Olisiko kellään kokemusta yksinhuoltajuudesta ja opiskelusta, miten mahtaa käydä? Itselläni on 1-vuotias ja syksyllä pitäisi lähteä ulkopaikkakunnalle jatkamaan ammattikorkeaopintoja (,jotka vielä ovat ihan alussa). Hirvittää, kun pitäisi löytää asunto ja hoitopaikka lapselle, kun se ei vielä ole koskaan ollut missään hoidossa. Kertokaapa miten on lähtenyt meneen, jos on kokemuksia ja onko ollut hirveen rankkaa?
Yksinhuoltajan opiskelu
just joo
241752
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 5 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 24
Vanhimmat
Eikös lapsen voisi ottaa mukaan opiskelemaan ?
Onkohan kukaan koskaan kokeillut, tuli vaan mieleen kun joskus äidillä oli työpaikallaan, eduskunnassa, lapsi mukana.
Opiskelin kolmevuotisen opistoasteen tutkinnon 90-l alussa. Lapsi oli n. 2 v aloittaessani opinnot. Vanhempani asuivat n tunnin ajomatkan päässä, ja vietimme viikonloput yleensä siellä. Asunnoksi saat opiskelupaikkakunnaltasi opiskelijaperheasunnon (hae ajoissa: heti) ja päivähoitopaikan saantikin on aivan selviö(hae ajoissa: heti). Päivähoitomaksu on nolla euroa, jos sinulla on normaalit yh-opiskelijan tulot(opintotuki, opintolaina, asumistuki, elatustuki ja lapsilisä). Asumistukeakin siis saat n 80 prosenttia vuokrasta, jos vuokra sopii tiettyihin, kohtuullisiin vuokranormeihin. Sitä asumistukea haetaan tässä tapauksessa muuten kaupungilta, koska olet ns perheellinen, ei-perheelliset opiskelijat hakevat asumistukea samalla kaavakkeella kuin opintotukea, kai. En muista tarkkaan.
Opiskelu oli rankkaa lapsen kanssa. Usein piti tehdä läksyt ja lukea kokeisiin yöllä, laittaa kello soimaan. Lapsi sairastelee aika paljon hoitoon vietäessä,taudit kiertää lapselta toiselle. Silloin ainakin sain pari kertaa hoitsun kotiin kaupungin puolesta. Mutta ammattikorkeakoulussahan on onneksi aika paljon tuota akateemista vapautta, ja voi tehdä uusintatenttejä, kursseja voi suorittaa tenttimällä ja/tai tekemällä tutkielman yms.
Rankkaa tulee olemaan ja tarvitset paljon sitkeyttä ja päämäärätietoisuutta, mutta ei se aivan mahdotonta kuitenkaan ole. Olisi tosi hyvä, jos sinulla olisi joitakin tuttuja ihmisiä opiskelupaikkakunnallasi, tukiverkkona! Tsemppiä!
Mä aloitin aikoinaan opiskelut kahden alle kouluikäisen lapsen kanssa aivan oudolla paikkakunnalla. Olin yksinhuoltaja. Matkaa entiseen oli useampi sata km, joten kävimme siellä sitten silloin tällöin viikonloppuisin ja lomilla. Lastenhoitoapua en saanut sukulaisilta enkä kavereilta. En saanut edes ystäviä omalta luokalta, naapuritalosta muista yksinhuoltajistakin vasta kun koulu alkoi olla lopuillaan. Siinä mielessä se oli rankkaa. Oli niin yksinäistä kun ei ollut aikuista juttuseuraa eikä koskaan saanut lapsia hoitoon, koulutyö piti hoitaa yöllä. MInä olin uupunut, mutta toisaalta lapsiani oli 2 kpl ja olivat vanhempia kuin sinun lapsesi- olivat jo tottuneet siihen, että äidillä on aikaa työpäivän jälkeen jne.
Sait jo hyviä neuvoja hakea asunto ja hoitopaikka HETI.
Minua onnisti siinä mielessä ne järjestyivät hyvin, Perheasuntoa en saanut, kämppä oli opiskelija-asunnon solukämppä (3 hengen solu) minulle kokonaan. Se oli pieni, ahdas, epäkäytännöllinen. Siinä oli periaatteessa keittiö, "olohuone" ja kaksi "makuuhuonetta" , solut a, b ja c siis ja kaikki n. 10 neliön komeroita, keittiöön sopi 4 hengen ruokapöytä just ja just. Eteinen oli niin kapea että ihan tavallinen käytävämatto oli liian leveä siihen !!
