Ihan teoreettinen tai retoriinen kysymys, kummin vaan. Pakko ei ole vastata;)) Itse olen aina ollut kovin huono "kieltäytymään", jos joku on jotain pyytänyt, nyt tarkoitan kyllä tällä lauseellani, puhdasta avunpyyntöä;)) En muuta.
No, nyt tämän ikäisenä, niin realiteetit tällähetkellä omassa elämässä kuitenkin rajalliset...ja täytyy ihan opetella sanomaan EI käy. Hyvin vaikeaa....ihmisten vaikea ymmärtää kun sanonkin EI käy. Nyt. Tarkoitan tämän hetkistä tilannetta elämässäni. Miten Teillä muilla? Onko kovinkin tuttua?
t.Pimu
No, nyt tämän ikäisenä, niin realiteetit tällähetkellä omassa elämässä kuitenkin rajalliset...ja täytyy ihan opetella sanomaan EI käy. Hyvin vaikeaa....ihmisten vaikea ymmärtää kun sanonkin EI käy. Nyt. Tarkoitan tämän hetkistä tilannetta elämässäni. Miten Teillä muilla? Onko kovinkin tuttua?
t.Pimu
Vastaukset 18
Vanhimmat
joilla on sama ongelma. Yksi on itse myöntänyt omaavansa halun miellyttää kaikkia. Hän ei pysty sanomaan ei. Tilanne ei hänen osaltaan ole kadehdittava. Mitä lie taustalla, tiedostamatonta (tai jopa tiedostettua) alemmuudentunnetta?
Eihän ystävyys siitä saa kiinni olla jos ei aina suostu kaikkeen. Pimu hei, sanot vaan napakasti ei. Jos toinen suuttuu, niin anna mennä. Hän ei ole arvoisesi.
jos, asia koskisi jotain vaikka ystävääkin, tai tuttavaa en niin välittäisi. Omalle systerille;)) paha mennä sanomaan....ei haluaisi välilen tulehtuvan....kuitenkaan.
t:Pimu
Kerro miltä sinusta tuntuu. Älä alistu siihen, että sinua käytetään hyväksi.
mutta, hän ei suostu/pysty ymmärtämään asia kääntyy päälaelleen;)....on tosi ikävää. Ymmärrän kyllä hänen miestään ja siskoanikin. Hän kokee että, on turvassa kanssamme ja toki autaisimme mieheni kanssa. Nyt kuitenkin oma mieheni myös vielä kerää voimia....ja kotonamme autistinen nuori. Jonka hoitaminen on myös minun "työni."..toki rakas mieheni tekee myös kaikkensa minkä nyt jaksaa..
Tuota olen miettinyt nyt, että minun opeltava sanomaan heille sitten tylymmin...jos, muu ei auta..
t.Pimu
tuttua. Ei jaksa suostua enää niin moneen asiaan mitä vielä muutama vuosi sitten. Ikä tekee tehtävänsä.
Esim. poikani joku aika sitten melkein suuttui, kun olisi tuonut kolme lastaan meille viikonlopuksi hoitoon, ja sanoin etten jaksa ottaa.
Olisivat menneet käymään jossain viihteellä.
Olen aika paljon viikonloppuja heitä hoitanut ja keväällä hoidin viikon, kun olivat ulkomailla. Mutta nyt on pakko alkaa kieltäytymään, kun ei enää jaksa. Varsinkaan kun viikot käy töissä, niin haluaa viikonloput itse levätä. Tietenkin sitten koettaa hoitaa, jos heillä on joku tärkeä meneminen.
Mutta nyt ulos nurmikolle köllötteleen :=))
Mekin lähdemme merelle, kun vaan kundi tuosta suihkuun ensin...
Minulla tämä ongelma kun olen omaishoitaja itse. Niin nyt sukulalaismies;) pitää vähän liikaa itsestään selvänä kuviota....hän kun myös sisareni omaishoitaja, että, toisi siskon aina meille hoidettavaks siksi aikaa...kun itse tarvitsee lomaa;)) Voi, jee.
