Tapakoulutusta naiselle

Vaimoni kertomaa:


"Joissain paikoilleen jämähtäneissä luokkayhteiskunnissa esiintyvä snobismi on enemmän elämän- ja toiminnan väistämättömyyttä kuin halua herättää inhoa, vihaa tai kateutta. Tällainen toiminta on omassa suljetussa piirissään täysin hyväksyttävää ja sille ominaista; en sanoisi luonnotonta, mutta tietyllä varauksella tuomittavaa väärässä tilanteessa ja paikassa. Vaimoni kokee jatkuvasti olevansa väärässä paikassa. Hän on väärässä paikassa ollessaan rinkinsä sisällä, ja sitten väärässä paikassa ollessaan siitä ulkona. Oikeastaan - hän ajattelee - että häntä ei ole oikeassa paikassa missään.

Hieman radikaalina naisena hän kokee suunnatonta ristiriitaa sisällään yrittäessään pakonomaisesti muodostaa hillittyjä ja loppuun asti hiottuja ajatuksia ja vastauksia ihmisille. Hän on erittäin muodollinen, vähäpuheinen ja jäykkä. Kaikenlaiset tunteenpurkaukset ovat täysin pois suljettuja. Hän käsittää syvästi paikkansa patriarkaalisessa maailmassa ja kulttuurissaan: hän on esine. Esine ei ajattele. Esine ei harrasta mitään säädytöntä tai hullunkurista, esim. rullaluistelua.

(tässä kohtaa hän nauraa)

Kieltämättä hän on matkustellut jonkin mittapuun mukaan valtavasti. Tämä johtui ainoastaan hänen isänsä ammatista. Loputon lentokoneessa istuminen ei luultavasti ole kenenkään toiveiden kärkipäässä. Hänen kaltaisensa ihmiset ovat kodittomia, etsivät jatkuvasti jotain hämärää tietoisuutensa valolla. Ja jokainen heidän kaltaisensa tietää, että vain ihminen joka on tehnyt samaa he kykenee myös heitä ymmärtämään, käsittämään sen valtavan tyhjyyden tunteen jossa tämä sininen pallo on heidän ainoa kotinsa, ei mikään erityinen ja spesifi kohta siinä, ei mikään merenranta, aavikko tai suurkaupunki, hiljainen maalaiskylä jonka nimeä ei kukaan tiedä, muista.

Onko tämä onnellisen ihmisen elämää, hän kysyy. Jos otetaan mittapuuksi kaikki yleinen kirjoittelu niin hänet voisi katsoa hyvin masentuneeksi ja epäonnistuneeksi ihmiseksi. Hän ei puhu nyt kyynelistä vaan siitä sisäisestä katoamisen tunteesta joka hänen sisällään asuu ja voimistuu. Oletteko nähneet koskaan myrskyn nousevan taivaanrannan takaa, hän heittää. Jotkut seisovat rannalla katsellen sitä lumoutuneena tuntematta vähäisintäkään pelkoa tai paniikkia, vaikka he tietävät että tulossa on katastrofi, kaiken kaatava ja juuriltaan irti repivä helvetti. Kuvitellaan, että he ovat nähneet ihmiskunnan tietämättömyyden saavutukset silmästä silmään ja selvinneet hengissä, järjissään asioista, joista he eivät koskaan tule pääsemään unissaan enää eroon.

Ovatko he onnellisia, hän kysyy. Monasti hän pohtii mitä onni on. Ja ymmärrettyään kysymyksen mielettömäksi pakenee yöhön - johon tälläkin hetkellä valmistautuu. Toinen, ehkä parempi pakopaikka on juuri kirjoittaminen, sillä sydämensä avaaminen on kirurginen toimenpide johon on valmistauduttava huolella, sillä muutoin potilas kuolee ja kaikki on yhdessä hetkessä ohitse. Kirjoitus on vapautta. Ehkä kirjoitus on onnellisuutta, ei elämä, josta kirjoitetaan. Ehkä rakkaus on kauniimpi ja onnellisempi paperilla kuin ottaa se sisäänsä taakaksi ja kärsiä jälleen omalle osalleen asetettu kohtalo.

t. E

..mitä varten minä teen aina kaiken väärin *niisk*

Kiitos näistä Aimo, arvostan suuresti tätä runoasi : )

Taidan kehystää sen työpöydälleni ohjenuoraksi : )

Aimo, tärkeä puheenvuoro, jolla toivottavasti on vaikutus yhteiskuntaan, -tai ainakin puoleen siitä.
Hehhee!

kun pian taas olen matk.... ;D... öh... kun tuo muistinikin on niin lyhyt! :D

Jotenkin sitä vaan haluaa muistuttaa niiden kloonien olemassaolosta poissaollessa... vaikka siitäkös ne innostuvatkin. :(

Ps. Yhtään 'sähköpostia' en ole kirjoittanut vuosiin, klooni ehkä on.
Meni tämä viesti sitten kenelle tahansa täällä tai muualla.

"Hyvää"... aurinkoista kesää kaikille!