onko

Meillä on vaatelias kiljukaula, ollut sitä vauvasta asti. Nyt ikää noin 1v.3kk.

Aamupäivisin haluaisi yleensä olla koko ajan sylissä tai sitten tiiviisti leikkimässä jotain yhdessä minun kanssani. Minulla on kuitenkin aamupäivisin tapana hoitaa talon asiat (siivoukset, ruoan laitto jne.) Siivoukseen otan pienen nykyisin mukaan mahdollisimman paljon. Pyyhkii pölyjä tuoleilta (lähinnä hakkaa niitä mikrokuitupyyhkimellä) tai työntää imuria tms. Ruoanlaiton hoitelen niin, että annan esim. porkkanan nakerreltavaksi tai jonkun jemmassa olleen kivan kirjan lueskeltavaksi. Välillä saa tyhjentää jonkun keittiövälinelaatikon. Jos on oikein hankala päivä, niin otan tyypin ergonomiseen kantoreppuun tai sitten syöttötuolissa pöydän ääreen laittamaan osaa salaattiaineksista kuppiin ja pöydälle.

Ulkona olo on tätä nykyä ihana pelastus. Ulkona kun voi mennä ja tutkittavaa riittää. Siellä ei tarvitse kuin äidin kiitää perässä. Metsässä voi välillä vaikka istahtaakin, kun katsoo sopivan turvallisen paikan ja antaa lapsen toteuttaa itseään mielin määrin. Kirjoja luemme paljon ja legoilla rakentelu on myös monesti hyvä ajanviete. Hieman nuorempana lapsi leikki legoilla lähinnä hajottaen mitä äiti tai isä rakensi mutta nykyisin alkaa jo itsekin rakennella.

Mielestäni päivät kuluvat jouhevammin, kun on jotain puuhaa, johon voi lapsenkin ottaa mukaan tavalla tai toisella. Tai sellaiseksi tuo meidän tyranni on minut ajanut:) Kaupassa käynti, kylässä käynti tms. katkaisee mukavasti päivän ja tosiaan se ulkoilu ja liikkuminen on ihan ehdottoman tärkeää.

Meillä myös paljon pelleillään, halaillaan, lauletaan ja tanssitaan, niistäkin saa mukavaa ajanvietettä myös niihin hetkiin kun lapsi alkaa olla väsähtänyt eikä jaksa keskittyä muuhun kuin kitinään tai järjettömyyksiin.

Mielestäni kaikki on kuitenkin koko ajan helpottunut. Sitä mukaan kun lapselle kasvaa ymmärrystä, lisääntyy myös yhteiselon helppous.

Se piti vielä sanomani, että niinä hetkinä kun lapsi viihtyy itsekseen (esim. leikkii tai lukee kirjaa) niin koitan aina välillä malttaa mennä viereen touhuamaan omiani. Vaikka lattialle lapsen viereen lueskelemaan omaa lehteä. Tällä tavoin toivon luovani lapselle sen tunteen, että olen lähellä ja käytettävissä mutta hän voi rauhassa jatkaa omia touhujaan. Tuolloin vältän siis sen kummemman kontaktin ottamista ensimmäisenä. Mielestäni tämä on auttanut ja lapsi jaksaa tehdä jo enemmän omiaankin, ainakin aika ajoin (tietysti kasvaminenkin sinänsä lisää itsekseen puuhailun määrää).

Väsyneinä hetkinä ajattelen, että tämä pieni on näin pieni niin vähän aikaa, että jälkeenpäin se näyttää sellaiselta hujaukselta, että en voi kun katua, jos en nyt jaksa. Kaikenkaikkiaan päivistä suurin osa on kuitenkin kivaa touhuilua ja olemista pienen ihmisenalun kanssa. Päivääkään, en edes kaikkein hankalinta, en vaihtaisi pois.

tutulta kuulostaa! meidän tytöllä alkoi toi minä-vaihe siinä 1v iässä. kaikki huomio pitäisi kohdistua tytsyyn, kantaa sylissä koko ajan ja mitään ei saisi itsekseen tehdä. siivoamiset ja ruoanlaitot ovat tosi hankalia. Kolmisen kuukautta päästiin 3-4 kuukautta päästiin "helpolla" 1v alkaen.
Nyt tyttö 1v4kk ja selvästi uhmaikä jo alkanut :/ Nyt päivässä on kunnon raivokohtauksia ja aikaa menee tavattomasti rauhoitteluun, huomion kääntämiseen johonkin muuhun, miksi asia on näin- selittelyyn tms..ja hermot on mulla ja isillä kireellä. kauppareissut on yhtä tinttailua. Tuossa vuoden iässä raivokohtaukset menivät nopeasti ohi, huomion sai käännettyä helposti johonkin muuhun...eli meillä tuskin ainakaan on helpottumassa.. :(
Välillä tuntuu että mihinkähän tässä vielä joutuu..kasvatuskysymykset saa laittaa tulevaisuutta varten kovalle.

no kaikesta huolimatta meidän tyttö on maailman ihanin