Fantasian ystäville

Luin tarinasi, ja täytyy sanoa, etten odottanut kovin suuria fantasiakertomuksesta. Useimmat fantasiaa kirjoittavat sen kun kopioivat muita fantasiakirjoja laittamatta mukaan mitään omaa, ja sinunkaan ideasi ei ole mikään uusi, ainakaan mitä Mariqiin tulee. MUTTA, kiinnostukseni heräsi, kun tuli ilmi arvoitus Mariqin äidin ja veljen suhteen, ja mahdollisuus, etteivät nämä ehkä olekaan kuolleet. Myös ristiriita kylän johtajuudesta muodosti kysymysmerkin, ja olisi mukavaa lukea tarinaa eteenpäin!! =)

2. MARIQ TOTEUTTAA UHKAUKSENSA

Matka ei ollut pitkä, mutta Mariqin asento oli niin epämukava, että hän oli aivan jumissa, kun Dwen viimein laskeutui piilopaikkansa, valtavan luolan suuaukon eteen. Sieltä Mariq ja Zedel olivat lohikäärmeen - tai itse asiassa vain sen munan - kolme vuotta sitten löytäneetkin ja siitä lähtien he olivat salaa käyneet katsomassa sitä ja huolehtineet siitä. Se päivä oli ollut yksi Mariqin elämän merkittävimmistä ja nyt hän palasikin siihen ajatuksissaan.

Oli lämmin kesäpäivä ja tuuli leppoisa, kun parhaat ystävykset loikoilivat tapansa mukaan Mariqin takapihan nurmikolla, korkean tammimuurin vieressä. Kummallakin oli ruohonkorsi suussa ja käsivarret ristissä pään alla ja molemmat yrittivät keksiä jotain tekemistä loppupäivälle.

“Menisimmekö kiusaamaan peltotyöntekijöitä?” ehdotti 11-vuotias Zedel äkkiä.
“Tehty jo”, Mariq vastasi tylsällä äänellä.
“Entä menisimmekö vuorille?”
“Liian kaukana.”
“Kiipeilisimmekö puissa?”
“Liian lähellä.”
“Talloisimmeko Marethan kukat?”
“Joudumme kotiarestiin.”
“Mutta eihän se ole ennenkään meitä estänyt”, Zedel sanoi ihmeissään.
“Hyvä huomio”, Mariq sanoi, muttei tehnyt elettäkään noustakseen, joten he jäivät siihen ja Zedel vaikeni keksiäkseen lisää ehdotuksia.
“Kas, kas, Zeriq ja Madelhan ne siinä”, kuului huvittunut ääni heidän takanaan. “Mitäs koiruuksia aiotte tänään tehdä?”
Mariq ei siirtänyt katsettaan taivaalla lipuvista pilvistä vastatessaan. “Emme ole keksineet vielä. Ja pyydän, isä, älä käytä meistä noita nimityksiä. Madelin loppuosa sattuu korviin.”
“Hei”, Zedel huudahti, nousi toisen kyynärpäänsä varaan ja alkoi kutittaa tyttöä vatsasta. Tämä alkoi nauraa hillittömästi ja vetäytyi nopeasti pojan ulottumattomiin.

Queldon nauroi ystävysten kinastelulle ja kääntyi lähteäkseen, mutta sanoi vielä olkansa yli: “Kunhan ette mene liian lähelle Narem-jokea.”
Mariq ja Zedel katsoivat toisiaan ja virnistivät. “Ajatteletko samaa kuin minä?” Mariq kysyi, kun Queldon oli kuuloetäisyyden ulkopuolella.
“Joo”, Zedel sanoi silmät loistaen, “mentiin!“

Vasta noin puolen tunnin kuluttua he viimein löysivät leveän virran. He eivät olleet päässet lähtemään aikaisemmin, kun heidän oli pitänyt ottaa eväitä ja makuualustat mukaansa ja harhauttaa vanhempiaan, sillä kukaan alle 15-vuotias ei saanut mennä virralle ilman valvojaa. Mutta ei se ollut heitä ennenkään estänyt, mikä varmaan olikin Zedelin lempisanonta.

Joki alkoi Havenin takana alati pauhaavasta vesiputouksesta, mutta siitä eteenpäin se oli melko tyyni. Se kulki vähän matkaa suoraan eteenpäin, sitten se teki jyrkän mutkan ja jatkoi käärmemäistä luikerteluaan pitkälle itään. He seurasivat sitä uskollisesti, mutta Mariq näki Zedelin väsyvän aika nopeasti ja ehdotti lepotaukoa. Poika suostui ilomielin, vaikka kestikin yleensä lähes mitä tahansa, mikä johtui luultavasti perheen köyhistä oloista ja kovasta työstä. Mutta kauaa he eivät vetelehtineet, sillä Zedel halusi taas kärsimättömänä jatkaa matkaa.

Aikavälit taukojen välillä lyhenivät lyhenemistään, kun armoton aurinko painoi päälle yhä kovemmin mitä pidemmälle päivä eteni, kunnes lopulta pakotti heidät vetäytymään muutaman askeleen päähän joesta kasvavien puiden varjoon. He jatkoivat kulkuaan siellä eivätkä siirtyneet silloinkaan, kun virta yllättäen kapeni ja kääntyi pohjoiseen päin. Mutta kauaa he eivät siihen suuntaan joutuneet kulkemaan, kun Mariq havaitsi valtavan kivirakennelman pienen kumpareen takana. Hän hihkaisi toverilleen: “Katso, Zedel, katso! Tuolla on luola!”

Poika ei vastannut heti, kulki vain pää riipuksissa ja jalat hädin tuskin kohoten. Lopulta hän sanoi hiljaa: “Hyvä. Siellä me voidaankin sitten pysähtyä.” Mariq huolestui, muttei sanonut mitään, ja hidasti vauhtiaan.
Pian he saavuttivat matalan, melko loivaksi hioutuneen kallion ja seurasivat Naremia luolan suuresta suuaukosta sisään. Mariqin kaulalla riippuva sydänkoru, jonka hän oli saanut äidiltään tämän katoamispäivänä, alkoi hehkua heti, kun auringonvalo peittyi näkyvistä, ja sen valossa hän näki suurehkon huoneen, jonka seinät näyttivät liian pyöreiltä ollakseen täysin luonnon muokkaamat ja jonka lattia oli myös epäilyttävän tasainen ja jatkui sellaisena vielä pidemmälle luolan syvyyksiin.

Zedel oli vajonnut polvilleen ja Mariq asetti matkan uuvuttaman pojan selälleen makaamaan. Hän rullasi makuualustansa tämän pään alle ja sanoi: “Odota sinä täällä, niin minä käyn vähän tutkimassa paikkoja. Jätän evääni tähän, jos tulee nälkä.” Poika ei virkkanut mitään ja Mariq huojentui huomatessaan tämän vain nukkuvan. Hän koetti vielä Zedelin otsaa ennen kuin lähti syvemmälle luolaan, sydänkiveä hiukan koholla pidellen.

Luolassa oli luultavasti aikoinaan ollut sadoittain sivukäytäviä, mutta nyt ne kaikki olivat joko sortuneet tai niin heiveröisessä kunnossa, ettei hän uskaltanut astua niihin jalallakaan vaan pysytteli pääkäytävässä, joka oli vähintään kymmenen askelta leveä ja korkea. Hänen pehmeät, melkein polviin asti nyöritetyt saappaansa rahisivat lattialla lojuvaa kivimurskaa vasten ja kaiku kolminkertaisti hiljaisen äänen. Kapea Narem virtasi yhä hänen vieressään ja hän päätti jatkaa sen seuraamista.

