Katselen
veteen piirtyvää vanaa
ja laiturin jäädessä taakse on pakko
antaa itselleen lupa avartua
siihen mitä tulee, siihen mitä on.
Kasvot tuulen syleilyssä
sydän sykkien
jokaiselle vihreälle saarelle
jota en vielä tiedä.
Ja minä katselen taakseni jäävää vanaa.
Kirjoitus.
Kirjoitus.
Sanoilla ei ole merkityksiä.
Rakkaani (18,1,11,11,1,1,14,9) on yhtä kuin
arka kani (1,18,11,1,11,1,14,9).
Tai jopa kaaranik (11,1,1,18,1,14,9,11).
Paritan rakkaani ja arka kanin!
ra ra anikakkani ka!
Katselen veteen piirtyvää vanaa.
Katselen veteen piirtyvää
11,1,20,19,5,12,5,14,,22,5,20,5,5,14,,16,9,9,18,20,25,22,28,28
vanaa.
22,1,14,1,1.
Sanoilla ei ole merkityksiä itsessään, rakkaani.
Ne ovat kuolleita hieroglyfejä, elottomia, mykkiä muurahaisrivistöjä.
Laitan sormet kasvoillesi.
Hyväilen poskipäitä.
Kahden saaren välissä!
Huikaisevassa hetkessä kuluvaa aikaa...
Kirjoitan.
12,1,9,20,1,14,,19 etc.
Joka hetki. Laituri jää taakse, purjehdimme.
Ainoastaan lukeva mieli antaa sanoille merkitykset,
muurahaiset säpsähtävät eloon.
Ne muuttuvat kosketuksiksi kasvoilla...
Ja kuitenkin. Ne ovat elottomia, mykkiä. Kuolleita kirjaimia!
Niiden tuolla puolen, tavoittamattomissa
ihmiset
kävelevät, katselevat verhojen läpi piirtyvää kalpeaa kuuta
parittelevat
ja/tai rakastelevat, niin sanoaksemme.
Sanat eivät ole tärkeitä itsessään, ne ovat välineitä
ymmärtämiselle, dialogille, mikä on enemmän kuin siihen käytetyt
sanat, on tapahtuma, liike, sydänten tanssi.
Emme tarkastele välineitä. Tarkastelemme toisiamme. Yritämme ymmärtää
toisiamme.
Ja kuitenkin tarkastelemme toistamme sanojen synnyttämien
mielikuvien, aistimusten - henkilöhistoriamme, muistojemme kautta.
Kenet näen?
Sinut sellaisena kuin olet. Ei, sinä sellaisena kuin olet
olet ainoastaan 19,9,14,28.
Katselen sinua sellaisena kuin olet minulle
nähdessäni veteen piirtyvän olemuksesi, sielusi.
Näen sinut sieluni läpi, kautta.
Ja kuitenkin - taas yksi kuitenkin - katsellessani sinua hiljaa
aivan hiljaa tunnen, koen ja ymmärrän
vastaansanomattoman selvästi
olet enemmän kuin miten ja millaiseksi sinut näen.
Sinulla on arvo joka ei ole riippuvainen silmistäni, historiastani.
Et ole ainoastaan 19,9,14,28 (elottomia hieroglyfejä)
vaan sielläkin
missä olet näkökenttäni ulkopuolella ja
en olemistasi tiedosta
nimenomaan siellä
tai sanoisinko myös siellä,
olet
suuren kaikkeuden kämmenellä, ikuisen Luojan (12,21,15,10,1) kämmenellä.
Missä sinulla on luovuttamaton arvo.
Ja rukoilen
Jumala, auta minua näkemään hänet enemmän
ei ainoastaan sellaisena miltä hän näyttää
vaan sellaisena kuin hän todella on,
sellaisena kuin hän on sinulle - katsoessasi häntä,
ja nähdessäni hänet sellaisena, rakkautesi kohteena, armossa ja totuudessa
autat minua muistamaan, että yhä vieläkin
kaikki suodattuu silmieni läpi ja, niin, minä joka katson en ole sinä.
Niin.
Tälläkin palstalla Luoja on monelle vain 12,21,15,10,1.
Mietin millaisena he mahtavat nähdä sinut?
Tarkennan. Ei ainoastaan 12,21,15,10,1 vaan:
ihmisten luoma illuusio, uskonnollinen hourekuva, uskontoihin kuuluvaa
terminologiaa jolla todellisuuspakoiset hihhulit pettävät
itseään ja toista.
Sellainen on Luoja monelle.
