Oletko koskaan oikeasti miettinyt, minkä takia ystäväsi ovat oikeasti ystäviäsi? Itse ajauduin näihin ajatuksiin ja päädyin ikäviin tuloksiin. Tuntui siltä, että kukaan ei kaihda seuraani ja viihtyy, koska olen mukava ihmisille (myös tuntemattomille) olen myös hauska ja ajattelevainen kaikkia kohtaan, joidenkin kohdalla olen myös erittäin auttavainen ja aina valmis tarjoamaan esim. muuttoapuani tai tietotaitoani esim. jonkun asian asentamisessa yms.
Mutta kukaan ei koskaan hakeudu seuraani... Kukaan ei kysy, haluaisinko lähteä elokuviin, syömään tai jäätelölle tai baariin. Puhelimestani kun selaa vastatut puhelut: Isä, äiti, pomo, tai sitten ihmiset, jotka soittavat, koska olen itse soittanut ensin ja he eivät ole vastanneet puhelimeen...
Sitten, jos alan elää niinkuin huomaan monen muun tutun tekevän, ovat ystäviä niille, joilta oikeasti saa jotain itselleen. Sitten ollaan vain kavereita, hyvää pataa muuten, mutta siihen se sitten loppuukin.
Minulle kun tuo ystävyys on sitä, että ollaan valmis tekemään jotain sen ystävän tai ystävyyden eteen....
Ahdistaa, ensimmäistä kertaa miettii, että mitäs jos kuolen, kuka jää kaipaamaan? Tai jos loukkaannun vakavasti, kuka tulee sairaalaan katsomaan..? Mitä jos muutan toiselle puolelle Suomea, kuka ottaa yhteyttä..?
Ahdistaa, jopa itkettää aikuista 26v. miestä
Mutta kukaan ei koskaan hakeudu seuraani... Kukaan ei kysy, haluaisinko lähteä elokuviin, syömään tai jäätelölle tai baariin. Puhelimestani kun selaa vastatut puhelut: Isä, äiti, pomo, tai sitten ihmiset, jotka soittavat, koska olen itse soittanut ensin ja he eivät ole vastanneet puhelimeen...
Sitten, jos alan elää niinkuin huomaan monen muun tutun tekevän, ovat ystäviä niille, joilta oikeasti saa jotain itselleen. Sitten ollaan vain kavereita, hyvää pataa muuten, mutta siihen se sitten loppuukin.
Minulle kun tuo ystävyys on sitä, että ollaan valmis tekemään jotain sen ystävän tai ystävyyden eteen....
Ahdistaa, ensimmäistä kertaa miettii, että mitäs jos kuolen, kuka jää kaipaamaan? Tai jos loukkaannun vakavasti, kuka tulee sairaalaan katsomaan..? Mitä jos muutan toiselle puolelle Suomea, kuka ottaa yhteyttä..?
Ahdistaa, jopa itkettää aikuista 26v. miestä
Vastaukset 8
Vanhimmat
Päättelen lähes kolminkertaisen elämän kokemukseni perusteella sinun ajautuneen eräänlaisen gurun asemaan. Puoleesi käännytään silloin - ja vain silloin, kun tarvitaan apua. Tiedetään, että kykenet siihen.
Samalla sinut koetaan etäiseksi juuri samasta syystä. Olet liian hyvä. Naiset rakastuvat renttuihin siitä syystä, että tuntevat voivansa auttaa. Ystävyys - rakkaudesta puhumattakaan perustuu vuorovaikutukseen, tasa-arvoon.
Kun pappi kehoittaa ihmisiä osallistumaan kolehtiin, hän sanoo: iloista antajaa Jumala rakastaa. Tosi on, eipä häntä juuri muut rakastakaan. Siitä syystä todellinen ystävyyskin on harvinaista. Omat ystäväni pitkän elämäni aikana ovat luettavissa yhden käden sormilla.
Kehottaisin kuitenkin jatkamaan samalla tyylillä. Onhan hyvä, jos edes Jumala rakastaa. Kun sitten löydät ihmisen, joka myös kykenee antamaan sinulle vastavuoroisesti, niin pang! Siinä se on. Ahdistus väistyy.
Totta tuokin...
Tosin fiilistä ei välttämättä yhtään paranna se, että kun sen yhden ihmisen löytää, niin siitä kehkeytyy aina seurustelusuhde...
Eli jälleen kerran ainoa, joka oikeasti välittää, on tyttöystävä...
Heitit pohdittavaksi filosofisen kysymyksen, jota jo vanhat filosofit miettivät. Eli onko olemassa erikseen joku perusihminen ja sitten hänen ominaisuutensa? Oletko kiintynyt tyttöystävääsi esim. hänen kauneutensa johdosta? Entä sitten, jos hän menettää kauneutensa, rakastatko sittenkin?
