Miks ei kelpaa kysytään.
Jos palataan aikain taa, sua kunnioitin, vuokses vaikk kuolisin, lihat luista repisin. Ilman kysymistä, vailla oikeutusta. Sanastasi vaan. Takiasi sun. Äitimaa, nainen tän maan... Sieluni sinne pahaan laittaisin, ainiaaksi, sanastasi vaan... vuoksessi sen tekisin. Iman palkkaa kuolisin.
En pyytänyt mä mitään, siis miks mitään odottamaan.
Kunnioitusta vähäsen, pienen määrän kunniaa... sitä saanut mä en. vikaa monta löydettiin, monesta kirjattiin. Kaupungilla kerrottiin, sen tiedän vaikk myönnä et. Ei veitsi niin syvään satu se kuin tää jonka teet julkiseks. Vaan et oo sanaakan kuullut huuliltain, myönnä se.
Siis päätin mä näin: heimos mä kirosin, en naista pohjolan, astu koskaan, milloinkaan. En silloinkaan... kun pimetyteen yksinäisyyteni pyytäis.
Jo ystäväni huolestui, ja sanoii näin: jos Italiaa puhut vähänkin, niin polvet nousee, liikaakin.
Hoida pois sanoi hän, kuin parturissa käynti on, aivan yhtä verraton.
Vaan jotain kaipaisin, enemmän halusin. Kenties kunniaa janosin..
Nainen pohjolan, aika tuon mennyt on, siis tiedä tää. Mä vuokses kärsiä en enää aio. Kotilietes vailla turvaa on. Turvas löydät varmaan , sielt miss polves ylhääll on .
Tekiskö kuvat surunauhaiset, omakseni tään maan? Miks miehet nuoret nuo valitsevat kauhun, kivun kohtalon... Sisk ettei kenkään muun tarvis??.. hieno ajatus se on.. mut ei... syy on, vuokses sun, teki hän sen. Naiselleen koitti, kunniakses verta vuosi. Niin opetettu on, myös minutkin... vaan suostu siihen en. Et oo arvon verenikin. Siihen tarvit jonkun muun...
Sä löydätkö sen turkista, se ei mua kiinnosta. Mä taakan painavan sain pois harteiltain. Kuulen huudon, kutsun ison äitivenäjän... Taas nousee idästä tuuli se mi verta pyytää taistoon käymään. Nosta polves taajaan, sieltä löydät onnen varmaan...
Kunniatta kun elänyt mä oon, kelvottomana kuolla voin...
Mut hauhadkaa nurkkaan koiliseen....
Jos palataan aikain taa, sua kunnioitin, vuokses vaikk kuolisin, lihat luista repisin. Ilman kysymistä, vailla oikeutusta. Sanastasi vaan. Takiasi sun. Äitimaa, nainen tän maan... Sieluni sinne pahaan laittaisin, ainiaaksi, sanastasi vaan... vuoksessi sen tekisin. Iman palkkaa kuolisin.
En pyytänyt mä mitään, siis miks mitään odottamaan.
Kunnioitusta vähäsen, pienen määrän kunniaa... sitä saanut mä en. vikaa monta löydettiin, monesta kirjattiin. Kaupungilla kerrottiin, sen tiedän vaikk myönnä et. Ei veitsi niin syvään satu se kuin tää jonka teet julkiseks. Vaan et oo sanaakan kuullut huuliltain, myönnä se.
Siis päätin mä näin: heimos mä kirosin, en naista pohjolan, astu koskaan, milloinkaan. En silloinkaan... kun pimetyteen yksinäisyyteni pyytäis.
Jo ystäväni huolestui, ja sanoii näin: jos Italiaa puhut vähänkin, niin polvet nousee, liikaakin.
Hoida pois sanoi hän, kuin parturissa käynti on, aivan yhtä verraton.
Vaan jotain kaipaisin, enemmän halusin. Kenties kunniaa janosin..
Nainen pohjolan, aika tuon mennyt on, siis tiedä tää. Mä vuokses kärsiä en enää aio. Kotilietes vailla turvaa on. Turvas löydät varmaan , sielt miss polves ylhääll on .
Tekiskö kuvat surunauhaiset, omakseni tään maan? Miks miehet nuoret nuo valitsevat kauhun, kivun kohtalon... Sisk ettei kenkään muun tarvis??.. hieno ajatus se on.. mut ei... syy on, vuokses sun, teki hän sen. Naiselleen koitti, kunniakses verta vuosi. Niin opetettu on, myös minutkin... vaan suostu siihen en. Et oo arvon verenikin. Siihen tarvit jonkun muun...
Sä löydätkö sen turkista, se ei mua kiinnosta. Mä taakan painavan sain pois harteiltain. Kuulen huudon, kutsun ison äitivenäjän... Taas nousee idästä tuuli se mi verta pyytää taistoon käymään. Nosta polves taajaan, sieltä löydät onnen varmaan...
Kunniatta kun elänyt mä oon, kelvottomana kuolla voin...
Mut hauhadkaa nurkkaan koiliseen....
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.