Elikkä tällainen homma. Aloitin pari päivää sitten vuosien tauon jälkeen kirjoitusprojektini uudestaan. Aiemmin olin kirjoittanut tarinaan jo 54 konekirjoitusliuskaa tekstiä, joten aivan alkuasetelmissa juttu ei enää ollut (toki vielä juonellisesti aivan alussa).
Nyt vuosien, ja pitkän kirjoittamattomuusjakson jälkeen olo on vielä aika epävarma, joten ajattelin pistää tänne pienen katkelman uudesta tekstistä arvioitavaksi ja kommentoitavaksi. Juoneen ei pääse kukaan kiinni tästä katkelmasta, eikä kenenkään mielenkiintokaan varmaan herää sen kummemmin, koska katkelma on vain reilut pari sivua uuden luvun alusta ja keskeltä juttua (liuskat numero 55 ja 56, varsinaisiksi kirjan sivuiksi muutettuna varmaan paljon isompi sivulukema).
Pyytäisinkin lähinnä arviota kieliasusta, tekstin ja kerronnan sujuvuudesta, dialogeista, ym. (ps. kappaleiden väleihin en ole jättänyt rivin välejä, vaan tavalliset sisennykset)
Tästä se lähtee..
----------------------------------------------------------------
Mauno heräsi seuraavana aamuna hyvin varhain. Kynttilät olivat palaneet loppuun luultavasti aikaa sitten. Ulkona näytti ikkunasta katsottuna edelleen olevan sumuista ja melko hämärää; se niistä erikoiskynttilöistä. Mauno veti peiton virkaa toimittaneen lehmäntaljan pois päältään, ja nousi istumaan korkeajalkaisen sängyn reunalle.
– Mahtaakohan kukaan muu olla hereillä?
Hän pohti. Mitään ääniä ei ainakaan kuulunut. Mauno aikoi lähteä katsomaan ikkunasta ulos, mutta tulikin toisiin mietteisiin muistaessaan edellisen illan tapahtumat. Vasta nyt hänen mieleensä rysäyksen lailla palautui edellinen päivä ja ilta. Hän oli ilmeisesti ollut lopulta sen verran shokissa ja sekaisin, ettei muistanut edellisen päivän viimeisistä tapahtumista, eli tapahtumista majataloon saapumisen jälkeen juuri mitään. Sen vain kuinka oli yläkertaan saavuttuaan etsinyt puoliksi paniikissa hämärältä käytävältä ensimmäisen vastaan tulleen huoneen ovenkahvaa, ja saatuaan oven auki, rynnännyt huoneeseen sisään ja pistänyt kaikki käsillä olleet kynttilät palamaan, samalla toivoen epätoivoisesti että ne myös palaisivat aamuun asti.
Eivät näköjään olleet palaneet. Mauno tunsi silti suurta helpotusta, koska selvästikään hänelle ei ollut mitenkään käynyt yön aikana, vaikka kynttilät olivat olleet sammuneena jo jonkin aikaa. Vai oliko sittenkin tapahtunut? Hän alkoi vimmatusti kopeloida ruumistaan peläten pahinta. Tökätessään epähuomiossa vasempaan takapuolen kannikkaansa kädellään, kivun vihlaisu sai hänet parkaisemaan vaimeasti. Mieleen nousivat tapahtumat nuotiolla.
– Hrrr…
Maunoa puistatti. Vaikka edelleen oli hämärää, valon määrä huoneessa oli jo jonkin verran lisääntynyt tänä aikana kun Mauno oli hereillä ollut. Selvä merkki siitä että aamu oli tulossa. Tämän tiedostettuaan Maunon ahdistuneisuus alkoi laantua, ja hänen päänsäkin rupesi jo toimimaan paremmin. Asiat olisi nyt laitettava tärkeysjärjestykseen; ja järjestyksen ensimmäisenä ovat vaatteet! Mauno tajusi nyt, että hän oli nukkunut melkein täysissä pukeissa. Ainoastaan saappaat olivat jalasta lähteneet, ja vyö miekkoineen vyötäröltä. Mauno istuutui sängylle, ja veti korkean sängyn alle siististi vierekkäin asetetut raskaat, vaaleanruskeat, ja vartijamerkillä varustetut nahkasaappaat jalkaansa. Seuraavaksi hän nosti sängyn vieressä lojuneen vyön ylös, ja puki sen vyötäisilleen. Se tuntui oudon kevyeltä. Mauno katsoi vyön miekkahuotraa, ja se osoittautuikin tyhjäksi. Maunon mieleen alkoi muistua hämärästi, että hän olisi edellisenä yönä juuri ennen nukahtamistaan asetellut miekan johonkin helposti käden ulottuvilla olevaan paikkaan, jos ne tulisivat. Jos ne olisivat todella tulleet, niin Mauno tuskin olisi paniikiltaan edes muistanut koko teräasetta. Turvallisuuden tuntua se kuitenkin oli ennen nukahtamista tuonut.
