vie pois minut tästä kipeästä maailmasta
anna minulle se osa itsestäsi
joka tunnistaa Luojan ja sen kauneuden
sykkivän elämän
vaikka itkin
karpalon kokoisia kyyneleitä
et niitä nähnyt
tuntenut suolaa kasvoillasi
käännyit minusta pois
unohdit
annoit rauhan sielullesi
minusta, meistä, kaikesta
jos olisin meri
Sinä olisit sen tyrskyävät aallot
ja minä
vaahto vaimeana päälläsi
mutta en ole
Sinä
et ole aaltojen hyväilevä kosketus
ja siltikin toivon että katsoisit
vielä kerran minuun, sieluun ja sydämeeni
pystytkö siihen ?
anna minulle se osa itsestäsi
joka tunnistaa Luojan ja sen kauneuden
sykkivän elämän
vaikka itkin
karpalon kokoisia kyyneleitä
et niitä nähnyt
tuntenut suolaa kasvoillasi
käännyit minusta pois
unohdit
annoit rauhan sielullesi
minusta, meistä, kaikesta
jos olisin meri
Sinä olisit sen tyrskyävät aallot
ja minä
vaahto vaimeana päälläsi
mutta en ole
Sinä
et ole aaltojen hyväilevä kosketus
ja siltikin toivon että katsoisit
vielä kerran minuun, sieluun ja sydämeeni
pystytkö siihen ?
Vastaukset 32
Vanhimmat
Runona koskettaa vähän. Kirjoittaja on osoittanut viimeisen toiveensa nätisti ja kuulostaa, että runominällä on joku, jota on jäänyt kaipaamaan.
Kaipaus on tunteena herkkä ja osoittaa kirjoittajan omaavan jonkinlaisia positiivisia tunnekokemuksia jotain yksilöä kohtaan.
Meri tunnistaa meren heti. Jokaisen kuohuvan aallon, nousut ja laskut. Kaikki vedet, kohdun.
Oman kärpäsen kokoisen kastepisaran, suuren mren syvyyden.
Täysikuu meren kalvolla kaukana täältä.
Todellisuudessa läsnäoleva kuu,
täysi tyynellä peilillä.
olisi ollut oikeasti mukava tietää, kuka näin fiksun palautteen
on runostani kirjoittanut.
' runona koskettaa vähän ' siis epäonnistunut,
olen samaa mieltä. Liian hajanaiseksi jäi kokonaisuus
ja hiominen olisi ollut paikallaan.
Kerrassaan hieno palaute Sinulta tuntematon,
kirjoittaja kiittää.
On meri aava ja hyvin syvä,
sen voima suunaton.
Siks pieni ihminen on,
sen edessä toivoton.
Jos näkisin mä kyynelees,
ne sieluni särkisi aina uudelleen,
enkä viedä sua mä tahtois pois,
mä tahtoisin muuta,
jos elämä sois.
En kääntynyt susta pois,
jos mulla jotain annettavaa ois,
mut tyhjää on taskuni täyteenkin ja sydän,
sen annoin kauan sitten jo pois.
Mä mitä sulle teksisin jos luokses saapuisin,
vain pienellä purrelle soutaisin ja
menisin sitten pois.
Siks en luokses saapuisi vaik tahtoa mulla on,
kosk jos niin mä tekisin,
niin lohduttomuutta vain soisin.
mitä elämä huomenna suo,
emme sitäkään onko aika joskus suopea
Sinulle ja minulle - meille.
Käänsit selkäsi, et kuunnellut minua ja jätit
minut tyhjän päälle. Miksi vaikenit, miksi et
halunnut ymmärtää minua ja sanojani ?
Lohduttomuuden jätit minuun mennessäsi,
miksi edes annoit itsestäsi mitään, kun kerran
valutit kaiken käsistäsi kuin hiekan ?
Joten, edelleen ilmaan heitettyjä kysymyksiä joihin
en saa milloinkaan kaiketi vastauksia.
Kiitos kuitenkin, että annoit jotain itsestäsi tässä.
Se hetki jolloin havaitsee kaipuun olevan liian suuri,
se haave jota sisällään kantaa, alkaakin satuttaan.
Se mahdoton rakastuminen, jota tavoittelee.
