"Hieman" pelottaa, vaikka elokuun alkuun asti pystyin olemaan täysin ajattelematta asiaa. Tämä on ensimmäinen kerta kun menen aivan yksin yleensäkään mihikään "pysyvään". Ei minulla todellisia ystäviä koskaan olekaan ollut, mutta edes joku jonka luo hakeutua.
Ongelmani on oikeastaan että pelkään aina antavani toisille itsestäni huonon kuvan. Ehkä syystäkin, kun kaikki minusta ulospäin heijastuva pinnallinen, fyysinen puoli on rumaa. Olen jonkinverran lihava (ei sentään näy kovin selvästi vaatteet päällä) mutta lihakseton. Naamani olisi ilman huonoa ihoanikin jo tarpeeksi "mitäänsanomattoman ruma", lisääpä tähän vielä väsyneennäköiset silmät ja paksut silmäluomet. Äänenikin resonoiva ja epävarman oloinen. Näistä saa aika rääpäleen kuvan, vai? Periaatteessa jos minut kirjoittaisi paperille saattaisin olla kiinnostava ihminen. Mutta ei minuun tarvitse kuin vilkaista niin se kumoutuisi. Pitäisi varmaan kulkea sellanen elämänkerta/tietolappu otsassa?
Sentään käyn suihkussa käytännössä joka päivä vähintään yhdesti ja yleensäkin hygieniani on aika perushyvä, vaikka itse sanonkin. Naama sitten asia erikseen, mutta tietenkään nämäkään eivät aina hygieniasta johu. Keskiarvoni oli ihan hyvä ja perustui käytännössä täysin kokeiden arvosanoihin. Silti jotenkin tuntuu että en ansaitsisi numeroitani, koska en oikeasti tuntenut tekeväni töitä niiden eteen. Läksyt tein käytännössä aina ja luin kokeisiin, mutta... ehkäpä lukio sopii sinänsä paremmin, koska pidän enemmän tyylistä opetella pääasioita ja kokonaisuuksia, oleellisia asioita ja näiden pohjalta soveltaa.
Mutta pelkään vain sitä että joku rupeaa arvostelemaan ja nälvimään, ja menen lukkoon. Uskon että osa näistä väkisinkin karsiutuu toiselle opiskeluastelle siirryttäessä, ainakin jos menee lukioon... toisaalta, ainahan niitä sekaan mahtuu. Eli pelkään jääväni täysin kavereitta ja voin jo kuvitella olevani jossain käytäville pöytään nojaten ja miettien masentuneena "mitenköhän sitä ittensä asettelis". En ole kovin sosiaalinen tai rohkea, mutta tykkään kun ihmiset puhuvat minulle. Tosin tunnun aina antavan päinvastaisen kuvan toiselle osapuolelle.
Toisaalta minulla on jonkinlainen osaan luokkalaisistani yhdistävä tekijä, "salainen ase". Mutta en vain pääse käyttämään sitä ekalla jaksolla, joten periaatteessa se on jo kuopattu.
Harrastuksia minulla ei ole ikinä ollut (kotona tietokoneella olon lisäksi), enkä tule aloittamaankaan ellei joku tulisi suoraan pyytämään. Urheilussa kaikki ovat niin paljon edellä ja musiikillisia lahjoja minulla ei ole.
Ei vaan auta mikään, ei päätä kannata pitää pystyssä väkisin jos ei tunnu hyvältä. Silti parempi niin kuin näyttää hyvin helposti haavoittuvaiselta. Pitäisi ajatella täät uutena alkuna, mutta jotenkin olen vaan kokemusteni uhri. En osaa olla luonnollinen tuntemattomien seurassa, toisaalta en osaa näytellä... koita siinä nyt sitten _olla_.
Kiva jos joku jaksaa tätä vilkaista, vielä kivempaa jos joku vastaisi.
Lisäyksenä vielä että ei mua varsinaisesti kiusattu ikinä ole, mutta olen tuntenut itseni hieman ulkopuoliseksi. En voi sanoa viihtyväni hyvin yksin, koska viihdyn yksinäni hyvin vain jos olen tietokoneella. En toisaalta viihdy kaksinkaan kenekään tuntemattoman kanssa, siitä tulisi ahdistava olo, vaikken ole tainnut kokea yksin-kaksin oloa.