Mutta missä oli miekka? Jos sen oli tarkoitus olla helposti käden ulottuvilla, niin ei sitä ainakaan sängystä tuntunut löytyvän. Mauno kurkkasi sängyn alle, mutta sielläkään ei mitään näkynyt. Hän alkoi haravoida katseellaan majatalohuonettaan.
Huone oli varsin pieni, sekä pituus että leveys suunnassa. Korkeutta oli kuitenkin ihan riittävästi, niin että isoinkin mies mahtui siellä hyvin seisomaan. Huonekaluja ei huoneessa sängyn lisäksi muita ollut kuin suuri, puinen, ja raskaan näköinen oveton kaappi. Kaappi sijaitsi huoneen nurkassa oven vieressä, ja sänky seinävieressä noin keskellä huonetta. Huoneen toisessa päädyssä, ovea vastapäätä oli vaaleissa karmeissa oleva puhalluslasinen ikkuna. Huoneen lattia oli järeää lankkua. Kyseessä oli siis aivan perinteinen koruton nukkumakammari...
Nyt vuosien, ja pitkän kirjoittamattomuusjakson jälkeen olo on vielä aika epävarma, joten ajattelin pistää tänne pienen katkelman uudesta tekstistä arvioitavaksi ja kommentoitavaksi. Juoneen ei pääse kukaan kiinni tästä katkelmasta, eikä kenenkään mielenkiintokaan varmaan herää sen kummemmin, koska katkelma on vain reilut pari sivua uuden luvun alusta ja keskeltä juttua (liuskat numero 55 ja 56, varsinaisiksi kirjan sivuiksi muutettuna varmaan paljon isompi sivulukema).
Pyytäisinkin lähinnä arviota kieliasusta, tekstin ja kerronnan sujuvuudesta, dialogeista, ym. (ps. kappaleiden väleihin en ole jättänyt rivin välejä, vaan tavalliset sisennykset)
Tästä se lähtee..
----------------------------------------------------------------
Mauno heräsi seuraavana aamuna hyvin varhain. Kynttilät olivat palaneet loppuun luultavasti aikaa sitten. Ulkona näytti ikkunasta katsottuna edelleen olevan sumuista ja melko hämärää; se niistä erikoiskynttilöistä. Mauno veti peiton virkaa toimittaneen lehmäntaljan pois päältään, ja nousi istumaan korkeajalkaisen sängyn reunalle.
– Mahtaakohan kukaan muu olla hereillä?
Hän pohti. Mitään ääniä ei ainakaan kuulunut. Mauno aikoi lähteä katsomaan ikkunasta ulos, mutta tulikin toisiin mietteisiin muistaessaan edellisen illan tapahtumat. Vasta nyt hänen mieleensä rysäyksen lailla palautui edellinen päivä ja ilta. Hän oli ilmeisesti ollut lopulta sen verran shokissa ja sekaisin, ettei muistanut edellisen päivän viimeisistä tapahtumista, eli tapahtumista majataloon saapumisen jälkeen juuri mitään. Sen vain kuinka oli yläkertaan saavuttuaan etsinyt puoliksi paniikissa hämärältä käytävältä ensimmäisen vastaan tulleen huoneen ovenkahvaa, ja saatuaan oven auki, rynnännyt huoneeseen sisään ja pistänyt kaikki käsillä olleet kynttilät palamaan, samalla toivoen epätoivoisesti että ne myös palaisivat aamuun asti.