Äkkiä hän liukastui johonkin ja kaaduttuaan lähti vierimään hurjaa vauhtia alaspäin. Hän sai pikkukivistä tuhansia naarmuja kasvoihinsa ja kaikkialle kehoonsa, ja ehti jo pelätä, ettei mäki koskaan loppuisi, kun yhtäkkiä mätkähtikin pitkälleen. Hän maistoi veren suussaan ja jok’ikistä jäsentä särki, kun hän irvistellen ja kivusta valittaen nousi jaloilleen.

Hän oli päätynyt kivisaliin, joka oli niin valtava, ettei hänen sydänkivensä kyennyt valaisemaan kuin lattian hänen jalkojensa alla ja muutaman rapistuneen, kattoa kannattelevan pylvään. Hän katsoi taakseen ja huudahti ihmeissään. Epäuskoisena hän tunnusteli raudanlujaa seinää, muttei nähnyt tai tuntenut mitään vähääkään mäkeä muistuttavaa. Hän astui askeleen kauemmas ja kohotti riipustaan, mutta ylempänäkin seinä oli aivan yhtä kiinteä.

Paniikki ei ollut kaukana, kun hän kääntyi taas ympäri, toista pakoreittiä hakien. Mutta salin keskellä oleva, jonkinnäköinen koroke kiinnittikin hänen huomionsa ja hän lähti kulkemaan sitä kohti. Lattia oli sileä kuin jää, muttei lainkaan liukas, ja kohta hän saavutti pienen korokkeen. Se ylettyi häntä vyötäröön asti ja toisin kuin kaikki muu luolassa, se oli pikimustaa metallia. Siihen oli veistetty kaksi kultaista kättä, jotka pitelivät miehen pään kokoista, soikion muotoista kiveä. Hetken epäröityään Mariq ojensi kätensä ja nosti kiven ylös.

Kokoonsa nähden se oli yllättävän kevyt. Muuta hän ei ehtinytkään huomata, kun se alkoi äkkiä hehkua punaisena, jolloin hän huomasi erehtyneensä pahemman kerran. Järkyttyneenä hän pudotti munan lattialle ja lähti juoksemaan takaisin sinne, mihin mäki oli päättynyt. Sydän hakaten hän kynsi seinää, kunnes sormet olivat verillä ja tunnottomat eikä hän voinut enää jatkaa. Nyyhkyttäen hän kääntyi selkä seinää vasten ja vajosi sitä pitkin istumaan, valmiina kuolemaan siihen paikkaan.

Samassa halkesi keskelle salia jäänyt muna siististi kahtia ja täysin lamautuneena Mariq katseli, kun koiranpennun kokoinen lohikäärmeenpoikanen kömpi esiin puoliskojen välistä limaisiin siipiinsä kompastellen.

“Mariq?”

Hän kuuli sen äännähtävän hiljaa, kuin emoaan kutsuen, ja vasta sitten se tuntui huomaavan hänet. Sen silmät alkoivat loistaa oudosti, kun sydänkiven valkoinen hehku osui niihin, ja otus alkoi neljällä jalallaan kipittää häntä kohti.

“Maa kutsuu Mariqia.”

Se kiehnäsi hänen kylkeään vasten kuin kissa ja hitaasti ja epävarmasti hän taputti sen karkeaa turpaa. Mutta kun hän viimein tajusi, ettei se ollut vaarallinen, hän uskaltautui jo silittämään sitä…

“Mariq!”
Mariq säpsähti rajusti ja näki Zedelin ylleen kumartuneena. Pojasta oli kasvanut hauskannäköinen nuori mies. Tämän lyhyet hiukset olivat yhä vaaleat ja silmät yhtä kirkkaansiniset kuin ennenkin, mutta muuten tämä oli muuttunut ulkoisesti melko lailla. Tästä oli tullut pitkä ja jäntevä ja tämän iho oli pysyvästi ruskettunut pitkien, pelloilla vietettyjen päivien tuloksena. Tämä oli pukeutunut itse tekemiinsä karkeanahkaisiin liiveihin ja housuihin ja kaulassaan tämä kantoi eräänä talvena keihästämänsä karhun toisen tassun kynsiä, joiden tekemät arvet näkyivät yhä pojan paljaalla vatsalla.

Zedelin luonteessakin oli tapahtunut huomattava muutos sen jälkeen kun Dwen oli löytynyt. Pojasta oli tullut vakavampi eikä tämä enää välittänyt seikkailuista kuten ennen. Ja olihan isän ja vanhimman veljen sairastumisella ja kolmella uudella perheenjäsenelläkin osuutta asiaan.

“Mitä sinä oikein ajattelit?” poika kysyi, kun hän nousi seisomaan kerälle nukahtaneen Dwenin vierestä. “Hetken ajan ehdin jo luulla sinun nukahtaneen silmät auki.”
Mariq hymyili ystävälleen venytellessään kylkiään. Hänen äänensä oli haikea, kun hän vastasi. “Muistelin vain sitä päivää, kun löysimme Dwenin.”
“Tarkoitat kai, että sinä löysit?” poika sanoi aavistuksen piikikkäästi.
“Zedel, älä viitsi”, Mariq pyysi ja kumartui kohti varpaitaan. “Tiedät hyvin itsekin, ettet olisi pysynyt jaloillasi hetkeäkään, jos olisit tullut mukaani.”

“Niin tiedän”, Zedel sanoi laskien katseensa saappaisiinsa ja pyysi anteeksi. “Minä vain pelästyin, kun olit niin kauan poissa.”
“Minä ymmärrän sen“, Mariq sanoi suoristautuen ja ojensi kätensä ylös niin pitkiksi kuin suinkin sai, “mutta niin kuin olen jo monet kerrat sanonut sinulle, se kivisali oli täydellisen umpinainen ja vasta kun Dwen hajotti pilarit, seinä sortui ja me pääsimme mäkeä pitkin takaisin ylös.”
“Ei sinun siltikään olisi tarvinnut mennä niin pitkälle.”
“Mutta Zedel”, Mariq moitti poikaa asettuessaan istumaan kovalle hiekalle venytelläkseen jalkojaan. Hänen äänensä kuulosti tukahtuneelta, kun hän puhui kasvot sääriin painuneina. “Jos en olisi mennyt, en olisi löytänyt Dweniä.”

Zedel ei sanonut siihen mitään, vaan kysyi sen sijaan: “Mikä se juttu tuolla kylässä oikein oli? Minä luulin, ettei Dwen osaa lentää.”
“Niin minäkin”, Mariq sanoi otsa rypistyen ja lakkasi viimein venyttelemästä. Hän nousi ylös ja pyyhkäisi kasvojaan molemmin käsin. Sitten hän sanoi: “Dwen on käyttäytynyt muutenkin oudosti nykyään. Se on levoton eikä syö kunnolla, mikä ei ole koskaan aiemmin ollut mikään ongelma.”
“Tiedän”, Zedel sanoi puistatellen, muistaen yhden kerran, jolloin lohikäärme oli ollut niin nälkäinen että oli melkein nielaissut hänet kokonaisen leivän ja lampaanruhon kyytipojaksi. “Onko vedessä jotain vikaa?” hän kysyi.

“Ei minun mielestäni. Yhtä puhdasta se on kuin ennenkin.” Mariq herätti uinuvan lohikäärmeen vastahakoisesti ja talutti sen täysin muuttumattomana säilyneen luolan sisäpuolelle. “Tule sinäkin, Zedel, tänne. Ei täällä ole enää niin viileää kuin kuukausi sitten.”
“Enhän minä sellaista ole väittänytkään”, Zedel sanoi ärtyneenä, mitä Mariq ei onneksi huomannut. Hän yritti rauhoittua ennen kuin kysyi: “Kielsikö isäsi sinua tulemasta torille?”
Mariq vei Dwenin sen verran syvälle ettei tämän hehkuvia silmiä voinut nähdä luolan ulkopuolelta ja palasi sitten Zedelin luo eteiseen, kuten hän luolan sisäänkäyntiä nimitti. “Isähän se. Hän aikoo naittaa minut Bovemille.”

