En löytänyt tältä palstalta pohdintaa siitä, lähteäkö lapsettomuushoitoihin vai ei, siksipä aloitan aiheesta keskustelun. Oudolta kyllä tuntui, kun kaikki tuntuvat keskustelevan asiantuntevalla teknis-lääketieteellisellä jargonilla ja lyhenteillä, jotka ainakin minulle ovat vielä osittain hepreaa...mutta ehkä pääsen vähitellen jyvälle. (MIkä on vaikka inssi tai passi?) Vähemmän on keskustelua siitä, miltä oikeasti tuntuu ja mitä ihmiselle lapsettomuushoidoissa tapahtuu.
Tässä oma tarinani tähän asti: Minulle ei ole koskaan tullut varsinaista vauvakuumetta. Aina on ollut ajatuksissa, että lapsia saisi tulla "sitten joskus, muutaman vuoden päästä". Aina tämä muutama vuosi on kulunut, mutta "oikeaa hetkeä" ei vaan ole tullut tai valtaisaa hinkua saada lapsi. Mieheni on ollut samassa tilanteessa. Menimme 3 vuotta sitten naimisiin ja olemme olleet siitä asti ilman ehkäisyä, mutta lasta ei ole kuulunut. Ei ole mitään valtaisaa yritystäkään ollut tulla raskaaksi, mutta se olisi ollut ihan ok. Hakeuduin testeihin, kun vuoden päivien jälkeen mitään ei tapahtunut. Tällä hetkellä tuloksena on se, että minulla on kaikki kunnossa, mutta mieheni diagnoosi on teratotsoospermia eli siittiöt ovat epämuodostuneita ja hedelmöittymiskyky siten heikentynyt. Gyne sanoi suoraan, että esim. siittönpesu ei auta, koeputkihedelmöitys on ainoa vaihtoehto. Olen itse tällä hetkellä 36-v. Aikaa ei siis ole enää hukattavaksi.
Olen aiemmin ajatellut, että en lähtisi lapsettonuushoitoihin, vaan ennemminkin adoptoisin, jos en saisi lapsia. Nyt kun tilanne on akuutti omalla kohdalla, asia ei olekaan enää niin helppo. Mieheni ei tunnu kiinnostuneelta adoptiosta. Itse olen ainut lapsi. Miehelläni on vain vanhempia siskoja, jotka ovat lapsettomia. Eli me olemme vanhempiemme ainoa toivo saada biologisia lapsenlapsia. Anoppi ja mieheni lapseton sisko ovat jo useaan kertaan vihjailleet toivovansa lapsenlasta. Omat vanhempani ovat onneksi niin hienotunteisia, että eivät ole puhuneet asiasta mitään, mutta tiedän, että ainakin isäni on niin lapsirakas, että varmasti haluaisi lapsenlapsen.
Olenko itsekäs, jos kieltäydyn lähtemästä rankkoihin lapsettomuushoitoihin? Minun kehossani ei ole vikaa, miksi siis lähteä sorkkimaan sitä rankoilla hormonihoidoilla? Olen jonkun kerran ottanut ns. katumuspillerin ja sen sivuvaikutukset ovat olleet hirveät: äärimmäistä pahoinvointia, kuumotusta, koko kehon pistelyä, melkein tajunnanmenetys...ovatko lapsettomuuteen liittyvät hormonihoidot yhtään vastaavia vaikutuksiltaan?
Olen myös aina pohtinut, haluanko saattaa lapsia tällaiseen maailmaan. Vaikka minulla on elämässäni kaikki kunnossa ja olen suht rauhallinen tyyppi, ei ihmiselo ole useinkaan niin herkkua. Puhumattakaan siitä, jos ilmastonmuutos ja muut ekokatastrofit pääsevät valloilleen. Länsimaihin syntyvä lapsi kiihdyttää näitä prosesseja moninkertaisesti. Mutta olisiko adoptoiminen kehitysmaastakaan sen parempi ratkaisu? Tällöinhän lapsi siirtyisi meidän elintasoomme ja sitä kautta lisäämään luonnon kuormaa. Eikä poikkeavan näköisenä eläminen edelleenkään olisi varmasti Suomessa helppoa. Toisaalta voisimme varmasti tarjota hyvän kodin pienokaiselle - tulisi hän sitten sijoitettuna kotimaasta tai adoptoituna ulkomailta.
