Äitini otti uuden miehen minun ollessani alle kymmenvuotias. Tulimme isäpuolen kanssa loistavasti toimeen, kunnes heille syntyi yhteinen lapsi, siskoni.
Isäpuolen käytös muuttui radikaalisti. Minä tein kaiken väärin, olin huono ja ylimääräinen ihminen taloudessa. Lähes joka päivä sain kuulla miten minun kuuluisi muuttaa kotoa pois. Isäpuoli piti kirjaa syömisistäni, söin kuulemma liikaa (olin tuolloin alipainoinen) ja aiheutin tällä tavalla perheelle rahahuolia. Rahasta sain kuulla aina, joka ainoa perheen vastoinkäyminen oli minun syytäni, kun söin niin paljon.
Siskoni hiljalleen kasvaessa isäpuoli alkoi kuvitella että pahoinpitelen siskoani. Kuulemma nipistelen ja lyön kun hän ei sitä näe. Näistä kuvitelmista seurasi huutoa ja uhkauksia heittää minut ulos.
Isäpuoli alkoi lahjoitella tavaroitani siskolleni. Siskoni lisäksi sai repiä ja rikkoa tavaroitani mielin määrin, isäpuoleni mielestä tämä oli lapsille normaalia. Siskon lahjoihin käytettiin suuria summia rahaa, kaikki mitä minulle liikeni oli liikaa ja turhuutta. Tämä myös kerrottiin minulle suoraan.
Teini-ikään ehtiessäni olin ilmainen lapsenvahti sillä välin kun isäpuoleni ja äitini istuivat kapakassa illat pitkät. Kiitosta ei koskaan saanut. Lopulta sain syömishäiriön, syömisestäni kommentointi jatkui kunnes muutin pois.
Äitini antoi tapahtumille hiljaisen hyväksyntänsä. Tiedän että mies oli äidilleni tärkeämpi kuin lapset; hän itse näin humalapäissään sanoi. Joskus sanoi jopa selvin päin. Muistan kun joskus rukoilin äitiäni jättämään isäpuolen.. Hän sanoi että ennemmin minun tulisi miettiä kotoa muuttoa, jos en kerran hänen valintojaan siedä. Ikää minulla oli tuolloin 11.
Yritin olla kotona mahdollisimman huomaamaton. Koulussa pärjäsin hyvin, kotona tein läksyjä ylimääräisenä ettei tarvitsisi kuunnella isäpuolen naljailua. En usko että lapsuuteni oli kovinkaan normaali, koska välttelin kontakteja niin paljon, liekö tämä johtunut yllämainituista asioista. Koskaan minua ei lyöty, siitä olen kiitollinen. Huutoa ja alistamista tuli kyllä senkin edestä.
Muutin pois heti peruskoulun jälkeen, kotona kävin pakosta lukioaikana kerran tai kaksi kuukaudessa. Nyt kun koulut on käyty ja aikuiseksi kasvettu, käyn kotona enää pari kertaa vuodessa.
Siskoani vastaan minulla ei ole mitään; hän on itsekin olosuhteiden uhri ja hyvää vauhtia kuitenkin kasvamassa järkeväksi aikuiseksi. Me olemme sovintomme tehneet.
Isäpuoleni ja äitini taas.. Uskon että he kokevat syyllisyyttä. Aavistavat varmaan, miksi käyn niin harvoin. Etenkin isäpuoleni aina käydessäni ylistää, miten fiksu ja ahkera minusta on tullut. Ja jotenkin tuntuu että hänellä olisi paljon sanottavaa, mutta jostain syystä hän ei saa sitä itsestään ulos.
Minä tunnen silti katkeruutta. En ymmärrä mitä olen tehnyt väärin ja miksi nämä asiat edelleen vaivaavat minua
En tiedä, miten toisin asian esille perheessä, koska tuntuu, että ennen pitkää kissa on pakko nostaa pöydälle. Haluaisin käydä useammin vierailulla kuin kerran kaksi vuodessa, mutta en vieläkään pysty.
Olen miettinyt, miksi isäpuoleni yhtäkkiä muuttui noin paljon. Etenkin mietin tuota syömisestä huomauttelua, koska se oli aiheetonta, mikä saa ihmisen tekemään tällaista.
Tulipa pitkää tekstiä mutta jonnekin oli pakko purkaa. Tuntuu että uusperheissä "entisten" lasten inhoaminen ei ole kovin harvinaista.
Osansa kullakin.