Heidän kuullessaan sanan Luoja - kaikki aistimukset, mielikuvat
mitä sana heissä
oman henkilöhistorian, kokemusmaailman ja ehdollistumien läpi
synnyttää suodattuen illuusioksi, uskonnolliseksi
hourekuvaksi.
Eivätkä he tunne sinua sellaisena kuin olet itsessäsi.
Sinä kaikkeuden lähtökohta, alkusyy.
Elävä ja toimiva Rakkaus.
Auta minua tuntemaan sinut
ei ainoastaan sellaisena kuin tahdon nähdä ja käsittää
vaan sellaisena kuin todella olet,
ja tuntiessani sinut, kiitos, autat muistamaan että
sittenkin olen vain ihminen -
Kerran olen tunteva täydesti, niin kuin sinä nyt jo tunnet minut.
Mutta nyt tunnen vajavaisesti
silloinkin kun ilmaiset itseäsi minulle,
tunnen sinut itseni kautta
ja minä en ole vielä täydellinen, varjoton,
kaukana siitä.
Matkalla.
Kiitos tästä matkasta!
Tahtoisin kohdata ihmisen, jokaisen vedessä hehkuvan saaren
kunnioittaen sen tuulessa väriseviä oksia
ruohonkorsia, jokaista neulasta ja kivien rosoista pintaa.
Mutta olenko matkalla - kun kirjoitan?
Tuolla puolen sanojen virtaa elämä.
Nämä ovat vain sanoja.
Kuolleita.
Ei tämä ole rakkautta - pohdiskelua rakkaudesta.
Ei tämä ole elämää Jumalan kanssa, elämää tosi sisällöstä käsin,
tämä on filosofointia, missä itsekin teen Hänestä vain termin
ja käsitteen sanaviidakossa.
Kuitenkin.
Kädet joilla kirjoitin eivät olleet kuolleet.
Niissäkin virtasi elämää.
Silmät jotka lukevat sanojani eivät ole kuolleet silmät -
paitsi tässä - lauseessa, ulkopuolella.
Rakkaani avaa tietokoneen, lukee, antaa asioille merkitykset.
Ja tahtoisin, minä niin tahtoisin
kasvot tuulen syleilyssä
sydän sykkien:
Avartua siihen mitä tulee, siihen mitä on.
veteen piirtyvää vanaa
ja laiturin jäädessä taakse on pakko
antaa itselleen lupa avartua
siihen mitä tulee, siihen mitä on.
Kasvot tuulen syleilyssä
sydän sykkien
jokaiselle vihreälle saarelle
jota en vielä tiedä.
Ja minä katselen taakseni jäävää vanaa.
Kirjoitus.
Kirjoitus.
Sanoilla ei ole merkityksiä.
Rakkaani (18,1,11,11,1,1,14,9) on yhtä kuin
arka kani (1,18,11,1,11,1,14,9).
Tai jopa kaaranik (11,1,1,18,1,14,9,11).
Paritan rakkaani ja arka kanin!
ra ra anikakkani ka!
Katselen veteen piirtyvää vanaa.
Katselen veteen piirtyvää
11,1,20,19,5,12,5,14,,22,5,20,5,5,14,,16,9,9,18,20,25,22,28,28
vanaa.
22,1,14,1,1.
Sanoilla ei ole merkityksiä itsessään, rakkaani.
Ne ovat kuolleita hieroglyfejä, elottomia, mykkiä muurahaisrivistöjä.
Laitan sormet kasvoillesi.
Hyväilen poskipäitä.
Kahden saaren välissä!
Huikaisevassa hetkessä kuluvaa aikaa...
Kirjoitan.
12,1,9,20,1,14,,19 etc.
Joka hetki. Laituri jää taakse, purjehdimme.
Ainoastaan lukeva mieli antaa sanoille merkitykset,
muurahaiset säpsähtävät eloon.
Ne muuttuvat kosketuksiksi kasvoilla...
Ja kuitenkin. Ne ovat elottomia, mykkiä. Kuolleita kirjaimia!
Niiden tuolla puolen, tavoittamattomissa
ihmiset
kävelevät, katselevat verhojen läpi piirtyvää kalpeaa kuuta
parittelevat
ja/tai rakastelevat, niin sanoaksemme.
Sanat eivät ole tärkeitä itsessään, ne ovat välineitä
ymmärtämiselle, dialogille, mikä on enemmän kuin siihen käytetyt
sanat, on tapahtuma, liike, sydänten tanssi.
Emme tarkastele välineitä. Tarkastelemme toisiamme. Yritämme ymmärtää
toisiamme.