Muuten menisi, mutta ei Nyt. Vaikea heidän myös käsittää;)) Että miksei...
Aurinkoista lekotteluhetkiä sulle;
t.Pimu
...kaveruus, tuttuus... ei saa olla kiinni siitä, että ne jollakin tavalla muuttuisivat, jos kieltäytyy jostakin avunannosta.
Autan mielelläni ihmisiä, jos vain kykenen. Mutta en aina ja joka tilanteessa. Jos olen suunnitellut itse jotakin tekemistä/menemistä, niin jos silloin joku jotakin pyytää, niin ei ole vaikea sanoa, että auttaisin kyllä, vaan nyt on muita menoja.
Kun autan, tahdon auttaa ilolla ja välittämisellä ja 100%:lla keskittymisellä. En siten, että autan "pitkin hampain" ja miettisin ajatuksissa, että hitto, ku tekis mieli olla jossakin muualla, mutta nyt on Pakko auttaa. Se tuntuis "epärehelliseltä" auttamiselta.
Tahdon myös, että se joka minua auttaa, niin hän auttaa sydämellään, eikä väkisin.
Mitä tulee lastenlasten hoitamiseen, niin myös silloin ei ole vaikeuksia kieltäytyä. Jos olen suunnitellut meneväni viikonloppuna jonnekin, niin selitän vaan vanhemmille, että nyt mummu lähtee "rilluttelemaan".
että, omasta tahdosta. Kuitenkin itse olen tosi Onnellinen tuosta toisesta aikuisesta kundista....jos, mies meillä Sairaalassa (yllättäen voi nyt joutua) ja katsomassa häntä käyn jokapäivä...niin vanhempi kundi kyllä automaattisesti on tämän nuoremman kanssa;) ei tarvitse "selitellä" eikä "pyydellä". No, katsotaan sitten mikä tilanne, kunhan oman perheen perustaa jos, perustaa;)) voi olla, että tilanne sitten toinen...
Tätäkin olen miettinyt nyt paljon, että voimmeko pitää itsestään selvänä että, lapset aina auttavat vuorostaan meitä? Minusta se ei ole ihan itsestään selvyys, kuitenkaan.
Siskollani aikuinen poika, joka ei edes soita äidilleen ja kysy kuinka voit? Ovatko lapset ylipäätänsä velvollisia pitämään yhteyttä aikuisina? (retooninen kysymys) Vai pidämmekö senkin itsestään selvyytenä?
t.Pimu
...ja rakastaminen on vapaaehtoista. Kaikki "sisältä" tulevat tunteet, kuten välittäminen, empaattisuus, rakkaudettomuus, suru, sureminen, viha, jne... ovat meissä ihmisissä olevia "olotiloja". Ehkä? vaihdellen "vahvuutta", mikä kulloinkin on pinnalla. Myös niiden hallinta on tärkeää, suhtautuminen niihin ja ymmärrys tai yritys ymmärtää, miksi niin on.
Ajattelen, että rakkaus näistä pitäisi olla se vahvin, joka tavallaan säätelee muita sisäisiä "tunteita".
Kenekään ei, mielestäni, ole velvollisuus yhtään mihinkään, suhteessa toiseen ihmiseen, ellei hän Itse sitä tahdo. Tätä ajatustani on hyvin vaikea selittää. Päässäni tämä "ajatus" on selkeänä, mutta kun nyt kirjuuttelen, niin huomaan, että eihän tästä tule yhtään mitään :)
En pidä itsestään selvyytenä, että esim. lapseni auttavat minua aina, jos/kun vaan pyydän. Tahdon, että kun auttavat, auttavat silloin siksi, että he Tahtovat auttaa.
Vähän lapsellinen esimerkki on tulos, vaan kirjotan sen kuitenkin, koska se tuntui niin Tosi mukavalta.
Olen joskus kertonut pojalleni ja hänen vaimolleen, että on himpun verran tylsää ja kurjaa, kun on yksin ja kaikki arkipäivän toiminnot joutuu tekemään yksin. Ei ole "kimppahommia", jolloin toinen tekee sitä ja toinen tätä ja näin saa tehtyä äkkiempää tympeitä arkiaskareita.
