Kysymys

Ihmiset eivät halua käsitellä hankalia asioita elämässään, se saa heidät tuntemaan rajallisuutta ja kuolevaisuutta ja muistuttavat heitä siitä, etteivät he ole koskaan eläneetkään.

Varmimman vastauksen saisit jostain muualta. Lähinnä sieltä missä ongelman synty on. Miksi ihmiset hylkäävät toisensa? He pelkäävät leimautumista, saastumista, tartuntaa. He eivät koe teitä enää tarpeellisiksi heille, ette tuota lisäarvoa heidän pyrkimyksilleen. Siksi teidät on hyllytetty. Olette erilaisia ja hyödyttömiä.

niin itsekeskeisiä, muka kiireisiä, ei haluta nähdä vaivaa toisen eteen.

Rakkaani kuoli ja toinen rakkauteni jätti minut. Samanlainen käytös lähipiirillä molemmissa. Ne olivat testejä kuka oli kaveri ja kuka ystävä. Ihmisiä kai pelottaa, etteivät tiedä mitä sanoa kun maailma mullistuu. Minä olisin aikoinani kaivannut hetkeksi olkapäätä, johon nojata. Voi kun ihmiset tajuaisivat, ettei tarvitse sanoa mitään ihleellisyyksiä, olla läsnä ja antaa sen toisen puhua jos hän haluaa. Aluksi siihen ei kykene, kuoleman tai eron sulattelemisseen menee oma aikansa. Nyt kun olen selvinnyt molemmista, säröjä muutamiin lähipiirissä on jäänyt. En luota heihin enää ja olen etääntynyt heistä. Sen opin, että kun eräs tuttavani sairastui syöpään, päätin soitella hänelle joka viikko (asumme kaukana toisistamme). Soittojeni merkityksen tajusin vasta pitkän ajan ja hänen parantumisensa jälkeen, kun hän kertoi, että odotti aina päivää jolloin soitan. Oli edes joku joka varmasti piti yhteyttä ja jolle sai kertoa murheensa. Ennen olimme tuttavia, nyt ystäviä, voi siinä käydä näinkin päin. Jaksamista teille!

Koska tilanteita ja ihmisiä on niin erilaisia, osaan oikeastaan vastata vain omasta puolestani.

Mulle kävi aikoinaan niin, että olin vuosia sitten aivan surkeana pitkäaikaisen avopouolison jätettyä minut yhtäkkiä ja yllättäen. Olin hetken ajan tosi maassa ja tunsin itseni tosi yksinäiseksi. Silloin ympäriltäni kaikkosi kaikki ne pinnallisimmat 'ystävät', jotka eivät kai vain jaksaneet katsella minua surkeana suremassa. Ei heitä kiinnostanut toisen ihmisen tukeminen, vaan iloiset asiat ja oma elämänsä. Hyvä puoli tässä oli se, että kyseisenä aikana vierelläni pysyi muutamia mahtavia tyyppejä ja tutustuin muutamaan uuteen, jotka eivät jättäneet, vaikka en ollut joka hetki mitään maailman iloisinta seuraa. Nämä ihmiset ovat edelleen luottoystäviäni ja kaikissa tilanteissa tuen myös heitä (edelleen kiitollisena vuosien takaisesta tuesta).

Ensinnäkin sinun on turha vaivata itseäsi sillä ajattelulla, että olisit syypää muiden lähtemiseen. Teet turhan ongelman siitäkin itsellesi ja muille jos et ole oikeasti vielä hyväksynyt ystäviesi "valintaa" lähteä pois ja antanu sitä anteeksi. Laitoin tuon sanan merkkien sisään koska ne eivät tietoisesti valinneet lähteä. Ne samastuu mieleensä sen verran tiukasti, että niille tulee harhainen pelko esim. sairauden tarttumisesta, menetyksen pelko, pelko siitä miten kestää tuon kaiken henkisesti, vaikkei niillä itsellään sitä sairautta olisi. Lähteneet eivät pysty hyväksymään toisen sairautta eivätkä ole valmiita kohtaamaan sitä. Se ei taas ole sinun murhe vaan niiden. Aivan sama puhuuko sairaudesta vai ei.

