Kun et katso

Juuri näin:

"Miten helppoa kaikki olisikaan voinut olla.
Seison keskellä ei mitään ja silti olen onnellinen."

Luulin tämän olleen häneltä.
Odotin häntä eilen turhaan.
Miten väärässä olinkaan ja miten
turhaan minussa se toivo paremmasta
eli. Hän ei koskaan ymmärtänyt, että
vaikka katson, en näe. Olen unohtanut
hänen kasvonsa, niin pahalta kuin se tuntuukin
kirjoittaa suoraan, on se totuus.
Kävelen hänen ohitseseen kuin muukalainen.
Olisin kaivannut häneltä niin kovin viestiä
galleriaan, edes se olisi ollut todellisuutta.
Nyt minulla ei ole mitään, mistä voin
ottaa kiinni. Ehkä hän ei sitten minusta
muuta halua, kuin nauraa hölmöille
kirjoituksilleni. Jos hän rakastaisi minua
ei hän satuttaisi näin paljon, vaan ottaisi
kainaloonsa lohdutettavaksi.

synnytti tällaisen ajatusrakennelman.

Kirjaimista syntyy
sanoja, lauseita
virkkeitä, kirjoitus
puhe, keskustelu
ajatukset

kulkevat
juoksevat
muuttavat muotoaan
täydentyvät
kuroutuvat toisiinsa
hioutuvat, pysähtyvät
aloittavat uuden
ajatuksen

puheen
keskustelun
kirjoituksenkin

Keskellä hiljaisuutta onnellisena, elämän sietämättömässä keveydessä. Katsoa ja nähdä ymmärtämättä, tietää tietämättä.

Elämä ei ole helppoa, kahden elämän yhteensovittaminen varsinkaan. Vuosien saatossa on oppinut ymmärtämään ajatustenvaihdon tärkeyden. Selvittämättömät asiat kuluttavat, aiheuttavat huolta, epätietoisuutta, ja murentavat (itse)luottamustakin. Pettymykset eletyssä elämässä tekevät ihmisestä varovaisen. Ihmissuhteissa epätietoisuus, pelot ja arkuus luottaa toiseen kuluttavat suhdetta, toimii kahteen suuntaan tämäkin. Ajan kanssa pelot katoavat, kun asioista keskustellaan.

On se vaan vaikeata analyyttisen ihmisen katsoa sydämellään toista ihmistä, sivuhuomautus vaan tämä. :)