Mainitsin ehkä pari viikkoa sitten, että kun menen saareen niin se tuntuu NIIN työläältä, kun pakkailee älyttömästi tavaroita kasseihin ja laatikoihin, vesikanisterit ja vaikka mitä. Sitten raahaa niitä selkä vääränä autoon. Lappaa monta kertaa auton ja asunnon väliä. Sitten ajaa 30km ja ja ajaa auton mahdollisimman lähelle laituria. Raahaa monta kertaa tavaroita laiturille, sitten vaivalloisesti ne veneeseen, sitten ajaa auton laiturin läheltä autopaikalle ja lähtee saareen ja saaren rannassa yrittää kiinnittää venee väliaikaisesti niin, että saisi mahdollisimman helposti ne nostettua laiturille. Kun se on tehty, niin kiinnittää veneen uudelleen. Ennen tämä oli helppoa, kun teimme kaiken yhdessä mieheni kanssa. Laiturilta sitten on matkaa talolle ja teen monta kantomatkaa, että saan tavarat sisään ja purettua.
Noh, nyt kun viime maanantaina menin saareen, niin koko perhe oli laiturilla odottamassa. Olivat kiikaroineet tuloani ja valmistautuneet...
Poika nappas veneen narun ja alkoi kiinnittämään venettä, vaimo hyppäs veneeseen ja alkoi nostelemaan tavaroita laiturille. Ripeää toimintaa. Kaks isompaa lasta alkoivat kantamaan tavaroita mökille. Minä istuin veneen penkillä ja katselin, kuin ÖÖ. Alta aikayksikön Kaikki tavarat olivat viety mökille. Vene kiinnitetty. Minulle ilmoitettiin, että kahvi oli laskeentumassa pannumyssyn alla. Sauna oli lämmitetty minua varten.
Arvasin, että olivat oikein päättäneet, että haluavat ilahduttaa minua näillä arkisilla auttamisilla. Sain kävellä veneeltä, kuin Kuningatar, kahta kättä heiluttaen valmiiseen kahvipöytään. Ja ympärillä tämä ihana perhe, jotka olivat Tosi iloisia, kun sinne menin.
Auttamiset eivät aina tarvitse olla isoja. Jos auttamisessa on mukana sydän ja Ajatus, niin pienestä voi kasvaa suuren suuri...
Pyydän anteeksi, liian pitkästä sepustuksesta.
tosin kaikista vanhin kundi asuu meistä niin kaukana ettei voi olla avuksi;) Riittää kuitenkin että, silloin tällöin isälleen soittaa ja kysyy vointia. Vaikka nämä kaksi eivät ns ihan. omia kundeja olekkaan, niin vuosi vuodelta hyvältä tuntuu että, ovat osa tätä elämääni....enkä kyllä tuota omaanikaan moiti yhtään;)) avuliaasti hän auttaa (voimaa on fyysisesti) tuossa tavaroiden kantamisen kanssa jo meitä kumpaakin...ei koskaan napise vastaan..nyt hän oppinut myös sen miten tavarat laitetaan muovikasseihin (yhdessä kun käymme ruokakaupassa)...no, minä en tätä taitoa hänelle opettanut.....vaan tuolla Autismisäätiöllä yhdessä ohjaajien kanssa olivat tätäkin harjoitelleet..;)) Sellainen lisäperustaito hänelle...mikä muille itsestäänselvyys oppia...ja sitä suren nyt kun omalta sisareltani myös tämä taito tipotiessään....emme voi yhdessä käydä edes ruokakaupassa....vaan minun on hoidettava häntä kuin pientä lasta....vähän liian raskasta nyt...
Sitä ei kyllä ihmiset aina ymmärrä mitä tuo tavaroiden kantaminen yksin on ja raahaaminen on, ennenkuin joutuvat sen kokemaan;)) Se käy kyllä työstä. Ja saareen ei voi mennä tyhjin käsin;))
t.Pimu
rajattava itsensä suhteessa muihin ihmisiin.