“Bovemille?” Zedel toisti hämmästyneenä. “Sille kivikasvolleko? No, en haluaisi olla saappaissasi nyt.”
Mariq hymähti ilottomasti ja sanoi surkeana: “En minäkään, mutta isä alkoi puhua jotain siitä, ettei jaksaisi muka enää kauaa johtaa kylää ja - “ Hän vaikeni äkkiä ja huudahti: “Miten tyhmä minä olenkaan!” Hän astui Zedelin luo ja rutisti vain aavistuksen lyhyempää poikaa tiukasti. “Anna anteeksi, rakas ystävä, en tajunnut. Tietysti olisin halunnut tulla katsomaan sinua sinne, mutta sitten tuli Dwen ja - “ Hän keskeytti taas ja kysyi: “Saitko kaiken myytyä?”

Poika virnisti ylpeästi ja siitä Mariq tiesi saaneensa anteeksi. “Kaikki meni”, Zedel sanoi rintaansa röyhistäen. “Kyläläiset suorastaan tappelivat löydöistäni.”
“Niin varmaan”, Mariq nauroi ja tökkäsi sormellaan pojasta ilmat pihalle. “Jätitkö minulle mitään?”
Zedel hieroi rintaansa synkännäköisenä ja sanoi: “Tuon jälkeen en tiedä, vastatako myöntävästi vai kieltävästi.” Siitä huolimatta poika kaivoi housujensa taskusta pyöreän, kauniinvalkoisen kiven. “Tämän minä sinulle säästin, mutta jos aiot yhä ilkeillä niin taidankin pitää sen itselläni.”

Mariq otti kasvoilleen niin surullisen ilmeen kuin suinkin sai ja nappasi kiven toisen kädestä ennen kuin tämä ehti tajuta yhtään mitään. “Huijasinpas”, hän sanoi pistäessään kiven hameensa ainoaan taskuun ja nauroi Zedelin ilmeelle. “Älä yhtään irvistele siinä”, hän torui sormeaan heiluttaen. “Kivi on minun nyt.” Poika alistui ja pyyhkäisi olemattoman kyyneleen silmäkulmastaan. Mariq nauroi taas, mutta pakotti itsensä vakavaksi kysyessään: “Mitä tapahtui sen jälkeen, kun olin lentänyt tieheni? Miten isä reagoi?”

Zedelkin vakavoitui ja näytti itse asiassa huolestuneelta. “Hän oli tietysti kauhuissaan, mutta kun kerroin, ettei Dwen ole vaarallinen, hän -”
“Mitä?” Mariq huudahti. “Kerroitko sinä Dwenistä?”
“Pakkohan minun oli”, Zedel puolustautui. “Muuten hän olisi lähettänyt koko kylän Dwen-jahtiin. Sitäkö sinä olisit halunnut?”
“En”, Mariq myönsi hiljaa ja mietti hetken. Yhä kuitenkin loukkaantuneena hän katsoi ystäväänsä ja kysyi: “Mitä isä sitten teki? Raivostui?”

“Niin”, Zedel sanoi ja oli nyt todella huolissaan, sillä tavallisessa tapauksessa Mariq olisi juuri nyt repimässä häneltä silmiä irti. Eikä hän joutunut tälläkään kertaa pettymään.
“Kuinka sinä saatoit!” tyttö huusi. “Nyt isä luulee, että minä suunnittelin koko jutun vain näyttääkseni hänelle olevani tosissani, mikä tekee minusta yhä lapsellisemman hänen silmissään. Voi, mitä minä teen? En hämmästyisi yhtään, jos kotiin palatessani olisinkin jo sen kivenmurikan puoliso ja voisin siis yhtä hyvin mennä suoraan hänen kotiinsa!”

Zedel ei osannut sanoa mitään eikä saanut siihen mahdollisuuttakaan, kun Mariq lakkasi huutamasta alistuneesti huokaisten, käänsi hänelle selkänsä ja sanoi: “Mene kotiin, Zedel. Haluaisin olla hetken yksin.”
“Oletko varma?” Zedel kysyi, vaikka tytön torjuva asento kertoi selvääkin selvemmin, ettei hänen seuraansa kaivattu enää, ainakaan toistaiseksi, ja raskain sydämin hän lähti takaisin kylään.

Kun Zedelin askeleet lakkasivat kuulumasta, Mariq meni joen varteen ja pudottautui polvilleen. Kuvajaisensa kautta hän seurasi yhden yksinäisen kyyneleen matkaa silmäkulmastaan alas poskelle, kunnes se viimein tipahti ja sai veden väreilemään.

“Miksi kaikki kääntyvät minua vastaan?” hän kysyi nyyhkäisten. “Ensin isäni ja nyt paras ystäväni. Mitä minä olen heille tehnyt?” Hän tunsi tönäisyn selässään ja kääntyi halaamaan lemmikkiään. Sille hän sanoi: “Sinä olet nyt ainoa ystäväni, Dwen, ja olen varma, että nyt kun isä tietää sinusta, hän aikoo tehdä kaikkensa saadakseen sinut hengiltä.” Mariqin kasvot jähmettyivät ja hänen vihreisiin silmiinsä syttyi päättäväinen kiilto, kun hän lohikäärmeen tukemana nousi äkkiä jaloilleen. “Mutta minähän en sitä salli”, hän vannoi ja nousi hetken mielijohteesta Dwenin selkään. “Mehän näytetään niille, eikö vain?” Hän kumartui lähemmäs lohikäärmeen korvia. “Mehän karataankin ihan oikeasti ja annetaan isälle todella ajattelemisen aihetta.”

Dwen tuntui vastaavan myöntävästi kimeällä äänellään ja Mariqin oli kiedottava kätensä tiukasti sen suomuiseen kaulaan, kun se alkoi liikutella siipiään ylös ja alas vauhdin pikkuhiljaa kiihtyessä, kunnes lopulta se ponkaisi maasta vauhtia ja nousi ilmaan.
Kun se jossain vaiheessa lakkasi kohoamasta ylöspäin, Mariq kohottautui hiukan ja katseli ympärilleen. Hän oli korkeammalla kuin koskaan ennen eläissään. Mahtava Narem oli vain kapea nauha hänen alapuolellaan ja sen verran tottumaton hän lentämiseen oli, ettei hänen tarvinnut katsella sitä kuin hetken ja hänen vatsaansa alkoi jo vääntää epämiellyttävästi. Niinpä hän päätti pitää katseensa taivaanrannassa, jonka laskeva aurinko oli värjännyt punaiseksi.

Kaukana edessäpäin kohoavien vuorten huiput loistivat myös punaisina, mutta idässä ne näyttivät violeteilta ja siitä Mariq tiesi Dwenin suuntaavaan lähes suoraan pohjoiseen. Hän ei kuitenkaan jaksanut miettiä sitä sen kauempaa ja ennen kuin huomasikaan, hän oli antanut väsymykselle vallan ja nukahtanut Dwenin siipien tasainen pauhu taustanaan.

Lähinnä tylsä. En jaksanu tota toista lukua lukua loppuun.

Kuvaukset on hyviä, tosin jotenki muottiin ahdettuja. Niistä puuttuu se kiinnostavuus ja kipinä. Juonta tossa ei pahemmin ollut, mut omasta mielestäni sekin löyty oli aika köykäistä. Lähinnä juuri tylsä. Missään vaiheessa ei heränny mielenkiinto lukea lisää, paljon, enemmän, lisää ect.

Henkilöt oli suoraan listasta valittuja, samat hahmot löytyy eri nimillä miljoonasta muusta tarinasta ja elokuvasta. Samoin toi "pakolla naimisiin" -juttu toi mieleen pikkutyttöjen kirjat (johtuen varmaan siitä, että itse 13v kirjotin samasta aiheesta fantasiatarinaa, täsmälleen samalla kaavalla ja vain vähän erinäkösellä tytöllä).