Nyt kun on selvinnyt, että emme voi saada lasta luomuna, huomaan kuitenkin, että koen surua mahdollisen lapsen menettämisestä. Lähes kaikilla ystävillämme on lapsia, joten heidän kanssaan on vaikea keskustella tällaisesta aiheesta. ("Olettekos muuten itse ajatelleet noita teidän lasten ekologisia jalanjälkiä?") Erityisesti vauvojen tai pienten lapsien näkeminen kouraisee sydäntä. En pysty enää katsomaan pieniä lastenvaatteita kaupassa ilman, että kyynel nousee silmäkulmaan. Toisaalta pitäisi varmaan antaa syntymättömällekin mahdollisuus. Mitä jos juuri tämä lapsi keksiikin sen saasteettoman ehtymättömän energianlähteen ja koko maapallo pelastuu?
Olen myös vakavasti pohtinut sitä, miten oma elämämme mullistuisi, jos meille tulisikin vauva. Ei enää pitkiä unia aamuisin, ei omaa rauhaa... Mieheni ei ole kovin aikaansaava, joten luulen, että lapsenhoito jäisi pitkälti minun harteilleni. En tiedä, miten jaksaisin vaativaa työtä ja vielä lasta päälle, kun nytkin jo tuntuu, että kaikki vapaa-aika menee kodinhoitamiseen ja toipumiseen. Ja minullakin alkaa olla kaikenlaista kremppaa (mm. selkäkivut, refluksitauti), jotka varmasti pahenisivat ainakin raskauden aikana, kun joutuu jättämään lääkitykset pois. Toisaalta pelottaa yksinäinen vanhuus. Mieheni on jonkin verran vanhempi kuin minä eikä minulla tosiaan sisaruksia, joiden lapset voisivat tulevaisuudessa ehkä minusta huolehtia. (Ja tämäkin on taas varsin itsekästä ajattelua.) Argumentteja siis löytyy puolesta ja vastaan. Ystäväni sanoo, että älyllistän asioita liikaa. Mutta mitä tehdä, lähteäkö lapsettomuushoitoihin vai yrittää taivutella mies adoptioon (tai voiko näihin lähteä samaan aikaan, tai ehkä talous tulee tässä vastaan?) vai tyytyä lapsettomuuteen, jos ei lasta luomuna kuulu?
Tässä oma tarinani tähän asti: Minulle ei ole koskaan tullut varsinaista vauvakuumetta. Aina on ollut ajatuksissa, että lapsia saisi tulla "sitten joskus, muutaman vuoden päästä". Aina tämä muutama vuosi on kulunut, mutta "oikeaa hetkeä" ei vaan ole tullut tai valtaisaa hinkua saada lapsi. Mieheni on ollut samassa tilanteessa. Menimme 3 vuotta sitten naimisiin ja olemme olleet siitä asti ilman ehkäisyä, mutta lasta ei ole kuulunut. Ei ole mitään valtaisaa yritystäkään ollut tulla raskaaksi, mutta se olisi ollut ihan ok. Hakeuduin testeihin, kun vuoden päivien jälkeen mitään ei tapahtunut. Tällä hetkellä tuloksena on se, että minulla on kaikki kunnossa, mutta mieheni diagnoosi on teratotsoospermia eli siittiöt ovat epämuodostuneita ja hedelmöittymiskyky siten heikentynyt. Gyne sanoi suoraan, että esim. siittönpesu ei auta, koeputkihedelmöitys on ainoa vaihtoehto. Olen itse tällä hetkellä 36-v. Aikaa ei siis ole enää hukattavaksi.
Olen aiemmin ajatellut, että en lähtisi lapsettonuushoitoihin, vaan ennemminkin adoptoisin, jos en saisi lapsia. Nyt kun tilanne on akuutti omalla kohdalla, asia ei olekaan enää niin helppo. Mieheni ei tunnu kiinnostuneelta adoptiosta. Itse olen ainut lapsi. Miehelläni on vain vanhempia siskoja, jotka ovat lapsettomia. Eli me olemme vanhempiemme ainoa toivo saada biologisia lapsenlapsia. Anoppi ja mieheni lapseton sisko ovat jo useaan kertaan vihjailleet toivovansa lapsenlasta. Omat vanhempani ovat onneksi niin hienotunteisia, että eivät ole puhuneet asiasta mitään, mutta tiedän, että ainakin isäni on niin lapsirakas, että varmasti haluaisi lapsenlapsen.