Isäpuolen käytös muuttui radikaalisti. Minä tein kaiken väärin, olin huono ja ylimääräinen ihminen taloudessa. Lähes joka päivä sain kuulla miten minun kuuluisi muuttaa kotoa pois. Isäpuoli piti kirjaa syömisistäni, söin kuulemma liikaa (olin tuolloin alipainoinen) ja aiheutin tällä tavalla perheelle rahahuolia. Rahasta sain kuulla aina, joka ainoa perheen vastoinkäyminen oli minun syytäni, kun söin niin paljon.
Siskoni hiljalleen kasvaessa isäpuoli alkoi kuvitella että pahoinpitelen siskoani. Kuulemma nipistelen ja lyön kun hän ei sitä näe. Näistä kuvitelmista seurasi huutoa ja uhkauksia heittää minut ulos.
Isäpuoli alkoi lahjoitella tavaroitani siskolleni. Siskoni lisäksi sai repiä ja rikkoa tavaroitani mielin määrin, isäpuoleni mielestä tämä oli lapsille normaalia. Siskon lahjoihin käytettiin suuria summia rahaa, kaikki mitä minulle liikeni oli liikaa ja turhuutta. Tämä myös kerrottiin minulle suoraan.
Teini-ikään ehtiessäni olin ilmainen lapsenvahti sillä välin kun isäpuoleni ja äitini istuivat kapakassa illat pitkät. Kiitosta ei koskaan saanut. Lopulta sain syömishäiriön, syömisestäni kommentointi jatkui kunnes muutin pois.
Äitini antoi tapahtumille hiljaisen hyväksyntänsä. Tiedän että mies oli äidilleni tärkeämpi kuin lapset; hän itse näin humalapäissään sanoi. Joskus sanoi jopa selvin päin. Muistan kun joskus rukoilin äitiäni jättämään isäpuolen.. Hän sanoi että ennemmin minun tulisi miettiä kotoa muuttoa, jos en kerran hänen valintojaan siedä. Ikää minulla oli tuolloin 11.
Yritin olla kotona mahdollisimman huomaamaton. Koulussa pärjäsin hyvin, kotona tein läksyjä ylimääräisenä ettei tarvitsisi kuunnella isäpuolen naljailua. En usko että lapsuuteni oli kovinkaan normaali, koska välttelin kontakteja niin paljon, liekö tämä johtunut yllämainituista asioista. Koskaan minua ei lyöty, siitä olen kiitollinen. Huutoa ja alistamista tuli kyllä senkin edestä.
Muutin pois heti peruskoulun jälkeen, kotona kävin pakosta lukioaikana kerran tai kaksi kuukaudessa. Nyt kun koulut on käyty ja aikuiseksi kasvettu, käyn kotona enää pari kertaa vuodessa.
Siskoani vastaan minulla ei ole mitään; hän on itsekin olosuhteiden uhri ja hyvää vauhtia kuitenkin kasvamassa järkeväksi aikuiseksi. Me olemme sovintomme tehneet.
Isäpuoleni ja äitini taas.. Uskon että he kokevat syyllisyyttä. Aavistavat varmaan, miksi käyn niin harvoin. Etenkin isäpuoleni aina käydessäni ylistää, miten fiksu ja ahkera minusta on tullut. Ja jotenkin tuntuu että hänellä olisi paljon sanottavaa, mutta jostain syystä hän ei saa sitä itsestään ulos.
Minä tunnen silti katkeruutta. En ymmärrä mitä olen tehnyt väärin ja miksi nämä asiat edelleen vaivaavat minua
En tiedä, miten toisin asian esille perheessä, koska tuntuu, että ennen pitkää kissa on pakko nostaa pöydälle. Haluaisin käydä useammin vierailulla kuin kerran kaksi vuodessa, mutta en vieläkään pysty.
Olen miettinyt, miksi isäpuoleni yhtäkkiä muuttui noin paljon. Etenkin mietin tuota syömisestä huomauttelua, koska se oli aiheetonta, mikä saa ihmisen tekemään tällaista.
Tulipa pitkää tekstiä mutta jonnekin oli pakko purkaa. Tuntuu että uusperheissä "entisten" lasten inhoaminen ei ole kovin harvinaista.
Osansa kullakin.
