Takana on joitain vuosia hoitoja, tuloksettomia inseminaatioita ja alkionsiirroista alkaneissa raskauksissa peräkkäin kohdun ulkoinen raskaus ja kaksi keskenmenoa pitkittyneine vuotoineen vaikka kaikki on alkuun näyttänyt hyvältä.
Meillä on vielä yksi olki pakkasessa, mutta en haluaisi enää mennä hoitoihin näiden kokemusten jälkeen. Kummastakaan ei ole löytynyt vikaa, mutta kun ikää on 40 , keskenmenon uhka on kasvanut ja näköjään toteutunutkin.
Mies haluaisi jatkaa vielä hoitoja. Itse olen hiljalleen tehnyt surutyötä paitsi keskenmenoista, myös edessä häämöttävästä lopullisesta lapsettomuudesta ja vähitellen hyväksynyt ajatuksen. Alunperinkin ajattelin, että hoidot eivät välttämättä auta, mies taas oli hyvin toiveikas. Mies ei vielä suostu hyväksymään, että meille ei lasta suurella todennäköisyydellä tule.
Nyt kun aikaa on kulunut viimeisestä keskenmenosta, olen taas nauttinut kaikesta hyvästä, mitä elämässä jo on. Nyt mies on viritellyt taas keskustelua hoitoihin menosta, mutta ajatuskin klinikalle menosta ahdistaa. Turhautuneena totesin,että hän ei ole kiskonut pyyhkiessä ulostulevaa sikiöpussia sisältään tai korjannut pois suihkun lattialle tippunutta istukkaa, eikä voi tietää miltä tuntuu miltei vuoden ajan kytätä joka kerran vessaan mennessä tuleeko vuota ja jos tulee/ei tule, mitä se tarkoittaa... Tiedän toki, että hän on henkisesti kärsinyt näistä epääonnistumisista yhtä paljon kuin minä ja naisen osa on kantaa ne fyysiset kokemukset, mutta silti en enää haluaisi jatkaa.
Hän sanoi, että ei aio "pakottaa" tai painostaa minua hoitoihin, mutta ei ole vielä luopunut toivosta. kaikissa muissa elämän suurissa ja pienemmissäkin asioissa olemme yleensä yhtä mieltä, mutta tässä näytämme olevan eri leireissä.
Miten muut hoitojen lopettamista pohtivat ovat päätyneet ratkaisuun ja mikä se on ollut? Olen näistä keskusteluista lukenut, että ainakin tänne kirjoittelevilla naisilla yrityshalua on riittänyt pidemmälle kuin miehillään.
Meillä on vielä yksi olki pakkasessa, mutta en haluaisi enää mennä hoitoihin näiden kokemusten jälkeen. Kummastakaan ei ole löytynyt vikaa, mutta kun ikää on 40 , keskenmenon uhka on kasvanut ja näköjään toteutunutkin.
Mies haluaisi jatkaa vielä hoitoja. Itse olen hiljalleen tehnyt surutyötä paitsi keskenmenoista, myös edessä häämöttävästä lopullisesta lapsettomuudesta ja vähitellen hyväksynyt ajatuksen. Alunperinkin ajattelin, että hoidot eivät välttämättä auta, mies taas oli hyvin toiveikas. Mies ei vielä suostu hyväksymään, että meille ei lasta suurella todennäköisyydellä tule.
Nyt kun aikaa on kulunut viimeisestä keskenmenosta, olen taas nauttinut kaikesta hyvästä, mitä elämässä jo on. Nyt mies on viritellyt taas keskustelua hoitoihin menosta, mutta ajatuskin klinikalle menosta ahdistaa. Turhautuneena totesin,että hän ei ole kiskonut pyyhkiessä ulostulevaa sikiöpussia sisältään tai korjannut pois suihkun lattialle tippunutta istukkaa, eikä voi tietää miltä tuntuu miltei vuoden ajan kytätä joka kerran vessaan mennessä tuleeko vuota ja jos tulee/ei tule, mitä se tarkoittaa... Tiedän toki, että hän on henkisesti kärsinyt näistä epääonnistumisista yhtä paljon kuin minä ja naisen osa on kantaa ne fyysiset kokemukset, mutta silti en enää haluaisi jatkaa.