Tiedän tunteen, kun innostuu kertomaan aiheesta, joka kiinnostaa itseään esim. kuvailemaan kaikki mahdolliset vaatteet sen ja sen päällä. Tossa ei ole mitään pahaa, jos kirjottaa vain omaksi ilokseen, mut muiden lukijoiden silmissä se on todella tylsää ja turhaa. Ja itse ainakin henk. koht. menen täysin sekasin, että minkä väriset kengät nyt tollaki oli ja missä kohdassa naamaa sillä seuraavalla oli luomi.

3. UNI

Äkkiä hän avasi silmänsä ja huomasi makaavansa täysin tuntemattomassa huoneessa ja sängyssä, eikä Dweniä näkynyt missään. Hän kohottautui kyynärpäidensä varaan ja aikoi juuri huutaa lemmikkiään, kun oviaukkoon ilmestyi nainen öljylamppua kantaen. Tämä oli melko lyhyt ja pyöreä ja näytti ystävälliseltä, mutta Mariq oli todella huolissaan. “Missä Dwen on?” hän kysyi.

“Lohikäärmekö?” nainen kysyi kuiskaten ja tuli istumaan vuoteen laidalle. “Se on tarhassa, muiden kaltaistensa joukossa. Älä huolehdi, siitä pidetään kyllä hyvää huolta. Voit siis nukkua aivan rauhassa.”
Mariq ei kuitenkaan ollut vielä tyytyväinen vaan kysyi: “Missä minä olen?”

Hymyillen nainen levitti vapaan kätensä kuin paikkoja esitellen ja sanoi: “Tervetuloa matalaan majaani, Lohikäärmeenlumoajan majataloon. Olen sen johtaja Mires, mutta toimin myös keittäjänä, siivoojana ja vaikka minä. Tarvitsetko mitään juuri nyt?”
“En, kiitos”, Mariq vastasi ja paneutui taas makuulle. Äkkiä hänestä tuntui kuin hänen päänsä olisi ollut täynnä pumpulia ja siltä hän myös kuulosti puhuessaan. “Minä olen Mariq. Tulen Havenista.”

“Hei vaan, Mariq”, Miresin lempeä ääni sanoi ja Mariq tunsi höyhenpatjan liikahtavan naisen noustessa seisomaan. “Olisi hauska jutella uuden vieraani kanssa vaikka koko yö, mutta näytät siltä kuin saattaisit nukahtaa minä hetkenä hyvänsä, joten taidanpa jättää sinut yksin…”
Mires puhui aivan turhaan, sillä Mariq oli jo syvässä unessa.

Käytävässä oli pilkkopimeää ja hänen lävitseen kulki vilunväristys. Sydänriipus oli hänen kaulassaan, mutta jokin tukahdutti sen valon eikä hän nähnyt muuta kuin loputtoman rivin kaltereita käytävän molemmin puolin. Joka puolelta niiden takaa kuului surkeaa valitusta ja monet itkivät, mutta vaikka kuinka yritti, hän ei voinut millään erottaa, mitä kaltereiden takana oli.

"Keitä te olette?" hän kysyi lujalla, mutta lempeällä äänellä, toivoen ettei säikäyttäisi ketään. "Voinko auttaa teitä?"
Tuli aivan hiljaista. Niin hiljaista, että pieni kolahdus metallia vasten oli saada hänet hyppäämään ulos nahoistaan. Ääni tuli edestä päin ja hän jatkoi kiireesti kulkuaan siinä uskossa, että joku oli ymmärtänyt hänen sanansa ja että tämä yritti nyt vastata. Hän löysikin pian tavallista suuremman aukon kahden metallitangon välistä, polvistui jääkylmälle lattialle sen eteen ja ojensi oikean kätensä näkymättömiin.

"Tarttukaa käteeni, jos voitte", hän pyysi, mutta jo ennen kuin oli vaiennut, hän kuuli metallin laahautuvan kivilattiaa pitkin lähemmäs eikä aikaakaan kun hän jo tunsi käteensä tartuttavan. Kapeat, ryhmyiset sormet tunnustelivat hänen sormiaan hetken ennen kuin kietoutuivat ranteen ympärillä ja jäivät siihen.
"Herina fer", vanhan miehen käheä ja puhumisen taidon lähes unohtanut ääni sanoi hiljaa, mutta siitä huolimatta koko käytävä kohahti sen kuullessaan ja kaikkialta alkoi kuulua lähemmäs laahautuvaa ääntä.

Mariq liikuttui, kun kymmenet kädet kurottuivat tunnustelemaan hänen käsiään ja käsivarsiaan - jotkut ylettyivät jopa kasvoihin - aivan kuin hän olisi ollut maailman kallein aarre. "Keitä te olette?" hän kysyi taas ja puristi varovasti juuri poskelleen kiivennyttä kättä vapaalla kädellään. "Kuka teki teille tämän?"

Kukaan ei vastannut, mutta sormien ote hänen oikeasta kädestään tiukkeni äkkiä yllättävän lujaksi ja kämmen käännettiin ylöspäin. Sitten hän tunsi jonkin esineen tylsähkön reunan painuvan ihoaan vasten niin voimakkaasti että se viilsi haavan.
Hän huudahti järkyttyneenä ja yritti kiskoa itseään vapaaksi, mutta muutkin kädet lujittivat otteitaan ja pitivät häntä aloillaan kamalan viiltelyn jatkuessa. Hän alkoi kiljua.

Majatalonpitäjä Mires oli juuri asettumassa yöpuulle, kun yläkerran kahdesta ja ainoista tällä hetkellä käytössä olevista vierashuoneista alkoi kuulua vertahyytävää huutoa. Kauhistuneena hän veti aamutakkinsa ylleen ja sytytti lyhdyn uudestaan, jonka kanssa lähti sitten kiireesti katsomaan, mikä oli hätänä.

Hän asui portaiden takana olevassa huoneessa, aivan sen Havenista tulleen tytön alapuolella, mutta ennen kuin meni tämän luokse, hän kävi katsomassa poikaansa Rawienia, jonka huone oli Mariqin huoneen vieressä. Pojan huuto oli jo vaiennut tuskaiseksi valitukseksi, mutta tämä oli äärimmilleen jännittynyt, ja Mires ihmetteli millainen painajainen aiheutti tällaista. Hän yritti ravistella poikaa hereille ja samassa tämä avasi silmänsä ja karjaisi kuin haavoittunut eläin.

Mires istahti pojan viereen ja pyysi tätä kertomaan unestaan, mutta tämä ei tuntunut lainkaan kuuntelevan, valitti vain entistä enemmän ja piteli vasenta kättään kuin olisi loukannut sen. Hän koetti pojan otsaa. Se oli tulikuuma.
“Lana!” Mires kutsui yhtä kolmesta apulaisestaan ja muisti vasta sitten, että kello oli reilusti yli puolenyön ja että tytöt olivat luultavasti kotona nukkumassa. Hän ei kuitenkaan ehtinyt kauaa murehtia, kun Mariq lakkasi äkkiä huutamasta ja hän siirtyi tämän huoneeseen. Tyttö istui sängyllä suorana kuin heinäseiväs ja näytti siltä kuin olisi nähnyt aaveen.

Mires meni lähemmäs ja näki tytön painavan kättään lakanaa vasten. “Oletko kunnossa?” hän kysyi laskien lyhtynsä pienelle pöydälle sängyn viereen ja istahti tytön viereen. “Haluatko puhua siitä? Useimmiten puhuminen auttaa.”
Mariq siirsi katseensa hitaasti häneen, mutta pudisti päätään tarmokkaasti. “Ei minulla mitään hätää ole”, tyttö sanoi käheällä, pitkään kestäneen huudon rasittamalla äänellä. “Se oli vain painajainen.”