Vastaukset 7
Vanhimmat
uusia tehdään tilalle. Monasti se on uuden naisen aikaansaannosta, että mies lapsensa jättää. Se ei todellakaan ole harvinaista. Monella on kokemusta, mutta useinkin nämä uudet naiset syyttää ex vaimoa ja lapsia omista ongelmista. Eivät myönnä, että vika on heissä itsessään. Syytä on toki varmasti jokaisessa osapuolessa, paitsi lapsissa, mutta jos joku tulee väliin, niin kyllä siinä exät ja exlapset ovat alakynnessä, jos uusikko on lapseton. Mikä onkaan hauskemaa kun vapaa elämä vailla vastuuta. Kyllä kokemusta on mullakin, kun mies omat lapsensa hylkää uusien naisten painostuksesta. Muuten ei hyvä perheen isä perhettään jättäisi, ellei ulkopuolinen painosta.
ex-lapset ????
Ole sinä hiljaa kun et pysty mitään järkevää tekstiä tuottamaan !!!
ja uusio-isä oli ongelmien aiheuttaja, ei uusio-äiti!!!
Älä puutu jos et ymmärrä.
Aloittajan äidin olisi pitänyt olla jämäkämpi asiassa.
Älä tunge joka asiaan tota uusio nais-ongelmaasi (se on sinun pakkomielle).
Miten tämä ongelmä oli "uuden naisen aikaansaannosta"??
Eikö uusi nainen ole se isän mahdollinen kumppani?
Aliottaja on kokenut traagisia asioita nuoruudessaan, kenenkään ei pitäisi moista joutua kokemaan.
Mielestäni hän voi ottaa asian puheeksi kummankin kanssa ja
kertoa tuntemuksistaan silloin ja nyt.
Toivottavasti pääset asian yli ja voit nauttia elämästsi jatkossa.
Olet kokenut aivan hirvittäviä äitisi ja isäpuolesi toimesta. Oikeasti kun ulkopuolisena luki tuon tekstin, niin ihmettelen miten pystyt noinkin paljon pyrkiä ymmärtämään ja selittämään. Äitisi petti täydellisesti sinut lapsena, ei välittänyt eikä ollut turvana. Isäpuolesi käyttäytyi sinua kohtaan täysin epäinhimillisesti. Ja sinä olit lapsi eivätkä he voi ikinä asiaa oikeuttaa. Se oli täysin väärin! Luojan kiitos eivät onnistuneet pilaamaan sisarpuolesi välejä - teidänhän suhde tulee kestämään pidempään kuin lapsi-vanhemman ja olisi julmaa riistää se ihmiseltä. Osaan vain kuvitella kuinka sisaresikin voi kokea huonoa omatuntoa asioista, jotka oikeasti olivat isäpuolen aiheuttamia. Inhottaa ajatuskin, että joku tekisi niin yhteisen ja lapsipuoleni väleille.
En tiedä mikä taustalla oli, kyvyttömyys olla vanhempana, alkoholismi? Masennus? Parisuhdeongelmia? Mitä tahansa, joka vain purettiin viattomaan sinuun. :( Vaikka mitä voi olla taustalla, mutta se on heidän asiansa sinulle kertoa, jos vastauksen haluat. Tuollainen, mitä sinä olet kokenut, ei ole mitenkään normaalia uusperheessäkään. Uusperheessä aina viimeistään se vanhempi on pistämässä pisteen väärälle käytökselle. Vanhempipuoli voi alussa kokea huonoa omatuntoa, vaikeutta opetella uusiin ihmisiin perheessä, mutta IKINÄ sitä ei saa lapseen purkaa, vaan se käsitellään ja päästään asiasta yli. Aikuisena ihmisenä täytyy kantaa vastuu teoistaan, mitkään tunteet eivät sitä vastuuta poista.
Eli missään nimessä älä vähättele kuvitelemalla, että tuollainen inhoaminen olisi normaalia! Se ei ole! Saati sitten äidin/isän välinpitämättömyys. Noi on sellasia juttuja, että sun pitääkin ne purkaa ja käsitellä. Älä missään nimessä kasaa noita juttuja sisällesi. Sua kohtaan on tehty väärin, olit lapsi etkä olisi ikinä murto-osaakaan siitä ansainnut!! Äidilläsi ja isäpuolillasi oli pahasti jokin päänsisällä vialla ja heidän on syytäkin toivoa anteeksipyyntöäsi. Mutta sen annat vain jos susta siltä tuntuu ja koet, että voit antaa. Käsittele asiat, kohtaa ne (huuda ja raivoa vaikka), sulla on oikeus olla vihainen. Mutta muista niitä oikeasti käsitellä, sillä olisi onnetonta, jos jäisit siihen vihaan - et ole ansainnut elämääsi sellaista. Ei tuollaisen jälkeen voi elää kuin mitään ei olisi tapahtunut. Sä olet ollut äärettömän vahva ja ihmeellisen paljon pyrit ymmärtämään. Oletko harkinnut jonkinlaista tahoa, jossa voisit asioista puhua?