Päivähoitopaikka oli vieressä.
Onko paikkakunnalla opiskelija-asuntoja, esim. helsingissä se on HOAS .
Lapsi tottuu aivan varmasti uuteen hoitopaikkaan ja asuntoon ja siihenkin, että sinä opiskelet.
Minä otin tenttikirjat mukaan leikkipuistoon ja luin. En syvällisesti, mutta kuitenkin vähän sinnepäin. Ei se mitään haitannutkaan. Samoin junamatkoilla kotikonnuille luin, lapset leikkivät leikkivaunussa tai sitten matka kului päivävaunussa.
Aina kun oli koulusta joku vapaapäivä tai etäopiskelupäivä, vein lapset hoitoon: sen ajan pystyi käyttämään lukemiseen ja koulutöiden tekoon ja illalla sitten oli paljon enemmän ja paremmin aikaa olla lapsen kanssa.
Siivoukset ja pyykkihuollot hoidin lauantaisin. Arkena toki pesin pyykkiä, mutta en silittänyt enkä edes laittanut kaappiin, aika ei olisi riittänyt. Siistin pyykit kaappiin lauantaisin. Lapset katsoi lastenohjelmia ja minä silitin ja laitoin pyykkejä. Kaikki oma aika meni koulutyöhön.
Rankkaa se oli. Onneksi se on ohi. Minä uuvuin. Olisi ollut hienoa, jos olisin saanut lastenhoitoapua, mutten saanut sitä vaikka hain ja sitäpaitsi se lastenhoitaja olisi tullut meille: minun olisi pitänyt mennä jonnekin, minne? Olisinhan vain tarvinnut lukurauhan , kotona.
Mutta ehkä suurin syy uupumukseeni oli ystävän puute. En saanut edes kaveria, luokkakavereistani. Minut pudotettiin ryhmän ulkopuolelle (tein ryhmätyöt yksin) koska olin liian outo siihen luokkaan (tai kouluun tai koko kaupunkiin). Olin luokkamme ainoa yh, - enkä edes seurustellut. Olin kummallinen. Olin luokkamme lähes ainoa joka oli eri mieltä joistakin asioista opettajan kanssa. Ja niin edelleen.
Olin liian suorasanainen. Sitä pidettiin katkeruuden merkkinä. Kummallista, että sitten, kun aloin seurustella, en enää ollutkaan katkera, vaan temperamenttinen ja suorasanainen ja persoonallinen ! ? Mutta vasta sitten (kun joku huoli minut?)
En usko että sinulle käy yhtä onnettomasti kuin minulle.
Ole vain rohkea ja luottavainen. Taatusti selviät ja pärjäät ja onnistut .
Itse olen aloittanut AMK-opinnot viime syksynä, luokkani ainoana äitinä. Luokkakaverit on ottanut asian hyvin en ole jäänyt mitenkään syrjityksi (en antautuisi siihen). Poikani on 3,5-vuotias ja pärjää hyvin päiväkodissa. Opiskelu on kai hieman rankempaa, kuin mitä olisi jos en olisi yh, mutta ei mitenkään mahdotonta, minulla opinnot ovat sujuneet todella hyvin. Pitää vain osata sovittaa aikataulut sopiviksi ja uskaltaa pyytää apua jos tarvitsee lukurauhaa, tai muutenkin jos tarvitsee lepoa.
Perheellisellä opiskelijalla on kokemukseni mukaan helpompi saada opiskelija-asunto, kuin perheettömällä, joten älä murehdi siitä. Hakemukset vaan sisään, niin eiköhän teille koti ajoissa järjesty. Lapselle saat kyllä hoitopaikan, kunnalla/kaupungilla on velvollisuus sellainen lapsellesi järjestää. Ja lapsesi varmasti alun outouden jälkeen tottuu tarhaan ja tulee siellä viihtymään. Hänelle on hyväksi saada ikäistään seuraa.
Toivon koko sydämestäni teille voimia tulevalle taipaleellenne.
Hei. Kirjoitit, että luokkanne ainoana äitinä et ole joutunut syrjityksi ja ettet antautuisi siihen.
En minä itse hakeutunut tai jättäytynyt luokkamme syrjityksi. Ei kukaan koulukiusattu tai työpaikkakiusattu ota sitä roolia itse itselleen, eikä alistu tai antaudu siihen, sen vietäväksi. En minkään.