Eivät näköjään olleet palaneet. Mauno tunsi silti suurta helpotusta, koska selvästikään hänelle ei ollut mitenkään käynyt yön aikana, vaikka kynttilät olivat olleet sammuneena jo jonkin aikaa. Vai oliko sittenkin tapahtunut? Hän alkoi vimmatusti kopeloida ruumistaan peläten pahinta. Tökätessään epähuomiossa vasempaan takapuolen kannikkaansa kädellään, kivun vihlaisu sai hänet parkaisemaan vaimeasti. Mieleen nousivat tapahtumat nuotiolla.
– Hrrr…
Maunoa puistatti. Vaikka edelleen oli hämärää, valon määrä huoneessa oli jo jonkin verran lisääntynyt tänä aikana kun Mauno oli hereillä ollut. Selvä merkki siitä että aamu oli tulossa. Tämän tiedostettuaan Maunon ahdistuneisuus alkoi laantua, ja hänen päänsäkin rupesi jo toimimaan paremmin. Asiat olisi nyt laitettava tärkeysjärjestykseen; ja järjestyksen ensimmäisenä ovat vaatteet! Mauno tajusi nyt, että hän oli nukkunut melkein täysissä pukeissa. Ainoastaan saappaat olivat jalasta lähteneet, ja vyö miekkoineen vyötäröltä. Mauno istuutui sängylle, ja veti korkean sängyn alle siististi vierekkäin asetetut raskaat, vaaleanruskeat, ja vartijamerkillä varustetut nahkasaappaat jalkaansa. Seuraavaksi hän nosti sängyn vieressä lojuneen vyön ylös, ja puki sen vyötäisilleen. Se tuntui oudon kevyeltä. Mauno katsoi vyön miekkahuotraa, ja se osoittautuikin tyhjäksi. Maunon mieleen alkoi muistua hämärästi, että hän olisi edellisenä yönä juuri ennen nukahtamistaan asetellut miekan johonkin helposti käden ulottuvilla olevaan paikkaan, jos ne tulisivat. Jos ne olisivat todella tulleet, niin Mauno tuskin olisi paniikiltaan edes muistanut koko teräasetta. Turvallisuuden tuntua se kuitenkin oli ennen nukahtamista tuonut.
Mutta missä oli miekka? Jos sen oli tarkoitus olla helposti käden ulottuvilla, niin ei sitä ainakaan sängystä tuntunut löytyvän. Mauno kurkkasi sängyn alle, mutta sielläkään ei mitään näkynyt. Hän alkoi haravoida katseellaan majatalohuonettaan.
Huone oli varsin pieni, sekä pituus että leveys suunnassa. Korkeutta oli kuitenkin ihan riittävästi, niin että isoinkin mies mahtui siellä hyvin seisomaan. Huonekaluja ei huoneessa sängyn lisäksi muita ollut kuin suuri, puinen, ja raskaan näköinen oveton kaappi. Kaappi sijaitsi huoneen nurkassa oven vieressä, ja sänky seinävieressä noin keskellä huonetta. Huoneen toisessa päädyssä, ovea vastapäätä oli vaaleissa karmeissa oleva puhalluslasinen ikkuna. Huoneen lattia oli järeää lankkua. Kyseessä oli siis aivan perinteinen koruton nukkumakammari...
Vastaukset 11
Vanhimmat
... Mauno saapasteli kaapin eteen, ja silmäili josko miekka olisi sinne joutunut. Mitään ei sieltäkään löytynyt, ja Mauno jatkoi etsintää. Hän vilkaisi kaapin yläosaa. Kaapin ja tummasta puusta valmistetun katon väliin jäi kapea rako. Olisiko miekka siellä? Mauno hylkäsi kuitenkin tämän ajatuksen, koska miekka ei mitenkään olisi sinne voinut joutua. Itse asiassa hän yritti rauhoitella itseään siltä tosiasialta, että vaikka miekka sinne jotenkin olisi joutunut, ei hän tuollaisena alle 160 cm pitkänä tappina voisi sitä mitenkään saada sieltä pois. Mauno käveli ikkunan luo, ajatellen että miekka olisi jollain tavalla voinut tippua ikkunasta ulos. Tällä kertaa hän meni ikkunalle ilman pelkoa siitä, että näkisi niitä ulkona. Ulkona näkyi vain sumua, metsää, ja majatalon editse kulkeva kapea kärrypolku, jota hekin olivat eilen kulkeneet. Ikkunan edessä seisoessaan, ja sitä tutkaillessaan Mauno tajusi myös sen asian, ettei kyseistä ikkunaa voinut avata muutoin kuin rikkomalla sen. Hän alkoi olla jo epätoivoinen. Hän silmäili huoneen lattiaa, ja pohti että jonkun oli ollut pakko käydä yöllä hänen huoneessaan, ja varastaa miekka.
