Provosoiduinko?

Tänään lähiostarin pankkiautomaatilla asioidessani taakseni ilmestyi kovaääninen humalainen "Kuopiolais"-mies säikäyttäen ensin minut käteistä nostaessa ja lisäksi 3-vuotiaan adoptiopoikanai hämmentyneeseen tilaan meuhaamisellaan. Kun miehelle kävi ilmi minun ja tummaihoisen poikani yhteys, hän huusi kaikelle kansalle: "Noin hyvännäköinen nainen, eikä ole saanut suomalaismiestä!". Muutaman kerran nieltyäni sain lähes yhtä ponnekkaasti vastattua:"Kyllä olen saanut. Poikamme on adoptoitu ja olen siitä helvetin ylpeä! Ikävää sivistyksen puutetta, että täytyy tuollaisia asiattomuuksia huudella ympäri kylää." Tyyppi totesi sanovansa aina kaiken päin naamaa eikä selän takana ja nähtävästi hämmentyi itsekin tilanteesta, kun rupesi poistuville selillemme vielä huutamaan: "Eikö me voitais yhdessä yrittää!"

Tähän on valmentauduttu ja nyt tämä kohdattiin ensimmäisen kerran reilun vuoden kestäneellä vanhemmuudellani. En ole reaktiostani ylpeä ja selitin pojalleni, että setää ei tarvitse pelätä, vaikka olikin ottanut vähän liikaa "aikuisten limsaa" ja huuteli hölmöyksiä. Kummallisinta tässä on se, että yleensä äidit joutuvat näihin tilanteisiin eivätkä miehet. Onko Suomi sittenkin niin takapajuinen, ettei täällä ymmärretä kansainvälisen adoption yleisyyttä.