Ne kaikki ja moni moni muu asia yhdessä,
vievät todellisuudelta pohjan.
Helpointa on haaveen siivet katkoa,
elää hetkeä vaikka se ei paljon antaisikaan.
olen havaitsevinani, ehkä tai sitten ei.
Mielestäni ihmisellä pitää olla aina haaveita
ja unelmia, ne kantaa arjessa ja silottaa tietä.
En ole antanut Sinulle lupauksia, olen vain
kertonut elämästäni ja sen kipeistä puolista
joissa olet ollut tukenani vahvasti.
Ne sanat ja lauseet joita olet kirjoittanut, ovat
olleet minulle jotain erityisen arvokasta. Mutta
jostain syystä olet itse katkaissut sen hennon
siteen joka välillämme oli, olen surullinen siitä.
Carpe diem,
en voi muuta kuin toivoa Sinulle kaikkea hyvää
elämääsi. Siltikin olisin mielestäni ollut oikeutettu
saamaan vastauksia, mutta nyt on tyytyminen
vain tähän.
Kiitos ajastasi, kaikista viesteistäsi ja olemassaolostasi.
Aika ajoi ilmeisesti ohitsemme.
Tuntisinko katkeruutta katalaa,
itseäni halventavaa.
Sehän olisi kuin suoja paikan hakua,
myrkyävällä luodolla.
Haaveilla sitä sopisi,
mutta suojana se ois kovin surkea.
Parempi on omiaan muovipussi suojaamaan,
kuin haave,
omasta lämpimästä tuvasta.
Vastauksia odottaa ja toivoakkin saa,
ne vain harvoin oikein asiat osoittaa.
Siksi sanon minä näin,
elä elämäsi ,
tässä nyt,
huomista ei ehkä tulekkaan.
Rakkautta oikeaa,
sitä Saarnaajan kirjoittamaa,
sinulle toivoisin,
en sitä haaveiden kirjomaa.
ja karu totuus on se, että
' huomista ei ehkä tulekaan '
Siksi olen vahvasti edelleen sitä mieltä, ettei
meidän kuuluisi jättää mitään avoimia kysymyksiä
vaille vastausta. Ei, vaan selvittää kaikki kesken-
eräinen keskenämme - kaikkien toinen toisillemme.
Ei yksin Sinun ja minun, vaan joka ainoan kanssa-
sisaren ja -veljen.
Olen aina ollut mieltynyt tyyliisi runoilla ja kirjoittaa
viisaita ja mieleenpainuvia asioita mm minulle, muistahan
minulla ei ole tuon taivaallista tietoa, eikä tarvitse edes
olla. Vain sillä on merkitystä, mikä on meidän välinen yhteys
ollut tässä maailmassa.
Yritän, yritän niin pirusti elää tätä elämää vaikkei se aina
kohtelekaan minua silkkihansikkain. Tosin ei niin edes
tarvitsisi ollakaan, kaikki kuuluu eloomme. Mutta on minussa
sellaisia sopukoita yhä, joihin ei kukaan ole löytänyt etsinnöistä
huolimatta. Ehkä ei koskaan löydäkään, mutta jaksan pitää
toivoa yllä, että niiden rautaiset portit joku kykenee vielä
joskus avamaan jos minulla on vielä huominen.
En minä itsekäs ole, sillä toivon Sinullekin rakkauden kantamoista.
Sellaista elävin elementein ryyditettyä, vaikka en itse olekaan osa
sitä. En ole katkera, mutta kuitenkin - You konow ?
Carpe diem ystäväni, hyvää matkaa huomisiin ja halauksellinen kiitos !
Nyt on aika sen , jota voisi sanoa seestymiseksi,
sillä onhan takana, kevään kiihkeys jolloin toisemme "löysimme" onhan takana myöskin kesän kasvun aika , jolloin toisiimme tutustuimme ja yhteistä untakin katselimme.
Nyt on kypsyyden aika, nyt sen näemme miten kasvoikaan, tämä kukkanen ja millainen hedelmä siittä varttui.