Aloitin opinnot ehkä turhan suurin kuvitelmin: luulin, että saan kavereita, kenties ystäviäkin, opiskelemmhan kaikki samalle hoitoalalle. "Työvälineemme "siis olisi toinen ihminen, jota tulee kunnioittaa ja kohdella hyvin aina.
Aikani yritin olla osa ryhmää. Mutta minun suoria kommentteja ja kriittisä mielipiteitä ei siedetty. En puuttunut kehenkään henk.koht. Kommentoin yhteiskuntapoliittisia tai opintoihin liittyvä asioita. Kukaan ei halunnut keskustella, kaikki halusivat olla samaa mieltä kuin opintokirjan kirjoittaja tai opettaja. MInut koettiin uhkana. Ja koska olin yh, syys kommentteihini oli heidän mielestä katkeruus (erosta?? se oli yksi parhaista siihenastisista elämäni asioista, mutta kukaan ei ollut kiinnostunut tästä asiasta)
Siksi jäin ulkopuolelle.
Aikuiset naiset, perheenäidit, aivovaimot, muodostivat käsikynkkä-ystävyyksiä kuin alakoululaiset ikään. Luokassamme oli pariton määrä oppilaita ja aina kun piti muodostaa pariryhmät, naiset tommasivat tähän kaveriinsa kiinni. Kohahdus vaan kävi. Minä jäin yksin seisomaan. Pääsin kolmenneksi pyöräksi tai open pariksi. Selän takana puhuttiin ".. joku oli open parina.. en kyllä kehtaisi.." Tuossa vaiheessa en enää viitsinyt mitään sanoa. En jaksanut enää yrittää.
Jos ruokasali oli tätpötäysi ja ainoat tyhjät tuolit oli siinä pöydässä missä minä istuin - luokkakaverit ahtautuivat siihen pöytään, missä muutkin olivat, minun luo ei kukaan voinut tulla edes kahviaan juomaan.
En tyytynyt olemaan kakkonen: jos käsikynkkäkvari oli kipeä, ja vieruspulpetti vapaa, sanoittiin: "mun vieressä on nyt tilaa, sä voit tulla vaikka tähän istuu". Koska yksin ei voinut istua. ? Ei, en mennyt. Olin mieluummin yksin kuin joku varajärjestelmä.
Minun arvostus nousi, kun aloitin seurustelun. Vasta sitten minun kanssa pystyttiin puhumaan ja minut huolittiin joukkoon, eikä minun suorasanainen persoonani enää ollutkaan katkeruutta...
asennevammaisia, hampaattomia kaikki. Hoitoalan ihmisiä. Onneksi kovin harva heistä meni hoitotyöhön - palasivat takasin entiseen työhönsä keittöapulaiseksi tai kaupan kassaksi.
Minulla on kyllä mies, mutta ajoittain työttömyydestä johtuen ei mikään hyvätuloinen mies.Meillä on kaksi lasta...
Samat kokemukset koulusta mulla... ne on niin nuoria ne toiset siellä ja eri elämäntilanteessa.
Joka paikassa (varsinkin työharjoittelupaikoissa!!!)saan olla selittelemässä miksi olen tehnyt lapset liian nuorena ja pilannut elämäni.
Vanhempien opiskelijoiden kuppikuntiin ei myöskään ole asiaa nuorella , miehensä väärin valinneella tyttösellä (ovathan he sentään insinöörien vaimoja, täysin toista luokkaa kuin minä)
Mitään ei saa kysyä, omat kokemukset eivät kelpaa jaettaviksi. Ihmisläheinen ala, jossa usein aiheista on kuitenkin jonkin verran jokaisella jotain kokemusta, saa opiskelutoverit luulemaan että he osaavat jo valmiiksi kaikesta kaiken... eivät ehkä tajua kuinka vastuullista on hoitajan työ oikeasti...entä sitten kun kentällä tapahtuu inhimillinen erhe esim. lääkejaossa? Ah, niin.. eihän he tee virheitä niinkuin minä joka olen jo valmiiksi virheellinen kun olenm hankkinut perheen.
Tsemppiä sulle.
että mitä sulle kuuluu nyt?
Oletko jo työelämässä ja onko ympäristön suhtautuminen sinuun yhtään muuttunut työ- tms. paikoissa? Vai kannattaako minunkin varautua siihen, että tätä ristiä saa kantaa koko loppuelämänsä?
