Selvittämättömiä asioita,
tukahdettuja tunteita.
Pimeitä ajatuksia,
ilman konkreettisia tekoja.
"Rakkautta",
vihaa ... välinpitämättömyyttä.
Milloin lopetimme kuuntelemasta toisiamme?
tukahdettuja tunteita.
Pimeitä ajatuksia,
ilman konkreettisia tekoja.
"Rakkautta",
vihaa ... välinpitämättömyyttä.
Milloin lopetimme kuuntelemasta toisiamme?
Vastaukset 13
Vanhimmat
kun korvasi tulivat sanoilleni kuuroiksi
se sama silmänräpäys,
kun suusi sanoi ensimmäisen sanan hänelle.
voi kierrellen selvittää, täytyy puhua suoraan, kohdata kasvokkain, vaikka syntyyhän kaikista tukahdetuista tunteista kauniita runoja, jotain hyötyä.
Herään yöllä omasta painajaisestani yltä päältä hiestä märkänä.
Sydän pampailee rinnassani armottomalla jyskeellä ja käteni koskettaa vaistomaisesti sinun puoltasi vuoteessa.
Paikkasi on kylmä ja koskematon.
Olet poissa. Missä?
Kuulen huutosi vai kuvittelenko sen vain omassa päässäni?
Kristallinkirkkaana.
Valvon ja odotan.
Olen väsynyt,
väsynyt odottamiseen,
siihen, että kaikki olisi paremmin.
puhuttelee, melkeinpä satuttaa lukijaansa.
Lause ' Milloin lopetimme kuuntelemasta toisiamme '
kertoo äärettömän paljon kaiken kuolemasta.
Samoin kuin tämän runosi päätössäe,
samaa koskettavuutta. Jää vain tunne,
kunpa voisin jotenkin lohduttaa.
Voimia Sinulle päiviisi, olet tumma ja voimakas kirjoittaja.
Olet niin kaukana ja
siitä huolimatta niin kovin lähellä.
Epäröintiä,
arkaa kosketusta omaa hengitystä pidättäen.
Mitä tunnet? Miksi et tunne minun laillani?
Onko minussa jotain vialla vai sittenkin sinussa?
Jospa menneisyyden haamut elävät molemmissa.
Seison pimeän kuilun reunalla
syvyyksiin kurkottaen.
Miten helppoa sinne olisikaan kadota.
Koko kehooni sattuu,
olo tuntuu tyhjältä ja lopen uupuneelta.
Yksinäisyys, vaikka ihmisten ympäröimänäkin.
Tunne, että on joukkoon kuulumaton,
erilainen.
Mikä minut pitää silti kiinni elämässä?
joukkoon... yhdessä ja erikseen vuorotellen.
Vatsaan sattuu.
Jään mieluummin kotiin, kuin menen toisten pilkattavaksi
loukkaamaksi ja nöyryytettäväksi.
Häpeä.
Häpeä siitä, että olen sellainen kuin olen.
Erilainen.
Häpeän kääntyminen itseinhoksi ja vihaksi.
Miksi minä sallin tämän kaiken pahuuden itseäni kohtaan?
v.ttumaisen vailla tarkoitusta kun oikein miettii, mutta onneksi on niitä hyviä hetkiä muiden kanssa ja itsekseenkin joskus
Aikuiset lapset lähdössä,
haikeuden tunne isän sisimmässä.
Usko, että seisovat omilla jaloillaan.
Rohkaisua ja tukea,
ymmärrys omasta keskeneräisyydestä ja vajavaisuudesta.
Lämmin halaus - pärjäättekö?
ja viipyvän surullinen katse lasten perään,
kun auton perävalot katoavat pimeyteen.
Milloin näemme jälleen?
Sanoja ja tekoja, jotka iskevät sydämeen tikarin lailla
viiltävänä kipuna.
Löisit edes, etkö kuule!
Sekin tuntuisi armeliaammalta minua kohtaan.
Etkö ymmärrä ja näe,
miten minuun sattuu?
Miksi kohtelet minua,
kuin minua ei olisikaan?
Etkö rakasta itseäsi?
sun täytyy tulla nokan eteen kun muuten mie oon ihan sokia ajatuksissani
Koskaan aikaisemmin tai myöhemmin
en ole rakastanut yhtä väkevästi ja palavan intohimoisesti.
Se oli silkkaa tunteiden ilotulitusta,
räiskyvää lempeä. Iloa, naurua, luovuutta,
ja väittelyitä.
Silloin tunsin eläväni.
Haluan sen kaiken takaisin.
Kuitenkin tiedän,
ettei se ole enää mahdollista.
Ja tieto siitä tekee helvetin kipeää.