Minä muistan miten kulkivat jonossa kun vein niitä metsälaitumelle. Minä lepän oksan kanssa
perässä. Ei sitä oksaa tarvinnut käyttää. Miten sinä.
perässä. Ei sitä oksaa tarvinnut käyttää. Miten sinä.
Turvaa tilisi vahvistamalla puhelinnumerosi. Voit silloin palauttaa unohtuneen salasanan tekstiviestillä.
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Muistelenpa vain tällä palstalla noita lehmiäni.
Olin jo 13v, kun meille ostettiin ensimmäinen lehmä.
Tämän nimi oli Ostikki. Oikein kaunis ja sen piti poikia syksyllä. Meillä ei ollut heinäpeltoa, ja minä kävin sitä syöttelemässä milloin missäkin.
Siihen aikaan oli puhdasta heinää joka puolella, mutta parhaiten muistan harvahkon heinikkoisen metsän pallokentän yläpuolella, ja sinne usein tappiin Mielikin jätin , aina pariksi tunniksi kerrallaan. Sen jälkeen taas juoksin siirtämään heinikkoisempaan paikkaan.
Sitten kuitenkin se alkoi möyryämään kuin sonni, ja niinhän sen lääkäri tunnistikin "sonnitautiseksi", oli pakko teurastaa.
Toinen oli "Mielikki" , se "vauvoikin", ja vauvasta tuli "Pienikki".
Oli väli-rauhan aikaa, sitten syttyi taas sota.
Isä ja sisareni saattoivat lehmän vasikoineen juna-asemalle, kävelivät noin 20km, ehkä enemmänkin.
Ihmiset menivät junaan ja lehmät piti toimittaa jälkeenpäin omistajilleen.
"Pienikki" ressu katosi sille reisulleen, mutta "Mielikki" päätyi luoksemme noin 3:n kuukauden kuluttua.
Nykyiselle asuinpaikallemme muuton jälkeen myimme "Mielikin" naapuriin kun laidunpaikkaa ei löytynyt, eikä tässä ollut navettaakaan, kaivosta puhumattakaan.
Eräs lehmämme Lemmikki nimeltään tykkäsi lypsämisetä niin,että kallistui koko ajan lypsäjän puoleen toisen takajalan ollessa ihan ilmassa. Piti työntää päällä koko ajan ,että sai lypsetyksi ja joskus oli noustava komentamaan,silloin ryhti vähäksi aikaa korjaantui.
Ilotar oli taas sotkupukki. Talvella parressa ollessaan työtyi eteen päin niin että sai paskottua alleen ja sitten siihen makaamaan.
Kesällä kun olivat laitumella etsi aina kasan johon kävi makaamaan. Kyllä se suututti aina rueta monen veden kanssa pesemään utareet ennekuin pääsi lypsylle. Tämä oli niin hyvä lypsykki muuten että ei raskittu pois hävittää tämän kurjan tapansa vuoksi ,vaan sairastui sitten muuten ja päästiin eroon.
Oli mukava pikkupoikana kesäaamuna vinttihuoneessa kuuunnella, kun lehmät lähtivät laitumelle ja kellokkaan kello kolisi.
Sitten, kun joku niistä piti laittaa Karjapohjolan autoon, huomasin kyyneleet äitini silmissä.