*****
Tiivistettynä haluaisin oppia nauttimaan elämästä. Aiemmin surkuttelin että olen hukannut elämästäni niin paljon ei-mihinkään ja nyt tässä iässä minulla ei ole mitään. En jaksa enää murehtia sellaista. Mutta olenko vain kyllästynyt ja turtunut tähän? Ihme juttu kun itse tunnen itseni sinänsä elämänhaluiseksi, mutta en vain osaa nauttia elämästä, kun en ole ikinä ennekään varsinaisesti nauttinut. Jokakerta olen ollut "roolini vanki", josta seurasi että hyvin harvoin kukaan tyttö minulle puheli. Silloin harvoin kun itselleni sattuu tulemaan pienikin mahdollisuus edes sanoa jotain, huomaankin tilanteen olevan jo ohi. Parempi jo lopettaa, kun ei tämä mitään auta jahkailla.
*****
Ongelmani on oikeastaan että pelkään aina antavani toisille itsestäni huonon kuvan. Ehkä syystäkin, kun kaikki minusta ulospäin heijastuva pinnallinen, fyysinen puoli on rumaa. Olen jonkinverran lihava (ei sentään näy kovin selvästi vaatteet päällä) mutta lihakseton. Naamani olisi ilman huonoa ihoanikin jo tarpeeksi "mitäänsanomattoman ruma", lisääpä tähän vielä väsyneennäköiset silmät ja paksut silmäluomet. Äänenikin resonoiva ja epävarman oloinen. Näistä saa aika rääpäleen kuvan, vai? Periaatteessa jos minut kirjoittaisi paperille saattaisin olla kiinnostava ihminen. Mutta ei minuun tarvitse kuin vilkaista niin se kumoutuisi. Pitäisi varmaan kulkea sellanen elämänkerta/tietolappu otsassa?
Sentään käyn suihkussa käytännössä joka päivä vähintään yhdesti ja yleensäkin hygieniani on aika perushyvä, vaikka itse sanonkin. Naama sitten asia erikseen, mutta tietenkään nämäkään eivät aina hygieniasta johu. Keskiarvoni oli ihan hyvä ja perustui käytännössä täysin kokeiden arvosanoihin. Silti jotenkin tuntuu että en ansaitsisi numeroitani, koska en oikeasti tuntenut tekeväni töitä niiden eteen. Läksyt tein käytännössä aina ja luin kokeisiin, mutta... ehkäpä lukio sopii sinänsä paremmin, koska pidän enemmän tyylistä opetella pääasioita ja kokonaisuuksia, oleellisia asioita ja näiden pohjalta soveltaa.
Mutta pelkään vain sitä että joku rupeaa arvostelemaan ja nälvimään, ja menen lukkoon. Uskon että osa näistä väkisinkin karsiutuu toiselle opiskeluastelle siirryttäessä, ainakin jos menee lukioon... toisaalta, ainahan niitä sekaan mahtuu. Eli pelkään jääväni täysin kavereitta ja voin jo kuvitella olevani jossain käytäville pöytään nojaten ja miettien masentuneena "mitenköhän sitä ittensä asettelis". En ole kovin sosiaalinen tai rohkea, mutta tykkään kun ihmiset puhuvat minulle. Tosin tunnun aina antavan päinvastaisen kuvan toiselle osapuolelle.
Toisaalta minulla on jonkinlainen osaan luokkalaisistani yhdistävä tekijä, "salainen ase". Mutta en vain pääse käyttämään sitä ekalla jaksolla, joten periaatteessa se on jo kuopattu.
Harrastuksia minulla ei ole ikinä ollut (kotona tietokoneella olon lisäksi), enkä tule aloittamaankaan ellei joku tulisi suoraan pyytämään. Urheilussa kaikki ovat niin paljon edellä ja musiikillisia lahjoja minulla ei ole.
Ei vaan auta mikään, ei päätä kannata pitää pystyssä väkisin jos ei tunnu hyvältä. Silti parempi niin kuin näyttää hyvin helposti haavoittuvaiselta. Pitäisi ajatella täät uutena alkuna, mutta jotenkin olen vaan kokemusteni uhri. En osaa olla luonnollinen tuntemattomien seurassa, toisaalta en osaa näytellä... koita siinä nyt sitten _olla_.
Kiva jos joku jaksaa tätä vilkaista, vielä kivempaa jos joku vastaisi.