Mires epäili sitä ja tarttui tyttöä ranteesta katsoakseen tämän ilmeisen kipeää kättä. “Herranen aika!“ hän huudahti nähdessään punaiseksi värjäytyneen lakanan ja verta tihkuvan kämmenen. Samalla kun yritti tyrehdyttää vuotoa, hän kysyi järkyttyneenä: “Mistä tämä oikein tuli?”
“Unesta”, Mariq vastasi hiljaa. Tyttö oli sulkenut silmänsä kivusta eikä Mires voinut tätä siitä syyttää, haava oli todella ilkeännäköinen ja kulki koko kämmenen yli. Ja verta tuli lakkaamatta.

“Paina ranteestasi”, hän sanoi, tajuten viimein, ettei tästä ollut mitään apua. “Minä haen vettä ja siteitä, jotta voin puhdistaa haavan ja sitoa sen. Älä huoli, hoidan sen kyllä.” Sitten hän kiirehti käytävään lyhty mukanaan ja kurkisti Rawienin huoneeseen mennessään portaiden luo. Alakertaan päästyään hän oli saada sydänkohtauksen, kun majatalon ulko-ovi äkkiä lennähti auki ja kolme hahmoa syöksyi sisään.

“Mires-täti!”
Mires ei muistanut olleensa koskaan yhtä iloinen nähdessään kolmoset kuin nyt. “Luojan kiitos, että tulitte”, hän sanoi ja ojensi lyhtynsä yhdelle tytöistä, jonka hän kaikkien muiden kyläläisten ihmeeksi tunnisti Lanaksi, vaikka tytöt olivat kuin toistensa kopioita kullanvärisine hiuksineen ja suurine, sinisine silmineen. “Rawienilla on kuumetta ja yhdellä vieraallani todella paha haava kädessään. Voisitko sinä siis hakea niin paljon vettä kaivosta kuin suinkin jaksat kantaa?” Lana nyökkäsi innokkaana ja lähti heti takaisin ulos.

Mires kääntyi toiseksi vanhimman puoleen. “Lini, olisitko sinä niin kiltti ja hakisit kaapista muutaman puhtaan pyyhkeen ja lakanan? Kiitos. Ja Lene, sinä tulet mukaani Mariq-neidin luokse.” Välittämättä tytön marmatuksesta hän vei tämän yläkertaan.
Mariq makasi nyt ja yritti vähentää verenvuotoa pitämällä käsivarttaan ojennettuna suoraan ylöspäin. Kun Mires astui huoneeseen - yksin - tyttö sanoi: “Vuoto on melkein lakannut, mutta haavaan sattuu yhä.”

“No varmasti”, Mires sanoi myötätuntoisesti eikä viitsinyt välittää Lenen oikkuilusta. Luultavasti tämä oli hiipinyt taas Rawienin huoneeseen. “Kummallinen tuo sinun korusi”, hän sanoi kädellään viitaten, “kun tuolla tavalla hehkuu pimeässä.”
Mariq hymyili ja kosketti riipustaan. “Niin, sain sen kauan sitten äidiltäni.”
“Tietääkö hän, että olet täällä?”

Hymy sammui ja Mariqin silmiin tuli surumielisyyttä, mistä Mires arvasi tämän seuraavat sanat. “Äitini katosi sinä päivänä, kun antoi korun minulle. Asun nyt kahdestaan isäni kanssa. Hän on Havenin päällikkö.”
“Tietääkö hän?”
Mariq epäröi, mutta avasi juuri suunsa vastatakseen, kun Lene ryntäsi huoneeseen. “Rawienin kuume nousee!” tyttö ilmoitti silmät kauhusta levällään. “Hänen kätensä on ihan hirveän näköinen! Turvoksissa ja tulehtunut ja se vuotaa verta ja mätää ja - Voi, tulkaa itse katsomaan!”

“Missä Lana ja Lini viipyvät?” Mires kysyi, mutta samassa kuuluivat näiden askeleet portaista. Hän meni auttamaan Liniä raskaiden ja täpötäysien saavien kanssa ja komensi kaikki kolmoset Rawienia hoitamaan. Kun hän oli menossa taas katsomaan Mariqia, hän törmäsikin tähän jo käytävässä.
“Ehkä minä voin auttaa häntä, Mires”, tyttö sanoi ja hän nyökkäsi hetken epäröityään, sillä jokin sanoi hänelle, että nuorten haavoilla oli jokin yhteys. Hän vei Mariqin Rawienin luo ja vetäytyi kauemmas. Hän komensi kolmosetkin syrjemmälle, kun Mariq istuutui kuumeisen pojan vasemmalle puolelle.

Mariq oli väsynyt ja yhä järkyttynyt unestaan, mutta hän tiesi, mitä hänen oli tehtävä. Hän tunsi kipua kämmenessään, mutta se ei ollut tavallista kipua. Se tuntui paljon syvemmällä ja sitä pahensi jokin muu asia, jota hän ei nyt jaksanut miettiä. Hän tarttui Rawienin haavoittuneeseen käteen.
Hän sulki silmänsä kivusta ja inhosta, kun rosoiset haavat painuivat vastakkain. Veri sekoittui vereen ja ihonriekaleet kietoutuivat yhteen ja Mariq pelkäsi haavansa syventyvän. Mutta sitten kävikin päinvastoin. Aluksi hän tunsi vain kätensä lämpiävän, kunnes lämpö levisi kaikkialle ja vei kivun mennessään. Pahoinvointikin hävisi ja hetken kuluttua hän tunsi, kuinka haavat alkoivat pikkuhiljaa arpeutua. Rawienin käden turvotus laski ja tulehdus parani, iho umpeutui ja verenvuoto lakkasi.

Mariq ei osannut sanoa, kauanko se kesti, mutta sen jälkeen hänestä tuntui kuin olisi jäänyt hevosvaljakon alle. Hän irrotti Rawienin käden varovasti omastaan ja nousi seisomaan. “Noin, nyt se on tehty.” Hän yritti poistua huoneesta, muttei ehtinyt ottaa askeltakaan kun väsymys sai hänet horjahtamaan. Mires kietoi käsivartensa hänen hartioidensa ympärille ja tämän tukemana hän palasi omaan sänkyynsä. Lakanat oli ilmeisesti vaihdettu parantamisen aikana, mutta Mariq ei jaksanut edes kiittää ennen kuin oli jo nukahtanut.

Hei!

Minä olen fantasian ystävä ja heti piti lukea kaikki kolme lukua. Minä taasen olen sellainen, että pidän hitaasta jännityksestä, siksi olisinkin toivonut lukujen olevan hieman pitempiä. Mutta ehkä näin saadaan isomman yleisön kiinnostus. minusta siis toinen luku ei todellakaan ollut tylsä, mutta siinä jäi askarruttamaan, miksi Mariq liukui mäkeä ja mistä mäki ilmestyi? Ehkä myöhemmin tulee julki, miksi juuri Mariqin kohtalo oli löytää kaunis muna kivitemppelistä. Niin tärkeää munaa olisi voinut kuvailla tarkemmin, jos lohikäärme on ratkaiseva hahmo. Luolaakin olisi voinut kaiketi kuvailla hiukan tarkemmin.

Minulla ainakin selkeistä kuvauksista alkoi mielikuvitus kehittämään päässäni elokuvaa. Olenhan suunnitellut tekeväni joskus kokoillan animaatioelokuvan, kas aiheena fantasia.

Minusta sinun pitäisi hiukan vielä hioa noita kappaleita, jotkin niistä töksähtävät kesken. Jää kaipaaman vielä jotain pientä. Itse en ole kirjailija tai mitään sinne päinkään, mutta tiedän mistä pidän. Ja minusta tarinaisi on loistava. Lisää vain omaperäisyyttä.
Jään innolla odottelemaan neljättä lukua ja seuraavaa ja seuraavaa. Tämä on oikeastaan jännää, kun on aloitteleva kirjailija, enkä silloin tunne hänen tyyliään. Silloin ennelta-arvaamattomuus hälvenee ja pystyy keskittymään itse tarinaan. Pidä jännitys yllä.