Mietin joskus että olen väärällä alalla kun en itsekään taivu mihinkään muottiin. Vaan miksi pitäisi aina niellä kaikki? Luulen että omien rajojen tunteminen on lopulta valttia tälläkin alalla.
Hiukan heränneitä ajatuksia, ei pelkästään sinun viestiinsi 1979, vaan koko viestiketjuun.
Syrjimisestä: Eiköhän nyt ihan jokainen voi joutua syrjityksi, oli lapsia tai ei, vääränlainen mies siippana tai kivi kengässä. Asia johtuu ihmisen persoonasta ei lapsista tms. Valitettavasti laumasieluisia ihmisiä on paljon, enemmistö.
Itse olen opiskellut sittemmin alalla, jossa (taas, yllättäen!)olen iältäni muita opiskelijoita Erittäin Paljon Vanhempi. Nämä konservatiiviset pikku mussukat ovat juuri päässeet äidin helmoista, ovat valikoituneet monipäiväisten pääsykokeitten kautta kouluun, ja ovat nokkelasti sanailevia, kaikkitietäviä minä-minä-ihmisiä. Alalla jolla opiskelin, täytyy olla erittäin lahjakas suppealla sektorilla. Pienoinen järkytys heille taisikin olla, kun kuuluikin nyt joukkoon, jossa kaikki olivatkin lahjakkuuden suhteen samalla viivalla, ei päässyt loistamaan samalla tavalla, kuin tavallisen "rahvaan" oppilasmassan sisällä lukiossa. Elämä ei ollut vielä paljoa koitellut, eikä korttipakkaa sekoitellut. Kaikki palaset vielä sievästi ojennuksessa ja mielipiteet niiiin mustavalkoisia. Heidän kanssaan minulla ei paljon jutun juurta syntynyt, enkä päätäni asialla alun jälkeen pahemmin vaivannut. Pyörin sitten sellaisten kanssa, joilla oli jotakin päässään, vaikka iältään olivatkin nuoria. Onneksi heitäkin löytyi. Mutta ellei olisi löytynyt, so? Yksin olisi ollut helpompaa,kuin seurassa, jossa hyväksymisen eteen olisi pitänyt nähdä vaivaa, eli ei olisi voinut olla oma itsensä. Minulla oli myös Elämä, ennenkuin opiskelinkaan ko opinahjossa, eikä se edelleenkään mihinkään kadonnut. Eli koulu ei ollut kuin yksi osanen elämääni, -jonkin aikaa.
>>Vai kannattaako minunkin varautua siihen, että tätä ristiä saa kantaa koko loppuelämänsä?>>Ai mitä ihmeen "ristiä"?? Jos ajatuskuvio tämän lausahduksen takana on se, että lapsi/lapset muodostavat kannettavan "ristin", koska äityliparkaa mahdollisesti syrjitään koulu/työelämässä heidän vuokseen, niin HALOO! Toivottavasti et välitä tuosta kuplasta mitään jälkikasvullesi.
Niin, tosiaan, kyllähän sellaista ristiä voi joutua kantamaan vaikka loppuelämänsä, että on ulkopuolinen, syrjitty jne., mutta silloin voi katsoa peiliin. Lapsia saaneella/ lapsettomuudella ei loppujen lopuksi ole mitään tekemistä huonon itsetunnon kanssa, josta syrjiminen osaksi johtuu. Voi tietoisesti parantaa asennoitumistaan, itsetuntoaan jne jne, eikä alistua miksikään "mää en oo mittään"-marttyyriksi.
Niin, voihan vahvojen mielipiteiden esittäjä ollakin sisimmässään liikaa toisten mielipiteistä välittävä, tuossa on vaan jotakin ristiriitaista?
ja enpä minäkään nyt enää niin pienestä rikki mene. Kyllästyttää vaan tosiaankin jatkuvasti selitellä vieraille ihmisille tekemisiään. Kun sanot itsestäsi yhden asian, sen takia leimaudut sitten tietynlaiseksi.
Itselläni kun ei ainakaan ole tapana tuomita uusia tuttavuuksia esim. sen perusteella mitä henkilön aviopuoliso tekee työkseen.
Nämä nyt on asioita joista en tosiaankaan halua lasteni kärsivän. Onneksi elämässäni toki on muutakin kuin nuo opiskelututut.
Hei 1979!
