varsinaisesti viestini ei koske oikeaa lapsettomuutta, mutta en löytänyt tälle muutakaan palstaa, joten tässä tilitykseni.
olen päättänyt jo ettei meille tule lapsia.kyseessä ei olisi se ettenkö lapsista itsessään pitäisi, vaan se etten halua omaa lasta jolla "ei ole palautusoikeutta" eli lapset ovat kivoja niin kauan kun eivät ole omia. en pidä lapsista silloin kun ne huutavat, kiukuttelevat saatika sen suuren suuren vastuun takia, koska en tiedä olisinko hyvä vanhempi, olisinko hyvä esimerkki, osaisinko olla lapseni kanssa,koska jo nyt vierastan muita lapsia ja niiden yhdessäoloa.
en vain osaa suhtautua lapseen iloisena asiana, lapsi olisi minulle rasite.
mutta kuitenkin lemmikkieläimiämme hoitaessani, tunnen oikeasti huolestuvani jos eläin käyttäytyy oudosti tai on sairas, saatan jopa itkeäkin, koska tunnen epäonnistuneeni jos eläin sairastuu.
tänään kävimme mieheni siskon lapsen synttäreillä, täytti 1v.
lapsi oli kuin unelma, ei itkenyt kertaakaan, eikä kiukutellut, ihmetteli vain ympärillään olevaa hälinää, tavallaan söpö=).
mutta tunsin itseni ulkopuoliseksi muiden naisvieraiden keskuudessa, minulla ei ole omia lapsia joista puhua, on vain eläimet, mutta ne eivät tunnu ketään kiinnostavan. jotenkin mietin että onko minussa jotain vikaa, vai puuttuuko minusta se "jokin" kun en omia lapsia halua, saatika innostu lapsista muiden naisten tavoin, olen vain se "lapsia haluamaton epänainen".
joskus "naisten jututkin" tuntuvat minusta typeriltä..en innostu viimeisimmästä muodista saatika kynsilakan väristä..
innostun ruoasta, ruokatrendeistä(olen kokki).
tänäänkin pikkuisen synttärien jälkeen ihmettelin autossa miesystävälleni että olenko nainen ollenkaan?onko minussa jotain outoa?, olenko kipeä?mitä mies minusta ajattelee kun en innostu lapsista saatika lapsentekohaaveista(ajatuskin kuvottaa).
kaikille muille naisille tuollainen lapsirakas käytös on niin normaalia, itse vain seuraan varovaisena sivusta ja toivon ettei lasta "tyrkättäisi" syliini.
ja olen itse asiassa pian 24 ja mies 28. pian 3v seurusteltu.
olen päättänyt jo ettei meille tule lapsia.kyseessä ei olisi se ettenkö lapsista itsessään pitäisi, vaan se etten halua omaa lasta jolla "ei ole palautusoikeutta" eli lapset ovat kivoja niin kauan kun eivät ole omia. en pidä lapsista silloin kun ne huutavat, kiukuttelevat saatika sen suuren suuren vastuun takia, koska en tiedä olisinko hyvä vanhempi, olisinko hyvä esimerkki, osaisinko olla lapseni kanssa,koska jo nyt vierastan muita lapsia ja niiden yhdessäoloa.
en vain osaa suhtautua lapseen iloisena asiana, lapsi olisi minulle rasite.
mutta kuitenkin lemmikkieläimiämme hoitaessani, tunnen oikeasti huolestuvani jos eläin käyttäytyy oudosti tai on sairas, saatan jopa itkeäkin, koska tunnen epäonnistuneeni jos eläin sairastuu.
tänään kävimme mieheni siskon lapsen synttäreillä, täytti 1v.
lapsi oli kuin unelma, ei itkenyt kertaakaan, eikä kiukutellut, ihmetteli vain ympärillään olevaa hälinää, tavallaan söpö=).
mutta tunsin itseni ulkopuoliseksi muiden naisvieraiden keskuudessa, minulla ei ole omia lapsia joista puhua, on vain eläimet, mutta ne eivät tunnu ketään kiinnostavan. jotenkin mietin että onko minussa jotain vikaa, vai puuttuuko minusta se "jokin" kun en omia lapsia halua, saatika innostu lapsista muiden naisten tavoin, olen vain se "lapsia haluamaton epänainen".
