Ja tarinaa pukkaa..

Straw kirjoitti:

..mielipiteet tervetulleita.=)

Bussipysäkki

Kaupungissa oli pakkasta ehkä viitisentoista astetta, kun kävelin ripeää vauhtia kohti bussipysäkkiä teatterilta, jossa oli mennyt lähestulkoon koko ilta.
Harjoitukset olivat menneet vähän miten sattuu, kolme ihmistä oli ollut kipeänä, ja pääroolia näyttelevä Anna ei ollut jaksanut keskittyä ollenkaan, mikä taas vaikutti koko ryhmän mielialaan. Kaikki tuntuivat olevan joko ärtyisiä, alakuloisia tai ylipirteitä, ja kävivät sekä toistensa että minun hermoilleni.
Kun olimme lopulta saaneet vietyä näytelmän loppuun ja annettuani porukalle yhden saarnoistani käskin heidän painua koteihinsa häpeämään ja tulemaan huomenna takaisin pienen tsempin kanssa.
Anna oli jäänyt maleksimaan vielä paikalle muiden lähdettyä, ja sanonut haluavansa jutella kanssani vuorosanoistaan. Annan, hänen maineensa sydäntensärkijänä ja viattomat, siniset silmänsä tuntien, kyse oli tietenkin jostakin aivan muusta, mutta sain taas torjuttua hänen ovelat viettely-yrityksensä pysyen lempeällä, mutta päättäväisellä linjalla. Lopulta Anna oli suudellut minua poskelle ja lähtenyt tiehensä alahuuli suloisesti mutrussa, ja olin saattanut keskittyä hetken ajan vuorosanojen muokkaamiseen, joissa tosiaan oli korjaamista. Olin lieväksi paniikikseni huomannut, etteivät kaikki repliikit istuneetkaan lausujilleen, ja kulutin niiden muokkaamiseen muutaman tunnin, kunnes tajusin vilkaista kelloa. Olin huomannut sen näyttävän jo puoli kahtatoista, ja päättänyt lähteä kotiin ehtiäkseni nukkua edes vähän sinä yönä.

Pysähdyin lähelle keltaista bussikylttiä, ja nojauduin viereisen rakennuksen likaisenharmaata seinää vasten katsellen uupuneena ja päivän tapahtumien turruttamana vastapäisten liikkeiden näyteikkunoita.
Leffateatteri Kinon elokuvat olivat tarjouksessa, ja halventuneet puolella alkuperäisestä hinnastaan, ja kodinkoneliikkeestä sai samassa paketissa sekä sähkövatkaimen että vedenkeittimen. Pistin hajamielisesti merkille myös värikkäillä tusseilla koristellun kyltin, jossa ilmoitettiin läheisen antikvariaatin sulkevan ovensa ja pitävän ”JÄRJETTÖMÄN HALVAN” alennusmyynnin seuraavana päivänä. Päätin käydä katselemassa, jos saisin pidettyä jossakin välissä kahvitauon.

