Pienen kirjoituspuuskan yllättämänä kirjoitin novellin ja nyt kaipaisin kovasti mielipiteitä tekeleestäni.. Positiiviset, negatiiviset ja varsinkin rakentavasti kriittiset mielipiteet otetaan lämmöllä vastaan.. Jos et muuta keksi huomauta vaikka kirjoituksessa vilisevistä pilkku- ja kirjoitusvirheistä.. :)
(Tuon merkkien maksimimäärän takia pilkoin tarinan kahteen erilliseen kommenttiin)
Ikkunan toisella puolella.
Poika, vai mieheksikö häntä kuuluisi kutsua, katselee ohitsensa lipuvaa maailmaa linja-auton harmaan ikkunan takaa. Vaaleatukkainen poika on painanut mietteliäät kasvonsa ikkunaa vasten ja tarkkasilmäinen voisi huomata hänen sisällä syntyvän äänettömän huokauksen. Tuo pojan sielussa kaikuva huokaus jää kuitenkin koko maailmalta huomaamatta sillä linja-auton istuinpaikat ovat tyhjillään lukuunottamatta paikkaa, johon poika on itse istunut ja paikkaa joka kuuluu bussia ohjaavalle miehelle. Bussin ikkunassa, siinä mihin poika on painanut päänsä, valuu vesinoro, joka on peräisin hänen märistä hiuksistaan, jotka bussin ulkopuolella raivoava sade oli kastellut. Tuo samainen sade oli aikaisemmin ajanut nyt märkänä istuvan pojan hakemaan turvaa ajovalonsa sammuttaneesta linja-autosta.
Nuori mies oli istunut yksin asfalttiin peitetyllä kadulla mietteisiinsä uppoutuneena kun harmaat pilvet olivat kerääntyneet taivaalle pudottaen sateen hänen päällensä. Tuntiessaan ensimmäiset myrskyä ennakoivat pisarat ihollaan, mies oli pysynyt siinä missä olikin, koska tiesi miksi ja mistä myrsky olisi tuleva. Kuitenkin hetken päästä, läpeensä mustien pilvien peitettyä taivaan sinen täysin taaksensa ja ensimmäisten uhkaavien salamoiden iskiessä maahan, mies oli tiennyt ettei voisi jäädä entiseen paikkaansa, vaan hänen olisi siirryttävä pois. Muutos oli tuntunut helpolta koska miehelle ei ollut jäänyt mitään mukaanotettavaa... ei läheisiä eikä omaisuutta.. Hän oli voinut vain nousta jaloilleen ja lähteä kulkemaan päättäväisin mielin pois kodistaan, pitkin valaisemattomia ja kaarevia katuja etsiäkseen sieltä uuden paikkansa. Ajan kuluessa, askelten seuratessa toisiaan ja yhä vaan uusien salamoiden välähtäessä taivaankannessa, mies oli kuitenkin hiljalleen alkanut menettää päättäväisyyttään ja uskoa itseensä. Hänen mieleensä oli lipunut hirvittävä ajatus: mitä jos uutta kotia ei löytyisikään? Mitä jos hän loppuelämänsä kävelisi sateen ja salamien piiskaamia katuja pitkin etsiessään omaa paikkaansa? Noiden pelkoa ja levottomuutta herättävien ajatusten äärelle ajauduttuaan poika oli nähnyt keskellä katua suuren linja-auton; turvapaikan, jonne hän voisi piiloutua piinaavan myrskyiseltä ulkomaailmalta. Hitain askelin mies oli kulkenut kohti linja-autoa, ja saavuttaessaan viimein suhisten aukeavan oven hän oli ollut jo täysin varma pelon alaisena tehdystä valinnastaan. Bussin ovet olivat auenneet itsekseen ja pojan astuessa sisälle bussiin, sen valot olivat lävähtäneet päälle paljastaen kuljettajan paikalla istuvan henkilön, joka oli olemukseltaan läpikuultava ja harmaa. Poika oli nyökännyt bussia ohjaavalle omalle pelokkaalle itselleen ja istuutuessaan bussin taka-osaan omalle paikalleen, linja-auton moottori oli hurahtanut täristen käyntiin ja bussi oli lähtenyt liikkeelle.
