Onko kellään kokemusta; kuinka olette selvinneet, vaikuttaako elämään läpi elämän???
miten vanhemman itsemurha
vaikuttaa
291548
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Turvaa tilisi vahvistamalla puhelinnumerosi. Voit silloin palauttaa unohtuneen salasanan tekstiviestillä.
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 29
Vanhimmat
Sotien jälkeen.
Talvi- ja jatkosota.
Mutta teki työnsä, rakensi omakotitalon ja hoiti perheensä, kunnes kuoli kännissä ojanpohjalle 1987.
Kylmään.
Hassu mies, hoiti kylmät kelit sodassa mutta ei sitten siviilissä.
Hän oli rohkea mies, meni itsemurhaan kolme kertaa, kaksi sotaa ja yletön viina.
Minä olen hänestä ylpeä. Ja se vaikuttaa koko elämän.
Koko Suomen pitäisi olla hänestä ylpeä.
Ja minun faijani ei ollut, läheskään ainut, elämänsä tuhonnut. Noita miehiä on miljoona.
Akkojen ja kakaroiden vuoksi itsensä tappaneet, raukat, eivät minulta arvostusta saa.
mutta kuoli omaan sänkyyn. Sissi kun oli.
oma faijani oli sen verran nuori, ettei sotaan joutunut, mutta sotaa pakoon täältä Stadista landelle sukulaisia kun Forssassa..mutta oma faijansa siellä oli...kyllä tuo aika miehiin vaikutti jotka siellä olivat. Joutuivat sellaista kokemaan mitä meidän vaikea ehkä koskaan täysin edes ymmärtää. Iso-isäni itse ei koskaan suostunut tuosta ajasta puhumaan sanakaan, mutta kun sillä päällä että viinaa otti niin otti myös...kysymättä sen kummemin lupaa mummolta. Eikä siitä puhuttu..vaiettiin, mutta jotenkin myös ymmärretiin..ja me lapsenlapset tiesimme kyllä että, nyt ei ole hyvä vaarin luokse kyläilemään mennä. Vaistosimme sen..ei sanottu mitään kyllä me vaistosimme silti, emme olleet typeriä...
Sure vaan. Hatsa. Jokaisella siihen oikeus. Surra omaa isäänsä/faijaansa.
t.Pimu
Selvitty on, mutta vaikuttaa koko elämän. Nyt kun oma perhe pikku hiljaa hiljenee, tulee isä yhä useammin mieleen. Mun isä on nyt 13 vuotta mua nuorempi!
Ex-mieheni isä oli hirttänyt itsensä kun perheen lapset olivat 5-7 -vuotiaita. Heillä ei juuri ole muistikuvaa asioista. Anoppi ei koskaan puhunut asiasta. Ex-mieheni ei koskaan puhunut asiasta. Kun lapseni tulivat siihen ikään, että alkoivat kysellä toisesta ukistaan, minä jouduin kertomaan että ukki on kuollut. Kun lapset tulivat riittävän isoiksi ymmärtämään asian - ja kun kyselivät edelleen mihin ukki kuoli - minä kerroin asian heille. Meidän perheessä tämä itse päivänsä päättänyt perheenjäsen oli tabu. Hänestä ei puhuttu, hyvää eikä pahaa. Lapseni ottivat asian ihan terveen rauhallisesti kun heidän kasvettuaan kerroin asian rehellisesti. Ei oikeastaan tullut edes "miksi"-kysymystä. Ja jos olisi tullut, olisin pystynyt siihenkin vastaamaan.
ex-mieheni, hyvä lapsuuden ystävä, sellainen kulmien kaveri...no, ihan hyvin selvisi elämässä oli.. ja kaikki hyvin, kaikki taloudellisesti ja ulospäin asiat siis hyvin mutta,...hänen faijansa oli tehnyt itsemurhan...tämä mies oli pikkuskidinä sitten sen nähnyt...oma faija kellariin oli hirttäytynyt ja oman faijansa oli sieltä kellarista löytänyt...suunnilleen saman ikäisinä aikuisena...sitten itse tuon saman ratkaisun teki...ei koskaan päässyt tuosta asiasta oikein yli...viimeisinä päivinään oli ex-miehelleni vaan tuosta puhunut ja aina useammin ja useammin oman faijansa kuolemasta...No, kova isku se oli ex-miehelleni...hän taas suri ystäväänsä ja sitä ettei pystynyt ajoissa auttamaan..ja kun ei mitenkään...voinut toista auttaa..oli yrittänyt kuitenkin viimeiseen asti sanoa että, itsemurha ei ole ratkaisu...mietin joskus, entä nämä hänen lapsensa sitten...varsinkin kundi...