Tuosta opiskeluajasta: olin tuolloin itsekin aika nuori, mukavasti alle 30. Olin onnellinen omassa senhetkisessä elämässäni ja ennenkaikkea siitä, ettei sitä miestä ollut .
Luokkakaverit olivat minun ikäisiäni tai vanhempiakin ja pahimmat olivat näitä vanhempia, 30-40 vuotiaita naimisissa olevia perheenäitejä.
Heidän mielestään elämässäni oli vaje, kun ei miestä ollut. Semmoinen pitäisi heti hankkia! Vastasin, että mihin minä miestä tarvitsen; jos miehen haluan, laitan pahvikuvan sohvalle makaamaan. Heidän mielestään olin katkera. En uikuttanut rahahuolistani; niinpä he kuvittelivat että saan sossusta rahaa ja mielettömät elarit (asia tule puheeksi myöhemmin, olivat yllättyneitä kun saan niin vähän).
No, valmistuin lama-aikaan, mutta sain sitten keikkatöitä ja siellä meni kaikki hyvin.
Sain määräaikaisuudenkin ja sain oikein kiitosta sieltä, että olen hyvä hoitaja. Se kauhean hankala ja perfektionisti -hoitaja -- ei minulla ollut ongelmia hänen kanssaan, hän oli tavattoman hyvä hoitaja mutta tarkka.
Enemmänkin ärsytti ne kivat ja puheliaat hoitsut, jotka jättivät työt muiden harteille: vaihtovaatteen hakemisessa meni tunti! Sinä aikana sitten sai yksin hoitaa kymmenen mummon kylvetykset. Mutta en sanonut mitään, miksipä olisin: olisi vaan riitaa tullut. Ja hän oli vakituinen, minä käypäläinen.
Kurssitin itseäni lisää vähän, ja sitten muutin. Sain töitä. Hoitotyötä. Tein hoitajan vuorotyötä muutaman vuoden, määräaikaisuuksia. Sitten väsyin.
Riippuu paljon työpaikasta ja esimiehistä millaista on.
Omasta mielestäni olin hyvä hoitaja, sain kiitostakin siitä. Virheetön en ollut, ja virheitä ei hoitajat siedä. HE eivät myöskään ole heikkoja eivätkä kestä kollegaa, joka uupuu tai on heikko tai jolla on ongelmia kotona. Hoitaja on yläpuolella; autettavat on erikseen, ne heikot ja ressukat, hoitajat ovat eri ihmisryhmä, he ovat Auttajia.
Kurssitin hiukan itseäni lisää ja pääsin paperihommiin, päivätyöhön, vakipaikka (ainakin toistaiseksi, saa nähdä milloin taas supistetaan) .
Paikkakunnalta muutossa parasta oli.. ihmiset. Tänne suureen maailmaan sopii monenlaista ihmistä, monenlaista persoonaa. Ihmistä ei arvoteta sen perusteella, mikä on siviilisääty, mikä on asumismuotoa ja mikä on miehen koulutus/työpaikka. Ihminen hyväkystään sellaisena kuin hän on, omana itsenään. Ihmiset myös ovat tavattoman ystävällisiä ja neuvovat ja opastavat todella upeasti esim. missä joku paikka on jne.
Pienillä paikkakunnilla on melko tiukka normisto, ja jos poikkeat siitä, olet silmätikku etkä kuulu joukkoon.
Moni muukin muualta tullut on sanonut, että tämä opsikelupaikkakuntani on aika rasistinen: ei hyväksytä ketään eikä mitään poikkeavaa/ toisenlaista/ erilaista. Kyse ei ole ihon väristä, vaan kaikesta mikä on heidän normistossaan erilaista.
En ota omaksi syykseni sitä, että olin ns. koulukiusattu.
Minä olin poikkeava, erilainen, ja torjunta oli helpompaa kuin hyväksyntä tai edes tutustuminen.
Sitä paitsi ensimmäisen lukukauden istuin tunnilla aika hiljaa.Ajattelin, että pääswen joukkoon ja saan kavereita kun en ala heti kailottamaan mielipiteitäni ja ajatuksiani tai näkeymksiäni. Mutta olin yksin. Sitten ajattelin, että no, kommentoin sitten, heitän ajautksia / näkemyksiä. Yllätys oli se torjunta. Ja se, että he luulivat kaiken olevan minun henk.-koht. kokemustani: Jos puhuin oppitunnilla alkoholismista, kommentoin sitä aihetta, luultiin että minä olen kasvanut itse alkoholisti-perheessä. ... !!??