Ehkäpä kauneudestaan huolimatta tämä kukkanen ei saanut osakseen kunnon pölytystä ja siksi se vain hetken loisti päiviin, mahdollisuutta kertoen.
oli kevät
kevät ja hedelmän syntymisen aika
kukan ja raakileen kehityksen
mutta aika teki tehtävänsä
kypsyi hedelmä
poimintakelpoiseksi
täyteläiseksi, nautittavaksi
mutta jätit sen ottamatta
se ei ollut kaunis
ehkä siksi halusit sen jättää
elämään aikaansa yksin
putoamaan lopulta maahan
olemattomuuden odotukseen
tyhjään
jolloin kaikesta jää lopulta vain muisto
kehityksestä, kypsymisestä
poimimattomuudesta
erehdyit luulemaan
ettei sillä ole sisintä, sykkivää sydäntä
mutta olit väärässä
kipeästi sen ohitit, unohdit
jäljellä on vain kokoon käpristynyt
kuivunut jälki maan sydämellä
ei enää katseiden kohtaamisen mahdollisuutta
vain unikuvia mahdottomuuteen
Jos haaveen joskus tavoittaa ja sitä oikein tarkaan katsastaa,
niin huomata voi kuka ties, on sillä verta suonissaan ja taipumus rakastaa.
Siis jos poimii syliinsä ja nauttii siittä aikansa,
niin sekö ei silloin satukaan,
kun joutuu matkaa jatkamaan.
Siis eikö liene suurempaa rakkautta osoittaa,
kun poimi ei ollenkaan, vaan haihtuu usvaan katoaa.
Sä ketä oikein moititkaan, kun mahollisuuden ,
mahdottomuudeks oivaltaa.
Mä tiedän sydämmen sykkivän ja kaipauksen huutavan,
onhan sydän mullakin, vaik, usko et.
Mut usko mua, mä tiedän sen,
jos haave joka ihmisen,
se toteen aina kävisi, niin ketä sattuis kovemmin.
Mä sanoin kerran tosissaan, et kohtaloa en lähde sovittaan,
mun pieniin unelmiin.
Siksi en sano näkemiin.
totesin vain; tulit, olit ja menit. Paljon olisi voinut olla
ja kasvaa ystävyydestä. Mutta katkaisit siltä siivet,
jatkoit matkaasi ilmoittamatta. Sinä et ymmärrä,
kuinka se raapaisi sisintäni. Tai sitten tajuatkin sen,
mutta halusit tieten tahtoen satuttaa.
Tottakai Sinulla on sydän, en ole epäillyt sitä hetkeäkään.
Tiedän myös, kuinka se kaipaa elämää ja sykettä ympärille.
Miksi siis valitsit tien, jota nyt kuljet - sitä ymmärrä en.
Et sano näkemiin, et hyvästejä lausu. Ja siltikin, olet mennyt.
Sanalla sanoen, olet kohtuuton minua kohtaan. Jätit suurilla
ja viisailla ajatuksillasi mittaamattoman aukon päiviini. On
vaikeaa ymmärtää valintaasi, kipeästi se ottaa.
Mihin katseesi suuntasit?
en ole kadonnut.
Mitä on korvissasi?
tässähän minä puhun.
Se että havaitsin haaveeseen ilahtuneeni.
se että kuuta kurkoitin.
se että sylissäni ei ollutkaan haaveeni kuva.
Se että saatoin petturiksi ryhtyä.
Se että tunsin olevani joku muu.
Se että pelkäsin polkuani jatkaa.
Se että tiesin satuttavani, vielä paljon pahemmin,
jos matkaani jatkaisin.
Niin ja se että huomasin kuinka monta avointa syliä,
olikin avoimena.
Ja minä olen vain yksi ,
sekä kuten huomaat,
vain haihtuva haave.
Senkin jästipäinen lumileijona harjoinesi
ja jääräpäisine mielipiteinesi.
Kyllä Sinä olet kadonnut, nämä viestisi ovat
kuin unikuvia - haaveiden haurasta jälkeä.
Samaan aikaan kuitenkin toteat
' huomasin kuinka monta avointa syliä,
olikin avoimena ' eli, et jäänyt tuleen makaamaan,
vaan jatkoit matkaasi ja muutit haaveesi todeksi.
Joka tapauksessa satutit, enkä haluaisi jakaa kaikkea
kaiken kansan silmien edessä, vaan ihan toisaalla.
