Nyt kun noita nenä-iho-lapsi-juttuja on puitu aika kattavasti, voisi olla vaihteeksi musiikin aika.:) Mikä on teidän mielestänne Michaelin paras albumi, ja miksi, vai voiko mitään niistä lopulta nimetä parhaaksi? Entä heikoin?
Itse pidän kovasti herkästä Off the Wallista. Se on kokonaisuudessaan aivan loistavaa diskomusiikkia! Heikoin albumi on minusta monotoninen Bad. Sen biisit tuovat liikaa mieleen "metallia raapivat kynnet". Ehkä Michaelin rock-imago ei oikein muutenkaan iske minuun. Pidän enemmän varhaisempien levyjen pehmeämmästä tyylistä, ja toisaalta vaikka Dangerousin kirjavasta "ysärityylistä".
Invincible on jännittävä aluevaltaus rap/RnB -suuntaan. Sääli että se jäi niin vähälle huomiolle. Siltä olisi saatu monia parempiakin hittejä kuin You Rock my World. Whatever Happens olisi voinut olla yksi sellainen.
Jotenkin tuntuu, että sanoitukset ja tyyli muuttuivat vuosi vuodelta agressiivisemmiksi. Syynä taisivat olla julkisuuden aiheuttamat raskaat turhaumat. Ehkä pidän Off the Wallista juuri siksi, että sillä laulaa vielä elämään uskova, omalla tavallaan iloinen nuori mies, jolla monet aikuisten vaikeudet olivat kaikesta huolimatta vielä edessä päin.
Itse pidän kovasti herkästä Off the Wallista. Se on kokonaisuudessaan aivan loistavaa diskomusiikkia! Heikoin albumi on minusta monotoninen Bad. Sen biisit tuovat liikaa mieleen "metallia raapivat kynnet". Ehkä Michaelin rock-imago ei oikein muutenkaan iske minuun. Pidän enemmän varhaisempien levyjen pehmeämmästä tyylistä, ja toisaalta vaikka Dangerousin kirjavasta "ysärityylistä".
Invincible on jännittävä aluevaltaus rap/RnB -suuntaan. Sääli että se jäi niin vähälle huomiolle. Siltä olisi saatu monia parempiakin hittejä kuin You Rock my World. Whatever Happens olisi voinut olla yksi sellainen.
Jotenkin tuntuu, että sanoitukset ja tyyli muuttuivat vuosi vuodelta agressiivisemmiksi. Syynä taisivat olla julkisuuden aiheuttamat raskaat turhaumat. Ehkä pidän Off the Wallista juuri siksi, että sillä laulaa vielä elämään uskova, omalla tavallaan iloinen nuori mies, jolla monet aikuisten vaikeudet olivat kaikesta huolimatta vielä edessä päin.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Harmittaa, kun kun ei ole vielä levyllä ja tosta A Place Whithout No Name on vain pikku pätkä. Olisi ollut vielä paljon annettavaa, mutta aika loppui kesken.
http://www.youtube.com/watch?v=gXY8MRNE8jo
http://www.youtube.com/watch?v=hGXJyw8X2vs
hyvää, sitten alamäki, lopuksi pelkkää shittiä.
Tosin kylläkin joistakin 90-luvun tempauksista sai aikanaan sen käsityksen, että Michael oli saanut suuruustaudin ja jäänyt jossain määrin Popin Kuningas -tittelinsä vangiksi. Esimerkistä käy vaikka kuuluisa patsasprojekti HIStory-albumin tiimoilta.
Yhdessä tuoreehkossa haastattelussa nuoren polven artistilta kysyttiin, miltä yhteistyö Jacksonin kanssa maistui, ja millaisia eväitä hän oli tältä saanut. Hän sanoi vain jotain siitä, että "kyseessä on Kuningas". Luulisi Jacksonia turhattaneen joskus, että hänet oli asetettu jalustalle, ja sinne hänen haluttiin myös fossiloituvan. Oli varmaan usein raskasta olla legenda jo eläessään.
on mulla sellainen levy joka on jäänyt muiden jalkoihin.
Kaikki muut on sellaisia, etten osaa nimetä parasta, kuuntelen jokaista, ja kaikilta levyiltä löytyy vähintään yksi "lembibiisi".