Tsemppiä jatkoon!
Sisar ei kaikkea tiedä tuon ajan tapahtumista (tarkoitan aikaa jolloin hän oli 1-3v), hänelle niistä ei ole puhuttu, enkä usko että kaikkea tarvitseekaan hänen kanssaan käydä läpi.
Sisaressani olen huomannut "heräämisen" siihen ettei kotona asiat ole aivan kuten muissa "normaalimmissa" perheissä. Hän on alkanut kyseenalaistaa vanhempiensa toimintatapoja. Isäpuoli on muuttunut myös häntä kohtaan kriittisemmäksi. En tiedä onko kotona tapahtunut hänelle mitään vastaavaa (en uskalla sanoa henkistä väkivaltaa, mutta jotain samankaltaista) kuin minulle, koska tiedän että häntä on kielletty kertomasta kotiasioista minulle. Äitini juo edelleen, mutta on hieman onnistunut vähentämään juomistaan. Tällaisen kuvan olen muualta saanut. Siskolta olen onnistunut kahdenkeskisistä jutteluista hieman puristamaan tietoa siitä miten kotona menee, mutta se on vaikeaa. Kun on kielletty kertomasta niin kiltti tyttö sitä käskyä noudattaa.
Olen käynyt asiat päässäni läpi useita kertoja ja käynyt juttelemassa mielenterveystoimistossa, mutta jotenkin nämä asiat vieläkin palaavat mieleen. Joskus näen painajaisia, joissa olen taas lapsi.
Kohta olisi jälleen matka kotiin edessä, täytyy kerätä voimia ja rohkeutta.
katkeruutensa ja sitten viellä nuo mitä olet joutunut kokemaan ei ihme jos olet katkera... mutta ajattele sinä olet nykyään aikuinen voit varmaan sanoa mitä mietit ja mitä käytös on sinulle aiheuttanut jne.. hyvä tuo miten kumminkin syyttömään siskoosi suhtaudut:)
mutta mieti sinä olet aikuinen sinä luot elämäsi tuosta eteenpäin toki kaalitohtorilakin on hyvä käydä puhumassa?
mutta uusperheellisenä ja itsekkin alkovanhempia nähneenä voin sanoa että sekin kouluttaa omalta kohdalta:) meillä mieheni ja minun ja hänen lapset on sinänsä samalla viivalla perus asioissa vaikka ei minulla ole semmosta tunnesidettä heihin kun omaani mutta kaikilla sama komento etuudet raha lelut jne.. toki iän mukaan xD
Kyllä, olen käynyt juttelemassa asioista mielenterveystoimistossa, mutta vuoden jälkeenkään en kokenut että siitä olisi ollut mitään hyötyä. Uskon, että ainoa keino päästä eroon näistä ajatuksista on ottaa äidin ja isäpuolen kanssa kissa pöydälle. Aika ei kuitenkaan ehkä ole vielä kypsä heidän osaltaan.
Meillä oli kotona se perus, virtahepo olohuoneessa. Ulkopuolisille ei saanut asioista kertoa, ja äidin ja isäpuolen silmissä ei ongelmia ollut. Vain minä olin se ongelma, käärme paratiisissa. Olen huomannut, että minulle on jäänyt päälle tuo kertomattomuus, aina kun ystäville tms haluaisi jutella, niin takaraivossa hakkaa "ei saa, mitä nekin sinusta ajattelevat, ei se niille kuulu".
Lukioaikana yritin kerran keskustella äitini kanssa asiasta. Vastauksena oli, että olen kuvitellut kaiken ja minun pitäisi olla hiljaa, yritän vain saada hänet näyttämään huonolta muiden silmissä. Väitti siis valehtelijaksi. Siitä lähtien olen epäillyt että äidilläni on jonkinasteinen mielenterveyden häiriö.
Kiitos vastauksestasi, on hyvä että pystyt kohtelemaan miehen lapsia ulkoisesti (ja varmaan aika pitkälti henkisestikin) kuin omia. Hienoa että joillakin puoliskoilla on siihen kyky ja älykkyys. Kertoo henkisestä voimasta se että tuohon pystyy.