Tuossa vaiheessa voi helposti katkeroitua ja etsiä sitä olematonta syypäätä tilanteeseen joko toisista tai itsestä. Varsinkin jos sitä huolenpitoa oikeasti tarvitsee. Silloin kannattaa olla tarkkana itsensä kanssa ja tiedostaa ne tunteet, ei miettiä niitä. Osaat olla ystävä vastaavassa tilanteessa, jos hyväksyt sen hetkisen tilanteen ja omat tuntemukset asian suhteen, oli ne minkälaisia tahansa.

sairastaneena olen pohtinut asiaa monesti. Minun kipuni oli vahvaa fyysistä kipua (asteikko 1-10 oli 10) eli periaatteessa vahvinta mitä ihminen kykenee tuntemaan - joskus taju meinasi lähteä. Siitä seurasi suuri henkinen kipu.

Kun lukee tuollaisen asian, tai vaikka kuulee jonkun läheisen ihmisen sairauden oireista ensimmäinen reagtio on yleensä "voi kauheaa!" . Sairastuminenhan on monesti kauheaa ja hirvittävää, joten läheisten ihmistenkin reagtiot voivat olla samanlaista.

Niin monet minun läheisistäni vetäytyivät, eivät kestäneet nähdä oireitani tai kysyä mitä kuuluu kun oli vaikea vastata, että hyvin menee... myöhemmin sitä alkoi miettimään sitä tosiseikkaa, että itse oli myös syypäänä monen ihmisen vetäytymiseen. Pienillä teoilla ja asioilla he kokivat minun olevan jotenkin välittämätön tai kylmä ihminen, tai itseäni täynnä.
Mutta oikein vahva sairaus tai kipu on sellainen hallittava, että pahimmissa tilanteissa ei kykene keskittymään kovin tarkasti muihin ihmisiin vaan on ikäänkuin itsessään jotta kykenee edes jotenkuten toimimaan. Haluaisi ja ajattelee varmasti lämpimästi, nöyrästi jokaikistä maailman tallaajaa - mutta ei pysty kohtelemaan heitä omana itsenään.

Toiset sanovat, että kipuun tottuu. Sen kanssa oppii elämään. Mutta jos tottuu liiaksi osaako siitä päästää irti?
Itse monissa mietinnöissäni havaitsin, että se minä joka oli kivuliaimmilla hetkillä ei ollut se sama minä kuin ilman kipua. Ikäänkuin erottelin kivun itsestäni jotta pystyin hävittämään sen pois. Itseensä keskittyminen oli todella suurta siinä vaiheessa, ehkäpä juuri sen takia, että siitä kivusta sai otteen ja pystyi karkoittamaan sen. Uskon henkiseen parantamiseen, meditaation ja itsetutkiskelun voimaan. Uskon myös lääketieteeseen.
Kenties alitajuisesti joskus kykenee kadottamaan ne ihmiset jotka näkevät kivun yhtenä ihmistä, jotka rakastavat sillä tavalla, että tottuvat hänen kipuun. Minä koin, että parantumisen kannalta välttämätöntä oli säilyttää se minä, eikä antaa ihmisten kiintyä kipuihini. Tai minuun kivuissani. Halusin, että he kiintyvät vain minuun ilman kipua..

Läheisen ihmisen sairastuminen on aina vaikea asia. Monet ihmiset jäivät ympärille, perhe oli suurin tuki. Heidän auttamisensa ja hoivaamisensa oli tärkeintä heidän itsensä takia. Koen, että jos joku minulle tärkeä sairastuu tai voi huonosti, tai vaikka kuka tahansa tuntematon, haluan auttaa häntä. Se on minulle tärkeää. Auttamista on monenlaista. Sen ei aina tarvitse olla jatkuvaa fyysistä läsnäoloa. Se voi olla pieni muistaminen, kuin sanominen "olet ajatuksissani, olen kanssasi" vaikka ei kykenisi vielä kohtaamaan sitä ihmistä joka elää sen kivun kanssa - oli se sitten fyysistä tai henkistä.

Mutta päällimmäinen ajatukseni. Kipu ja ihminen ei ole ikinä yhteinen, ne ovat kaksi toisistaan erillistä asiaa. Ihmiset voivat olla kipeitä, mutta he eivät ole yhtä kuin kipu. He ovat ihmisiä kaikessa kauneudessaan. Oli oireet miten vakavia, vahvoja tai ulkoisesti huomattavia, he ovat kauniita arvokkaita ihmisiä jotka monesti ovat huomattavasti vahvempia ja positiivisempia kuin moni uskookaan.