Voi ei miten suloinen Michael on tässä http://www.youtube.com/watch?v=gXY8MRNE8jo
:):)
pidän Invinciblestä. Se on sellaista "aikuispoppia", mikä sopii hyväksi vastapainoksi muille albumeille. :)
en ymmärtänyt alkuunkaan sitä käsittämätöntä militääri-ihannointia ym.
Ymmärrän tämän "aikuispoppi"-jutun. Eihän levyssä mitään vikaa ole, tasokas eikä mitään moitittavaa, kai nää albumit uppoaa mikä kehenkin, omasta persoonasta käsin.
Mä en oikein tiedä mikä tuossa levyssä on, kun se on ainut jota ei tule kuunneltua. Pitänee ottaa ohjelmaan ja koittaa kuunnella jollain toisella korvalla, jos pääsisi siihen syvemmin kiinni.
Räväkämmissä allbumeissa ja biiseissä jotka toitottivat uhmaa ja seksuaalisuutta, uppoaa muhun joku ehkä sen takia, kun se oli niin vahva kontrasti Michaelin omaan persoonaan. Ujon ja hiljaisen oloinen tyyppi, jonka sisällä kuitenkin paloi kiivas tuli.
mielestä monen "vanhan" biisin aggressiivisuus oli jotenkin luonnollista, mut sit sen jälkeen noi kaikki univormujutut ja sillee, en tiedä oliko ne oikeesti Michaelin ideoita vai jonkun myyntimiehen.
on mun mielestä aika vaativa albumi kuuntelijalle, mikä tietysti sinänsä ei ole miinus:). Otti melko monta kuuntelukertaa, ennenkuin hyvät biisit alkoivat erottua ja kokonaisuus hahmottua. Äänimaailma on rikas. Kaikkea jännää on ujutettu perusmelodioiden sekaan. Eri asia sitten, olisivatko biisit toimineet livenä, sen verran paljon tilpehööriä on mukana.
Joissakin biiseissä on minusta turhan vahva komppi (liian hakkaava). Toisaalta Butterflies on suorastaan siirappinen, mikä on Michaelilta musta aika epätavallista, jos ei You are not alonea oteta lukuun. Nimikappale on musta kaikkein paras.:)
M. ei kovin monta albumia ehtinyt tehdä. Jokaista levyä hiottiin pitkään. Bad on suosikkini, se on oikea supertähden albumi. Thriller kuullostaa vanhanaikaiselta, Off the Wallilla Jacko on niin nuori ja elämäniloinen.
Invincible on mielestäni paras, 2000 Watts on aivan mahtava biisi, samoin Sleepchless ja Privacy.
Inv. on niin voimakas ja määrätietoinen, agressiivinen mutta toiselta puolelta niin herkkä. Täydellinen! :)
En pidä Off the Wallista juuri lainkaan. Joitakin kivoja kipaleita mutta yleisesti ottaen en tykkää. Liian haparoivaa ja "vanhanaikaista"...
Heipä hei,
kiva lukea muiden mietteitä ja analyysejä MJ:n levyistä. Lisään omani joukkoon.
Minähän edustan sitä sukupolvea, joka lähestyi/ eli murrosikää Thrillerin ja Badin julkaisun aikoihin. Ne on minulle läheisimpiä, ehkä siksi, että siihen aikaan varmaan etsin tukea ajatuksille musiikista niin voimakkaasti. Kasvoin myös näiden albumeiden kanssa (ja ansiosta?).
Off the Wall on minusta aika taidokas, ja pidän siitä kyllä. Siinä on paljon samantyylisiä fiiliksiä ja elementtejä kuin Thrillerissä (koko albumissa).. Viuluja, pehmeitä säveliä ja samantyylisiä "kitarakulkuja" (musiikin ammattilaiset.. kavahtakaa termejäni;).
Näiden kahden albumin julkaisun välillä ei mennyt kuin kolmisen vuotta.. ehkä osasyy samankaltaisiin fiiliksiin on siinä lyhyessä väliajassa.