...virheesi oli juuri se hiljaa tunnilla istuminen.. Annoitko itsestäsi hiljaisen hissukan kuvan alkuun ja jälkeenpäin yritit tuoda esiin omaa itseäsi. Saattoivatko luokkatoverisi erehtyä luulemaan sinun yrittävän näytellä jotain muuta kuin olet?
Jotenkin kuulostaa oudolta, kun aikuiset ihmiset eivät hyväky toisia. Pitävät itseään jotenkin parempina kuin muut. Saattaahan olla, että tosiasiassa he olivat kateellisia sinulle, rohkeudestasi ja vapaudestasi ja ties mistä..
Kokemukseni mukaan tunneilla hiljaan olo ei tee ihmistä kiinnostavaksi, itse ainakin olen kiinostunut ihmisistä, jotka tekevät itsensä jollainlailla kiinostavaksi. Kavereita saa kun on itse aloitteellinen, ei saa hautautua toisten varjoon.
Ei se äitiys minun tapauksessani ole ainakaan negatiivisesti vaikuttanut, eikä miehettömyyskään, monesti olen jopa huomannut luokkatovereitteni kunnioittavan minua äitiyden tähden. Toisaalta minun luokallani ei olekaan miehiinsä kyllästyneitä ja pettyneitä perheenäitejä... Vain minä villi ja vapaa yh-äiti!!
Hyvä jos asiasi ovat nyt kunnossa, eikä sinun tarvitse enää huolehtia ahdasmielisten ihmisten mielipiteistä.
Ihmettelen tuota suppeakatseisuutta ihmisissä. Jos joku on "masentunut", "uskovainen", "juoppo", "yh-äiti", "Uraputkipaholainen" "soskun asiakas", "hikipinko", "ukkonsa hakkaama" tms. häneen ei uskalleta tutustua. Jo pelkkä julkisella paikalla näyttäytyminen "tällaisen" ihmisen seurassa ilmeisesti merkitsee tartuntavaaraa... tai sitten pelätään ettei oikeasti pärjätäkään tuolle "paremmalle" joten on parempi kiertää kaukaa..
Työelämässäkin useat hoitajat ovat todella törkeitä toisia hoitajia, asiakkaitaan jne. kohtaan selän takana. Toki ymmärrän että raskas työ vaatii raskaat huvit, mutta eikö ole ristiriitaista olla oikein suuri Auttaja ja sitten kuitenkin puhua paskaa ja vältellä ns. "oikeassa" elämässä niitä ihmisiä, joita työssä 8 tuntia päivässä auttaa.
Minun mielestäni todellista rohkeutta on oman rajallisuutensa tunteminen, hyväksyminen ja myöntäminen. Silloin osaa katsoa itseään tasavertaisena myös muihin (ystäviin, potilaisiin, asiakkaisiin jne.) nähden. Jos jossain asiassa toisella on vajaus, sinä autat, ja samalla saat siitä itsellesi kallisarvoista kokemusta työstä, elämästä, toisesta ihmisestä...
Minusta edes hoitotyötä tekevälle tämän pitäisi olla itsestään selvää.
Tietysti on myös potilaita, jotka eivät halua asettua tasavertaisiksi hoitajan kanssa... mutta hyvä hoitaja ei ota itseensä vaan pyrkii ymmärtämään hoidettavan näkökantaa. Vaikka onkin eri mieltä, ei silti voi/tarvitse tuomita muita.
Kääk nyt on pakko keskeyttää...
hoitotyöhön hakeutuu usein ihminen
joka tarvitsisi hoivaa itse
hoitaa itseään hoitamalla heikompaa
joskus jopa käyttää mitätöntä valtaansa
heikompaan
työtoveriinsa tai hoivattavaan
-seulan tulisi olla tiheämpi-
Hoitajia on monenlaisia niinkuin ihmisiä yleensäkin.
Joskus tietysti ihmettelee miksi joku ilmeisen " ihmisvihainen " on hakeutunut juuri hoitoalalle... nykyään on nuo soveltuvuustestit, miten lie ennen..
Se, että puristellaan nyrkkejä nurkan takana on usein yksi tapa selviytyä itse työstä. Suurin osa meistä ihmisistä kiroilee joskus kanssaihmisiään, eikö?
