Miten te suurperheiden äidit

Eivät he jaksakaan, vaan jättävät lapset huonolle hoidolle ja se näkyy lapsista. Näin ovat asiat.

lapsella ei suuri ikäero 1v4kk ja vaikka vanhin likka oli koliikkilapsi niin aina jaksoin.

Itse kun lapset tekee ja haluaa niin hoidettava on ja rakkaus voittaa kaiken.

Tietty oli vaikeetakin mutta aina jaksoin.

Nyt vanhin muuttaa 16v opiskelemaan ja nuorinkin jo kohta 10v;O)))

sitämentiin päivästä toiseen. Yöllä parisänky oli aika täynnä aamuyöstä kun yksi imi rintaa ja loput puskivat viereen. Yhdessä elämän vaiheessa nukuin pääasiassa pää yöpöydällä etten olisi saanut sikin sokin nukkuvien lasten kantapäistä potkua kasvoihini.
Kyllä se rankkaakin oli. Unentarve kuitenkin mitoittuu tarpeen mukaan. Nuorena äitinä jaksaa ihmeitä. Ja kun olin kotona niin, että nuorin oli kolmevuotta saatoin järjestää vuorokausirytmini sen mukaan kuin oikea elämä vaati.
Tosiasiassa en muista erityisesti kärsineeni varsinaisesta unen puutteesta, mutta muuten olisi ollut välillä tarpeen saada heittäytyä vain olemaan. Se ei kuitenkaan käynyt silloin. Hommia piisasi pitkälle yöhön ja kun sadut oli luettu ja unilaulut laulettu nuorimmainen heräsi vaatimaan oman huomionsa.
Luulen, että toivottu suurperhe on kuitenkin niin suuri ilo, että sitä jaksaa ja tavallaan nauttii siitä kaikesta vaativuudesta, että uni ei ole asia mitä kaipaa.
Ja nythän saa nukkua kun huvittaa. Kotona asuu enää muutama lähes aikuinen lapsi ja esim. lomalla torkumme pitkälle iltapäivään. Olen vapaa käymään kaupassa kun haluan, voin jopa mennä iltaa viettämään jos joskus haluan.
Tosin aikaa kun lapset olivat pieniä muistelee välillä ihmetellen itsekin miten sitä jaksoi.

Meillä vanhin on kuusi-vuotias, kun neljäs ja viiden lapsi syntyi.
Vanhin oli koliikkilapsi, ja itkua riitti iltaviidestä pitkälle yöhön. Nukkui vasta aamuyön tunteina.
Ensimmäisen kanssa tietenkin jakosi hyvin, kun sai päivälläkin levähtää (jos malttoi) silloin, kun vauvakin nukkui.
Toinen ja kolmas oli aika helppoja, eivätkä vauva-aikana paljon yöllä heräilleet.

Kaksoset heräsivät öisin aina eri aikaan syömään, vaikka kuinka yritin rytmittää heidän syömistään. Imetin molempia, enkä näin ollen koskaan herättänyt miestäni yöllä syöttämään vauvoja.
Yösyötön jälkeen toinen vauva saattoi huutaa parikin tuntia, eikä mikään auttanut.
Muutaman kerran mieheni heräsi ja meni huutajan kanssa alakertaan (makuuhuoneemme ovat yläkerrassa), mutta itse en saanut sittenkään nukutuksi, kun kuulin kuitenkin vauvan huudon.

En edes muista, milloin kakoset alkoivat nukkua yönsä heräämättä, mutta aina aamulla toivoin, että kumpa joskus vielä saisin nukkua niin paljon kuin haluan.

Iltaisin vanhemmat lapset (6-, 4- ja 2-vuotiaat) kävivät aina ensin nukkumaan,
vasta heidän nukahdettuaan laitoimme kaksoset sänkyihin.

Meillä ei onneksi paljoa sairasteltu, ja päivät menivät aika lailla saman kaavan mukaan.

Nyt, kun kaikki ovat jo isoja, ei oikein osaa edes ajatella, kuinka kovilla sitä joskus oli.

Siitä ajasta kuitenkin selvittiin ja ihanaa aikaahan se kaikenkaikkiaan oli.

eli tuolta osin olen päässyt aika vähällä.