Ja kuitenkin tarkastelemme toistamme sanojen synnyttämien
mielikuvien, aistimusten - henkilöhistoriamme, muistojemme kautta.
Kenet näen?
Sinut sellaisena kuin olet. Ei, sinä sellaisena kuin olet
olet ainoastaan 19,9,14,28.
Katselen sinua sellaisena kuin olet minulle
nähdessäni veteen piirtyvän olemuksesi, sielusi.
Näen sinut sieluni läpi, kautta.
Ja kuitenkin - taas yksi kuitenkin - katsellessani sinua hiljaa
aivan hiljaa tunnen, koen ja ymmärrän
vastaansanomattoman selvästi
olet enemmän kuin miten ja millaiseksi sinut näen.
Sinulla on arvo joka ei ole riippuvainen silmistäni, historiastani.
Et ole ainoastaan 19,9,14,28 (elottomia hieroglyfejä)
vaan sielläkin
missä olet näkökenttäni ulkopuolella ja
en olemistasi tiedosta
nimenomaan siellä
tai sanoisinko myös siellä,
olet
suuren kaikkeuden kämmenellä, ikuisen Luojan (12,21,15,10,1) kämmenellä.
Missä sinulla on luovuttamaton arvo.
Ja rukoilen
Jumala, auta minua näkemään hänet enemmän
ei ainoastaan sellaisena miltä hän näyttää
vaan sellaisena kuin hän todella on,
sellaisena kuin hän on sinulle - katsoessasi häntä,
ja nähdessäni hänet sellaisena, rakkautesi kohteena, armossa ja totuudessa
autat minua muistamaan, että yhä vieläkin
kaikki suodattuu silmieni läpi ja, niin, minä joka katson en ole sinä.
Niin.
Tälläkin palstalla Luoja on monelle vain 12,21,15,10,1.
Mietin millaisena he mahtavat nähdä sinut?
Tarkennan. Ei ainoastaan 12,21,15,10,1 vaan:
ihmisten luoma illuusio, uskonnollinen hourekuva, uskontoihin kuuluvaa
terminologiaa jolla todellisuuspakoiset hihhulit pettävät
itseään ja toista.
Sellainen on Luoja monelle.
Heidän kuullessaan sanan Luoja - kaikki aistimukset, mielikuvat
mitä sana heissä
oman henkilöhistorian, kokemusmaailman ja ehdollistumien läpi
synnyttää suodattuen illuusioksi, uskonnolliseksi
hourekuvaksi.
Eivätkä he tunne sinua sellaisena kuin olet itsessäsi.
Sinä kaikkeuden lähtökohta, alkusyy.
Elävä ja toimiva Rakkaus.
Auta minua tuntemaan sinut
ei ainoastaan sellaisena kuin tahdon nähdä ja käsittää
vaan sellaisena kuin todella olet,
ja tuntiessani sinut, kiitos, autat muistamaan että
sittenkin olen vain ihminen -
Kerran olen tunteva täydesti, niin kuin sinä nyt jo tunnet minut.
Mutta nyt tunnen vajavaisesti
silloinkin kun ilmaiset itseäsi minulle,
tunnen sinut itseni kautta
ja minä en ole vielä täydellinen, varjoton,
kaukana siitä.
Matkalla.
Kiitos tästä matkasta!
Tahtoisin kohdata ihmisen, jokaisen vedessä hehkuvan saaren
kunnioittaen sen tuulessa väriseviä oksia
ruohonkorsia, jokaista neulasta ja kivien rosoista pintaa.
Mutta olenko matkalla - kun kirjoitan?
Tuolla puolen sanojen virtaa elämä.
Nämä ovat vain sanoja.
Kuolleita.
Ei tämä ole rakkautta - pohdiskelua rakkaudesta.
Ei tämä ole elämää Jumalan kanssa, elämää tosi sisällöstä käsin,
tämä on filosofointia, missä itsekin teen Hänestä vain termin
ja käsitteen sanaviidakossa.
Kuitenkin.
Kädet joilla kirjoitin eivät olleet kuolleet.
Niissäkin virtasi elämää.
Silmät jotka lukevat sanojani eivät ole kuolleet silmät -
paitsi tässä - lauseessa, ulkopuolella.
Rakkaani avaa tietokoneen, lukee, antaa asioille merkitykset.
Ja tahtoisin, minä niin tahtoisin
kasvot tuulen syleilyssä
sydän sykkien:
Avartua siihen mitä tulee, siihen mitä on.
Vastaukset 1
Vanhimmat
luin ja katselin...
enkä osaa nyt muuta sanoa kuin Oikein Hyvää Lomaa Sinulle!
terv. Ticole