Niin, haihtuva haavepa hyvinkin ...
et Sinä pelännyt polkuasi jatkaa
astuit uuteen maailmaan
sellaiseen
jossa ei ole enää ystävälle sijaa
miksi edes tulit
kun et voinut jäädä
antaa minulle sitä kaikkea
johon totutit minut ?
minua voi monikin lohduttaa
olla kädestä pitävä ja kulkea rinnallani
mutta jokaisella
on oma tärkeä paikkansa
Sinullakin !
Sanojasi luen ja niitä käännän,
totuuden todellisuudesta,
harhaksi mä nyt koen.
Haaveena ne oisivat totta,
mut todellisuudessa,
vain haihtuvaista harhaa.
En siis lähtenyt haaveeni perään,
en hakeutunut pois,
alta pohjoisen taivaan,
todellisuudesta paennut.
Jäin mä tuleen makaamaan,
muille annan vain sanoja,
turhia lupauksia kai.
Jos silloin koskin jotain sielun syrjää
ja lupasinkin turhaa.
Pyydän anteeksi sanojeni voimaa.
on surullista lukea viestiäsi ja huomata,
etten ollut arvoisesi edes ystäväksi.
Kyllä, kyllä kosketit sieluni syrjää. Mutta
älä huoli, selviän vaikka koskeekin.
Ei Sinun tarvitse pyytää anteeksi mitään,
minulle olisi riittänyt, että olisit ollut.
Kaikkea hyvää elämäsi poluille,
sydämestäni toivotan.
Olethan kuullut sanonnan;
ihmisiä tulee ja menee, ystävät on ja pysyy.
koskettaa.
Ehkä se on tarkoitettu rakkausrunoksi, mutta minä näen siinä muutakin.
Jokainen lukee runoja kuin omaa sisintään.
itse asiassa tästä ei pitänyt tulla rakkausruno,
mutta jälkeenpäin katsottuna se vaikuttaa kyllä siltä.
Runo on osoitettu nimenomaisesti lumileijonalle,
se löysi kyllä hänet ja sanomani. Rakkaudesta ei ole
kyse, aivan muusta. Mutta rakkausrunoksi se
kummallisesti muodostui, kaiketi se on minua mitä
suurimmassa määrin.
En tiedä mitä muuta löysit siitä - ehkä/toivottavasti sen,
mikä siihen oli upotettu rivien väliin.
' jokainen lukee runoja kuin omaa sisintä ' on totta,
ja jokainen niistä herättää kussakin lukijassa erilaisia
tuntemuksia.
Sinua kiitän, oli mukavaa pitkästä aikaa lukea ajatuksiasi.
viestittää asia reaalitodellisuudessa, eikä netissä, missä kaikki on kaikille fuulaa.
elän ihan live-elämää ja runoissani on AINA osa elettyä,
osa fiktiota - niin nytkin.
Kiitos kuitenkin ' neuvosta ' ja kommentoinnista.
... luokseni
vaikka et kauvas mennytkään
kun vierelläni seisot
mutta välissämme velloo
haaksirikkoisten meri
vaanii sille uskaltavaa
mutta rakkauden,
rakkautemme tähden
tule ...
menneisyyden virheiden hyväksyminen
ja niistä oppiminen
antaa uuden huomisen avaimet suoraan käteen
kun mikään ei ole kadonnut
se on vain peittänyt kasvonsa ...
hienoa kerrontaa kadotetusta tunteesta,
luulisin niin sitä tämän komeuden olevan.
joten hyvä upea moll !!!
että tästäkin runosta muodostui ihan huomaamatta
rakkausruno, vaikka se oli tarkoitettu ihan toisenlaiseksi
tarinaksi. JOS se olisi ollut sitä, niin tulkintasi osuisi
napakymppiin. Mutta nyt olen kuitenkin hävittänyt
oikeasti jotain, jotain johon totuin liiaksi enkä tiedä
miksen saa sitä takaisin. Olen kadottanut joko lukon
tai avaimen.
Upea tulkinta Sinulta joka tapauksessa,
kiitos !
Parannat kipeäni
läsnäolosi avaa silmäni,
Luojan kauneudelle
ilman kyyneleitä.
Kaipaan Sinua !