Olenko itsekäs, jos kieltäydyn lähtemästä rankkoihin lapsettomuushoitoihin? Minun kehossani ei ole vikaa, miksi siis lähteä sorkkimaan sitä rankoilla hormonihoidoilla? Olen jonkun kerran ottanut ns. katumuspillerin ja sen sivuvaikutukset ovat olleet hirveät: äärimmäistä pahoinvointia, kuumotusta, koko kehon pistelyä, melkein tajunnanmenetys...ovatko lapsettomuuteen liittyvät hormonihoidot yhtään vastaavia vaikutuksiltaan?
Olen myös aina pohtinut, haluanko saattaa lapsia tällaiseen maailmaan. Vaikka minulla on elämässäni kaikki kunnossa ja olen suht rauhallinen tyyppi, ei ihmiselo ole useinkaan niin herkkua. Puhumattakaan siitä, jos ilmastonmuutos ja muut ekokatastrofit pääsevät valloilleen. Länsimaihin syntyvä lapsi kiihdyttää näitä prosesseja moninkertaisesti. Mutta olisiko adoptoiminen kehitysmaastakaan sen parempi ratkaisu? Tällöinhän lapsi siirtyisi meidän elintasoomme ja sitä kautta lisäämään luonnon kuormaa. Eikä poikkeavan näköisenä eläminen edelleenkään olisi varmasti Suomessa helppoa. Toisaalta voisimme varmasti tarjota hyvän kodin pienokaiselle - tulisi hän sitten sijoitettuna kotimaasta tai adoptoituna ulkomailta.
Nyt kun on selvinnyt, että emme voi saada lasta luomuna, huomaan kuitenkin, että koen surua mahdollisen lapsen menettämisestä. Lähes kaikilla ystävillämme on lapsia, joten heidän kanssaan on vaikea keskustella tällaisesta aiheesta. ("Olettekos muuten itse ajatelleet noita teidän lasten ekologisia jalanjälkiä?") Erityisesti vauvojen tai pienten lapsien näkeminen kouraisee sydäntä. En pysty enää katsomaan pieniä lastenvaatteita kaupassa ilman, että kyynel nousee silmäkulmaan. Toisaalta pitäisi varmaan antaa syntymättömällekin mahdollisuus. Mitä jos juuri tämä lapsi keksiikin sen saasteettoman ehtymättömän energianlähteen ja koko maapallo pelastuu?
Olen myös vakavasti pohtinut sitä, miten oma elämämme mullistuisi, jos meille tulisikin vauva. Ei enää pitkiä unia aamuisin, ei omaa rauhaa... Mieheni ei ole kovin aikaansaava, joten luulen, että lapsenhoito jäisi pitkälti minun harteilleni. En tiedä, miten jaksaisin vaativaa työtä ja vielä lasta päälle, kun nytkin jo tuntuu, että kaikki vapaa-aika menee kodinhoitamiseen ja toipumiseen. Ja minullakin alkaa olla kaikenlaista kremppaa (mm. selkäkivut, refluksitauti), jotka varmasti pahenisivat ainakin raskauden aikana, kun joutuu jättämään lääkitykset pois. Toisaalta pelottaa yksinäinen vanhuus. Mieheni on jonkin verran vanhempi kuin minä eikä minulla tosiaan sisaruksia, joiden lapset voisivat tulevaisuudessa ehkä minusta huolehtia. (Ja tämäkin on taas varsin itsekästä ajattelua.) Argumentteja siis löytyy puolesta ja vastaan. Ystäväni sanoo, että älyllistän asioita liikaa. Mutta mitä tehdä, lähteäkö lapsettomuushoitoihin vai yrittää taivutella mies adoptioon (tai voiko näihin lähteä samaan aikaan, tai ehkä talous tulee tässä vastaan?) vai tyytyä lapsettomuuteen, jos ei lasta luomuna kuulu?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Tekstisi perusteella vaikuttaa ettet välttämättä halua lapsia. Eli siis että saa tulla jos tulee mutta jos ei tule niin ei tule. Ymmärsinkö oikein? Eihän teidän mikään pakko ole hoitoihin mennä jos se tuntuu rankalta. Oletko miehesi kanssa keskustellut asiasta? Meillä vähän vastaavanlainen tilanne. Tosin nyt vasta tutkimukset käynnissä. Mieheni sanoin joku aika sitten, kun tuli adoptiosta puhetta, että hän ei mitään "äpärää" kasvata vaan haluaa oman. Itse haluan kuitenkin adoptoida, että voi antaa hyvän elämän sitä tarvitsevalle lapselle. Suosittelen että keskustelet miehesi kanssa. Tiedän ettei miesten kanssa ole helppo keskustella, mutta tämä on sen verran vakava ja molempia koskettava aihe, että mies pitää "pakottaa" keskustelemaan.
