on yksi pinnalla olevista kysymyksistä. Elämän loppuvaiheessa moni haluaa kaiken saatavissa olevan avun. Tiedän yhden henkilön, joka kieltäytyi sytostaattihoidoista, koska ennuste oli, että ne eivät olisi auttaneet, pidentäneet vain kärsimystä. Hoitohenkilökunta yritti saada hänet muuttamaan mielipidettään. Hän eli noin puoli vuotta melko täyttä elämää, myös aviopuolisona seksi mukaan lukien. Viisi päivää ennen kuolemaansa hän meni saattokotiin, missä nukkui pois. Minusta hän oli urhea. Oli ikäluokkaamme.
Armokuolema
1943
7190
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Vaikeaa on tosiaan tietää edes syövästä ennustetta, koska lääketieteelliset ennusteet eivät likikään pidä paikkaansa.
Minun pitäisi olla kuollut. Olen sairastanut hirvittävän tappavan taudin, josta ei pitänyt olla paluuta elämään. Ei minkäänlaisia eloonjäämismahdollsiuuksia.
Hyvä kuitenkin, etteivät heittäneet roskiin, vaan antoivat kaiken sen lääketieteellisen hoidon niin kauan, kuin sydän sykki ja oli elonmerkkejä vaikka välillä kuulemma piti oikein keskittyä tunnistelemaan, sykkiikö sydän.
Virkosin kaikkien hämmästykseksi kuoleman koomasta, ja toivunpa vielä lähes ennalleen. Joitakin vaurioita elimistöön jäi, mutta liikun itsenäisesi, toimin itsenäisesti ja nautin elämästä todella paljon ja olen aloittamassa pienoisen työnkin poikasta. Sairaalahoitoa tuo tapaus vaati lähes puoli vuotta ja sen jälkeen kuntoutusta pian vuosi.
Henkiinjäämisestäni, ja siitä lääketieteellisestä hoidosta, jota toivottomana tapauksena sain, vaikka luulivat turhaan sitä annettavan, olen ikikiitollinen, ja onnellinen.
Terveenä tai vähän sairaanakaan ei tajua onnellisuudesta vielä yhtään mitään. Mutta paluu kuoleman rajalta toivottomana tapauksena takaisin, ja vielä kuntoutuneena, joka sekin oli lääketieteellisesti mahdottomuus, on niin suuri ilon aihe, että elämä yhteensäkkään ei ole pystynyt näin suurta ilon kokemusta yhteensäkkään tuottamaan.
mutta olen iloinen puolestasi ja ymmärrän kyllä kuinka suuren arvon annat sille että sait vielä jatkoaikaa. Toivotaan että pysyt kunnossa.
elämää arvostaa varmaan eri tavalla, kun on käynyt jo portilla. Ihmeiden aika ei ole ohi, kaikkea kaunista molemmille.
Sairastuin jo päälle nelikymppisenä huonoennusteiseen levinneeseen syöpään. Vaikka syöpä levisi hoidoista huolimatta, se loppujen lopuksi saatiin aisoihin. Ja nyt olen saanut elää viitsentoista vuotta syövästä vapaana, eikä ennusteista huolimattakaan syöpä ole uusiutunut. Totta kylläkin, kaiken olen laittanut peliin sen vastustamiseksi. Koen niiden auttavan, koska potilaskolleegat lähes järkenään ovat jo mullan alla.
Mitä hoitoja sinulle annettiin ja ennenkaikkea missä sairaalassa? Käsittääkseni paikkakunnilla on eroja kuinka hoidetaan ja käsitykseni mukaan Kuopiossa on erittäin hyvää.
Äitini sai "elinaikaa" kolmisen vuotta keuhkosyöpäänsä, mutta "mummeli " eli 12-vuotta, joskaan ei parantunut. Eli kuitenkin 72-vuotiaaksi, mutta nyt kun noista armokuolemisista on puhetta paljon, niin äitini kai sai sellaisen.
Olin hänen kanssaan sairaalassa 5-pv vieri pedissä ja näin, mitä hänelle annettiin lääkkeitä ja nesteytystä. Käsittääkseni oli morfiinit ja diapamit, toinen kipuihin ja toinen rauhoitukseen. Lopulla ruoka ja juoma eivät maistuneet, huulten ja suun kostutus oli ainoita, joten armollinen(armo) kuolema sai tullakkin.
