Laitan tänne pätkän eräästä kirjoituksestani.. Kaikki rakentava kommentti ja kritiikki otetaan ilolla vastaan! :)
- - -
Ja yhä aika vain kului, päivät menivät, yöt saapuivat. Elämä Palinien pienessä kotoisassa talossa jatkui muutoin normaalina, mutta Felistä oli alkanut melkein luvattoman paljon kiinnostamaan mitä veli teki metsissä kaiket illat. Hän halusi ottaa siitä selvää. Sitten eräänä iltana, kun maisemä hämärtyi niin että pihalla tuskin eteensä näki, hän istua kökötti pihan omenapuussa hievahtamatta, keltaiset silmät pimeässä kiiluen, odottaen. Lähtisikö Canis tänä iltana metsään? Taatusti lähtisi, Felis vastasi itsekseen mielessään esitettyyn kysymykseen. Tuo oli jo monena peräkkäisenä iltana viihtynyt metsässä, olipa pari yötä mennyt niin ettei tuo ollut tullut kotiin kuin vasta aamun jo selvästi valjetessa, kun taas normaalisti veli tuli yön hämärillä tunneilla, varjoakin hiljempaa tuo kömpi sänkyynsä, vaan silti Felis huomasi tuon. Hän näki ja kuuli kaiken. Hän metsästi varjoja ollen itsekin sellainen halutessaan. Tänä iltana hänen varsinkin täytyi olla sellainen, liikkua ketterästi ja hiljaa varjon lailla.
Sitten hän näki liikettä pihamaalla. Vaaleat hiukset takana löysällä pampulalla, mutta silti ne heilahtelivat pitkinä pojan takana kun tuo juoksi nopein, hiljaisin askelin puutarhan poikki. Keltaiset silmät välähtivät, mutta toinen ei huomannut niitä vaikka metsänreunassa kääntyi vielä vilkaisemaan hermostuneena olkansa yli. Canis suuntasi askeleensa metsään ja pimeiden puiden välissä pyrähti nopeampaan juoksuun. Hänellä oli epätavallisen levoton olo. Aivan kuin joku tuijottaisi häntä koko ajan, valmiina iskemään. Sellaista pimeässä metsässä yleensä oli kun yksin taivalsi, mutta yleensä hän tunsi oudon, villin rauhan laskeutuvan sydämeensä kun pääsi tänne. Pimeään, kuunvalon tavoittamattomiin, missä luonto hengitti tasaisesti nukkuessaan, missä häntä valvoivat pöllöt, hänen tietään varjellen. Metsä oli hänelle hänen kotinsa, jossa päivisin oksien läpi siivilöityi kaunis auringonvalo, ja öisin varjot leikkivät puiden pinnoilla, tehden kaikesta vaarallisempaa. Mutta jos vain luotti luontoon, se ei tehnyt pahaa. Se oli ystävä. Valvova isä ja tuudittava äiti, joiden hellään huomaan saattoi kömpiä nukkumaan on muualla kaikki tuntui pahalta. Mutta nyt sitä rauhaa ei ollut.
Felis seurasi isoveljeään, joka kipitti todella nopeaa tuolla metsässä, kuin säikähtänyt jänis. Pian hän hukkasi tuon keltaisista silmistään. Mielessään kiroten mustahiuksinen poika tajusi olevansa yksin pimeässä metsässä, kenties aika syvälläkin. Mihin hän katsoikaan, näkyi vain pimeää. Kotipihaa ei mustien puiden lomasta vilahtanut lainkaan. Oliko hän tosiaan tullut näin syvälle metsään? Poika ei ollut huomannut sitä lainkaan.. Hän painui kasaan kuin eksynyt kissanpentu. Teki mieli maukua pelokkaana, mutta se voisi tuoda paikalle petoja. Hän kuunteli vaistojaan - ja kiipesi puuhun. Sieltä häntä ei tavoitettaisi. Felis käpertyi oksalle, tiukasti kädet vanhan männyn ympärillä, ja sulki silmänsä, mutta se ei tuonut paljon helpotusta pimeään. Yhä hän kuuli pöllön huhuilun. Hän kuuli siiveniskut, ilman lehähdyksen naamallaan kun korppi lensi rääkäisten aivan vierestä. Ja Felis ei avannut silmiään, tärisi vain pelosta ja kylmästä, yksin tuolla ylhäällä puussa. Koko yöhön hän ei avannut silmiään, muttei myöskään nukkunut. Hän kuuli petojen askeleet alhaalla. Suden läähätyksen.
Yö oli ikuisuus, aamu ei koittanut koskaan.
- - -
Ja yhä aika vain kului, päivät menivät, yöt saapuivat. Elämä Palinien pienessä kotoisassa talossa jatkui muutoin normaalina, mutta Felistä oli alkanut melkein luvattoman paljon kiinnostamaan mitä veli teki metsissä kaiket illat. Hän halusi ottaa siitä selvää. Sitten eräänä iltana, kun maisemä hämärtyi niin että pihalla tuskin eteensä näki, hän istua kökötti pihan omenapuussa hievahtamatta, keltaiset silmät pimeässä kiiluen, odottaen. Lähtisikö Canis tänä iltana metsään? Taatusti lähtisi, Felis vastasi itsekseen mielessään esitettyyn kysymykseen. Tuo oli jo monena peräkkäisenä iltana viihtynyt metsässä, olipa pari yötä mennyt niin ettei tuo ollut tullut kotiin kuin vasta aamun jo selvästi valjetessa, kun taas normaalisti veli tuli yön hämärillä tunneilla, varjoakin hiljempaa tuo kömpi sänkyynsä, vaan silti Felis huomasi tuon. Hän näki ja kuuli kaiken. Hän metsästi varjoja ollen itsekin sellainen halutessaan. Tänä iltana hänen varsinkin täytyi olla sellainen, liikkua ketterästi ja hiljaa varjon lailla.
