vankilassa

minulla on 6 vk ikäinen ihana vauva ja rakastan häntä niin paljon että olen haljeta. epäilen kuitenkin, että minulla on tuo kuuluisa synnytyksen jälkeinen masennus. välillä päivät menee hyvin ja nautin vauvasta, mutta sitten välillä, muutaman kerran viikossa, olen aivan ojan pohjalla kuten nyt.

hoidan vauvaa aina mielestäni erinomaisesti ja ihme kyllä pysyn aina kärsivällisenä ja oma itkukin lakkaa automaattisesti kun menen hoitamaan vauvaa tai imetän. eli tämä kamala ahdistus on vaan sisällä eikä se näy ulospäin vauvalle. ei ole koliikkia ja imetys sujuu hyvin, vaikkakin koen imetyksen ihan hirveän ahdistavaksi tilanteeksi.

alku vauvan kanssa meni babybluesissa, eli itkin hysteerisesti kotona ja mietin miksi menin pilaamaan elämäni näin tieten tahtoen. baby blues meni ohi, mutta ahdistus ei.

nautin elämästäni kun vauva nukkuu ja odotan jatkuvasti että hän nukahtaisi. kuten sanottu hoidan häntä hyvin, mutten jaksaisi seurustella hänen kanssaan. puhun ja lepertelen hänelle, mutta tuntuu että vauvakin vaistoaa, ettei se tule täysin sydämestä, vaan ikään kuin automaatista. pelkään että aiheutan vauvalle henkisiä traumoja kun en osaa/jaksa olla hänen kanssaan vuorovaikutteisesti oikealla tavalla.

mies näkee tilanteen ja onneksi hoitaa vauvaa yön, että minä saan nukuttua - muuten tilanne varmaan räjähtäisi käsiin. kun mies tulee töistä, lähden yleensä samalla oven avauksella itku kurkussa kaupungille, sillä tuntuu ettei pää kestä olla kotona. nautin olla pois kotoa ja virkistyn kun olen pois, mutta paluumatkan autossa jo itken taas kun pitää palata kotiin. mies ei enää haluaisi enää että lähden kaupungille, koska näkee vaan että itken lähtiessä ja kotiin palatessa, eli hänen silmissään mitä hyötyä siitä edes on, että pääsen kaupungille... hän on tietysti myös väsynyt kun on yön hoitanut vauvaa ja päivän ollut töissä. riitelemme siitä kumpi joutuu olemaan enemmän kiinni vauvassa. parisuhteen tila on tosi huono, mutta en voisi erota, koska tuntuu etten mitenkään pärjäisi/jaksaisi vauvan kanssa yksin. sukulaiset asuu kaukana, eli hoitoapua ei minulla ole lainkaan.

nautin kyläilystä ja siitä kun meille tulee vieraita. suurin osa kavereista on tosin lapsiperheitä eikä heilläkään voi aina roikkua eivätkä he aina ehdi käydä kylässä. välillä koko viikonloppu menee niin, että me ei käydä kylässä tai meillä ei kukaan käy kylässä. minua tämä ahdistaa. muut tutut siis näyttävät nauttivan perhe-elämästään ihan oman perheen kesken.

mietin vaan meneekö tämä edes ohi. mitä jos olen perusluonteeltani sellainen, ettei minusta vaan ole äidiksi?