(Tuon merkkien maksimimäärän takia pilkoin tarinan kahteen erilliseen kommenttiin)
Ikkunan toisella puolella.
Poika, vai mieheksikö häntä kuuluisi kutsua, katselee ohitsensa lipuvaa maailmaa linja-auton harmaan ikkunan takaa. Vaaleatukkainen poika on painanut mietteliäät kasvonsa ikkunaa vasten ja tarkkasilmäinen voisi huomata hänen sisällä syntyvän äänettömän huokauksen. Tuo pojan sielussa kaikuva huokaus jää kuitenkin koko maailmalta huomaamatta sillä linja-auton istuinpaikat ovat tyhjillään lukuunottamatta paikkaa, johon poika on itse istunut ja paikkaa joka kuuluu bussia ohjaavalle miehelle. Bussin ikkunassa, siinä mihin poika on painanut päänsä, valuu vesinoro, joka on peräisin hänen märistä hiuksistaan, jotka bussin ulkopuolella raivoava sade oli kastellut. Tuo samainen sade oli aikaisemmin ajanut nyt märkänä istuvan pojan hakemaan turvaa ajovalonsa sammuttaneesta linja-autosta.
Nuori mies oli istunut yksin asfalttiin peitetyllä kadulla mietteisiinsä uppoutuneena kun harmaat pilvet olivat kerääntyneet taivaalle pudottaen sateen hänen päällensä. Tuntiessaan ensimmäiset myrskyä ennakoivat pisarat ihollaan, mies oli pysynyt siinä missä olikin, koska tiesi miksi ja mistä myrsky olisi tuleva. Kuitenkin hetken päästä, läpeensä mustien pilvien peitettyä taivaan sinen täysin taaksensa ja ensimmäisten uhkaavien salamoiden iskiessä maahan, mies oli tiennyt ettei voisi jäädä entiseen paikkaansa, vaan hänen olisi siirryttävä pois. Muutos oli tuntunut helpolta koska miehelle ei ollut jäänyt mitään mukaanotettavaa... ei läheisiä eikä omaisuutta.. Hän oli voinut vain nousta jaloilleen ja lähteä kulkemaan päättäväisin mielin pois kodistaan, pitkin valaisemattomia ja kaarevia katuja etsiäkseen sieltä uuden paikkansa. Ajan kuluessa, askelten seuratessa toisiaan ja yhä vaan uusien salamoiden välähtäessä taivaankannessa, mies oli kuitenkin hiljalleen alkanut menettää päättäväisyyttään ja uskoa itseensä. Hänen mieleensä oli lipunut hirvittävä ajatus: mitä jos uutta kotia ei löytyisikään? Mitä jos hän loppuelämänsä kävelisi sateen ja salamien piiskaamia katuja pitkin etsiessään omaa paikkaansa? Noiden pelkoa ja levottomuutta herättävien ajatusten äärelle ajauduttuaan poika oli nähnyt keskellä katua suuren linja-auton; turvapaikan, jonne hän voisi piiloutua piinaavan myrskyiseltä ulkomaailmalta. Hitain askelin mies oli kulkenut kohti linja-autoa, ja saavuttaessaan viimein suhisten aukeavan oven hän oli ollut jo täysin varma pelon alaisena tehdystä valinnastaan. Bussin ovet olivat auenneet itsekseen ja pojan astuessa sisälle bussiin, sen valot olivat lävähtäneet päälle paljastaen kuljettajan paikalla istuvan henkilön, joka oli olemukseltaan läpikuultava ja harmaa. Poika oli nyökännyt bussia ohjaavalle omalle pelokkaalle itselleen ja istuutuessaan bussin taka-osaan omalle paikalleen, linja-auton moottori oli hurahtanut täristen käyntiin ja bussi oli lähtenyt liikkeelle.