Määriteltävä mihin asti menee muita ihmisiä auttaakseen ja mistä lähtien apu menee harakoille.
Ei helppo taito.
Se jälkeen on helpompi miettiä, että jos avun antaminen tuntuu vaikealta, mikä on se oma syy.
Ja yleensä, kun asiaa ajttelee, on kieltäytymiseen hyvä syy olemassa, vaikka se ruikuttajalle ei saata siltä vaikuttaa.
Mutta on pystyttävä tekemään raja omille asioille ja muiden asioille.
Tätä tarkoittaa "terve itsekkyys"
ennen kaikkea, huolehdittava omasta hyvinvoinnistaan, jotta, tarvittaessa, jos jaksamista jää yli, sitä voi antaa toisillekin.
Jos täysin itsensä väsyttää, tarvitsee jo itsekin ulkopuolista apua.
selväksi. Sulla on oma perhe ja omalle perheelle ne voimat pitää jättää.
Kaveri tuossa tuskitteli kun pieni lapsenlapsi useita päiviä hoidossa, eikä edes kahvipakettia saati kiitosta palkaksi. Ei sukuun tulleelta eikä omalta. Äkkiä vaan kimpsut kasaan ja ulos ovesta.
miehensä loman ajaksi. Ovat miehensä sukulaiset tuon paikan hänelle järjestäneet. Mutta, kun olen itse siellä käynyt myös "vierailulla"...niin, vähän liian "nuori" hän on sinne. Muut kun ovat paljon iäkkäämpiä ja vaikka hoito siellä hyvää ja muuta, niin tuo "aktiivinen" toiminta kuitenkin omaisten ja läheisten sitten järjestettävä....siksi hänkään ei sinne mielellään menisi...no, minun taas aina käy sitten siskoani jotenkin sääliksi. Vaikka sääli ei auta. Vaan pitää opetella niinkuin tuossa viisasti totesit sanomaan; EI/NEJ. TACK.
t.Pimu
nuoret parit pitävät melkein itsestään selvyytenä, että jos isovanhemmat asuvat lähellä, heidän kuuluu hoitaa lapsenlapsiaan.
Viedään mummolle ja papalle vaan tenavat ja lähdetään kaverien kanssa bailaamaan.
Ihan mielellään lapsenlapsia väliin hoitaakin, mutta kyllä isovanhempien pitää osata kieltäytyä heitä hoitamasta, jos eivät jaksa.
tosi aktiivisen, työssäkäyvän, parisuhteessa olevan, matkailevan, mökkeilevän
mummon, jotka eivät kyllä monta kertaa vuodessa hoitele lapsenlapsiaan, jos aina sitäkään.
Ja ymmärrän senkin.
aikuisena, niinkin voi käydä. Sisarelleni kävi näin. Hän on juotunut aina olemaan riippuvainen ensin omista vanhemmistani (nyt jo edesmenneet) ja sitten miehestään ja hänen suvustaan. Nyt kun hekin kuitenkin väsyvät mikä ymmärrättävää...ovat tuon hoitovastuun kuitenkin aina sisaresteni erittäin hyvin kantaneet, lämmin kiitos heille kaikille siitä.
Ja ikää kuin meille kaikille tulee...niin, tuo mikä on sitten se oma ydinperhe/parisuhde ja mikä ei? Rajanveto siinä...tilanteessa, ei niin helppoa tehdä.- Varsinkin nykyisin kun näitä avopalveluverkostoa on supistettu...(jotkut tuon palvelun saavat/ toiset jäävät ilman)....eikä niissä nyt kovin paljon vaihto-ehto ole.
Tosi hyvä ja asiallinen oli kirjoitetuksesi. Laittoi minutkin ajattelemaan omaa jaksamistani.... Kiitos, sinulle....
t.Pimu
Kun omat lapset on saanut aikuiseksi, niin silloin on oikeus itsellä nauttia elämästä :=))