Minusta sinun pitäisi luke Benderin lohikäärmeet -kirjasarja. Siinä on kuvattuna lohikäärmeratsastajia ja heidän elämäänsä uudella planeetalla sokkeloisissa kalliopesissä. Näin voisit ehkä ehkäistä heihin liittyvää samankaltaisuutta. Tietysti jos kirjan luku sekoittaa omaa luomistyötäsi jätä ihmeessä väliin.

Muista, että nämä kaikki ovat vain ehdotuksia. Olet tehnyt hyvän alun, jatka saman malliin.

4. AUTTAMISEN HINTA

Aurinko oli kivunnut jo melkein korkeimmalle kohdalleen, kun Mariq viimein heräsi. Hän ei ihan heti muistanut, missä oli, mutta lievä särky oikeassa kädessä sai hänet räväyttämään silmät auki ja ponkaisemaan istualleen.

“Ei hätää, Mariq. Kaikki on hyvin.” Mires istui vuoteen vieressä ja hymyili. “Olet yhä Devenin kylässä, Lohikäärmeenlumoajan majatalossa, Dwen voi hyvin ja Rawien nukkuu rauhallisesti. Yritin kiittää sinua jo yöllä, mutta taisit olla väsyneempi kuin luulinkaan.”

“Onko Rawien siis kunnossa nyt?“ Mariq halusi varmistaa.
“Hän ei ole vielä herännyt, mutta luulenpa että on”, Mires vastasi. “Kiitos sinun. Mutta miten sinä voit? Koskeeko käteesi vielä? Onko nälkä?” Heti kun Mires oli kysymyksensä esittänyt, kuului Mariqin vatsasta äänekäs urahdus ja nolosti hymyillen hän kertoi syöneensä viimeksi eilisaamuna, minkä kuullessaan Mires järkyttyi sydänjuuriaan myöten.

“Lene!” nainen kutsui ja nuorin apulainen saapui salamana paikalle. “Tuo Mariq-neidille muutama niitä aamulla paistamiani sämpylöitä ja keitä pari kananmunaa ja viipaloi vähän kinkkua ja juustoa ja hae puutarhasta jokunen appelsiini ja purista niistä mehua ja -”

“Hei, odottakaa nyt vähän”, Mariq keskeytti äkkiä ja hämmentyi joutuessaan kahden tummansinisen silmäparin tuijotuksen kohteeksi. “Tarkoitan”, hän änkytti, “ei teidän tarvitse -”
“Totta kai tarvitsee”, Mires sanoi ykskantaan ja kääntyi taas Lenen puoleen, mutta Mariq alkoi puhua ennen kuin nainen ehti aloittaa uudestaan. “Mieluummin tulen itse alas syömään.”

Mires katseli häntä kauan aikaa sanaakaan sanomatta, kuin hänen voimiaan punniten, ja nousi lopulta seisomaan. “No, enhän minä tietenkään voi sinua estää, jos todella uskot jaksavasi…”
“Jaksan minä”, Mariq vakuutti.
“…mutta tiedäthän että voit muuttaa mielesi koska tahansa. Kutsut vain minua niin tulen heti.” Mariq uskoi sen ja nyökkäsi, minkä jälkeen Mires poistui Leneä edellään komennellen. “Tee kaikki se, mitä käskin ja jos näet Liniä, käske hänet - Ai, siinähän hän onkin! Menetkös Mariq-neidin huoneeseen, kultaseni?”

Lini tuli ja tervehti Mariqia ystävällisesti hymyillen. “Miten neiti voi?”
“Pyydän, sinuttele minua toki”, Mariq vastasi hymyyn ja nousi ylös vuoteesta. “Ja voin ihan hyvin, kiitos kysymästä.” Lini nyökkäsi ja käänsi hänelle selkänsä alkaen tottuneesti sijata vuodetta. Äkillisen uteliaisuuden vallassa Mariq kysyi: “Onko Mires teidän äitinne?”
“Voi, ei toki”, Lini kiisti heti, ikään kuin ajatus olisi ollut aivan mieletön. “Hän on isämme sisko eli…” Tyttö vaikeni miettiäkseen ja Mariq melkein kuuli ratasten natisevan tämän otsatukan takana.
“Täti?” hän ehdotti ja Linin kasvot kirkastuivat heti.

“Aivan! Niin se oli! Täti hän on, kyllä.” Lini hymyili itseensä tyytyväisenä ja jatkoi töitään ennen kuin äkkiä kysyi: “Eikö Rawien ole sinustakin komea?” Mariq ällistyi sen verran, ettei saanut vastattua, mitä aiheesta innostunut Lini ei tuntunut edes huomaavan jatkaessaan: “Minusta hän on hurjan komea! Niin tumma ja vahva. Ja kohteliaskin vielä!” Sitten tyttö masentui. “Mutta Mires-täti käski jättää hänet rauhaan, kun hän eräänä päivänä joitain vuosia sitten - minä en ole niin hyvä laskennossa kuin Lana, joka osaisi varmasti kertoa tarkemmin, kauanko siitä on kun Rawien saapui, mutta on hän ollut täällä jo useamman vuoden. Niin, hän oli jäänyt orvoksi ja - Muistinko muuten mainita, että minä olen meistä sisaruksista keskimmäinen? Lana syntyi viisitoista minuuttia ennen minua ja Lene viisitoista minuuttia minun jälkeeni. Synnytys kesti kuitenkin viisi tuntia, mitä minä en ymmärrä alkuunkaan, mutta Mires-täti sanoi kerran niin ja hän on aina oikeassa. Kysyin asiaa äidiltänikin, mutta hän alkoi vaikeroida kuin olisi ollut sairas tai jotain eikä suostunut sanomaan sanaakaan. Mistäköhän sekin johtui? Mutta mitä minä olinkaan sanomassa? Ai niin, Rawien siis tuli tänne ja -”

Mariq oli kuunnellut Linin nopeaa ja sekavaa pölpötystä vain puolella korvalla istahdettuaan pienelle puujakkaralle ikkunan edessä ja alkaessaan ihastella siitä avautuvaa metsämaisemaa, mutta kun tyttö nyt yhtäkkiä vaikeni, muutos oli niin huomattava, että Mariq katsoi tätä hämmästyneenä. “Mikä hätänä, Lini?” hän kysyi, mutta katui sitä saman tien. Hän ei halunnut rohkaista tyttöä puhumaan lisää.

Lini ei kuitenkaan vastannut, mikä oli Mariqille taas uusi yllätys, kunnes tyttö hihkaisikin äkkiä ilosta ja syöksyi ulos huoneesta. “Lana! Lene!” Lini kiljui alakertaan. “Rawien on herännyt!”
Syvemmältä majatalosta kuului heti samanlaisia huutoja ja Mariq ei voinut olla nauramatta, kun kahdet jalat tömistelivät portaat ylös ja Linin perässä viereiseen huoneeseen.

“Hei Rawien!” tytöt tervehtivät kuorossa.
“Hei tytöt”, vastasi syvä nuoren miehen väsynyt ääni, josta kuului hymy. “Mistä moinen innokkuus?”
“Ei mistään…”
“Olimme vain niin huolissamme…”
“…kun huusit sillä tavalla.”
“Huusinko minä?” Mariq kuuli Rawienin kysyvän.
“Huusit sinä…”
“…oikein lujaa…”
“…keskellä yötä.”
Huoneessa vallitsi hetken hiljaisuus kunnes kolmoset alkoivat kaikki yhtaikaa kysellä Rawienin vointia ja mahdollisia tarpeita. Mariq poistui huoneestaan ja törmäsi käytävässä yhteen tytöistä. “Hän on niin ihana!” tämä kuiskasi ja kipitti portaat alas pyöreät kasvot onnesta hehkuen. Mariq hymyili huvittuneena ja seurasi perässä.