Yht äkkiä hän säpsähti. Jokin oli välähtänyt hänen näkökentässään. Hän katseli tarkasti ympärilleen. Taas välähdys. Mauno hieroi silmiään, ja alkoi hakea välähdysten lähdettä katseellaan. Silloin hän näki sen. Miekka oli kuin olikin edelleen huoneen sisällä. Se oli aivan huoneen nurkassa, tarkemmin sanottuna oven ja seinän viereisessä nurkassa. Miekka näytti myös olevan varsin erikoisessa asennossa. Se oli pystyssä seinää vasten, kahva lattiassa kiinni ja terä osoittamassa suoraan ylöspäin. Mauno hiippaili hitaasti miekan luo, ja otti sen käteensä. Hän tarkasteli sitä joka puolelta, miettien kuinka ihmeessä miekka oli sillä tavalla välkkynyt. Miekka oli ollut Maunolla jo yli 20 vuotta, lyhyt miekka, leveällä terällä ei ollut pituutta edes puolta metriä, kahvassa vartijapäällikön tunnus. Sama miekka se oli kuin aina ennenkin, ja vielä samassa kunnossa. Taas välähti! Ei välähdys kuitenkaan miekasta ollut tullut. Aivan kuin Mauno olisi nähnyt kelmeän valon välähtävän seinän raoista, saman seinän jota vasten miekka oli nojannut. Hän laittoi miekan huotraan, ja alkoi tarkastella seinää. Kyllä, seinän raoista tosiaan välähti jälleen kelmeää valoa. Mauno laittoi päänsä aivan lähelle seinää, ja yritti kurkkia pienistä hirsipuussa olevista raoista seinän toiselle puolelle. Mitään ei kuitenkaan näkynyt, koska raot ja halkeamat olivat niin onnettoman pieniä. Yht äkkiä hän kuuli jotain; aivan kuin jonkinlaista hiljaista muminaa. Hän painoi korvansa kiinni hirsiseinään kuunnellakseen tarkemmin. Muminaa tosiaan kuului, välillä hieman kovemmin, välillä hieman hiljemmin. Sanoja Mauno ei muminasta erottanut, tai ymmärtänyt.
– Lähdenpä toivottamaan hyvät huomenet!
Mauno mutisi itsekseen. Näin jalomielinen ja aloitteellinen toiminta ei tietenkään tavallisesti kuulunut hänen tapoihinsa, mutta nyt hänen olonsa ja mielialansa oli miekan etsinnän yhteydessä kohentunut sen verran, että päätti lähteä tervehtimään huonenaapuriaan, joka selvästikin oli hänen tapaansa hereillä tähän aikaan aamusta. Tietenkin yksi syy huone naapurin tapaamiseen oli myös se, että hänellä oli mitä ilmeisimmin vielä kynttilöitä jäljellä, tuomassa valoa hämärään aamuun.
Mauno raotti huoneensa ovea, ja astui sen takana avautuvalle lyhyelle käytävälle. Pikaisella silmäilyllä hän erotti käytävältä viiden huoneen ovet; kovin suuri majatalo ei siis ollut kyseessä. Käytävä oli hämärä, kynttilätön ja ikkunaton. Maunon viereisen huoneen ovi oli parin metrin päässä. Hän käveli reippaasti oven eteen, ja alkoi raottaa sitä. Hitaasti, ja ilman minkäänlaisia koputuksia hän astui sisään ovesta. Edessä avautunut näky yllätti hänet. Huone oli yhtä hämärä kuin hänen omansa. Merkkiäkään valosta tai puheesta ei näkynyt. Huoneen asukaskin oli vielä unten mailla. Huone oli noin samankokoinen, ja samalla tavalla varusteltu kuin Maunon oma huone. Mauno aikoi lähteä varovasti ulos huoneesta, mutta astuikin mielenkiinnon herättyä lähemmäs nukkujaa nähdäkseen minkälainen tämä on. Vasta parin askeleen päästä, kun Mauno seisoi jo nukkujan sängyn vieressä, hän erotti kuka se oli. Eljustihan se siinä veteli sikeitä...