Badin hankkiessani olin ihmeissäni, kuinka paljon musiikin tyyli muuttui. Michael uudistui jokaisella albumilla, kokeili uutta. Bad on tosi teräksinen saundiltaan, jotenkin. Meni aikaa ennen kuin kuuntelin sen täysin omakseni. Pidän siitä myös tosi paljon. Man in the mirror ja I just can't stop loving you tuovat tunteet pintaan.
Dangerous tuntui menevän taas pienen askeleen pehmeämpien melodioiden suuntaan. Tuliko rytmistä kuitenkin aina "hakkaavampaa", mitä pidemmälle aika kului..? Välillä tuntuu siltä.
Thriller oli ensimmäinen lp (siis kyllä kyllä.. lp, vanha vinyyli:), jonka sain, ties vaikka oli ensimmäinen levy miltä ikinä artistilta, joka oli mun ihan oma. Olin 10 vuoden paikkeilla. Kyllä mun täytyy rankata Thriller ensimmäiseksi. Se on loistava ja taidokas! nimim. Thriller lover forever ;))
Kiitos, hyvä ketju tämäkin, jään seuraamaan jatkoa :)
"(musiikin ammattilaiset.. kavahtakaa termejäni;)."
mutta mitä siitä. Keksitään sitten vaikka ihan uusia sanoja.;)
Kyllä se tyyli taisi aina vain hakkavammaksi muuttua. Joidenkin Dangerousin biisien kohdalla harmittaa, ettei Michaelin ääni kuulu kunnolla sen takia. Tietoinen ratkaisuhan se on ollut, mutta silti. Musta Invincible on tervetullut korjausliike. Mietin, olisiko Michael palannut lopulta kokonaan "juurilleen", pehmeämpään tyyliin. Se olisi ainakin minulle sopinut, vaikka Dangerousista monessa mielessä tykkäänkin.
Michael näyttää olleen utelias eri tyyleille lavella rintamalla. Onneksi hän sentään pysytteli erossa raskaasta rokista. Se olisi uutena aluevaltauksena luultavasti ylittänyt ainakin minun kestokykyni.:)
Aloitetaan Dangerousista ja mennään sitten aikajärjestyksessä. Oikeasti Jacksonin albumeiden paremmuusjärjestykseen laittaminen on niin vaikea homma, että en suoranaisesti edes yritä. Kirjoittelen sen sijaan hieman omia ajatuksia Jacksonin albumikokonaisuuksista alkaen Off The Wallista. Motown levyt ja toisaalta The Ultimate Collection jätetään huomiotta.
Itselleni Dangerous on Jacksonin albumeista se kaikista läheisin johtuen siitä, että se tutustutti minut MJ:n musiikkiin. Sain kyseisen albumin joululahjaksi C-kasettina vuonna 1991 ollessani 12-vuotias ja puoli vuotta myöhemmin sitten juostiinkin jo Tukholmassa kuuntelemassa Jacksonia livenä. Nykymaullani en kuitenkaan tohdi kutsua Dangerousia Jacksonin parhaaksi albumiksi vaikka se sisältääkin tukun vahvoja ja erinomaisia kappaleita, kuten Who Is It, Gone Too Soon, In The Closet ja Can't Let Her Get Away.
Off The Wall on erinomainen diskolevy, loistavia tanssisiivuja toinen toisensa perään. Ja löytyyhän sieltä joukosta yksi Jacksonin parhaista hitaista tunnelmasiivuista: She's Out of My Life. Toisaalta on totuuden nimessä sanottava, että aivan uskomattomien hienojen biisien vastapainoksi löytyy sitten ehkä myös hieman heikompaa ainesta - I Can't Help It ja Girlfriend etunenässä. Jacksonin falsetissa laulaminen myös jossain määrin joidenkin biisien kohdalla ärsyttää enemmän kuin ihastuttaa.
Thrilleriltä ei sitten oikeasti löydy yhtään huonoa biisiä vaikka duetto Paul McCartneyn kanssa (The Girl Is Mine) melkein löytää tiensä tähän kategoriaan. Se on kuitenkin fiilikseltään niin loistava biisi, että pakkohan siitäkin on pitää. Albumin kirkkaimpina jalokivinä loistavat sitten Human Nature ja Billie Jean. Ja onneksi Jackson tajusi Off The Wallin jälkeen, että myös falsetissa laulamiselle on olemassa vaihtoehtoja.