Alakerrassa hän huomasi majatalon olevan aivan samanlainen kuin se yksi ja ainoa Havenissa. Marethan maja oli tätä reilusti pienempi, mutta yleisilme oli sama. Koko alakerta oli vain suuri sali, jonka joka nurkassa ja seinien vierustoilla oli kauniskuvioisilla liinoilla peitettyjä kuudenistuttavia pöytiä ja jonka keskellä vielä muutamien pienempien, pyöreiden pöytien jono.

Yhdessä niistä istui parhaillaan kaksi miestä. Toinen oli lihava ja kalju, tällä oli pyöreät ja miellyttävät kasvot, paksut viikset ja pienten silmien kulmissa naururyppyjä. Mies muistutti Miresiä niin paljon, että Mariq arvasi heti katselevansa kolmosten “ylpeää” isää. Toinen näytti vähintään parisataa vuotta vanhalta. Kasvot olivat luisevat ja kalpea iho lähes läpinäkyvä, pitkät ja suorat hiukset lumenvalkeat, jollaisia Mariq ei ollut aiemmin nähnyt, ja silmät jäänsiniset. Tämä istui arvokkaana ja suoraselkäisenä puujakkarallaan, Miresin veli taas nojaili rennosti pöytään ja nousi heti hänet nähdessään.

“Tervetuloa Deveniin, Mariq”, mies sanoi hymyillen ja puristi hänen kättään. “Olen Baregan, kylänjohtaja, mutta kaikki kutsuvat minua Eganiksi. Olen koko päivän halunnut puhua kanssasi, mutta sisareni olisi heittänyt minut ulos, jos olisin edes yrittänyt.”
Miehen toverillisuus sai Mariqin rentoutumaan ja hän naurahti. “Siihen en osaa sanoa mitään, mutta Mires tosiaan on kuin mikäkin kanaemo.”

Egankin nauroi ja kääntyi sitten seisomaan nousseen seuralaisensa puoleen. “Tässä hän nyt sitten on, Margon.”
Valkotukkainen mies olikin nainen, Mariq hämmästeli. Ei tämä siltä kyllä yhtään näyttänyt harmaanvalkoisessa, maahan asti ulottuvassa kaavussaan. Tämä oli niin pitkäkin, häntä melkein päätä pitempi, mitä hän ei olisi ikinä kenestäkään naisesta uskonut. Hän tervehti tätä kohteliaasti, sillä jotenkin hän aavisti, että naisen edessä kumartaisivat vuoretkin jos voisivat.

Margon ei sanonut mitään eikä mikään muu kuin tämän läpitunkeva tuijotus osoittanut Mariqille, että hänet oli ylipäänsä huomattu. Yllättäen nainen kuitenkin kohotti laihaa kättään ja kosketti hänen kasvojaan kahdella pitkällä sormellaan. Nainen painoi hetken ajaksi silmänsä kiinni, mutta aukaisi ne melkein heti uudestaan. “Herina fer”, hän enemmänkin totesi kuin sanoi omituisen matalalla ja käheällä äänellä.

Mariq hätkähti kun viimeöisen unen tapahtumat palasivat mieleen. Hän katsoi oikeaa kättään. Siihen oli jäänyt sydämenmuotoinen, vaalea jälki, joka näytti siltä kuin se olisi ollut siinä aina, ihon alla kuin syntymämerkki. Hän kohotti päätään ja hämmästyi nähdessään Margonin hymyilevän tyytyväisenä.
“Kuka te olette?” hän kysyi, muttei ehtinyt saada vastausta, kun portaista alkoi kuulua iloista sirkutusta ja Rawienin naureskelua ja huoneen perällä aukesi ovi ja sieltä ulos astuivat Mires ja yksi kolmosista täysiä tarjottimia kantaen.

Tukeva majatalonpitäjä hymyili hänelle, mutta synkkeni katsoessaan veljeään. “Baregan”, nainen tuiskahti, “et kai sinä hoputtanut Mariqia tulemaan alas?”
“Enhän minä nyt sellaista tekisi.” Egan ei näyttänyt olevan millänsäkään sisarensa äänensävystä, saati sitten tämän murhanhimoisesta katseesta, hymyili vain koko kasvoillaan. “Enhän haluaisi joutua karkotetuksi omasta kylästäni.”

Miresin ilme ei muuttunut ja hän aikoi ilmeisesti sanoa vielä jotain, mutta Rawienin saapuminen vei hänen ajatuksensa muualle. “Rawien”, nainen sanoi huojentuneena, laski tarjottimensa lähimmälle pöydälle ja riensi halaamaan poikaa, joka oli häntä päätä ja hartioita pitempi. “Oletko kunnossa, poikani?”
Rawien vastasi halaukseen ja sanoi hiljaa: “Olen minä, Mires. Ainakin nyt.”

Mariq ei voinut estää itseään liikuttumasta. Samalla hän kolmosten puheiden innoittamana tarkkaili Rawienia salaa. Lyhyet, lähes mustat hiukset, selvästi erottuvat poskipäät, kulmikas leuka ja pitkien ripsien ympäröimät, tummat silmät antoivat todella dynaamisen vaikutelman, mutta että komea? No jaa, ehkä yksinkertaisen tyttökolmikon mielestä.
“Mariq?”

Mariq katsoi poikaa hymyillen, kun tämä tuli hänen luokseen. “Niin?“
“Mires kertoi sinun pelastaneen minut viime yönä.”
Mariqin heilautti kättään vähättelevästi. “Mires liioittelee. Minähän vain autoin pikkuisen.”
“Enpä usko”, sanoi valkotukkainen Margon yllättäen hänen takanaan ja Mariq pyörähti ympäri. Nainen oli hyvin vakava jatkaessaan: “Ilman sinua Rawien olisi luultavasti kuollut.”
Mariq kuuli vain etäisesti kolmosten haukkovan henkeään kääntyessään takaisin pojan puoleen. He tuijottivat toisiaan silmiin - pituuseroa oli vain vajaa tuuma - ja sitten Mariq hymyili taas. “Autoin siis pikkuisen enemmän kuin pikkuisen, vai mitä?” hän sanoi rikkoakseen hiljaisuuden.
Rawien virnisti. “Niinpä taisit tehdä.”

Samassa alkoi kuulua huutoa majatalon ulkopuolelta. “…et voi mennä sinne! Majatalo on tänään kiinni!”
“Missä hän sitten on?”
Mariq huudahti epäuskoisesti ja lähti ulko-ovelle.
“Kerroinhan jo, etten tiedä, ketä sinä -”
“Mariq!”

Mariq astui ulos ja oli pakahtua ilosta nähdessään rakkaan ystävänsä vain muutaman jalan päässä. “Zedel”, hän sanoi kykenemättä liikahtamaankaan.
Poika pyörähti ympäri ja suuttumuksesta punehtuneet kasvot kirkastuivat välittömästi. “Mariq”, Zedel huudahti ja tuli hänen luokseen. He halasivat toisiaan lujasti ja poika sanoi: “Minä pelkäsin sinun kadonneen kokonaan.”

Mariq nauroi ja itki samaan aikaan. Hän sanoi: “En ikinä, Zedel, en ikinä.” Sitten hän vetäytyi kauemmas ja katseli ystäväänsä tarkasti, varmistaakseen että tämä todella oli siinä. Pojan sinisissä silmissä oli jälleennäkemisen ilon alla syvää huolta, joka oli luonut myös tummat varjot niiden alle. Zedelin nenä ja posket loistivat punaisina ja siitä Mariq saikin aiheen kysyä: “Miten pääsit tänne?”