..Mauno ravisteli pari kertaa varovasti nukkuvaa Eljustia, yrittäen herättää tämän.
Eljusti alkoi pyöriä rauhattomasti oman lehmännahka peitteensä alla, mutta muuta vaikutusta tönimisellä ei näyttänyt olevan. Mauno hivutti hitaasti lyhyen miekkansa huotrasta, ja rupesi tökkimään sillä Eljustin kylkeen. Eljusti kääntyi hitaasti selälleen, ja yht äkkiä hänen silmänsä rävähtivät sepposen selälleen. Hän katsoi ensin suoraan ylöspäin, kattoon, ja sitten käänsi katseensa Maunoa kohti.
– Mitä sinä välkyt?
Mauno kysyi. Eljustin vastaus oli jotain epämääräistä ja pelonsekaista muminaa, josta ei selvää saanut. Mauno toisti kysymyksen:
– Mitä sinä välkytit täällä? Kyllä minä näin että sinä jotain täällä välkytit. Kynttilääkö yritit saada syttymään, vai?
– Öäää… Mitä välkytin, niin mitä minä välkytin? En minä ole kai mitään välkkynyt missään…
Eljusti sopersi, silmät yhä Maunoa kohden tuijottaen kuin kaksi kananmunan valkuaista paistinpannun keskellä. Hän vielä lisäsi:
– Kuka sinä muuten olet?
– Jaa minäkö? Minä olen sinun päällikkösi, ja minä olen varma että joku täällä välkkyi ja joku täällä puhui. En minä harhoja näe. Missä tonttu on?
Tässä vaiheessa Eljusti nousi istumaan sängyn laidalle, hieroi silmiään, ja selvitteli päätään. Mieleen palasivat ne tosiseikat, että hän ei ollut herännyt kotoaan Vähäkellolinnasta, vaan pienestä majatalohuoneesta keskellä synkkää metsää.
– Tuolla se on, nukkumassa tuossa nurkassa.
Eljusti haukotteli, ja osoitti sormellaan huoneen nurkassa olevaa vaatekasaa.
– Turha kuitenkaan varmaan herätellä, Max joi ennen nukkumaan menoa varmaan oman painonsa verran kaljaa.
Katsoessaan seinävieressä olevaa vaatemyttyä, ja tonttua joka mytyn alla nukkui, Mauno tajusi että se oli juuri samalla kohtaa seinän tällä puolella kuin hän oli seinän raoista oman huoneensa puolella valoa nähnyt. Mauno lähti saapastelemaan reippain askelin tonttua kohti.
– Olen minä hereillä.
Kuului nurkasta.
– Olen ollut siitä asti hereillä kun sinä hiippailit ”varovasti” tähän huoneeseen. Ja usko pois, ei täällä ole välkkynyt mikään, olisin minä sen nähnyt.
– Oletko aivan varma? Ettet vain olisi äsken piippua yrittänyt sytytellä palamaan. Minä en voinut nähdä harhoja.
--------------------------------------------------------------------------------------
Siinäpä oli, noin 2,5 sivua tavaraa. Kiitos jo etukäteen arvioinneista! (sori ettei kappalejako tullut ekaan viestiin)
Hmmh... hieman selittävän oloista tekstiä, esim. kohdassa:
"Eljustin vastaus oli jotain epämääräistä ja pelonsekaista muminaa, josta ei selvää saanut."
Miksi annat kaiken suoraan lukijalle, ilman että lukijalle ei jää juuri pohdittavaa?
"Katsoessaan seinävieressä olevaa vaatemyttyä, ja tonttua joka mytyn alla nukkui, Mauno tajusi että se oli juuri samalla kohtaa seinän tällä puolella kuin hän oli seinän raoista oman huoneensa puolella valoa nähnyt."
Sama oireilu jatkuu tässäkin tekstissä. Meidän pitäisi olla askeleen edellä Maunoa, ei laahustaa Maunon tahdissa.
Tekstistä uupuu odotus. Mitä minun pitäisi lukijana odottaa, kun Maunon pyrkimys ei ole selvillä?