Lisäyksenä vielä että ei mua varsinaisesti kiusattu ikinä ole, mutta olen tuntenut itseni hieman ulkopuoliseksi. En voi sanoa viihtyväni hyvin yksin, koska viihdyn yksinäni hyvin vain jos olen tietokoneella. En toisaalta viihdy kaksinkaan kenekään tuntemattoman kanssa, siitä tulisi ahdistava olo, vaikken ole tainnut kokea yksin-kaksin oloa.
*****
Tiivistettynä haluaisin oppia nauttimaan elämästä. Aiemmin surkuttelin että olen hukannut elämästäni niin paljon ei-mihinkään ja nyt tässä iässä minulla ei ole mitään. En jaksa enää murehtia sellaista. Mutta olenko vain kyllästynyt ja turtunut tähän? Ihme juttu kun itse tunnen itseni sinänsä elämänhaluiseksi, mutta en vain osaa nauttia elämästä, kun en ole ikinä ennekään varsinaisesti nauttinut. Jokakerta olen ollut "roolini vanki", josta seurasi että hyvin harvoin kukaan tyttö minulle puheli. Silloin harvoin kun itselleni sattuu tulemaan pienikin mahdollisuus edes sanoa jotain, huomaankin tilanteen olevan jo ohi. Parempi jo lopettaa, kun ei tämä mitään auta jahkailla.
*****
Vastaukset 6
Vanhimmat
Vielä teoria: uskon että minulta on vain unohtunut että olen ihan hyvä ihminen. Minun pitäisi vain todistaa itselleni se jotenkin (miten?). Ehkäpä muuttamalla muutamia asioita, tekemällä elämästä elämisen arvoista ja mieluisaa. Vähemmän tietokonetta olisi jo ensimmäinen askel. Toisena SÄÄNNÖLLINEN liikkuminen ja riittävä uni.
Mä en itse ole ollut mikään hirveen näkyvä ihminen koulus.
Ala-asteella kyllä mutta ylä-asteel mä jotenkin jäin taustalle kun koin etten ollu hyvä esim. urheilus.
Lukiossa mä näin ehkä enismmäist kertaa miten gootit, kovat urheilijat, amisviikkiset, armeijasta innostuneet ja fruittareiksi kutsutut olikin samois porukois.
Ymmärsin siel että mäkin voin olla oma itteni enkä joku muu, jonka luulisin muiden hyväksyvän.
Sosiaalisemmaks aloin tulla ku tulin ulos kuorest, jonka pintaa olin kiillottanu millon mitenkin.
Tietysti se että aloin käydä nuorten raamattupiiris eli raamiksis auttoi tosi plajon itsetuntoo.
Ymmärsi selkeemmin että ihminen on hyvä juuri sillä persoonalla, temperamentilla ja itsenään kuin jo on.
Kuori roskiin ja menoks! ;D
Taidan nyt itsekin hieman jakaa tässä kun taidat sitä tarvita (?). En ole koskaan ollut se uusi tyyppi, mutta meikällä on paljon yhteistä sun kanssa. Mäkään en ole komea, itseasiassa olen kavereistani lihavin, ja yläasteella minut äänestettiin luokkamme hiljaisimmaksi (ärsyttää vieläkin). Kavereita on kuitenkin ollut aina enemmän tai vähemmän ja kuulemma paras puoleni on se, että lähden lähes aina mukaan kaikkeen (pahan teosta kirjstoon seuraksi). En sano että se on hyvä asia mutta sanon että sillä tavalla meikä on saanut kavereita (ja se on melko hyvin ottaen huomioon että meikälle on jostain v*ttumaisesta syystä hirveä ponnistus soittaa kaverille enkä siis todellaan pidä liikaa yhteyttä). Ja nyt jostain syystä lisään tähän että meikää kiusattiin pienenä (se saamarin nulikka lopetti ja muutti pois) ja myöhemmin yläasteella kun en osannut pitää suutani kiinni kouluasioista kotona, mikä johti meikän suureen epäsuosioon. Jälkimmäisestä pelastauduin huumorilla ja pitämällä lärvini kiinni niin koulussa kuin kotonakin kaikesta. Mäkään en osaa olla luonnollinen tuntemattomien seurassa joten siit en osaa sanoa mitään.
Itse sain tästä uudesta lukiosta kavereita olemalla vierustoveri ja vuoden mittaan siinä tulee melkein pakollakin juteltua, no ei tyttöjen kanssa kun ne ei istu poikien viereen ja olen erittäin ujo, en keksi mistä puhua ja mulle iskee kauhee paniikki kun tuntuu että se tyyppi odottaa multa jotakin. Ja uusia kavereita voi kuulemma saada jos etsii muita yksinäisiä ja kerää rohkeutta jutella niille (toimivuudesta ei tietoa).
