja intohimoisempaa elämää ei voisi olla. Ongelma onkin siinä, että Bette -ihmisillä vaivannäkeminen suhteen eteen ei taida tapahtua kuin vasta sen jälkeen kuin sen on jo menettänyt. Vaikka kyse olisikin selvästi toisilleen luodusta parista.
Tina ja Bette kyllä löytää vielä toisensa, joten nou worries.. ;)
Nämä ongelmat johtuvat usein siitä, että ihmiset eivät tarpeeksi selkeästi ja suoraan kerro, mitä haluavat toiselta. "En saa sinulta tarpeeksi huomiota", ei kerro vielä oikeastaan yhtään mitään. On selvitettävä ihan tarkasti, minkälaista huomiota toinen kaipaa. Ja jos mielestään itsekään ei saa tarpeeksi huomiota, se on selvitettävä toiselle yhtä tarkasti. On otettava vaikka kynä ja paperia avuksi, jos muu ei auta.
Asioista kannattaa puhua hyvässä hengessä ja silloin, kun molemmat ovat levollisella päällä. Toisen tarpeita en kannata missään tapauksessa mitätöidä esim. sanomalla, että "itsepä et anna huomiota minulle" jne.. En uskokaan, että niin teet, mutta mainitsen tämänkin nyt varmuuden vuoksi.
Kun asiat käy yksi kerrallaan molemminpuoleisesti läpi, eikä yritä ahnehtia koko pakkaa kerralla, niin uskon, että ainakin samoista aiheista kiisteleminen vähenee.
kihloihin? voitko kertoa vähän os viittaa,miksi hänen isästään riitelette?
Jos tyttikselläsi on aihetta epäillä sinua... millainen on menneisyytesi...? oletko ollut ns: "pelinainen" tms ennen?
itse asiassa olen kiltti tyttö...aina ollutkin. sehän siinä niin outoa onkin. Ja riidat hänen isästään yksinkertaisesti johtuvat siitä, et haluisin julki meidän suhteen, mut hän peittelee...tulee tunne,etten kelpaa...koska ex-poikafrendit on esitelty.
Omien kokemuksien kautta voin kertoa että tuollainen suhde ei valitettavasti tule kestämään. Sinun on päätettävä mitä haluat suhteeltasi. Itse en jaksanut exäni käytöstä. Oli jatkuvasti tunne ettei riitä ja sitähän se olikin. Tuntuu että monet naiset ovat lapsellisia, kiukuttelua aivan turhasta. Olen myös miettinyt että miksei toista voida hyväksyä sellaisena kun on. Eikö sitä rakastunut siihen ihmiseen sellaisenaan?
Rakkaus kuitenkin on sitä että hyväksyy toisen, virheineen päivineen. Minusta toisen kunnioitus puuttuu tuosta sinun suhteestasi. Minä varmaan sinuna haluaisin jonkun ulkopuolisen apua. Minusta naisesi on epävarma ja hänellä on huono itsetunto. Uskon että voisitte hakea apua ongelmiinne keskustelun kautta. Ulkopuolinen näkee usein enemmän, jospa vaikka joku hyvä ystävä voisi auttaa?