Yhteen elämänvaiheeseen tosin palaan muistoissani lähinnä huvittuneena päätäni puistellen. Olin juuri saanut neljännen lapseni (vanhemmat lapset 5, 3 ja 1) kun hyvä ystäväni sairastui vakavasti ja hänen neljä pikkuistaan (suunnilleen saman ikäisiä kuin omani) muuttivat meille reiluksi puoleksitoista vuodeksi asumaan.
Kahdeksan alle kouluikäistä samassa talossa vaati kyllä varsin hyvää kaaoksensietokykyä sekä taitoa organisoida ja priorisoida ja jos minulta nyt kysyttäisiin uskaltaisinko ryhtyä samaan, painelisin varmaankin pöydän alle piiloon piipittämään, että ei, ei ei.
Mutta niin sen vain oppi tekemällä. Eli niistä vuosista jäi paljon onnellisia, valoisia muistoja ja kaikista lapsista kasvoi terveitä, ehjiä aikuisia.

Tahdon kuitenkin huomauttaa, ettei kukaan ole seppä syntyessään. Kyse ei siis ollut siitä, että olisin ollut jotenkin erityisen hyvä äiti superäiti, joka selviää mistä vain vaan pikemminkin niin päin, että arki opetti sitä mukaa kun sitä arkea eli.

Itselläni varmasti jaksamiseen vaikutti sekin, että minä nautin valtavasti suurperheessä elämisestä, eli elämäntapana se "hullu vaihekin" sopi minulle.

Ja toinen helpottava tekijä on isältäni peritty "vähäunisuus" eli silloinkin kun päivät olivat tupaten täynnä "äitelöintiä" niin saatoin ottaa meidän jokaisen tarvitseman oman virkistäytymisajan valvomalla myöhään lasten nukahdettua tai nousemalla aikaisin ennen muuta perhettä.
Niinä vuosina minulle mm. ratsastus, lukeminen ja uiminen - kaikki ihan yksin, omassa rauhassa, olivat arvokkaita akunlataamisia.
Oman kokemukseni mukaan juuri tuon virkistäytymisajan puute on se, joka usein syö nuorten äitien voimia eniten, jopa enemmän kuin unen vähyys.

Voimia toivotan sinulle.
Ja ole armollinen itsellesi: Kaikkea ei pidäkään jaksaa, kenenkään.

Minua ei varmaan lasketa oikeaksi suurperheen äidiksi kun vasta 4 tulossa ;) Mutta meillä ovat kaikki olleet helppoja vauvoja. Syöneet ja nukkuneet. Olen saanut yötkin nukkua, kun vauva on nostettu herättyään rinnalle ja siinä se on loppu yönsä tuhissut. Mikäs sen ihanampaa kuin nukkun lämmin tuhiseva nyytti kainalossa.
En ole koskaan vaatinut itseltäni liikaa. Ja mieskin on sitä mieltä, ettei sen siivouksen niin ole väliä' kunhan lapset on hoidettu. Ja mies työpäivänsä jälkeen on aktiivisesti osallistunut lasten ja kodin hoitoon.

Meillä on neljä lasta -vanhin 14 v ja nuorin 1 v. Viides ilmoitti tulostaan (suunniteltu lapsi) viikko sitten:) Olen "taivaassa".

Kaikki lapset ovat olleet todella kilttejä. Ensimmäinen itki mahaansa kolme ensimmäistä kuukautta, mutta sitten nukkuikin suht hyvin. Yö syötöt on loppuneet 10 -5 kk välillä, riippuen lapsesta.
Nyt on iskenyt pieni panikki, että onko ikäero liian pieni, mutta onhan minulla melkein 9 kk aikaa totutella, ja valitettavan äkkiähän lapset sitten kuintenkin kasvavat :(

Eräs vanhempi tuttavani sanoo minulle aina, että älä välitä maassa lojuvista leluista, tulee päivä kun oiot pöytäliinan kulmia, kun sinulla ei ole mitään tekemistä. Oma äitini sanoo, että tällä hetkellä "hän tekee sitä".

Jokaisen voimavarat ovat erilaiset, toiset jaksavat olla lasten kanssa, toisille yksi lapsi on liikaa. Pitää vain "tehdä" lapsia omien voimavarojen mukaan!! Itse olen jo pienestä pitäen sanonut, että haluan suuren perheen. Toivotaan, että kaikki menee hyvin odotusajan sillä tämä tulee olemaan meidän viimeinen -muuten talossa loppuu tila :)