Katajani,
nyt tunnen,
vartesi
on kasvanut
kiinni minuun
makea pihkasi
on osa
verenkiertoani
ravitset
rakastasi
voimallasi
olen tummin
vuotuinen kasvu
sinun ytimessäsi
nyt tunnen,
vartesi
on kasvanut
kiinni minuun
makea pihkasi
on osa
verenkiertoani
ravitset
rakastasi
voimallasi
olen tummin
vuotuinen kasvu
sinun ytimessäsi
Vastaukset 6
Vanhimmat
Musta on tullut jokin luontofriikki, sillä tää kolisi kuin (no mikä nyt kolisee) peltinen postilaatikko.
En kirjoitakaan runoa, sillä tässä on niin törkeesti fjongaa, että lannoitteita ei tarvita.
(luontoystävällinen hymiö)
Vitsi kun ite osais jotain tällaista. Ihan tässä on kateellinen ja siten vihreä kuin (no mikä nyt on vihreää) vihreä väri.
Jos et mielestäsi kirjoita vastaavia runoja, niin valokuvasi kalliota vasten sai minun mielikuvitukseni heräämään... kallio oli kaunis¨ja mietin miltä sen elämänviivat näyttäisivät, jos niitä pitkin virtaamaan laittaisi vesivärejä eri sävyissä... Että muutkin huomaisivat niiden kauneuden... No... tajunnanvirtaa... heh... osasitpas...
Sä olet ensimmäinen joka puhuu tuosta kalliosta jolla seison. Sitä mä tossa kuvasin, mutta kun toisella puolella oli fiuuuu pudotus ja toisella puolella seinämä, niin mun piti kuvata sydämenmuotoinen uurre niin että se tulisi kuvaan oikein päin - joten jouduin ottamaan kuvan myötävaloon. Vastavaloon mä en nähnyt mitään.
Yleensä ihmiset tarrautuvat epäoleellisiin seikkoihin kuten varjoihin ja muotoihin. Mutta koska on olemassa myös kaltaisiasi jotka osaavat katsoa asioita mun silmin - siis fiksuja - niin tämä tällainen tuottaa mulle paljon ilosanomaa, enkä koe aina olevani niin pirun yksin pääni kanssa.
Nuo rantakalliot olivat muutenkin sellainen pienoishelvetti kävellä terävyytensä ja rosoisuutensa takia, että löydettyäni pienen pläntin hiekkaa (n. peffan kokoisen) niin istuin alas kuin muniva kana ja kuuntelin tyrskyjä. Katsos, tilanne tekee nannaa.
cuul
(ilosanomahymiö)
katselin, ja (-tunnustan-)mietin kyllä varjoasi, mutta urat kalliossa ovat varjosi jatke, vähän niinkuin aura (se jutska mikä melkein kaikilla on, mut harva saa sitä katsoa). Kalliosta tuli mieleeni meri ja Suomenlinna. Ja jälleen myönteinen haikeudella maustettu ikävä. Heh. Kuulen tyrskyt... Vai naurusi... lienetkö jälleen munimassa...
*kauneinosaamanihymykuoppahymiö*
hankala kitkettävä ja se vähän hymyilyttikin, vaikka runosi on vertauskuvissaan kekseliäs ja kaunis. Viimeinen säe toi runoon mukaan syvyyttä ja yhdistyi mielessäni rakkauden varjoisampiin puoliin.
viimeinen säe olikin jää hyväinen...