t.Pimu
En usko, että sillä on suurta merkitystä onko poismeno itse aiheutettu, onnettomuus tai sairaus. Lähipiirissä pienten lasten äidin elämään väsyminen.
Elämä on jatkunut lasten kohdalla. Isä meni uusiin naimisiin ja lapset saivat äitipuolen. Sitä en tiedä, mitä kohta aikuiset lapset tuntenevat.
"aikuiset lapset" haluavat tietää, omista biologisista vanhemmastaan tai vanhemmistaan...näin käy myös avioerolasten kanssa...tai lasten jotka adoptoidaan pienenä...silloin vasta tuon keskustelun "tietää"...ja joskus siellä paljonkin sellaista mistä pitää uskaltaa aikuisena avoimesti sitten puhua nuoren aikuisen kanssa. Tunteet voivat olla useidenkin vuosien aikana syntyneet ja ne kysymykset sitten myös...
t.Pimu
ole apua ajoissa? Tämä asia vaatisi pikaista parannusta nyky-yhteiskunnassa.
vanhemmat päättivät päivänsä itse. Isä hirttämällä (oma poika löysi hänet....) ja äiti muutaman vuoden kuluttua pillereiden ja viinan sekakäytöllä. Hän ei lopultakaan pystynyt elämään miehensä itsemurhan kanssa.
Toinen serkuistani sanoi minulle äitinsä hautajaisissa, että onneksi on nyt vanhemmat loppu. Tätä ei kestäsi enää kolmatta kertaa.
Serkkuni jatkavat elämäänsä. Vain he tietävät arpiensa syvyyden.
Itsemurha on äärimmäisen itsekäs teko. Älkäämme tehkö sitä läheisillemme !
itsemurha on itsekäs teko..toivottavasti en itse joudu sitä koskaan kokemaan, mitä on kun läheinen tekee....toinen surullinen juttu...on oman lapsen kuolema. Sen surun määrän voi tietää vain ne äidit ja isät...joille niin on käynyt. Myös heille voi vain toivoa jaksamista. Kaikesta menetyksestä huolimatta.
t.Pimu
tapauksessa yhdy mielipiteeseen, että itsemurha olisi itsekäs teko. Minusta se on ihmisen äärimmäisen hädän viimeinen pysäkki, missä kukaan ei voi häntä enää pysäyttää.
Raastetun ihminen viimeinen hätähuuto, jota kukaan ei koskaan kuullut.
kuitenkin..jonkinlainen verkosto, olemassa terveydenhuollon puoleltakin olemassa..mihin voi kääntyä...tuo on kyllä surullista että, näinkin sitten on...ihminen jää kuulematta tai kukaan ei voi enää auttaa asiat siinä pisteessä...ja ainahan tuo itsemurha on viesti...ja teko äärimmäisestä tuskasta ja hädästä...
t.Pimu
onkin. Tuskaa tuottaa.. Hitto et ole nähnyt se pienen pojan naamaa joka löysi isänsä hirrestä!!
FAK!!
Huomaatko, minäkään en ole toipunut.. "Vain"
läheisistä kysymys..
koskaan kuullut? Mistä sen tiedät? Mitä tiedät "raastetun" ihmisen olosta...........?
minun tietävän?
Sinäkö tiedät paremmin?
Ihminen osaa kirjoittaa, kirjoitukset voivat jää ikuisiksi ajoiksi.
ÄLKÖÖN TEISTÄ kukaan tehkö itselleen mitään muuta kuin hyvää !
T: metsään mennään nyt, olen jo yhden sienen löytänyt.....
se aiheuttaisi omillesi?
miten voi kuulla jos ei mitään hätähuutoa ole itsekkyyden puolella olen hyvin suunniteltuja tarkkaan mietittyjä viimeisenpäälle varmistettuja ettei vaan kukaan ehdi hätiin siinä viimeisessä hädässä edes halua tulla kuulluksi.
niin että ne omatkin sulkee silmänsä toisen hädältä, vaikka kuinka huutaa. Sitten itketään jälkeenpäin kun toisella ei ole ollut enää mitään muuta mahdollisuutta.
Tämäkään asia ei ole mustavalkoinen, en pystynyt estämään ystäväni itsemurhaa.
mies ei kuunnellut ajoissa itki sitten kun oli myöhäistä.
antoi toiselle aikaa, kuunteli...ja yritti estää sanomalla, että itsemurha ei ole ratkaisu...sen minulle kertoi, että aina tuo mies oli tuota tuskaa sisällään kantanut...ihan pikkupojasta siitä kun oman faijansa löysi. Mutta, ei sitten enää jaksanut....hänelle itselleen jäi myös kundi....sitä joskus, miettii että, miten tämä kundi selviää...
Olimme itse tuolloin itse erotilanteessa, muistan sitten kun tuon kuulin...tuli minun ex-mieheni minun viereeni yöksi tai pariksi ja vain itki...vaikka asuimme jo erillään...tästä aikaa. Itselleni jäi sellainen avuttomuuden tunne...ei ne sanat siinä lohduta...Tuo oma avio-erotilannekin näytti silloin kovin vähäpätöiseltä surulta tämän rinnalla...
Lapsuudenystävän ja parhaan nuoruudenystävän menetys tai läheisen menetys...se sellaista...että, eipä siihen sanoja. Suru on niin suuri.
t.Pimu
tuskaa ei tunne eikä voi kokea, ei aina voi myöskään auttaa.
En ole ihan yksioikoisesti sitä mieltä että itsemurhan tekijää syytetään.
Tiedän lähellä eläneenä se tuskan. Kun on pimeää mitä mikään valo ei poista mitä sitten?
Moni kyllä kuolee turhaan kun esittää teon hätähuutona ja auttaja ei saavukaan.
Miesystävän isä meni joskus junan alle. poika oli 12.
Muistaa yön kun poliisit tuli ovelle, kysymään, tunnetteko...
Äidille sanottiin ettei tarvitse tulla tunnistamaan, paperit on ainoat joista voi jotain päätellä.
Poika sanoi tajunneensa vasta yli 20:nä asian oikean laidan.
Bileissä hiukan ottaneena, huusi surunsa maailmalle.Luuli sekoavansa.Onneksi ei.
Olen joskus itse miettinyt samaa ratkaisua.
Lapset silloin pysäyttivät.
Keneen ne olisivat turvanneet, jos elämän tukipylväs on poissa.
Kyllä itsemurha on itsekäs teko.
Siinä pääsee vähällä se joka sen tekee, kaikki muut kantavat arpia ikänsä, kysyen miksi ja olisinko voinut tehdä jotain, syyllisyyttä, tuskaa, ja se JOS...
Miettikää lasta joka kävelee koulupäivän päätteksi isänsä aivojen sekaan...Vaimoa jonka on siivottava sotku.
Masentunut ihminen ei näe kuin itsensä, se ei jaksa muita miettiä, mutta seuraukset on jälkeenjääville kamalat.
onneksi olet päässyt vaikean ajan yli.
t.Pimu
Ihmisen kasvoista näkee koko elämän, kellä ei kotiasiat lapsena ole olleet kunnossa.
itse aika herkkänä naisena uskon tuohon...silmät kertovat paljon..siis ihmisen katse...
t.Pimu
Olen 50 usean lapsen äiti, aikoinaan aktiivinen kunnallispolitiikassa, koulujen johtokunnissa ym. Hyvin iloinen, energinen ja elämää pursuava ja perheelleni omistautunut nainen. Kunnes tapahtui rankkoja asioita ja 40 sairastuin syvään masennukseen. Pahimmillaan oli psykoosinestolääkkeet. Sairaalassa kysyttäessä perheestä olin ilmoittanut vain silloisen mieheni eli en siinä tilassa tajunnut että minulla oli lapsia.
Usean vuoden ajan kävin päivittäistä taistelua. Ihan kuin ilo ja mielihyvän tunteet eivät olisi kulkeneet aivoissa. Niinkuin olisi kidutettu sillä tavalla että vain semmoiset kuin pelot, tuska, kärsimys, kauhu, paniikki- ym. viestit olisivat kulkeneet. Monta vuotta sellaista jokapäiväistä helvettiä ja aamuisin pahinta. En saanut ulos kunnon puhetta. Olin vankina itsessäni. Sanoin "ei" tai "joo". Tuntui että ajatukset räjähtävät - mutta kunnon puhetta ei tullut. Päivät kulkivat pitkinä sekunteina. Psykiatri sanoi että sisäinen aikakäsitys oli muuttunut, hidastunut, niinkuin onnettomuustilanteista jotkut ovat kertoneet että koko elämä näyttäytyy hetkessä. Tuntui että en kestä edes yhtä päivää. Oli helvettiä ajatella että eläisin vielä 20-30 vuotta. Odotin iltakuutta jotta voisin ottaa unilääkkeet ja nukahtaa.
Elämäni oli helvettiä mutta päätin päivä kerrallaan kestää sen helvetin ettei monen muun ihmisen elämästä tulisi helvettiä.
Enää en halua aktiivisesti kuolla, mutta eivät päivät helppojakaan ole. Tänä aamuna meni kaksi tuntia ennen kuin pystyin aloittamaan päivän. Sitä ei vain haluaisi herätä. Aivojen kemiat ovat muuttuneet, eräitä stressihormoneita erittyy liikaa eikä lopetusmekanismi toimi.
Kirjoitan tämän niille, jotka ovat joutuneet kokemaan läheisen itsemurhan. Ei tämä anna teille läheistä ihmistä takaisin, mutta ehkä jotakuta helpottaa vähän jos ymmärtää että itsemurhan toteuttaessaan ihminen ei aina ole se joka hän oli terveenä. On ihan kuin olisi vasten tahtoa laitettu todellisuutta vääristäviä aineita elimistöön.
Joskus jää syyllisyys siitä että olisi pitänyt jotenkin osata auttaa. Tai se ahdistaa että jos olisin tehnyt niin tai näin, tai että jos en olisi tehnyt ... Jos olit itsemurhan tehneen lapsi niin toivon, että tämä oma kokemukseni auttaa vapautumaan. Ei äidin tai isän itsemurha johtunut mistään, mitä sinä teit.
Ja myös siitä että sanomasi jälkeen ymmärrämme paremmin myös sairautta masennus.
Erioten kiitos tuosta viimeisestä lauseestasi jonka jokainen lapsi täytyisi saada kuulla.
Olet todella avuksi monelle ihmiselle viestissäsi.
Rohkeasta viestistäsi meille kaikille. Itse ajattelen näin...että, niin vaikeaa asiaa ei saa olla mistä emme uskaltaisi puhua...omille lapsillemme ja läheisillemme mutta...kuintenkin. Se ei aina niin helppoa. Juuri tuo mitä tuossa lopussa kirjoitit...lapset ovat syyttömiä, siihen mitä me aikuiset teemme tai mitä olemme..Syyllisyys kun jää niin helposti lapseen...ja sitten myös olkaamme myös armollisia itseämme kohtaan. Omille sairauksillemme kun emme monasti itse mahda mitään. Liian ankara ja tuomitseva ei pidä olla myös itselleen...ja missä on sanottu niin, että ihmisen pitäisi aina jaksaa olla se vahva selviytyä, tilaanteesta kuin tilaanteesta? Ei missään...Ajattelemme niin..koska, luulemme kaikkien muiden olen selviintyjiä jotka aina menevät kaiken läpi...sellaisia ihme naisia/miehiä....kuitenkin ollaakseen vahva ihmisen on uskalletta olla myös todella heikko...vasta kun uskaltaa olla todella heikko voi olla todella myös vahva....
Voimia ja lämpöisiä ajatuksia sinulle,
t.Pimu