Hän sanoi, että ei aio "pakottaa" tai painostaa minua hoitoihin, mutta ei ole vielä luopunut toivosta. kaikissa muissa elämän suurissa ja pienemmissäkin asioissa olemme yleensä yhtä mieltä, mutta tässä näytämme olevan eri leireissä.
Miten muut hoitojen lopettamista pohtivat ovat päätyneet ratkaisuun ja mikä se on ollut? Olen näistä keskusteluista lukenut, että ainakin tänne kirjoittelevilla naisilla yrityshalua on riittänyt pidemmälle kuin miehillään.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Ymmärrän hyvin vastahakoisuutesi. Itse olen 38-vuotias ja aloittanut taas kerran hormoonihoidot 8kk tauon jälkeen. Nyt on menossa Synarela sumutehoito nenän kautta ja ensi viikolla alkaa piikittäminen. Viime kerralla olin ihan varma, että raskaus käynnistyy, mutta munasoluni eivät edes hedelmöittyneet maljassa, olivat kuulemma vähän kehnonlaisia. Pettymys oli aika kova ja ajatus uudesta hoidosta tuntui tosi kaukaiselle. No tässä sitä taas yritetään jälleen kerran ja tämä kerta vain ja ainostaaan mieheni toivomuksesta. Itse olin jo hyvää vauhtia totuttelemassa ajatukseen lapsettomasta vanhenemisesta. Suoraan sanoen tympii koko homma, enkä ole edes ajatellut koko hoitoja vaan yrittänyt täyttää elämäni ihan muilla asioilla. Luulin, että olen koko asian kanssa jo sinut, kunnes taas työpaikan lounaskeskuteluissa joku kertoi raskaudestaaan ja vanha mustasukkaisuus nosti päätään. Minä en saa koskaan kokea miltä tuntuu olla raskaana ja jään jostain oleellisesta paitsi. Elämä on tosi epäreilua ja tästä asiasta johtuva masennus nostaa päätään! Tsemppiä sinulle kuitenkin 40 , toivottavasti vielä tärppää!!
Minun itseäni nuorempi ja lapseton mies ilmotti jo ennen hoitojen aloittamista, että hän sitten haluaa lapsen ehdottomasti, ja jos ei minun kanssa tule, niin sitten jonkun muun kanssa tulee.
Harmittaa, kun on ostettu asunto ja kaikki, menee mies, menee koti, menee toive yhteisestä lapsesta.
Hoidot on menoss just nyt.....ristiriitaisin pelonsekaisin ajatuksin....
Ompas sulla raaka mies! Siis että lapsi on tultava, tai juoksee tekemään sen jonkun muun kanssa?! Siinä on ihmisellä arvot päin peffiä. Minä en tuollaiseen edes suostuisi. Vastamäet on kestettävä yhdessä, jos suhteessa kerran ollaan! Juokseeko hän myös karkuun, jos saisitte vihdoin sen lapsen ja se olisikin vammainen?
Ihmettelen vaan.
Miehelläsi on melko kylmä ajatelutapa, eikä hän tunnu sitoutuneen parisuhteeseen kunnolla, jos noin ajattelee. Ennen naimisiinmenoa (ja tietämättä, että lastensaannissa tulisi ongelmia) keskustelimme siitä, että olemme ennenkaikkea sitoutuneita toisiimme, sen jälkeen tuleat perheen perustaminen ja muut asiat. Tämä on ohjenuoranamme edelleen, vaikka itse olen jo luovuttamassa, enkä jaksaisi hoitoja jatkaa.