Niitä ihmisiä, joita minä hoidan, en moikkaa kadulla vastaantullessa, jos ei ihminen itse halua tuntea minua....syynä vaitiolovelvollisuus.
Monet ehkä tietävät mitä minä teen työkseni, mutta kaikki eivät halua kanssaihmisten tietävän omien sairauksiensa laatua.
Ei hoitajakaan aina jaksa, se on itselleen tunnustettava..
Potilaitakin voi olla niin monenlaisia, niitäkin joille ei sitten mikään passaa...mutta henk.koht ei saa ottaa, muuten ei jaksa. Eikös se ole osa sitä ammatillisuutta?
Mietin vain, kun olen yli kaksikymmentä vuotta työskennellyt miesvaltaisella alalla, et mikä se puhetyyli siellä oli :)))
Sanoisin, et ei passaa herkkänahkaisille.
Naisvaltaisella alalla se selän takana puhuminen on kait yleistä,...pystyykö joku sen asian muuttamaan?
Jos joku haluaa minusta paskaa puhua, niin annettakoon se onni hänelle, törkeydet kyllä ajallaan saavat palkkansa.
Plääh...tulipas sekavaa tekstiä. :)))
viestissäsi oli mielestäni piilosyyllistämistä... Käyttäydyitkö aivan oikein? Josko vika olikin sinussa, kun et saanut ystäviä?
No toivottavasti kuitenkin vain minun päässäni :)
Ei kiusaus ole uhrin syytä! Vaikka nyt ei suoranaisesta kiusaamisesta ollutkaan kyse...
Todellakaan tarkoitukseni ei ollut syyllistää ketään. Jokainen olkoon juuri sellainen kun on, mutta kyllä sinunkin on myönnettävä, että omalla käytöksellä on vaikutusta siihen millaista kohtelua muilta saa. Syyllistä hakematta...
Kaikki olemme yksilöitä ja siten jokaisella on myös oma tapansa toimia. Toinen ei välttämättä ymmärrä mitä toinen käytöksellään yrittää viestittää. Se voi hämmentää ja aiheuttaa vääriä johtopäätöksiä.
Muistakaa kaikki olla juuri sitä mitä olette ja koettekaa hyväksyä itsenne juuri sellaisena. Hyvä itsetunto saa ihmeitä aikaan...
Sanotaanhan psygologeistakin, että monella itsellään on ongelmia. He kai joutuvat koulutuksensa puitteissa ensin itse läpikäymään oman henk.koht. terapiajakson, ennenkuin päästetään muita terapoimaan, olen kuullut.
Niinhän se vaan on, että se mitä puhut, ja jopa ajattelet, vaikuttaa tavalla tai toisella, tulee elämäsi osaksi, muuttuu todeksi. Siksi pitäisi todella miettiä tai ainakin itse hetken aikaa tykönään harkita, ennenkuin vaikka lähtee mukaan puhumaan ns. paskaa toisista ihmisistä,kuuluakseen tiettyyn, hyväksyttyyn muottiin työ- tai opiskeluyhteisössään. Monistakaan ei useinkaan tiedä tai tunne muuta kuin sen roolin, jota toinen kantaa työelämässä tai koulussa. Ei ole todellakaan pakko mennä mukaan siihen samaan tasapäistämis- myllyyn. Ja henk. koht minä ainakin tunnen mielenkiintoa nimenomaan niitä ihmisiä kohtaan, jotka tavalla tai toisella uskaltavat olla persoonallisia ja erottua massasta, ja joilla riittää rohkeutta omaan itseensä välittämättä yleisistä normeista. Jotenkin se on niin jännä juttu, että minkä toiselle teet, sen saat vastaasi. Mitä kylvät, sitä niität. Tämä on yksi elämän perustotuuksia. Ihminen välttää viimeiseen asti negatiivisia tunteita, häpeää, syyllisyyttä, ulkopuolisuutta. Mutta mikä on se toinen puoli, kaupankäyminen omien tunteidensa kustannuksella.? mielummin olen minä, sopikoon se toisille tai ei. Ainakin sisimmässäni tiedän olevani oikealla tiellä. Tulipas paatoksellista, mutta helpotti.
asian olevan näin ja kun itse harkitsin tätä alaa, pidin kyseisen väitteen myös mielessäni.
Alalla pärjää oikeasti vain terveen itsetunnon omaava henkilö. On tietenkin mahdollista elää elämänsä hoivaten vain toista, mutta taitavimmat ja pärjäävimmät muistavat myös itsensä.