Vilkaisin suuntaan, josta bussin pitäisi tulla, ja sitten rannekelloani. Bussi oli taas myöhässä. Huokaisin ja huomasin myös lähettyville ilmaantuneen, nuorehkon tytön vaihtavan kärsimättömänä jalkaa. Kävin pikaisesti läpi hänen ulkoisen olemuksensa; hän oli hento, hoikka tyttö, jolla oli tummat, jonkinlaiselle ponihännälle sidotut hiukset, joista oli valahtanut suortuvia kapeille ja kalpeille kasvoille. Havaitsin myös, että tytöllä oli säähän nähden aivan liian ohut takki, ja että polviin asti yltävän hameen alta pilkottavat legginsit tuskin lämmittivät paljoakaan.
Tunsin lievää syyllisyyttä paksusta ja mukavasta untuvatakistani, kun tyttö värisi kylmästä, ja tunsin äkillistä halua antaa hänelle takkini. Naurettavaa, enhän edes tuntenut häntä. Ja tuskin tyttö olisi sitä ottanut vastaan, sillä jokin hänen olemuksessaan kertoi, että hän oli oppinut pärjäämään omillaan ja huolehtisi kyllä itsestään tarvitsematta kenenkään apua.
Tyttö vilkaisi suuntaani ilmeisesti huomaten tuijotukseni, ja käänsin hämmentyneenä katseeni sivuun –ele, jonka tein viimeksi kolmetoistavuotiaana. Hämmästyksekseni tyttö asteli lähemmäs kaivellen taskustaan savukkeen.
”Olisiko tulta?” Hän kysyi pehmeällä äänellä, silti jollakin tapaa karheasti, muodostaen ristiriidan: Nuori tyttö, joka oli joutunut kokemaan liian paljon liian aikaisin. Otin tulitikut taskustani –poltimme joskus kynttilöitä teatterilla, joidenkin mielestä se auttoi keskittymään. Itse en tupakoinut.
Tyttö otti tikut vastaan pieni naurunryppy silmäkulmassaan, ja raapaisi onnistuen sytyttämään savukkeen ensimmäisellä yrittämällä. Hän viskasi käytetyn tikun maahan ja veti sauhut ojentaen samalla askin takaisin.
”Kiitti.”
”Eipä kestä. Bussi taitaa olla myöhässä”, sanoin ennen kun edes huomasin avanneeni suuni, ja ajattelin tytön pitävän minua ihan typeryksenä selittäessäni itsestäänselvyyksiä.
”Ainahan ne”, hän lausahti ja puhalsi savut nenänsä kautta ympyränmuotoisina, pieni, ilkikurinen pilke silmissään. Sain sellaisen vaikutelman, että tyttö piti minua, mutta samalla myös itseään pilkkanaan, ja jotenkin omituisesti se loi välillemme hauraan yhteenkuuluvuuden tunteen, sen lisäksi, että me molemmat odotimme myöhässä olevaa bussia viidentoista asteen pakkasessa.
”Eikö sinulla ole kylmä?” Kysyin jatkaen typerää linjaani, saattoi selvästi huomata, että hän paleli. Tyttö virnisti ja litisti tupakan kenkänsä koron alle.
”Bussi kyllä tulee”, hän sanoi kuin olisin kärsimätön lapsi, joka jatkuvasti tivaa jotakin äidiltään, tyynesti ja rauhoittavasti, säilyttäen silti tietyn etäisyyden, jottei siirtäisi omaa epäilystään myös lapseensa.
”Niin tuleekin”, vastasin.

Ja kuin taikaiskusta, bussi ilmaantui jyristen ja kolisten kulman takaa, ja pysähtyi töksähtäen eteemme. Kyydissä ei tainnut olla juuri muita kuin ikkunaa vasten päätään nojaava, nukahtanut pultsari, ja kuski vaikutti hänkin väsyneeltä ja siltä, että haluaisi saada äkkiä vuoron loppuun päästäkseen kotiin nukkumaan.
Käännyin tytön suuntaan päästääkseni hänet herrasmiesmäisesti ensimmäisenä sisään, mutta paikka, jossa hän oli vielä hetki sitten seissyt, oli tyhjä. Edes tupakantumppia, jonka hän kenkänsä alla litisti, ei näkynyt. Katselin ympärilleni kuin epäillen tytön juosseen jonnekin piiloon vain kiusallaan, mutta en nähnyt mitään viitteitä siitä, että hän olisi koskaan paikalla ollutkaan.
Kuin unessa kiipesin bussiin, käytin 40:n matkan korttiani lukijassa ja istahdin yhteen ensimmäisistä penkeistä katsoen ulos ikkunasta kadulle, jolla olimme vaihtaneet ne seitsemän repliikkiä. Katsoin sitä niin kauan, kunnes bussi kääntyi seuraavasta risteyksestä vasemmalle ja pysäkki hävisi jonkun virastorakennuksen taakse, ja käänsin katseeni.
Ja sitten se iski. Huudahdin hiljaa, ja bussikuski teki äkkipysähdyksen luullen, että halusin nousta pois. Heilautin kättäni lennokkaasti viitatakseni häntä jatkamaan matkaa, ja kaivelin kädet vapisten nenänliinan taskustani kirjoittaen siihen aina mukana kantamallani mustekynällä kaiken sen, mitä minä ja tyttö olimme bussipysäkillä sanoneet.
Miksen ollut sitä heti tajunnut? Sanat sopivat täydellisesti kohtaukseen näytelmässäni! Siihen, jossa Maura ja Ed seisovat bussipysäkillä vielä toisiaan tuntematta....tyttö olisi ollut täydellinen Maura, mutta pelkät sanatkin riittäisivät puhaltamaan sielun aiemmin vain paperinukeksi jääneelle hahmolle.
Taittelin nenäliinan huolellisesti ja pistin sen varovaisesti taskuuni, jotten vain kadottaisi sitä, ja lähetin hiljaisen ajatuksen avaruuteen, toivoen tytön saavan sen joskus.

Ehkei täällä, ehkei nyt. Mutta joskus. Jossain.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä