Hyllyjä siivotessa, tuli mieleen, paljonkohan ikäluokkamme säästää, kerää, erilaisia käytöstä poistuneita esineitä?
Minulla on mummoni messinkinen mortteli, painava. Sitten on sodan puhdetöinä tehty korulipas, tunnearvoa paljon. Ryijy, vuodelta -39.
Kuparipannuja kellarissa, ei mahdu esille.
Aika vähän, kerrostaloasuntoon ei paljon säilötä.
Onko sinulla jokin rakas esine, mistä et luovu, ja olet sen jo "testamentannut" jälkeesi.
Mikä se on, kertoisitko.
Onko meillä samanlaisia esineitä, 40luvun lapsilla?
Minulla on mummoni messinkinen mortteli, painava. Sitten on sodan puhdetöinä tehty korulipas, tunnearvoa paljon. Ryijy, vuodelta -39.
Kuparipannuja kellarissa, ei mahdu esille.
Aika vähän, kerrostaloasuntoon ei paljon säilötä.
Onko sinulla jokin rakas esine, mistä et luovu, ja olet sen jo "testamentannut" jälkeesi.
Mikä se on, kertoisitko.
Onko meillä samanlaisia esineitä, 40luvun lapsilla?
Vastaukset 25
Vanhimmat
Mökki muistuttaa museota, mummun ja papan, isän ja äidin tarvekalut sinne säilötty.
Olisin jo myynyt, vaan lapset ei anna.
Haluavat säilyttää.
no, onneksi on tilaa.
Minusta on mukavaa, kun nuorempi väki arvostaa vanhoja esineitä.
Kuparipannuthan olivat muodikkaita, meidän nuoria ollessamme.
Kyllä nekin arvoon arvaamattomaan vielä nousevat, usko pois.
Kiertelepä antiikkiliikkeitä, huomaat niiden tavaroiden arvon ;D
Kiva kun on tilaa säilyttää, eihän ne ruokaa pyydä
Isäni joutui sodan jälkeen opettelemaan uuden ammatin, vaatturiksi. Jalkapuoli ei enää pystynyt entisiin töihinsä. Hän sai jostakin vanhasta kaupasta ostaa isot käytetyt vaatturinsakset. Ne ovat nyt minun aarteeni ja toivon että jälkeläiseni ymmärtäisivät säästää ne, kertovathan ne omalla tavallaan sodan mielettömyydestä.
kehyksiin, ja seinälle!
Tyttäreni kaverilla on seinällä, kehyksissä oman ukkinsa sakset.
Nythän saa ostaa valmiinakin sellaisia, missä on n,5cm ilmarako, taustapahviin.
Hänellä on pieni laatta siellä, kenen olivat, ja vuosiluku.
Ne herättävät aina keskustelua, ainakin ensi visiitillä.
Kiitos! Ihan hyvä idis. Taidankin tehdä niin.
hieno taulu varmasti tulisikin.
Kannattaisi ehkä sinne taakse kirjoittaa saksien tarina, jäisi sekin jälkipolville.
Minullakin isä joutui sodan jälkeen opettelemaan uuden ammatin. Oli rakennusmestari ennen. Sitten suutari.
silloin pitikin osata tehdä saapikkaat, ja kengät alusta asti. Korot ja pohjat uusittiin tietenkin.
oon säästäny kaikkien lasten ensipaidat.
Miettiny miten ne laittais esille, tai antais lahjana ku saa ite lapsia.
Käynki katsomas noit kehyksii, siinähän ne pysyis nätisti, pitseineen.
Vois tulla kivoja tauluja, eikä pöly söis.
nähnyt vaikkapa vanhasta , pitseinkoristellusta nenäliinasta, pöytäliinasta, virkatuista sormikkaista.
täytyykin nuo nutut kehystää! On myös isomummon neulomat ekat tossut jäljellä.
Ei kun kellariin, annankin lahjoiksi, jo pariutuneille, siinäpä oiva joululahja.
Voisi ensikuvan taustaksi tai pienenä laittaa siihen sivuun. Kivalla fontilla tiedot, paino, pituus, päivämäärä ja tietenkin nimi.
Nostalgiaa nuoremmillekin ;D
Ps, teetätin aikoinaan potalla istuvista lapsistani Tpaitaan sen kuvan. Oli hitti, kaikki tytöt kyselivät, ja tekivät tuttavuutta siten. Pojat senkun myhäilivät.
hyviä ideoita.