Sitten hän näki liikettä pihamaalla. Vaaleat hiukset takana löysällä pampulalla, mutta silti ne heilahtelivat pitkinä pojan takana kun tuo juoksi nopein, hiljaisin askelin puutarhan poikki. Keltaiset silmät välähtivät, mutta toinen ei huomannut niitä vaikka metsänreunassa kääntyi vielä vilkaisemaan hermostuneena olkansa yli. Canis suuntasi askeleensa metsään ja pimeiden puiden välissä pyrähti nopeampaan juoksuun. Hänellä oli epätavallisen levoton olo. Aivan kuin joku tuijottaisi häntä koko ajan, valmiina iskemään. Sellaista pimeässä metsässä yleensä oli kun yksin taivalsi, mutta yleensä hän tunsi oudon, villin rauhan laskeutuvan sydämeensä kun pääsi tänne. Pimeään, kuunvalon tavoittamattomiin, missä luonto hengitti tasaisesti nukkuessaan, missä häntä valvoivat pöllöt, hänen tietään varjellen. Metsä oli hänelle hänen kotinsa, jossa päivisin oksien läpi siivilöityi kaunis auringonvalo, ja öisin varjot leikkivät puiden pinnoilla, tehden kaikesta vaarallisempaa. Mutta jos vain luotti luontoon, se ei tehnyt pahaa. Se oli ystävä. Valvova isä ja tuudittava äiti, joiden hellään huomaan saattoi kömpiä nukkumaan on muualla kaikki tuntui pahalta. Mutta nyt sitä rauhaa ei ollut.
Felis seurasi isoveljeään, joka kipitti todella nopeaa tuolla metsässä, kuin säikähtänyt jänis. Pian hän hukkasi tuon keltaisista silmistään. Mielessään kiroten mustahiuksinen poika tajusi olevansa yksin pimeässä metsässä, kenties aika syvälläkin. Mihin hän katsoikaan, näkyi vain pimeää. Kotipihaa ei mustien puiden lomasta vilahtanut lainkaan. Oliko hän tosiaan tullut näin syvälle metsään? Poika ei ollut huomannut sitä lainkaan.. Hän painui kasaan kuin eksynyt kissanpentu. Teki mieli maukua pelokkaana, mutta se voisi tuoda paikalle petoja. Hän kuunteli vaistojaan - ja kiipesi puuhun. Sieltä häntä ei tavoitettaisi. Felis käpertyi oksalle, tiukasti kädet vanhan männyn ympärillä, ja sulki silmänsä, mutta se ei tuonut paljon helpotusta pimeään. Yhä hän kuuli pöllön huhuilun. Hän kuuli siiveniskut, ilman lehähdyksen naamallaan kun korppi lensi rääkäisten aivan vierestä. Ja Felis ei avannut silmiään, tärisi vain pelosta ja kylmästä, yksin tuolla ylhäällä puussa. Koko yöhön hän ei avannut silmiään, muttei myöskään nukkunut. Hän kuuli petojen askeleet alhaalla. Suden läähätyksen.
Yö oli ikuisuus, aamu ei koittanut koskaan.
Vastaukset 6
Vanhimmat
iha vitu paska.
Jännittävä tunnelma. Hahmon luonne ei ole selkeä. Hieman liikaa selitellään asioita ja tarinallinen odotus uupuu. Kielessä on rytmittelyä, mikä on kivaa.
Oletko kauankin harrastanut kirjoittamista?
kirvotit väsyneet naurun röhähdyksen mulle!
14-vuotias, niin teksti on hyvää ja siitä näkee, että tiettyjä proosatekstin perusideoita on oivallettu. Jatka sinä vaan kirjoittamista, hanki hyvä yleissivistys ja lue kaunokirjallisuutta. Kokeile eri tyylejä, sillä tavalla sinusta tulee isona kirjailija :)
Kiitos rakentavasta kommentista, se auttaa aina parantamaan kirjoituksia :) Kirjoittanut olen siitä asti kun opin sen, eli jostain 5-vuotiaasta asti olen kaikenlaisia tarinoita rustannut.. Ja olenhan minä 14-vuotias, kirjailijaksi tässä tähdätään. Kiitos vielä kerran! :D
Saa toki vielä vastailla jos jotain kritiikkiä tai muutoin rakentavaa kommenttia tulee mieleen tuosta pätkästä, joka muuten on vain pieni pätkä eräätä tarinastani.. ^^
Hei,
todella hienosti kirjoitettu ikäiseltäsi nuorelta. Tekstissä oli tosiaan jotain sanojen toistoa, esim. keltaiset silmät mainittiin moneen kertaan. Yritä löytää tuollaiset toistot tekstistä ja keksiä niille kiertoilmaisuja.
Teksti sai odottamaan jatkoa. :)
Se vielä noista keltaisista silmistä, että oliko päähenkilö joku muu kuin ihminen, kun ne silmät kerran sen väriset olivat? ;)
Tsemppiä!