Miehiset ystäväporukat syntyvät yleensä jonkin harrastuksen yhteydessä. Se voi olla metsästysporukka tai urheilujoukkue tai peräti kaljaporukka. Jos raitistut, tai lopetat ko. harrastuksen, entisillä "ystävillä" ei ole enää suurtakaan merkitystä.
Elämä se on kuin silkkiä vaan, syliini sen ottaisin kokonaan, lauletaan balladissa. Mukavaahan se olisi, jos lämmin ystäväpiiri häärisi ympärillä. Käytännössä se tahtoo kuitenkin olla juuri ne ihmiset, jotka avauksessasi luettelit: oma perhe.
En menisi ehkä noinkaan pitkälle filosofisissa pohdinnoissani. Lähinnä yksinkertaisesti se, että tyttöystävälleen/kihlatulleen voi tietysti aina kertoa asioita, jotka painavat. Mutta entäs jos mieltä painavat asiat liittyvät tyttöystävään tai yhdessäoloon tms? Onhan ihmisellä oltava mahdollisuus vuodattaa jollekulle muullekin. Ei vaan tiedä, että kehen luottaa...
Ei kannata päästää itseään ahdistumaan kovin suuriin mittoihin hakematta apua ammattiauttajalta. Menethän lääkäriin jonkin fyysisenkin kivun takia. Ei se ole häpeä.
Tietoa on paljon, mutta se ei auta ellei sitä hae ja käytä. Mikäli sinulla ja tyttöystävälläsi on yhteinen ongelma, menkää yhdessä! Huomenna.
No, eipä ole oikeastaan ongelmaa, suhde vaan on vääränlainen mua varten. Suhde katkeaa piakkoin ja se siitä.
väittäisin, että todennäköisesti sinulla on joku hiukan tärkeämpi kaveri tarttunut matkan varrelta mukaan. Harva meistä onnistuu ohittamaan koulua tutustumatta keneenkään tärkeään.
väittäisin myös, että kaikki ihmisen suru ja ahdistus syntyy yksinäisyydestä. Ihminen ei tarvitse onnellisuuteen muuta kuin seuraa. Jokainen pystyy kyllä sietämään melko huonoja olosuhteita, jos vain löytyy joku kenen kanssa jakaa tämä kaikki. Ihminen on sosiaalinen eläin jne. jne.
Todellinen, pysyvä onni löytyy vasta, kun ihminen oppii olemaan yksin. Kukaan ei pysty tässä maailmassa olemaan ihan täydellisen eristäytynyt, mutta tarkoitan tilannetta, jossa sinun ei tarvitse tukeutua keneenkään toiseen. Pohjimmiltaanhan ihminen ajattelee aina omaa napaansa ensin ja toisten epäonni saa oman elämän näyttämään paremmalta.
Jos tämä ajatus tuntuu typerältä, niin kannattaa muistaa, että ketään ei ikinä oikeasti kiinnosta sinun ongelmat. Kukaan ei pidä valittajista, paitsi ammattiauttajat.
Kyyninen kanta on, että sinun täytyy selvitä yksin tässä maailmassa aina ja ikuisesti.
Optimistinen kanta on, että on mahdollista luoda lähes perhettä vastaava porukka, joka jakaa surut ja ilot kanssasi pyyteettömästi.
Kumpikohan on tällä kertaa lähempänä realismia.
Olen miettinyt monesti ystävä "tilannettani". Ei aina tunnu kauniilta. Tuntuu siltä jollen itse soita kenellekkään, ei kukaan minulle soita. Äiti on lähinnä se minun tukeni joka on aina olemassa. Mietin monesti myös tuota jos kuolisin, kuka jäisi kaipaamaan.. En tiedä. Ehkä pitäisi vaan elää päivä kerrallaan ja olla miettimättä, vaikka se niin vaikeaa toisinaan onkin.
Lienee tämä jokin vaihe elämässä. Tosin elän sinkkuna jo toista vuotta ja joutunut mietteiden kanssa monesti painimaan. Nyt onneksi olen saanut pari ystävä juttua syvemmälle tasolle vietyä. Tiedän että ainakin yksi ystäväni jäisi minua kaipaamaan. Se ei ole paljoa, mutta riittää minulle. Hänellä ei juurikaan ole minulle aikaa kyllä koska seurustelee, mutta otan niistä pienistä hetkistä kaiken irti. Ja puhelimessa tulee selviteltyä asioita moneen kertaan. Onnea sulle.