Minullakin on oman äitini aikoinaan merkkaamia pieniä, kauniita pöytäliinoja, joita ei paljon raski pöydällä pitää.
Raameissa ne olisivat näkyvissä, ihailtavissa, niin kuin on tarkoitettukin.
Minullakin oli pari kaunista orvokkein kirjottua äidin tekemää liinaa.
Sain ne jo nuorena rouvana.
Asuimme kalliossa (hesa) pienessä asunnossa, kaappitilaa ei juuri vanhoissa taloissa ollut.
Vintille pahvilaatikkoon säilöttiin sitten, ei jokapäiväisessä käytössä olevat.
Talossapa olikin katolta vesi valunut juuri meidän komeron kohdalta, ja en sitä tiennyt.
Kun muutimme, oli laatikko sisältöineen homeessa, ja mitään mahdollisuutta ei ollut pelastaa niitä.
Vieläkin, eläkemummona harmittaa vietävästi. Eräs ystäväni on tehnyt minulle kauniita pikkuliinoja, mutta... ei ne ole sama asia.
Tuon idean, esitti kylläkin joku muu ensin, jatkoin vaan siihen, joten kiitokset hänelle.
Laitakin esille tuollaiset aarteet
korvaamaton vahinko. Kun saa katsoa oman äidin tekemää käsityötä, on kuin hän olisi hetken ihan liki. Oma äitini kuoli pian 30 vuotta sitten.
Monta pistoa on pitänyt pistellä, kun niitä taideteoksia on tehty.
Ei minullakaan niitä kovin monta ole, mutta sitä rakkaampia ovat.
Vasta laitoin talteen pitsin anopin perua olleesta lakanasta, joka muuten oli jo kulunut.
Ennen naiset tekivät paljon käsitöitä, ennen telkkaa ja tietsikkaan.
Tokihan moni tekee vieläkin.
olin itsekin innokas virkkaamaan aiemmin. Monet verhot, keittiöön ja mökille. Useille ystäville lahjoiksikin. Samoin olen 2 sängynpeittoa virkannut. Kastemekot lapsille jne.
Nyt vain niska ei anna myöten, 15min, ja tietää olleensa pää alaspäin. Kulumia, vaan, ei voi leikata.
Kirjontatyöt minulle liian paljon tarkkuutta vaativia, en tarpeeksi pitkäjännitteinen :(
löytyy. On isän sota-aikana tekemä rasia tulitikuista. On mummon ikivanhat luukkuhousut, pitsisomistein. On iki-ikivanha kyläsepän tekemä rukki, kaikessa löytyy, on papan työtodistuksia 1900-luvun, aivan alusta, me kun ollaan oravia.
Huomenta pilvisestä, harmaasta aamusta, yön sateen jälkeen 19,5
Muutettuani pieneen kaksioon, jaoin lapsille mitä halusivat, osan myin kirpparilla. Jätin vain nuo vähäiset, tunearvoa sisältävät.
Nyt pitäisi kellarikomero kovalla kädellä vielä siivota. Varmasti olen sinnekin säilönyt, "jos vielä tarvii ;D
Perintövekottimet ovat oma lukunsa.
Isäni syntymävuotena Viipurista ostettu, kahden vuoden kuluttua 100-vuotias heilurikello raksuttelee seinällä.
Kalvosinnapit, taskukellon ym. pientavaran olen antanut pojallemme.
Viimeisessä muutossa luovuin viimeinkin omista opiskelujäämistäni.
Laskutikku - piirrustuskoneajan suunnittelutöistä ja laskelmista.
Hyllyjen täytteenä on vielä liittomme alkuvuosien matkojen ja perhejuhlien aikaiset muutama tuhat diaa joita kukaan ei enää katsele.
Itse ehkä muutaman vuoden välein osaa niistä.
Muu tallessa oleva tavara edustaa vain käyttöarvoja.
Ha:n sisärengas, huopaterät, saappaiden nahkavarret yms. tärkeä ja tarpeellinen.
sekin sukupolvellemme tyypillistä ;D
Löytyy itseltänikin, koska ainahan voi tarvita. Ja välillä tarvitseekin.
Diat jäi exsäni huoleksi, ja kaitafilmit. Valokuva-albumit minulle. Niitä jälkikasvu käydessään, usein katselee. Monet naurut olemme saaneet, kuinka erilailla muistamme, olemme kokeneet saman tilanteen.
