Ystävä sä lapsien

hengellisen laulun "Musta Saara". Äiti lauloi sitä usein ja jotenkin kosketti. Silloin kuva Afrikasta oli melko väärä, kun lehdissä oli kuvia valkoihoisista, joita mustat keittivät padassa.

...että:
Oli hepokatti maantiellä poikittain
jala jallaj' jalajala vei
ja se kaiveli haravalla hampaitaan
jala jallaj'jalajala vei

...ja toiseen säkeistöön olin itse tehnyt sanat:
Oli sillä poikia tusina
jala jallaj' jalajala vei
ja emo oli laiha kun rusina
jala jallaj' jalajala vei

Suosio oli taattu. Opettajakin nauroi kippurassa ja tuskin sai naurultaan sanotuksi että ei ihme että se emo niin laiha oli... Hämäännyin kovin, juoksin paikalleni ja hautasin naaman pulpetille ja kädet peitoksi. Vaikka oikeastaan ymmärsin että kaikista laulu (siis varsinkin tuo omatekemä säkeistö) oli valtava menestys, hävetti jostain syystä niin kovin ne valtavat aplodit.

Esiintyvän taiteilijan elämäni on kaiketi vielä edessäpäin.

Onhan niitä, vaikka paljon on jäänyt unholaan.

Pien' on tuossa matkalainen,
kirjat, taulut laukussaan...

Tiu tau tilhi äidin ryytimaassa...

Ratiritiralla, tuli talvi halla,
puhui metsät puhtahiksi,
jäät ja järvet kantaviksi...

Reippahasti lietsomaan,
rautaa tässä taotaan...

Mä olen paimenpoikanen,
ain' iloinen kuin peipponen...

Miks' leivo lennät suomehen
niin varhain kevähällä....

Mä olen niin pienoinen,
pienoinen aivan...