Kuitenkin tekstissä on elävää meininkiä. Ja dialogissa on yritystä. Tyyli kuitenkin kaipaisi jonkinlaista voimakkaampaa stilisointia ja kaunokirjallisia kerrontakeinoja voisi käyttää enemmän, onko tämä tarkastelukulma paras mahdollinen?
Kiitosta vain palautteesta. Varoittelinkin vähän tuossa ekassa viestissä ettei juoneen pääse tässä katkelmassa kiinni, koska tiedossa eivät ole aiemmat tapahtumat, eivätkä tämän jälkeen tulevat tapahtumat. Vähän valotan tilannetta: koskee nimenomaan tuota miekan etsintää ja tuota toista lausetta jonka olit tuossa palautteessasi tekstistä poiminut. Sekä tietysti henkilöiden päämääriä.
No, katkelma ei tosiaankaan ollut paras mahdollinen. Paras olisi ehkä ollut ottaa pätkä aivan jutun alusta (se taas ei olisi onnistunut ihan helposti, koska aivan alku on vielä melko puutteellinen ja "vaiheessa").
Kiitos kuitenkin noista havainnoista joita nyt tuli. Ilmeisesti kieliopissa ja dialogin rakentelussa ei kauhean suuria puutoksia ollut, mikä on hyvä juttu!?
No, pitää tästä alkaa taas rakennella tarinaa illan mittaan...
En jaksanut lukea koko tekstiä, mutta mitä nyt selailin, niin pilkkusäännöt kannattaa opetella. Kuulostaa kuivalta, tiedän, mutta se syö kirjoittajan uskottavuutta, jos pilkut eivät ole oikein.
"Hän silmäili huoneen lattiaa, ja pohti että jonkun oli ollut pakko käydä yöllä hänen huoneessaan, ja varastaa miekka."
Ensinnäkin: Hän silmäili huoneen lattiaa ja pohti...
Ei pilkkua. "Ja" rinnastaa kaksi lausetta, joilla on sama tekijä (hän). Näitä on tekstissäsi enemmänkin.
toiseksi: "että" on alistuskonjunktio, joka aloittaa sivulauseen. Sen edelle tulee pilkku.
Loppuun ei taaskaan tule tuota pilkkua ja-sanan eteen. Korjattu virke menisi näin:
Hän silmäili huoneen lattiaa ja pohti, että jonkun oli ollut pakko käydä yöllä hänen huoneessaan ja varastaa miekka.
Toinen kohta:
"Mauno hiippaili hitaasti miekan luo, ja otti sen käteensä. Hän tarkasteli sitä joka puolelta, miettien kuinka ihmeessä miekka oli sillä tavalla välkkynyt."
Ei taaskaan pilkkua ja-sanan eteen. Mauno hiippaili ja otti...
Sitten tuo "miettien" on ns. lauseenvastike, "tehden jotakin". Sellaisten kohdalle ei tule pilkkuja, kuten ei muidenkaan lauseenvastikkeiden (esim. "Kirjaa lukiessani minulle tuli hyvä mieli" eikä "Kirjaa lukiessani, minulle tuli hyvä mieli".)
Sitten taas kuinka-sanan edelle tulee pilkku, koska se aloittaa taas sivulauseen... Eli:
Mauno hiippaili hitaasti miekan luo ja otti sen käteensä. Hän tarkasteli sitä joka puolelta miettien, kuinka ihmeessä miekka oli sillä tavalla välkkynyt.
TOKI tarina on tärkein, ja tällaiset asiat voi korjata jälkeen päin, mutta elämä on huomattavasti helpompaa, jos pystyy jo valmiiksi kirjoittamaan suhteellisen oikein. ;)
Minä en jostain systä jaksanut lukea tarinaa. Tai luin, mutten siten etten jäänyt siihen kiinni, se ei herättänyt minun uteliaisuuttani. En siksi että se olisi ollut huono, vaan siksi että minua ei kiinnostanut. Minä en jaksanut lukea.
Ehkä se kertoo enemmän minusta kuin kirjailijasta?
Anteeksi. Ei tarkoitukseni ole olla tyly.
Mitä sinä tavoittelet tekstilläsi?