Millainen on ihminen joka kykenee nauramaan elämälle sen ollessa hyvin vaikeaa?
Sitä oppii paljon positiivisuudesta, negatiivinen asenne ei kanna itse sairastunutta eikä läheisiä ihmisiäkään.

Jos ajattelet, miten pystyt olemaan kipeälle ihmiselle kaveri, ystävä... koet ehkä ettet pysty olemaan sen kivun ystävä. Ja että koska hän on kipeä sinun on oltava myös kivun ystävä. Koita tälläistä ajatusta, että katsot kaikkien oireiden, huonojen vaikeiden hetkien ja tuskan ylitse. Katso siihen ihmiseen, sielä pohjalla on se sama ihminen joka vain kenties on kantanut, kantaa tai on päästänyt kivusta irti. Missä tahansa tilanteessa tai sairaudessa.

Kipuun suhtautumista, kenties sairaan lisäksi läheiset ihmiset opettelevat.
Olen huomannut, että monille on vaikeaa myös katsoa miten itse sairas suhtautuu kipuihinsa. Suree, joskus ei sure, vakavoituu, nauraa joskus. He tarkkailevat, ihmettelevät. Mutta he oppivat, että hän käsittelee kipuansa irrottaakseen sen itsestään ja päästäkseen siitä ylitse. Jokaista voi tukea, jokaisessa heissä on jotain hyvää. Ja se jos itse vetäytyy ei ole häpeä, sairastunut ihminen ymmärtää usein sen. Mutta ei ole liian myöhäistä tai mitenkään noloa huomata reagoineensa tietyllä tavalla ja muuttaa se. Joskus ihmisen on kenties oltava yksin ja käsiteltävä asioita yksin, uskon että kaikki asiat tapahtuu johdatuksena, kohtalonakin... ymmärtää sen, ettei tiettyjä ihmisiä halua ympäriltään vaikka tapahtuisi elämässä mitä tahansa.

Hoitomuodot voivat myös säikyttää ihmisiä. Miten joku suostuu kaikenmaailman hoitoihin. Sillä on myös suuri henkinen vaikutus, jotain on tehtävä, jotain on yritettävä, ei saa pysähtyä, ei saa lakata uskomasta, toivomasta ja rakastamasta omaa tervettä itseään ja läheisiä ihmisiään.

Kipu kasvattaa ihmistä, monia ruikutuksia, monia valituksia, väsymystä. Mutta ehkä se itse parantuminen onkin kivun suurin tarkoitus

tai läheiseksi kivulle, alan sitä ihmiselle. Uskon siihen ihmiseen ilman kipua, mutta hänellä ollessa kipua näen sen kivun hänestä, kehosta, silmistä mutta kun katson sen läpi näenkin jotain ihan muuta :)

Itse olen kokenut ensimmäisen menetykseni 13 vuotiaana kun isäni kuoli yllättäen,eivätkä kaverit oikein osannu suhtautautua siihen mitenkään. Osa jotenkin vaan katosi siitä ympäriltä johonkin. Myöhemmin sairastuin itse vakavasti ja silloin huomasi ketkä todella välittävät. Monesta "hyvästä" kaverista en ole kuullut vuoden 2004 jälkeen mitään. Sitten on niitä jotka kävivät katsomassa minua monta kertaa viikossa suljetulla osastolla.


Kaiketi elämä selvittää ketkä ystävistä ovat oikeasti minun ystävyyteni arvoisia :)

Mulla tilanne toisinpäin. Kaverin äiti on vakavasti sairas ja hänen pitää huolehtia äidistään. Ja tunnustan, mietin keinoa, jolla päästä asiallisesti eroon tästä "kaverista". Sinä ja muutkaan ihmiset tässä keskustelussa ette varmasti ole samanlaisia kuin "kaverini", mutta kerron, mikä minulla on siihen syynä. Hän purkaa pahan olonsa minuun. Hän vain piilovittuilee koko ajan, ei huolehdi omasta osuudestaan koulun ryhmätöissä mitään selittämättä ja varoittamatta (voisin tehdä hänenkin osuutensa jos hän ilmoittaisi että hätätilanne, että ei voi tehdä mutta ei, saamme sitten molemmat hylätyn), minulla ei ole enää oikeutta olla huonotuulinen, koska minulla on asiat niin hyvin häneen verrattuna (en tietenkään voi ikinä tietää, mitä tuskaa hän tuntee, mutta ei hän voi pakottaa minua olemaan jotain mitä en ole, kuten tekopirteä), enkä saa olla muiden kavereidemme kanssa, koska hän tarvitsee minua. Kaveruussuhteeni muutamaan kaveriini on hajonnut hänen äitinsä sairastuttua, kun minun pitää olla koko ajan tukemassa ja hänen rinnallaan, en saa koulussakaan mennä muille juttelemaan kun hän tulee puhumaan päälle että on tärkeää asiaa, että nyt minun pitää mennä. En jaksa enää -> olen mieluummin yksin kuin hänen kanssaan.