Mielenkiintoista kuulla tuo tulkinta tekstistäni, että se antaisi vaikutelman, että en halua lapsia. Itse en sanoisi noin jyrkästi, etten halua lapsia, mutta ehkä vielä tosiaan olen sen pohdinnan keskellä, mitä oikein haluan. Toisaalta, kuten sanottu, biologinen kello tikitää, joten alkaisi olla viimeiset hetket tietää, mitä oikein haluaa... Olet oikeassa siinä, että en ole ehtinyt vielä keskustella asiasta kovin syvällisesti mieheni kanssa. Yritän ensin muodostaa omaa mielipidettäni asiasta. Tällä hetkellä mieheni tuntuu haluavan ensin vielä toisen testin ja sitten parantaa kuntoa ja vielä yrittää...kesti vuosi saada hänet sperma-analyysiin... ja kuitenkin hän haluaa lapsia ja ilmeisesti lapsettomuushoitoja pikemminkin kuin adoptiota. Sanoin kyllä hänelle, että nyt ei ole enää aikaa odotella ja katsoa, vaan nyt pitää alkaa toimia, jos aikoo. Viritän keskustelun sopivana hetkenä mahd. pian.
Aiotko itse mennä hoitoihin, jos testit eivät anna toivoa? Aika rankalta kuulostaa tuollainen, ettei miehesi halua "äpärää" kasvattaa. Aiotko saada hänen päänsä vielä kääntymään adoptioasiassa? Oletko jo selvitellyt adoption mahdollisuuksia, onko kansainvälinen adoptio ainoa toimiva ratkaisu?
En tarkoittanut että olisin saanut käsityksen ettet halua lapsia. Meillä tutkimukset alkoi n. kuukausi sitte. Itse kävin jo labrakokeissa ja saan huomenna tulokset, mutta mies ei ole vielä käynyt sperma-analyysissa. Ei meinannut suostua ollenkaan, mutta sanoin että yhteinen asia ja ettei tutkimukset etene jos hän ei käy. Mulla siis ihan selkeä syy (joku hormonihäiriö) mikä tiedettiin jo ennen tutkimuksia, mutta lääkäri ei saa tehtyä lähetettä jatkotutkimuksiin ennenkuin kaikki "rutiinit" on hoidettu ensin. Tod.näk. meidän kohdalla joku hormonihoito tuottaa tulosta, mutta jos ei, niin pitää miettiä adoptiota. Olen yrittänyt ottaa selvää adoptiosta mutta en ymmärrä...
Haluan kertoa oman kokemukseni lapsettomuushoidoista, jos siitä olisi vaikka sinulle/teille hyötyä päätöksiä tehdessä.
Itselläni oli suurin piirtein samanlaista yritystä 4 vuotta, kuin teillä nyt häiden jälkeen. Jossain vaiheessa se ajatus lapsi saa tulla kun tulee ei enää "toiminutkaan". Aloimme ihmetellä kun sitä lasta ei kuulu.
Mieheni olisi ollut jo aikaisemmin valmis tutkimuksiin, mutta minä tarvitsin aikaa miettiä. Hakeuduimme hoitoihin, ensin verikokeet ja sitten lähete sairaalaan kun niistä verikokeista ei löytynyt mitään. Minulta poistettiin polyyppi ja tehtiin samalla labaroskopia (tähystys, jossa tutkittiin että miltä tilanne sisällä näyttää).
Olimme juuri aloittamassa hoidot julkisella puolella, kun yllättäen onkin spontaanisti raskaana. Olimme onnemme kukkuloilla. Raskaus kuitenkin päättyi todella ikävällä tavalla vkolla 14 .
Sitten ei taas kuulunut uutta raskautta. Oli todella hermoja raastavaa aikaa ja päätimme hakeutua uudelleen hoitoihin. Julkisella puolella ilmeni kuitenkin se ikävä asia, että aikoja ei saanut silloin kuin niitä olisi tarvinnut. Pyydettiin vaan yrittämään ensi kuussa uudestaan. En ymmärtänyt ollenkaan, miten niin voidaan sanoa.