2,5 liuskaa on vähän romaanista. Minun mielestäni. Kirjoittaminen on jouhevaa, kyllä. Kielioppia kannattaa tarkastella, muttei se ole kai tärkeää, kuten ei minullekaan. Kirjoita kirjoita ja kirjoita. Kuunetele itseäsi.
Asetu tekstin henkilön asemaan, tunne se sydämmessäsi.
Miltä tuntuu, mitä näet, mitä haistat, mitä kuulet.
Aistit herkkinä. Aseta itsesi henkilöiden asemaan.
Mutta älä kerro sitä sanoin, vaan kuvin, tuokioin, hetkin.
Ääh en mä osaa selittää, mutta jotenkin näin.
Altista itsesi.
Näin minä ajattelen ja voin olla väärässä.
Jostain on aloitettava. Alku voi olla vaikka tämä. Lue paljon, katsele ympärillesi. Elä.
...paljon, paljon työstämistä. Varsinkin tiivistämistä. Pilkuistakaan niin vitut, kyllä ne laitetaan paikoilleen, jos sinne asti teksti etenee. Siitä, että herääkö lukijan mielenkiinto sanon kylmästi, ettei tule heräämään. Kustannustoimittaja ei lue tämänkaltaista tavaraa montaakaan kappaletta.
Tekstin terävyys herättäisi lukijan.
Siis tiivistä sitä ihan viikatteella.
Ai niin, kertaus on opintojen äiti: TIIVISTÄ.
Kollegoilta on tullut näköjään hyviä ohjeita...
Toivon sydämestäni, ettei tämä foorumi ole mikään kehukerho, missä keisarin uudet vaatteet tyylisesti kehutaan kilvan toisiaan.
Annan suoraa palautetta, mutta annan sitä ihan omalla nikillä, joten älkää ottako ihmiset nokkiinne.
Itselleni ei tuo genre oikein iske mutta yritin nyt lukea ajatuksella läpi tuota kirjoitelmaa. Mielestäni lukeminen tuntui jotenkin raskaalta, voi johtua omasta ajatusmaailmastani tai sitten tuo vain on raskasta luettavaa. En jotenkin saanut tilantajusta kiinni. Yksityiskohdista annan plussaa, mutta vain tiettyyn tilanteeseen asti. Mielestäni lukijalle pitää jättää haasteita ja tilaa mielikuvitukselle, tosin itselleni se myös tuottaa vaikeuksia, nimittäin rakastan itse detaljien tarkkaa kuvaamista mutta en halua lukea kaunokirjallisuudessa liian tarkkaa tekstiä... ;) Mutta erityinen plussa löytyy tuosta: Huoneen toisessa päädyssä, ovea vastapäätä oli vaaleissa karmeissa oleva puhalluslasinen ikkuna. Tuosta lauseesta sain itse hyvän tunnelman tekstiin. Lisäksi plussaa henkilöiden nimistä! Hio tekstiä vielä ja hyvä tulee!
dialogit olivat minusta hyvät, siis toimivat parhaiten tässä tekstissä ja kuulostivat luontevilta. Eli että niin oikeasti voisi joku puhua. Mutta muuten melko perustekstiä, ei mitään ahaa-elämystä tai muuta.
minusta tämä on lupaava alku, heräsi mielenkiinto. kuten aiemmin jo on sanottu kerrot liikaa turhaa asiaa. kirjoittaja voi kuvitella tapahtumat todella yksityiskohtaisesti, mutta lukijalle se on tylsää, koska lukija itsekin kuvittelee tarinaan aina omia yksityiskohtia. Esim. luet jonkin puutarhan kuvausta ja olet jo ehtinyt kuvitella mielessäsi miltä se näyttää, mutta kirjassa selitetäänkin paikka niin yksityiskohtaisesti, että turhaudut.
On hyvä tehdä itselleen muistiinpanoja mahd. tulevista tapahtumista ja tietää pääpiirteittäin miten tarina etenee. kirjoittaminen harvemmin onnistuu vain kirjoittamalla tapahtumaa tapahtuman perään, tietämättä mitä myöhemmin.
Kirjailijan on hyvä tietää mm. henkilöiden historia vaikka se ei koskaan kirjaan tulisikaan se on siellä taustalla antamassa tukea tarinaan.
Jatka tätä tarinaa se vaikuttaa jännältä :D