joskus "naisten jututkin" tuntuvat minusta typeriltä..en innostu viimeisimmästä muodista saatika kynsilakan väristä..
innostun ruoasta, ruokatrendeistä(olen kokki).
tänäänkin pikkuisen synttärien jälkeen ihmettelin autossa miesystävälleni että olenko nainen ollenkaan?onko minussa jotain outoa?, olenko kipeä?mitä mies minusta ajattelee kun en innostu lapsista saatika lapsentekohaaveista(ajatuskin kuvottaa).
kaikille muille naisille tuollainen lapsirakas käytös on niin normaalia, itse vain seuraan varovaisena sivusta ja toivon ettei lasta "tyrkättäisi" syliini.
ja olen itse asiassa pian 24 ja mies 28. pian 3v seurusteltu.
Vastaukset 8
Vanhimmat
niin että onko kellään samanlaisia tuntemuksia ollut?miten selvisitte niistä?
miten elämä nyt?onko VELA tuomittu yksieläjäksi?miksi VELOJA pidetään niin itsekkäinä ja epänaisellisina?olenko oikeasti outo?
katso kiinnostava gradu aiheesta: https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/123456789/8841/782.pdf?sequence=1
Itse olen miettinyt paljon aihetta, koska oma tyttöystäväni ei halua lapsia.
haluaisitko sitten itse lapsia?
kun mainitsit ettei tyttöystäväsi halua lapsia, niin mitä mieltä itse olet?
oletteko keskustelleet asiasta?
mitä ajattelet hänestä verrattuna naiseen joka haluaa lapsia?
miten asia vaikuttaa suhteeseenne ja sinuun?
ihan mielenkiinnosta kyselen, koska juuri huomasin itse kuinka oudoksi ja ulkopuoliseksi tunsin itseni perheellisten nuorten naisten keskuudessa.
itse kai tiedostan melko hyvinkin sen vastuun ja työn lapsessa, sen vuoksi en kai halua "uhrautua" äidiksi, mutta samaan aikaan mietin olenko viallinen kun en hihku onnesta lapsen läheisyydessä tai kuullessani raskausuutisen.
tuollainen kun olin 24 v. Helpompaa on ilman lapsia, joten hyvähän se on jos ei niitä halua. Voi elää itselleen käytännössä. Ehkä sinä et vain halua jatkaa sukua, kait se on joku biologinenkin tarve, joka sinulta puuttuu.
Toisaalta mitäs jos haluaisit lapsen, mutta et voisikaan saada sitä? Olet nuori, joten luuletkohan että niitä vain saa kun haluaa, että se on joku päätösasia. Koska mieli voisi muuttua, kuten täällä lapsettomuuspalstalla usein kirjoitellaan, ei tule lasta vaikka toivioisi. Olisitko tyytyväinen, jos tietäisit, että et tule ikinä raskaaksi, vaikka haluaisitkin?
no tarkoitukseni ei ollut herättää katkeruutta tai mitään muutakaan negatiivisia tunteita.
mutta kun VELOILLE ei ole täällä suomi24:ssä yksittäistä omaa palstaansa niin ajattelin vain kysäistä että onko tämä outoa ja onko kellään samankaltaisia tuntemuksia.
en oleta että lapsi tulee tuosta noin vaan, mutta koska olen isosta perheestä niin en usko että hirveitä vaikeuksia meikäläiselläkään olisi saada se lapsi(äiti kun sai meidät 4 lasta ehkäisystä huolimatta, sekä siskoni 2 lasta, veljilläni ei lapsia ole, koska eivät ole vielä lapsia halunneet).
en voi sille mitään jos toisilla on vaikeaa saada lapsi, ei se minun syyni ole.
minua ei lapsettomuus haittaa, en ole sinänsä niin lapsirakas ihminen että omia lapsia haluaisin, enkä usein käy kylässä edes lapsiperheissä koska se meteli on sietämätön, tai jos käyn kylässä niin viihdyn max tunnin, sitten jollain verukkeella äkkiä pois omaan rauhalliseen kotiin.
ja jos saisin tietää etten voisi koskaan tulla raskaaksi ja mieleni muuttuisi, niin adoptio on keksitty(joskin se on pitkä prosessi), tai sitten aina voin ottaa itselleni lemmikin jota lelliä ja hoivata, tai sitten tyydyn kivan tädin rooliini. mutten usko mieleni muuttuvan, sen verta erakko ja rauhaa rakastava olen.