Bad sitten muuttikin Jacksonin kiiltokuvapojun imagoa astetta kovempaan suuntaan ja mielestäni onnistuneesti. Ei Badillakaan vielä Jacksonin vahvimpia tulkintoja nähdä, poisluettuna Man In The Mirror, mutta kokonaisuutena albumi on kuitenkin mielestäni paras juuri tulkinnan takia. Erityisesti Jacksonin lauluääni alkaa löytämään oikean uran Badilla ja hieman heikommatkin biisit jaksavat kantaa juuri edellisiä levyjä vahvemman tulkinnan ansiosta. Eikä levyltä oikeasti edes löydy kovin heikkoa siivua, jos nyt Speed Demon tuntuu aika pliisulta.
History ei sitten enää olekaan kevyt pop-levy vaan oikeasti monella tapaa median, rahanahneiden ihmisten ja poliisin päähän potkiman miehen katkeraa tilitystä. Levyn teema on jo nimensäkin puolesta vahvasti sidottu Jacksonin elämään ja tekoihin. Ja löytyyhän levyltä hurja määrä hienoja kappaleita Stranger in Moscow, Tabloid Junkie ja Little Susie etunenässä. Ja tokihan se Smile on Jacksonin tulkitsemana aivan loistava. Childhood puolestaan on, Jacksonin lapsuus huomioiden, ehkä vahvimmin koko miehen tuotannosta juuri häneen henkilöityvä kappale. Joku ehtikin jo valitella Historyn peilailevan kuvaa Jacksonin suuruudenhulluudesta. Itse kuitenkin näkisin asian niin, että mies ymmärsi omien saavutustensa arvon musiikkialalla ja halusi tempauksillaan vain tuoda keskiöön jälleen sen, mikä miehelle itselleen oli tärkeää eli musiikin. Siitä kielii paljolti myös Historyn musiikillinen anti, joka on loistava. Media ei kuitenkaan ottanut tästä onkeensa vaan jatkoi päättäväisesti miehen mustamaalaamista muiden kuin musiikillisten asioiden noustessa pääosaan. Harmi.
Blood on the Dance Floorilta sitten löytyy ehkäpä Jacksonin tulkinnallisesti vahvin biisi: Morphine. Levynä se on kuitenkin enemmän vanhan kierrätystä kuin aidosti uutta, joten jätettäköön se tässä yhteydessä huomioimatta.
Invincible sitten onkin ihan oma lukunsa. Historyn tietynlaisen synkkyyden jälkeen albumi on raikas ja vaikka se alkaakin aika heikosti, niin onneksi albumin nimiraidan jälkeen homma paranee huomattavasti. Eminemin mukaan Invincible on kaikkien aikojen paras albumi ja jos kolmea ensimmäistä kappaletta ei huomioida, niin yhdyn tähän täysin. Tosin itse katson albumia mustavalkoisten MJ-fanilasien takaa, en piin kovan musiikin ammattilaisen silmin. Whatever Happens lienee albumin paras biisi ja nousee omalla listallani Jacksonin tuotannon kärkikaksikkoon.
Pitkä vuodatus, mutta Jacksonista ei voi kirjoittaa lyhyesti. Listan voisi kai tiivistää lyhyesti siten, että Bad on paras ja Off The Wall heikoin - tosin omalla asteikollani erot ovat minimaalisia ja oikeasti en näe Jacksonin tuotannossa juuri heikkoja lenkkejä.
Minusta Invincible on loistava albumi, Unbreakable on minun eniten kuuntelema biisi.
Ja tuo Morphine on tosiaan pelottava. Siinä on niin nistin tunne vangittuna kun Michael laulaa "Demerol"!
invincible on hyvä:) Tykkään heartbreakerista, invinciblesta, unbreakablesta ja you rock my worldistä. HIStorylla taas on 7 loistavaa biisiä, dangerousilla myös. Thriller on hyvä albumi, sillä on muutamia lempibiiseistäni. Mielestäni paras albumi on kuitenkin bad. Pidän kaikista sen kappaleista, paitsi "Just good friends"-biisistä.
Huonoin levy on off the wall. Kuuntelen siltä vain kahta laulua, off the wall ja don't stop till you get enough.