Nyt kun olen parantumassa erittäin vakavasta infektiosta niin voin todeta ettei meille heteromiehille ole armoa tässä maailmassa eikä seuraavassa. Sairaalle vaan kasataan lisää asioita jotka pitää hoitaa.

Olen hieman itsekin syyllistynyt siihen etten pidä yhteyttä, mutta silloin sukulainen on ollut niin huonossa kunnossa ettei jaksa nostaa puhelinta tai sellainen joka ei jaksa seurata maailmanmenoa mutta on voimakkaat mielipiteet.
Vaikea silloin on keskustella.

Rakkauden voima tappaa kivun, karkoittaa sen, vie sen pois...

Kaikki elämään liittyvät kysymykset ovat yhtälailla lesbojenkin elämää. Hyvä, että teit juuri tänne aloituksen.

Se, miksi ihmiset kaikkoavat niiden läheltä, joilla on suuria vaikeuksia elämässään, on erittäin hyvä pohdinnan aihe. Syitä on varmasti todella monia.
Luulen että etenkin vakava sairaus, saa ihmiset etääntymään esim. syystä, että koetaan, ettei ollakaan niin läheisiä kuin pitäisi, jos ystävä sairastuu. Sairautta pidetään niin yksityisasiana. Koetaan, että tunkeudutaan liikaa sairaan yksityisyyteen, jos pidetään yhteyttä. Varmasti myös pelätään itse sairautta omassa elämässään ja tavallaan kielletään sen olemassaolo tapailemalla vain terveitä ja hyväkuntoisia ihmisiä. Asiat ovat mutkikkaita ja koskettavat meitä jokaista syvältä. Uskon kuitenkin että kaikkein läheisimmät ystävät jäävät sairaan elämään. Toisaalta sairaan ystäväpiiri voi mennä sairauden myötä ihan uusiksi, sillä usein ystävyyssuhteet liittyvät tiettyyn elämänvaiheeseen.

Kiitos vastauksista. Vastaustenne ja oman järkeilyni perusteella ajattelen, että suurin syy loittonemiseen on se, että ei oikein tiedetä miten päin olla ja miten ilmaista lämpöä jne. Mutta kun ei siihen tarvita mitään ihmeellistä. Oikeastaan minua ovat ärsyttäneet kaikki filosofoinnit ja viisastelut vaikka ei niillä kukaan pahaa ole tarkoittanut (noin sairaalle kuolema on helpotus; kyllä sä hoidat enemmän kuin tarvitsisi; kyllä se on kauheaa kun noin nuorena sairastuu. Jne.)
Eniten lämmittää se kun joku ilmaisee muistavansa ja kysyy miten voidaan tai jotain tavallista.
Toinen juttu se mistä joku teistä kirjoitti - että kun sairastuneen ihmisen läheinen imee kaikki mehut ystävistään ja on vielä mustasukkainen jos ystävät antavat aikaa muillekin. Minä olin joskus työpaikallani kuullut niin paljon ruokatuntiselostuksia jonkun veriarvoista ym. joten heti alussa ajattelin että tuohon en rupea. Sanoin pari kertaa tiimikokouksessa että nyt on vaikeaa ja voin olla ajatuksissani ja voi olla että joudun olemaan töistä pois jne. Jos joku myöhemmin kyseli enemmän niin kerroin tietysti.
Ehkä kaiken kaikkiaan minun olisi pitänyt pitää asioita enemmän esillä ja vaikka pyytää apua, mutta se taas oli niin vaikeaa ja mieluummin maksoin yksityisille hoitajille. Sitten oli vielä sekin, että jotkut ystävät/kaverit pelkäsivät sairastunutta, joka ei ollut henkisestikään entisensä. Ei hänessä mitään pelkäämistä ollut, liikuntakyvyttömässä ihmisessä, mutta muuttuminen ja sekavuus kai herättää helposti myös pelon tunteita.