Et ole outo VELA etkä muutenkaan outo. Muistan itse ajatelleeni että olen outo kun en osannut enkä halunnut lässyttää vauvoille enkä lapsille. En koskaan ajatellut sen kummemmin että haluanko lapsia vai en, mutta nyt jälkeenpäin ajatellen olisin ihan hyvin voinut tuossa 20 iässä sanoa olevani sitä mieltä että en halua omia lapsia ikinä. Sitä en pidä outona, mutta edelleenkin minua häiritsee se, etten osaa innostua "naisten jutuista" samalla tavalla kuin muut naiset.
Tänä päivänä olen 33-vuotias ja viimeisilläni raskaana. Miehen kanssa olemme seurustelleet 10 vuotta ja lapsen hankkimisesta tuli puhe muutama vuosi sitten. En tiedä oliko se biologinen kello vai mikä, mutta huomasin EHKÄ haluavani lapsen. Ja kun mieskin lämpeni ajatukselle niin hänen ehdotuksestaan ehkäisy jäi pois. Jonkun aikaa sai jopa odotella tuleeko sitä raskaaksi ollenkaan. raskautumista odotellessa ja nyt raskaana ollessa on lapsen kaipuu kasvanut kovasti ja rakkaus tähän syntyvään ihmiseen. Uskon, ja toivon silti että minusta ei tule sitä lässyttävää äiti-ihmistä vaan osaan keskustella muistakin asioista ihmisten kanssa ja opettaa lapsenikin siihen. Tosin olen varautunut myös siihen että lapsen ollessa pieni vauva elämä pyörii niin perusasioiden ympärillä että älyllisemmille ajatuksille ei ole aikaa eikä energiaa.
Minkä takia kaikkien täytyisi haluta lapsi?Mielestäni on hieno asia jos itse on selvillä mitä haluaa ja mitä ei halua.Tunnen ihmisiä joita ei ole rakastettu ja heidän elämänsä ei ole ollut onnellista.Varsinkin pienen ihmisen kohdalla toivoisi että hänellä olisi rakastavat ja riittävän hyvät vanhemmat.Tässä maailmassa riittää niitä surullisia tapauksia, eikä heidän määränsä tarvitse tieten tahtoen lisätä.Arvostan todella korkealle naista joka on vapaaehtoisesti lapseton, se on aikuisen ihmisen vastuullinen päätös.
Olen itse miettinyt tässä samaa, että onko minussa jotain vikaa, kun vauvakuumetta ei vaan kuulu. Olenko nainen ollenkaan ja mitä merkitystä minulla on tällä maapallolla kun en halua jatkaa geenejäni (ei niin että ne kovin hehkeät olisikaan)? Lapset on vain minusta rasittavia ja vauvojen hoitamisessa kauhea työ, en vaan tajua mitä HYÖTYÄ omista lapsista on?! On minunkin syliini nostettu pikkuvauvoja ("jotta vähän suhunkin tarttuu tuo vauvakuume, hehe!") mutta en tunne yhtikäs mitään niitä kohtaan, kohteliaisuudesta lässytän ja kehun lapsen vanhemmille. Siskoni on tainnut saada perheemme kaikki äidilliset geenit, hän rakastaa omien lapsensa lisäksi kaikkia maaailman lapsia, aina kaupungilla käydessämme ihastelee kuinka söpöjä vauvoja on rattaissa ja kertoo kuinka sydämestä ottaa, kun jostain kuuluu lapsen itkua. Minua se vain ärsyttää. Olen 31, parisuhteessa kohta 10 vuotta tulee täyteen ja olen sanonut miehelle että jos alkaa joskus haluta lapsia, saa etsiä toisen petrimaljan siemennesteelleen. Ei ole vielä lähtenyt kälppimään, ei myöskään jaksa sukulaislapsia kuin päivän kerrallaan. Syyllisyys valtaa mielen ajoittain, mieheni on esikoinen ja harmittaa mieheni vanhempien puolesta etteivät he saa toivomiaan lastenlapsia minun ja miehen takia, no toivottavasti ne nuoremmat lapset sitten. Haluisin kyllä joskus tunteä miltä vauvakuume tuntuu, se kun kuuluu olevan aika järisyttävä kokemus (ja lapsen syntymä sitten vasta järisyttävä onkin, mutta sitä en halua kokea).