Omistan kivisen morttelin joka on päivittäisessä käytössä. Kuparipanuja erikokoisia napottaa kantojen nokissa pikin pihapiiriä koristeina ja kukkavaaseina.
Aarteisiini kuuluu kaksi hyvin säilynyttä kuttaperkkanukkea joilla leikin pienenä tyttönä. Rakkaimmat räsynuket ovat jo hajoneet ne kun oli tehty kankaasta ja päät olivat kumista joka lohkeili ajan oloon.
Entisöijänä huonekaluja löytyy eri vuosikymmeniltä. Äidin ja isän häälahjaksi saama piironki seuraa minua niin kauan kuin elän. Kelpaako nuo esineet perinnöksi pojilleni tai miniöille on taas asia erikseen, minulle ne ovat rakkaita.
oli suuri aarteeni. Luovuin siitä tyttäreni 50v päivälahjaksi.
Hänellä on pieni pojantytär, joka saa sen aikuisenna aikanaan.
On alkupeäiset vaatteet ja käynyt nukketohtorilla.
Muuten poika-miesvaltainen suku.
Sellainen matalan lautasen kokoinen kipsitaulu, jossa hyvin pieni lapsi on kuin kontallaan, kädet ristissä. Punainen mekko, ja mustat hiukset.
Olen saanut sen kummitädiltäni syntyessäni. Olen varjellut sitä muutoissakin kuin kultakimpaletta:))
Toinen on mummolta saamani Myrna kahvikalusto, kun pääsin ripille. On ollut kirjahyllyn vitriinissä ´elämänsä´, eli ei käytössä.
Tunnearvo on niissä suuri.
Niimpä, toisen aarre voi toiselle olla mitäänsanomaton tavara.
Tunnearvo tekee niistä korvaamattomia. Niistä ei halua luopua, millään rahallakaan.
Ihanaa, kun meillä on näitä aarteita, ja voimme nauttia niistä.
Minulla on kellarissa vanhempieni kirjeitä, joskus nuorenpana, rahapulassa myin kirjekuoret niistä. Ei vain ymmärtänyt, :(
sota-ajalta, vanhempien, on rakkaat.
On omat muistovärssyvihot ja kiiltokuvat, paperinuket tallessa.
Ja äitinkuppi, vitriinissä. Muuta ei oo.
löytyy minultakin. Lueskelin viimekesänä niitä, ja pakkasin taas muistojenlaatikkoon.
Laatikossa on oma "elämäni", koulu ja työtodistukset.
Rakkauskirjeet ja kortit. Päiväkirjoja, kalentereita, erilaisia menuja, ympäri maailmaa. Ekan atlantin ylityksen lentolippu ja vastaavia lippuja,lappuja.
Nostalgiaa nekin, mutta vain minulle.
Äidinkupin äitini antoi aikanaan tyttärelleni, kun hänestä tuli äti, siis omansa. Se on rakkaassa huomassa myöskin.
on koko kotini täynnä. Joskus nuoruudessa teki mieli lähteä niin kauas kuin pippuri kasvaa lähinnä huoltovelvollisuuksia pakoon. Nyt tuntuu joskus siltä, että tekisi mieli lähteä vain päälläolevat vaatteet mukanaan. Tunne on toistaiseksi ollut ohimenevä.
Niin, sinullahan on varmaan kodit yhdistettynä, ja vaikeaakin luopua joistakin tavaroista.
Pitäisi kyetä, jättämään taakseen, ne mitä ei todella tarvitse, tai jotka tuovat liiaksi näkyvillä muistoja koko ajan tapahtumasta.
Olen ekasta liitosta lähtenyt hammasharjan kanssa, katkaisin senkin rapussa, kun koin että voin ostaa senkin uuden.
Hain toki myöhemmin, nuo lapsuusmuistoni, ja vaatteeni. En yhtään muuta tavaraa. (lasten vaatteet ja lelut tietty)
Toinenkin liitto, jäi jakamatta tavarat. En halunnut mitään. Paitsi omat henkilökohtaiset.
Ne mitkä haluan säilyttää, mahtuu pariin laatikkoon.
Ja silti, tavaraa on taas liiaksikin, pitäisi repäistä, lahjoittaa pelastusarmeijalle.
Asunut nyt liian kauan samassa, muutossa en raahaa mukana, ja silti tuo orava asuu minussakin, kun asetun paikalleni.