Zedel kertoi lyhyesti, miten hän oli eilisiltana nähnyt Dwenin lentävän tiehensä. Yksi hänen sisaruksistaan oli kuitenkin jo nähnyt hänen tulevan eikä hän niin ollen ollut voinut lähteä perään vielä silloin. Hän oli sitten mennyt kotiin ihan normaalisti, valmistanut vaatimattoman illallisen ja ehkä nukkunutkin pari tuntia ennen kuin oli hiipinyt ulos satuloimaan Dreban. “Sillä minä sitten ratsastin loppuyön aina tähän hetkeen asti ja minusta tuntuu, että jos se ei ole kuollut niin ainakin tajuton”, Zedel lopetti.

Mariq vakavoitui heti. Dreba oli Zedelin perheen ainoa hevonen ja heille elintärkeä. “Missä se on, Zedel? Vie minut sen luo.” Mitään kysymättä poika tarttui hänen käteensä ja lähti kuljettamaan häntä pitkin kylää.

Deven oli Havenia huomattavasti suurempi. Kaikki talot olivat kaksi- tai kolmekerroksisia, Mariq näki joitain nelikerroksisiakin, ja niiden edustalla kasvoi aina mitä kauniimpia kukkia ja puita, mikä oli todellinen vastakohta havenilaisten koruttomille, puolikuun muotoisille kivitaloille, joiden edessä ei ollut muuta kuin hyvin hoidettu nurmikko. Harvoin edes sitäkään.

Päästessään suurin piirtein kylän keskipisteeseen, he joutuivat ohittamaan vartiotornin, joka oli Havenin tornia ainakin kaksi kertaa korkeampi. Äkkiä Mariq tunsi itsensä hyvin, hyvin pieneksi ja lakkasi vertailemasta kyliä keskenään. Mutta samassa hän näki syyn Devenin suuruuteen.

Aivan kylänmuurin vieressä, lähellä porttia, oli lohikäärmetarha. Tallin tapainen rakennus oli paljon suurempi kuin tavallinen hevostalli ja sen takana muurissa oli kymmenen askeleen levyinen aukko, josta kylän ulkopuolelle työntyi jonkinlainen laituri, josta juuri nytkin ponkaisi ilmaan mustanvärinen lohikäärme, tulipunainen harja hulmuten.
Mariq henkäisi ihastuksesta ja katsoi Zedeliin silmät loistaen. “Olisitko sinä ikinä voinut kuvitellakaan mitään tällaista?”
“En.” Sitten Zedel virnisti ja sanoi: “Täällä Dwen tuskin herättäisi minkäänlaista huomiota.”

Kuullessaan lemmikkinsä nimen Mariqille tuli hirveä kiire päästä näkemään, että sillä oli kaikki hyvin. Mutta juuri silloin he saapuivat avoimille porteille ja hän näki Dreban makaavan kyljellään vähän matkan päässä kylän ulkopuolella. Hän irrottautui Zedelin otteesta ja kiiruhti harmaatäpläisen tamman luokse. Hevosen viereen polvistuen hän tunnusteli sitä varovasti ennen kuin painoi kätensä sen lämmintä kylkeä vasten.

“Mariq”, perässä tullut Zedel sanoi ihmetellen, “mitä sinä teet? Eikö meidän pitäisi hakea apua tai jotain?”
“Ei ole aikaa”, Mariq sanoi silmät kiinni. “Sitä paitsi”, hän jatkoi hyvin syvään hengähtäen, “minusta tuntuu, että tämä voi onnistuakin.”
“Mikä?” Zedel kysyi, mutta ymmärsi sitten olla puhumatta enempää, kun Mariq ei vastannut. Ihmeissään ja hiukan huolestuneenakin parhaasta ystävästään hän istahti vähän taemmas ja oikoi koko päivän kestäneen ratsastuksen jäykistämiä jäseniään.

Hän oli pelästynyt toden teolla, kun Mariq ei ollut palannut aamuun mennessä, vaikkei se ollutkaan ensimmäinen kerta kun tyttö oli ollut teillä tietymättömillä, mutta yleensä Zedel oli ollut mukana ja he olivat kestäneet vanhempien nuhteet yhdessä. Ja karanneet taas seuraavana päivänä yhtä pitkäksi aikaa, Zedel muisteli hymyillen, mutta vakavoitui ajatellessaan päivää, jolloin Mariq oli löytänyt Dwenin. Sinä päivänä kaikki oli muuttunut: Hän oli saanut kilpailijan.

Vaikka Zedel tiesi olevansa kamalan lapsellinen ollessaan mustasukkainen lohikäärmeelle, hän ei voinut sille mitään. Mariq oli hänen ainoa hyvä ystävänsä, sillä perheen elättäminen piti hänet aina niin kiireisenä, varsinkin isän kuoleman ja vanhimman veljen sairastumisen jälkeen. Hänen ja kahden muun veljen tuli työskennellä pelloilla päivittäin ja hankkia kaikki tarvittava, kun äiti piti kodin kunnossa ja hoiti viittä tytärtään, joista kaksi vanhinta pystyivät jo auttamaan hieman. Ei Zedel suinkaan valittanut, mutta isän menettäminen oli ollut kova isku ja hän pelkäsi veljenkin kuolevan pian eikä hän halunnut menettää vielä Mariqiakin.

Dreban äkillinen hirnahdus havahdutti hänet ajatuksistaan ja hämmästyksestä sanattomana hän katseli kuinka tamma pienestä ja melkoisen pulleasta koostaan huolimatta kömpi hyvin notkeasti jaloilleen ja tuli hänen luokseen. Hän nousi ylös ja taputti hämillään hevosen silkinpehmeää turpaa, jolloin se tuhahti pehmeästi. Zedel tarttui sen riimuihin ja talutti sen Mariqin luo.

Tämä oli yhä polvillaan ja näytti todella väsyneeltä. Siitä huolimatta tämä hymyili hänelle ja sanoi: “Onnistuihan se.” Sitten tytön silmät heittivät kuperkeikan ja tämä pyörtyi.
Zedel huudahti ja nosti kevyen tytön helposti syliinsä. Säikähdyksestä suunniltaan ja Dreban tyystin unohtaen hän lähti kantamaan Mariqia takaisin majatalon suuntaan, yrittäen muistaa, missä se oli sijainnut tässä suunnattomassa kylässä.

Äkkiä hän näki jonkun pojan juoksevan kohti, Mariqia kutsuen. “Mitä sinä oikein teit hänelle?” poika tivasi häntä mulkoillen. Tämä tarttui Mariqin velttoon käteen, piteli sitä tiukasti ja äkkiä tyttö säpsähti hereille.
“Zedel?” Mariq sanoi kysyvästi katsoen häntä ihmeissään ennen kuin käänsi katseensa vieraaseen poikaan. “Rawien? Mitä sinä siinä teet?” Mariq katsoi taas häneen ja tulistui. “Laske minut alas, Zedel! Laske minut heti!”
Hän epäröi vain hetken ennen kuin totteli. Hän alkoi selittää: “Sinä pyörryit, Mariq. Olit kai liian kauan auringossa ja -”
“Voin ihan hyvin”, Mariq väitti kiukkuisesti ja jätti hämmentyneet pojat taakseen marssiessaan pois paikalta.

Tältä siis tuntuu, kun on faneja? :D Hihii! No ei, ei nouse neste päähän, vannon sen.
Mutta on silti ihana tietää, että jotkut todellakin kiinnostuivat tarinastani ja odottavat minun jatkavan sitä. Olen itsekin todella pahoillani tästä takaiskusta, mutta ehkä joku päivä saan taas uuden inspiraation ja ennen kuin huomaankaan, tarina lähenee loppuaan. Sitä odotellessa hyvää jatkoa teillekin.