Itken itseäni,
itken meitä kahta?
Miksi teit elämästäni
tyhjiön?
Jotka lausumattomat sanasi
saivat aikaan minussa.
Miksi?
Uskon silti että saavut
kuin raivoava meri,
joka suolaisin pisaroin
suutelee poskiani.
Jonka hellä, voimakas syleily
hyväilee minua,
tuoden kuiskeillaan rauhan
ja rakkauden
takaisin sydämeeni.
Jos vain haluat?
Odotan Sinua.
Vahvaa kerrontaa menetetyn
ja rakastetun ihmisen kaipuusta.
T: J
olen varmaan liiaksi kirjoittanut rakkausrunoja,
koska tämäkin muodostui vahingossa sellaiseksi.
Tarkoitusperä nimittäin oli aivan toinen,
miten se sitten tällaiseksi tuli - en osaa sanoa.
Enkä ole itse lopputulokseen lainkaan tyytyväinen,
liian repaleinen ja poukkoileva.
Sitä vastoin Sinun runosi, se on kerrassaan
upeaa luettavaa ja tunteiden myrskyävää merta.
Ja kuten tiedät, se menee varmaan talteen.
Miljoonin kiitoksin !
molli osannukkii kirjottoo runon
kirpasevista asijoista.
Minusta ejjoo tuommosen tekijäks mutta
tekis miel likistöö kirjottajjoo....
piiiitkästä aekoo poikenna miun runossa,
mie olen mielissäni siittä kuules.
Kirpasevvoohan siittä taes tulla, vuan ihan
vahinkossa se semmoseks kyllä synty.
Ja huihai - kyllä Siusta on vaekka kummosen
runon tekijäks, out vuan turuhan vuatimaton.
* hykertellöö * likistyksen mieltevosta ja
kiittelöö sytämmellisesti. Kisulille terkkuja
hauvelilta ja miultahhii =)
"vie pois minut tästä kipeästä maailmasta
anna minulle se osa itsestäsi
joka tunnistaa Luojan ja sen kauneuden
sykkivän elämän"
Kun ihminen ei ole ihmiselle susi, voi joku sytyttää jo melkein tuhkaksi palaneen täyteen liekkiin, johon ei mahdu teennäistä miellyttämistä.
viestisi osui sisimpäni johonkin hyvin, hyvin arkaan
ja hauraaseen kohtaan näissä viime aikojen haikeissa
tunnelmissani - mielen myllerryksissä.
Sinua kiitän, kuka sitten lienetkään. Kirjoittamasi antoi
ajattelemisen aihetta ...
rakkautta, ripittäytymistä. Niin henkilökohtaisen oloinen, että en yritä edes saada ajatuksensyrjästä kiinni. Intensiivinen yksinpuhelu ihmiselle. Upea kumminkin.:)
tiedätkö, Kerppuli totesi tuolla aiemmin, että runoni
lienee tarkoitettu rakkausrunoksi. Totuus on kuitenkin
toinen, sen piti viestiä aivan muusta. Mutta luulen rak-
kausrunojen olevan niin suuri osa jo minua, etten taida
osata muusta enää edes kirjoittaa.
Siinäkin olet oikeassa, että tämä OLI ripittäytymistä mutta
myös ehdottomasti henkilökohtainen viesti jollekulle, jonka
kanssa on ohut juopa välissä. Ehkäpä loppujen lopuksi se
onkin monologi - ääneen puhelu itselleni ja pohdiskelu, miksi
olen tässä yksin kysymysteni äärellä.
Ja kuten tuolla jollekin aiemmin sanoin, liian hajanaiseksi runo
jäi omasta mielestäni - vailla yhteistä, kiinnittyvää lankaa
säkeiden välillä. Yöaikaan yksinäisyydessä ja varmaan jo aika
väsyneenäkin kirjoitettuna, siinä varmaan syyt repaleisuuteen.
Kiitos lämpöinen Sinulle, jonka palautteissa on aina järkeviä
toteamuksia ja paljon ajatusta.
Question is the answer, but what the hell is the question? Peace
miksi piti esitää niin paljon kysymyksiä, kun loppujen lopuksi kuitenkin jäin ilman niitä oikeita vastauksia =(
Love and peace and thanks for You.