On aamun koi, silloin
kaikkea hassua tehdä voi.
Vettä tihuttaa, ei se haittaa.
On aatos viltti nurmelle laittaa.
On siinä hyvä istua, vaikka
viltti alkaa heti kostua.
Ei tarvitse nyt mitään tehdä.
On tärkeintä nähdä.
Yksinolo, on nautinto suuri.
Onnen tunne, on hyvä tuuri.
On niin hiljaista. Vain haapa
alkaa havista.
Tuo havina nyt muistuttaa, ei
tähän unelmoimaan jäädä saa.
Jo alkaa naurattaa, on parasta
sisälle porhaltaa.
Mitä tänään oikein toivoa vois?
No sitä, ettei tämä onnen tunne
vaan hetkessä häviäisi pois!
kaikkea hassua tehdä voi.
Vettä tihuttaa, ei se haittaa.
On aatos viltti nurmelle laittaa.
On siinä hyvä istua, vaikka
viltti alkaa heti kostua.
Ei tarvitse nyt mitään tehdä.
On tärkeintä nähdä.
Yksinolo, on nautinto suuri.
Onnen tunne, on hyvä tuuri.
On niin hiljaista. Vain haapa
alkaa havista.
Tuo havina nyt muistuttaa, ei
tähän unelmoimaan jäädä saa.
Jo alkaa naurattaa, on parasta
sisälle porhaltaa.
Mitä tänään oikein toivoa vois?
No sitä, ettei tämä onnen tunne
vaan hetkessä häviäisi pois!
Vastaukset 4
Vanhimmat
illan hetki!
On päivä iltaan jo taittumassa,
uuteen kohta vaihtumassa. Oli aamun
koi, silloin kaikkea hassua tehdä voi.
Ei ilta-aurinko vielä laske, ei
nurmella ole enää aamun kaste.
Vieläkö jaksaisi viltin nurmelle
kantaa? Toki vielä, sen sylissä
tämä luonto niin paljon voi antaa.
On jälleen niin hiljaista, ilma raikas
niin tyyni. Tuliko päätään taas seinään
hakattua? Ei ollut se minun syyni.
On niin hiljaista, on ilma niin
tyyni. Ei kuulu lintujen sirkutusta.
Kuuluu vain saksatusta.
Harakka taas istuu lähipuussa,
ei sillä ole mitään suussa. On sitä
jokseenkin hauska katsoa. Tekisi jopa
mieli luoksensa kutsua.
Se pyrstöänsä vain keikuttaa, jotain
vaaleaa perästänsä ruiskauttaa.
Alkaa taasen naurattaa. Tuo harakka
halusi jotain muistuttaa.
Onnen tunteesta, joka aamulla luotiin.
Ei havise edes haavan lehdet.
ihelläni, osaanko mie ennää yhtää kirjottaa murteellani :
Mie muistan ku muori pankolla
makas, essuusa oiko ees ja takas.
Sielt se leukojaa auko. Herkeemättä,
pitämäst yhtää tauko.
Se huus: Sie tyttö liehuhelma, mokoma
pyryharakka. Mää ja tapa tuo torakka.
Etkö sie näe, se pitkin seinää ravvaa.
Kuulet sie!
Mäne, mäne. Mie en nyt täält’ kyll’
ite tule. Jos sie et tohi sitä tappaa, ota
ees kässiis. Vie pellolle, mutt’ muista
et oven sulet!
Mokoma muori, muuta ei tee ku huuva.
Sill ei oo ees hampaita suus’. Siltiki istuu
pankolla ku pöllö puus. Aina vahtii.
Ja mie en kyll torakkaa tapa. Tappakoo
ihe, jos tahtoo. Mie halluun kyll ens
torakkaa kahtoo. Sill on kyll jommosen
pitkät sarvet.
Pitäskö sitä pelätä? Ku tuo muorikin aina
sannoo, ett torakka ei tee mittää muuta ku
purroo. No ei se ainaskaa minnuu oo purru.
Jospa se purrooki vaa muoria, joutaa purraki.
No nyt se sieltä pankolta jo alas kömyää.
Pysys ees siellä, ei tee muuta ku römyää.
Sie tytö hupakko. Vieläkö sie siinä oot.
Ala männä jo! Kissako kieles suustas
vei? Enkö mie oo sata kertaa sanonu,
ett kiel on puhumista varte. Vaa
pittääkö miu ite tuo purija tappaa,
yksin tein.
Parasta ottaa torakka kättee. Kohta muori
kuiteski tarttuu letistä kii. Mie en aineskaa
torakkaa tapa. Mokoma muori. Hapan ku
sitruunan kuori. Mänkööt pankolle takas!
Siellähä se aina makas. Muka vanha ja
kippee!
Sill kyll oli kiel suus, istu ku pöllö
puus. Aina vahti!
Muorille rakkaudella, se tytönhupakko, joka taitaa osata paremmin vieraita kielii ku omaa murrettaa!?
eli Muorille:
Nyt juuri kun Sinusta runon
kirjoitin, jotakin oivalsin.
En tiedä paikkaasi, en sijaasi.
Ehkäpä luoksesi ottaisit, viereesi.
Oli sulla paikkaa kaksi, jo tässä
elämässä. Ne olivat täyttä totta,
Sinun mielessä.
Oli kärpäset torakoitasi, oli
laveri pankosi.
Nyt tämän ymmärrän.
Otit letistä kiinni, oli se
joskus tapana. En itkenyt,
koin sen pahana.
Nyt tämän ymmärrän.
Kehotit aina puhumaan. Ei
kieli muka kitalakeen juuttua
saa.
Nyt tämän ymmärrän.
Nyt kaiken tämän ymmärrän.
tämä ikävää lienee:
Kotiseudullani oon kerran taas.
Kaiken uusin silmin nyt nähdä
saan.
Tuttuja tuoksuja etsin, en
niitä keksi. Ei tuttuja ääniä,
ei torujakaan. Ei entisestä,
muruakaan.
Tästä kaikesta kauan on
aikaa mennyt. Olen matkaani
tehnyt, en kaikkea tiennyt.
En tiennyt. Mitä oikea elämä
tulisi olemaan. Ehkä kaipaankin
letistä kiinni tarttujaa.
Ei, näin ei enää ole. Ei ole ollut
enää vuosiin. Olen kasvanut
kuosiin.
Tuo kuosi vaan vielä vaihtua
voi. Monta kertaa, onhan
aamullansa koi.
Mutta ydin jää. Se kova pää!
Tämän muorikin tiesi. Otti letistä
kiinni. Sen tarkoitus oli.
Pidä päästäsi kii!