Lukiossa on, ainakin meidän, täysin eri meininki. Kiusaaminenkin on niin vähäistä ettei se ole kuin piruilua enintään. Jos yhdistävää tekijää haet niin se on se että te olette kaikki lukiolaisia eli lukutoukkia.
Jos haluat olla onnellinen sun täytyy tehdä mitä sä haluat tehdä (sisäistä tämä). Esimerkiksi itse tulen hyvälle tuulelle jos menen riippumattoon, otan mp3:en ja kuuntelen lempi musaa tai istun nojatuolissa ja luen Aku Ankkaa. Se on noin yksinkertaista. Teet vain mitä haluat, mene vaikka kävelylle kun aamu sarastaa jos haluat, ihan sama mitä mutta nauti tilanteesta. Lisäksi kannattaisi asettaa jonkinlaisia päämääriä esim. käyn kahdesti viikossa pyöräilemässä tai Hankin itselleni harrastuksen tämän kuukauden kuluessa.
Jos jonkinlaista herätystä kaipaat tuohon onnettomuuteesi katso Yesman tai Klick elokuvat. Ne pistää ajattelemaan.
Paremmaksi tulee tekemällä, ei kukaan ole syntyessään seppä jumalauta! Jos haluat olla hyvä soittamisessa soita vaikka pianoa ja liikassa parenet liikkumalla! Ei ne muutkaan olleet hyviä alussa ja mistä sinä tiedät oletko hyvä soittamisessa, minä en tiedä vieläkään ja olen soittanut yli viitti soitinta harrastuksena. Kaikki on hyviä jossakin. Ja vielä ohjeeksi: Älä vertaile itseäsi muihin, se ei kannata, et kuitenkaan näe kokonaisuutta vaikka niin luulisitkin.
Toivottavasti tämä auttaa.
Kiitos viestistä, auttoi!
Itsekin olen sellainen tyyppi että lähden kyllä kysyttäessä mukaan vaikka minne (kirjastosta pahantekoon...). Tämän ansiosta jotkut tyypit eivät ole jääneet täysin tuntemattomiksi. En ole ikinä harrastanut liikuntaa, mutta seuraan urheilua ja jos pitää kehuskella, niin taisin olla kouluni liikuntaryhmän keskitason yläpuolella (en kuntoni perusteella, vaan pelitaitojeni/käsitykseni ansiosta).
Lukio on yläastetta "opiskelupainoinotteisenpaa" jos tuntuu mahdottomalta sopeutua opiskelijapiireihin niin keskity olennaiseen. Uskoisin, että sinun kanssa samanhenkisiä ihmisiä sattuisi samaan aikaan vähintään pari kappaletta. Yleensä sitä ajautuu sopivaan seuraan ikään kuin itsestään. Lukiossa sinulla on hyvä mahdollisuus tutustua tyttöihin vanhojentanssiharjoituksissa. Jos joku tulee kysymään pariksi niin SUOSTU (itse en mennyt tanssimaan :( ). Mitä mainitsemiisi ulkoisiin tekijöihin tulee niin selvitäpä onko paikkakunnallasi minkäänlaista ilmaista kuntosalia. Sinne vaan rohkeasti kuntoilemaan.
Kyllä lukioon sopeutuu todella nopeasti. Itse ainakin sopeuduin silloin kun aloitin lukion. Jos lukiota vertaa yläasteeseen niin lukio on paljon parempi paikka. Ihmiset käyttäytyvät paljon paremmin ja ystävällisemmin. Kavereitakin on helpompi saada kuin yläasteella, koska yläasteella hengattiin oman luokan kanssa ja tunnit oli aina oman luokan kanssa. Lukiossa voi joutua ihan kenen tahansa ihmisen kanssa samalle tunnille.
Itse olen aika ujo ja hiljainen ja aika huono tutustumaan uusiin ihmisiin, mutta silti minulla on nyt lukiossa tuplasti enemmän kavereita kuin yläasteella. Yläasteella oli enemmän tällaisia porukoita, joiden mukaan oli vaikeampi päästä, mutta lukiossa ei tällaisia porukoita niin selvästi näe. Kaikille pystyy juttellemaan ihan koska vaan.