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Linja-auto lipuu rymistellen ohi maisemien joiden todellinen kauneus ei kuvastu lähimainkaan harmaan ikkunan taakse. Katsellessaan ohi kiitäviä, elämää kuhisevia taloja ja metsiä, poika huomaa ainoastaan tuskan, joka todellisesta maailmasta heijastuu ikkunan taakse. Ajatuskin linja-auton pysäyttämisestä ja liittymisestä keskelle tuota myrskyisää ja sateista... toisinsanoen surkeata maailmaa saa pojan tuntemaan värähdyksen selkärangassaan. Bussissa hän olisi ikuisesti turvassa ja ehkä hän voisi hiljalleen jopa unohtaa elävästä maailmasta kumpuavan tuskan. Täydellisen turvallisuuden luoman lämpimän tunteen ansiosta poika uskaltaa sulkea silmänsä ja huomaa näkevänsä ainoastaan pimeyden. Hän tuntee kuinka linja-auto kiihdyttää vauhtia entisestään, tuntien samalla kuinka maailma katoaa nopeasti hänen ympäriltään... Kunnes vauhti hiljenee... Maailma palaa pojan luokse ja pimeyteen saapuu pienen pieni valonkaje, joka saa hänet avaamaan silmänsä. Poika luo katseensa taivaaseen, muttei näe mustien pilvien takaa pientäkään siivua auringosta, josta luuli valon kajastavan. Laskiessaan katseensa alas kohti tietä, hän huomaa jotain lyhyen matkan päässä... Joukon ihmisiä, jotka kantavat valkoista valoa kajastavaa lyhtyä korkealla päidensä yläpuolella.
Bussi kulkee niin hiljaa, että poika saattaa nähdä valkoisessa valossa kajastavien ihmisten kasvot. Osa niistä näyttää tutuilta, kun taas osa täysin tuntemattomilta. Yksi yhteinen asia kaikissa valon kajeessa seisovissa ihmisissä kuitenkin on: he kaikki viittovat häntä luokseen, he neuvovat äänettömillä elkeillään häntä pysäyttämään matkansa, nousemaan ulos linja-autosta ja lopulta kohtaamaan maailman heidän tukeminansa. Hetken poika tuntee kasvavansa ja kätensä nousevan kohti pysäytysnappia... Mutta hetki menee nopeasti ohi... Hän näkee ikkunansa takaa kuinka linja-auto sekunti sekunnilta lähestyy ihmisjoukkoa kunnes ne ovat vain muutaman metrin päässä toisistaan... Pojan käsi on edelleen ilmassa ja hän tietää, että tämä on viimeinen hetki kohdata pelot ja alkaa elämään uudestaan. Hän liikuttaa kättään ja tuntee sen pian taas omassa sylissään. Ihmiset jäävät hänen taaksensa lipuen hetki hetkeltä kauemmaksi. Poika ei ollut uskaltanut, ja hän tiesi ettei tulisi ikinä uskaltamaan. Hän sulkee silmänsä ja antaa päänsä levätä kovaa ikkunaa vasten. Bussi kiihdyttää vauhtiaan ja keskellä myrskyn riehtomaa maailmaa se nousee ilmaan. Irrottaen pojan lopullisesti todellisuudesta.
Ja kiinnostaisi myös tietää voisiko tämäntasoisella novellilla pärjätä novellinkirjoituskilpailuissa ym. Kiitos jo etukäteen kommenteistanne :)
Onkohan novellissa liiaksi kaikki itsestäänselvää, tunnistettavaa ja odotettavaa? Pitäisikö kirjoittaa enemmän lukijan itsensä pääteltäväksi, voimakkaammin antaa kysymyksiä ja välttää suoria vastauksia? Nämä ovat tietysti omia valintojasi kirjoittajana. Stoori on suoraviivainen, liiankin herättääkseen minun uteliaisuuteni. Kilpailuun? No, ehkä voisit kehitellä kieltä persoonallisemmaksi ja henkilöhahmoon enemmän sisäistä ristiriitaa...