Onko teillä selvillä, mistä lapsettomuus johtuu? Meilläkään ei kummastakaan ole löytynyt selittävää vikaa, itse ovuloin normaalisti ja kaikki näyttää olevan kunnossa ja miehen siittiöitä on normaalisti, liikkuvuuskin on täysin normaali. Munasolujakin saatiin lyhyellä kaavalla 11, joista hedelmöityi 8, lääkärin mukaan erinomainen määrä. Kaikki näyttää siis olevan periaatteessa kunnossa, alkiotkin kiinnittyvät ja noudatan kaikkia raskaudenaikaisia suosituksia ja kieltoja heti alkion siirrosta alkaen. Silti tulee keskenmenoja. Varhaiset keskenmenot johtuvat yleensä pahasta kehityshäiriöstä tai kromosomivirheistä; syy keskenmenoihin voi siis olla jomman kumman geeneissä, sitä emme tiedä, kumman, emmekä ole pohtineetkaan paljoa, koska syyttely ei auta tässä.
Miehesi ei voi olla varma, että se "joku muukaan" pystyisi hänen lapsiaan 100% varmuudella saamaan, sellaista takuutahan ei ole.
Mä kyllä olisin ilmeisesti pyydännyt miestä poistumaan samantien elämästäni jos hän sellaisia ehdottais... :( tsemppia sulle, nainen nainen nainen
Olen itse taistellut saman kysymyksen kanssa jo monta vuotta. Olen kyllästynyt jatkuviin pettymyksiin: tuloksettomiin inseminaatioihin ja alkion siirtoihin, keskenmenoihin ja jatkuvaan hormoniralliin.
Mieheni haluaa epätoivoisesti omaa lasta. Olen ehdottanut adoptiota, mutta hän ei kuulemma pysty rakastamaan vierasta lasta. Meilläkin on pakkasessa vielä yksi alkio ja jos sen kanssa ei onnistu, mieheni haluaa, että aloitan hormonihoidot uudestaan.
Tein tänään raskaustestin ja olen yllättäen tullut luomukeinoin raskaaksi! Koska takana on monta keskenmenoa, en uskalla iloita tästäkään odotuksesta. Pelkään mennä lääkäriin, saattaahan kyseessä olla myös kohdun ulkopuolinen raskaus.
Toivon parasta, mutta pelkään pahinta. Olen niin väsynyt koko yrittämiseen.
Mieheni sanoo ymmärtävänsä minua ja "taipuvansa" päätökseeni, jos tästä raskaudesta ei tule mitään.
Jos kaikki menee hyvin, meille syntyy ensi keväänä terve ja suloinen lapsi. Jos ei, kokeilen onneani vielä sen yhden pakastetun alkion kanssa - ja se on sitten siinä.
Voimia sinulle, mitä sitten päätätkin tehdä.
Kaksikymmentä vuotta sitten elin samoissa asioissa. Oli hormooni pistoksia vaimolle, tehtiin istutuksia, tuli vale raskauksia, jopa kesken lomareissun. Mutta viimeinen yritys... joka oli kuin ihme... saimme pojan.
Mekin olimme jo mukana adoptiolapsen haussa, se olisi ollut hyvä vaihtoehto, koska lapsi on aina lapsi, jos olet valmis vanhempi.
Siksi sanonkin. Jos et voi jostain syystä saada omaa lasta, OLE VANHAMPI JOKA ANTAA ELÄMÄN LAPSELLE. Se antaa sinulle itsellesi enemmän kuin koskaan edes olet kuvitellut...
Me käytiin mieheni kanssa lapsettomuushoitoja läpi 5 vuotta tuloksetta. Omalla kohdallani en koskaan päässyt edes testipäivään kun vuoto jo alkoi ja tiesin kaiken jälleen olevan ohi. Viimeinen hoitojakso oli keväällä. Olin itse myös lopen uupunut hoitoihin enkä halunnut enää jatkaa. Mies on ymmärtänyt asian hyvin ja olemmekin nyt päätyneet aloittamaan kansainvälisen adoption. Ensimmäinen tapaaminen on sovittu sosiaalityöntekijän kanssa ja olemme myös tutustuneet perheeseen, jossa on adoptiolapsia.
Tällä hetkellä olo on tosi huojentunut, kun on saanut jättää hoidot taakseen mutta myös toiveikas vaikka odotusaika on pitkä. Toivottavasti meidän perheessä temmeltää 2-3v kuluttua oma lapsi.
Jaksamisia teille! Toivoa on!