Päätimme varata ajan yksityiseltä klinikalta ja ajan saimme vielä samalle viikolle. Hoidot aloitettiin lennosta. Ekana oli hormonipistokset ja ajoitettu yhdyntä. Seuraavat kaksi kiertoa pistoksilla ja inssi (inseminaatio, siittiöt pestään ja ruiskutetaan ovulaation aikaan "sisälle"). Nämä eivät tuottaneet tulosta, vaikka kaikki näytti koko ajan niiiiin hyvälle.
Pidimme kuukauden tauon ja kypsyttelimme ajatusta rankemmista hoidoista. Ja seuraavana kuukautena lähdimme IVF hoitoon pitkällä kaavalla. Ensin sumuteltiin nenäsuihketta, jolla pysäytetään oma hormonitoiminta. Siitä saattaa tulla vaihdevuosioireita. Minulle saattoi tulla jotain pieniä oireita, mutta olin asennoitunut niin hyvin tulevaan hoitoon, etten antanut minkään pienen asian häiritä. Sitten aloitettiin pistokset isoilla annoksilla. Aikanaan tuli punktio, joka tehdään vahvassa lääkityksessä. Sain tosiaan sellaisen coctailin, etten tuntenut mitään kipua. Juuri ja juuri jaksoin seurata tapahtumaa monitoorista. Sitten siirrettiin alkio ja se oli ihan kivuton juttu.
Tämän jälkeen alkoi mielestäni piinaavin vaihe, odottelu tuottaako hoito tulosta.
Kävin veritestissä 2 vkoa punktiosta ja tulos oli siinä kiikun kaakun. Ihmettelin miten voin olla kiikun kaakun raskaana, eikö sitä joko olla tai ei olla... Raskaushormoni ei ollut noussut kovinkaan paljoa. Menin testiin viikon päästä uudestaan ja silloin raskaushormoni oli noussut reilusti. Jee olin raskaana!
Varhaisultraan menimme vkolla 7 ja yllätyksemme saimme kuulla että meille tulee kaksoset.
En kokenut hoitoja todellakaan rankoiksi, eikä minulle tullut pahoja oireita. Itse olen myös nuoruudessa joutunut ottamaan muutaman kerran katumuspillereitä ja oireet niistä oli samanlaiset kuin sinulla. Paljon rankenpaa minulle oli joka kuukautinen yrittäminen ja epäonnistuminen. Mutta täytyy muistaa että reaktiot on yksilöllisiä.
Voimia päätökseen!!
kokee erilaiset hoidot eri tavoin ja aika paljon siihen vaikuttaa sekin, miten suurena yllätyksenä itse lapsettomuus on tullut itselle (itse esim. epäilin jo pidempään, että on endometrioosia ja ei välttämättä onnistu kotikonstein - ja oikeassa olinkin...) voiko siitä puhua muiden kanssa (ja toisaalta: kannattaa harkita tarkkaan, kenelle puhuu ja mitä), painostetaanko esim. suvun toimesta lasten hankintaan jne. Ihmiset myös reagoivat yksilöllisesti eri hormonilääkkeiisiin. Etukäteen ei voi oikein sanoa, että aivan kamalaa on ja hirveältä tuntuu. Aika lailla myös oma asennoituminen ratkaisee. Itsellä ainakin olot ja tuntemukset vaihtelee, toisinaan kaikki on kamalaa ja toisinaan se päivittäinen piikki on vain yksi osa elämää ja kuumat allotkin kyllä kestää - vaihtaa vaikka sitten sitä paitaa...Toisinaan itkettää, suututtaa ja ahdistaa, josku ei tunnu miltään. Toki sitä miettii, että milloin tämä kaikki pitäisi sittenki lopettaa, sillä hoitorumbassa tuskin kukaan jaksaa koko hedelmällistä ikäänsä pörrätä. Itse olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että enemmän katuisin sitä, että emme eds yrittäisi hoitojen avulla saada kaipaamamme vauvaa kuin jättäisimme kokeilematta. Oli lopputulos mikä hyvänsä hoidoissa, niin tämä lapsettomuus jättää kuitenkin minuun jälkensä ja elämäni on toisenlainen kuin mitä se olisi ilman tätä kokemusta.
Sinulla menee tosi hyvin, kun ei tarvitse kantaa huolta ehkäisystä niin kuin niin monien muiden! Kakaroita kun on maailmassa muutenkin ihan liikaa.
Pitääkö sitä kirjoittaa noin pitkä juttu worldwidewebbiin vain kertoakseen, että on kohtalaisen tyhmä yksilö?
Kyllä tässä maailmassa on penikoita tarpeeksi ilman sinun lapsettomuushoitojakin.