Terveellinen itsekkyys antaa viimeisenkin vaatteen laulaa Juicekin laulussaan...
Terveen itsetunnon omaavan hoitajan ei tarvitse pönkittää omaa egoaan haukkumalla potilaitaan ja retostelemalla omalla paremmuudellaan.
kyllähän usein on kyse henkilökemiastakin työkentällä. Ihmisiähän me kaikki ollaan. Sehän on aivan luonnollista että toisten kanssa tulee paremmin juttuun kuin toisten. Joku tykkää tyylistäsi vähemmän, joku enemmän...
Vaitiolovelvollisuus on tietenkin selvä juttu, mutta tarkoitin lähinnä sitä tapaa puhua asiakkaista ns. "ne" -muodossa. Ne mielisairaat, "ne " skitsot, "ne" uusavuttomat. Ja "minä " hoitaja joka HUOM. en kuulu tähän reppanoiden ryhmään vaan olen heidän yläpuolellaan ja parempi kuin he...
tuskin kukaan meistä sairastuttuaan esim. henkisesti haluaa että meitä hoitavat henkilöt ja läheisemme alkavat kohdella meitä "mielisairaina", aivan kuin olisimme tyhjiä ihmisen kuoria joiden otsassa lukee "mielisairas" ja joiden kanssa ihmiset kommunikoivat VAIN sen takia että se sattuuu olemaan heidän työnsä tai he ovat velvollisia auttamaan meitä...
joo tämä on vain yksi näkökanta. Ja tietysti ymmärrän myös sen, että ihmisiä pitää joskus esim. tutkimusta varten luokitella erilaisiin ryhmiin.
Ja olen huomannut myös sen, että esim. mieheni, joka on toisinaan hyvin päättämätön ja epäitsenäinen toimissaan, ärsyttää minua suunnattomasti. Kyllä kaipaisin hieman jämerämpää kanssaeläjää vastapainoksi työlle. Ei siis huonon päivän jälkeen enää kotona jaksaisi olla tietotoimisto ja apujärjestö.
Oma tyttäreni, joka sairastaa enemmän kuin
on edes totta, hakeutui aikanaan hoivatyöhön.
Ei kylläkään nykyään ole samalla alalla,
ellei lasketa sitä, että toimii ravintolan
anniskelijana, eli hoivaajana. ;)
Hän, joka tarvitsee hoivaajaa, hoivaa itse
ja nauttii työstään.
Tyttö tekee vapaaehtoistyötä kyselemättä,
eikä varmaankaan vaihtaisi päivääkään pois.
Itseään ei osaa hoitaa,
se on äidin harteilla pienenä ohdakkeena. ;)
Ajattelin tuossa, että sinun lapsesi ei ole ollut vielä missään hoidossa.
Hoitopaikka voi olla ihan hyvin siis ulkopaikkakunnallakin, kun ei tarvitse vaihtaa hoitoa.
Muistan kyllä itsekin vielä kuinka vaikeaa minulla oli jättää eka lapsi hoitoon.
Taisi olla niin, että minä se olin joka itki enemmän kuin lapsi. Lapsi sopeutuu siitä olen varma.
Sit se opiskelu...miksi se ei onnistuisi yh:lta siinä kuin kaikilta muiltakin..
Rankkaa se voi olla, mutta milloin opiskelu ei sitä olisi.
Itse olen opiskellut ja minulla on kaksi lasta, hengissä selvittiin koko porukka.
Meitä oli useita yh-äitejä ryhmässä.
Meillä kait suurin ongelma oli raha tai sen puute, mutta kyllä kannatti.
Lippu korkealle vaan ja menoksi.
Kiitos teille kannustavista vastauksista. Helpotti jo paljon. :)
Mulla nyt tuli melkein tippa linssiin kun aloin maalaileen kauhukuvia kuinka rankkaa mun elämä vielä tulee olemaan kun lähden myös opiskelemaan ensi syksynä ja poika on vasta 1,4v silloin.
No ehkä siitä kaikesta selviää kunnialla tai sitten ei...
Kyllä tuo onnistuu opiskelu. Suoritin itse kaksi tutkintoa, toisen vielä työn ohessa kun opintouki loppui. Lähinnä nauratti opiskelutoverien laiskuus ja selittelyt, asuivat vanhempiensa luona ja kaikki valmiina pöytään...
Ei tuo helppoa aikaa ollut, mutta onnistuu.