Omalta kohdaltani olen kokenut tuon kuoleman rukoilun, kun vammauduin autokolarissa 34-vuotiaana kallovetoon. Ensimäiset 4-vko rukoilin kuolemaa ja seuraavat 4-vko elämä olikin siedettävää, kun olin täysihoidossa sairaalassa ja vieressä oli saman kohtalon kokenut, mutta vaikeammin.
Kallovedon lisäksi hänen suunseutunsa(turpavärkkinsä)oli hajalla, joten hän sai pilli ruokaa, mutta minä sain syödä sentään itse lautaselta.
Harmillisimpia olivat keittot, joita minulle ei olisi saanut tuodakkaan, sillä poltin niissä aina kaulani. Yrittäkääpä itse syödä keittoa selällään maaten ja pää sidottuna hiekkapussein liikkumattomaksi, siis katse kattoon.
Nyt olen jo iäkäs, mutta rohkaisuja haluaisin silti vakavan sairauden kohdatessa. Miten sen kestää? Luovuttaminen lienee kai pahin vaihtoehto, kun taas toisaalta välttämättömän asian pitkittäminenkin lienee turhamaisuutta.
Kunhan vain pääsisi mahdollisimman kivuttomasti, sillä appiukkonikin oli sidottu remmein kiini sänkyyn, jossa hän huusi kuoleman tuskissaan, koska silloin oli kipulääkkeiden anto rajoitettua. Se oli hierveätä!!!
TYKS:issä sain sytostaatit ja sädehoidot. Kun syöpä levisi hoidoista huolimatta, muuta ei ollut tehtävissä kun nostaa annokset hirvittävän suuriksi, niin että muu elmistö vammautuu. Niin tapahtui mutta henki säilyi.
Pahonvoinnista en tarvinnut kärsiä, sillä kun oli oma vakuutus, lääkäri sanoi, että annan sulle sellaiset pahoinvointilääkkeet, ettei takulla siitä tarvitse kärsiä. Ja ne tosiaan olivat hyviä, mutta muutamien kymmenien minuuttien tarkkuudella niiden vaikutus kun lakkasi elimistössä, silloin alkoi pahoinvointi ja oksettaminen. Piti olla pahoinvointilääkkeet aina mukana, että kun se vaikutusaika elimistössä loppui, sai otettua heti uuden. Siihen aikaan se maksoi aivan järkyttävän paljon yksi pilleri, en hintaa muista, muuta kuin kauhisteltiin, että jos sen itse joutuisi ostamaan, ja tuskin sitä itse ostaen edes lääkärit kirjoittaisivatkaan.
Mutta onnenin oli yksiytissairausvakuutus.
Sen sijaan kipuhin ei ollut mitään tehokasta hoitoa. Kun en kuitenkaan terminaalipotilas ollut, morfiinia en saanut. Olihan minulla muitakin kroonisia sairauksia, niin että niidenkin hoito rajoitti paljon kivun hoitoon sopivia lääkkeitä. Kipulääkkeitä, joita sain, olivat hyvin tehottomia.
Se korkea uusiutumisriskikin puolsi rajuja hoitoannoksia, mitä uskallettiin antaa niin että hengissä pysyn.
Hoitovaurioista henkitorvi paloi, ruokatorvi paloi, keuhkojen kärjet paloivat, kilpirauhanen paloi. Kesti vuosia, ennenkuin nämä vauriot pikkuhiljaa tasaantuivat. Eivät täysin parantuneet, mutta niiden kanssa tulen toimeen.
Pahinta oli, että immuunipuolustus vaurioitui ja häiriintyi vaikeasti ja sen kanssa on suuria ongelmia infektioita vastaan taistellessa.
Mutta hyvää tässä kuitenkin on, että syövän uusiutuminen, vaikka se olikin korkeimman uusiutumisriskin syöpä, niin sen uusiutuminen on saatu pidettyä poissa.
niin suuri, valtava, äärimmäinen, etten oikein edes uskalla siitä puhua.
Puhumisen tuntuu tekevän nuori sukupolvi, jolle asia on noin vain naps helppoa.
He eivät ole nähneet sairautta, saati kuolemaa.
He eivät älyä, ettei eläminen vaadi täyttä terveyttä, vähemmälläkin selviää, ja voi nauttia.
Eli, siis, asiasta puhutaan turhan ulkopuolisesti, helposti.
En tarkoita, täällä.